Elore 1/2000, 7. vuosikerta
Julkaisija: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry., Joensuu
ISSN 1456-3010, URL: http://cc.joensuu.fi/~loristi/1_00/pal100.html
E-mail: loristi (at) cc.joensuu.fi

Järvien ja lampien nimistä

Marjatta Palander


Suomessa on noin 188 000 vähintään 500 neliömetrin suuruista vedenkokoumaa. Valtaosa niistä on pieniä: noin 92 % on pinta-alaltaan alle kymmenen hehtaarin kokoisia. Se, nimitetäänkö jotain vettä lammeksi vai järveksi, vaihtelee alueittain, mutta karkeasti voidaan arvioida, että noin 150 000 vedenkokoumista on lähinnä lammiksi luokiteltavia. Isoja järviä on todella vähän: yli neliökilometrin laajuisia vain 2 300. Vedenkokoumia on maan itäosissa enemmän kuin lännessä. (Kiviniemi 1977: 24–27; 1990: 116.)

Vesistöt ovat kautta aikojen olleet ihmiselle monin tavoin tärkeitä. Kulkureitteinä ne ovat palvelleet jo kauan ennen tieyhteyksiä. Vesiä myöten esimerkiksi karjalaiset ovat viime vuosituhannen vaihteessa retkeilleet Laatokan rannoilta aina Oulun seuduille saakka. Vedet ovat turvanneet myös elannon; kalastus ja hylkeenpyynti ovat saaneet miehiä liikkeelle satojenkin kilometrien päähän kotoa. Kun muinaiset eränkävijät ovat retkeilleet asumattomissa maisemissa, vedet ovat toimineet myös kiintopisteinä maastossa. Kulkureittejä ja paikkojen sijaintia on voitu määrittää vesistöjen avulla. Kaikki nämä seikat ovat vaikuttaneet siihen, miten järviä ja lampia on nimetty.

Nimimaisemassa järvien nimet edustavat aina vanhinta kerrostumaa. Isoimmat vedet ovat saaneet nimensä jo ennen kuin niiden rannoille on syntynyt pysyvää asutusta. Sen sijaan pienet lammet on nimetty vasta asutuksen vakiintumisen yhteydessä. (Kiviniemi 1977: 200, 204.) Kun 1500-luvulla asutusta on ollut jonkin verran jo kaikkialla Suomessa, voidaan arvioida, että järvet ja suuri osa lammiksi luokiteltavista vesistä ovat olleet nimettyjä ainakin noista ajoista lähtien.

Vanhimpia nimiä

Kuten paikannimistössä yleensä, vesienkin nimissä voidaan erottaa eri-ikäisiä kerrostumia. Kaikkein vanhimpien vesistönnimien tausta on tuntematon. Sellaiset suuret järvet kuten Päijänne ja Saimaa kuuluvat etymologialtaan selvittämättömiin nimiin. Niistä ei tiedetä, mitä ne tarkoittavat, eikä edes sitä, minkä kielisiä nimet ovat. Päijänne on siitä mielenkiintoinen, että sen nimisiä, yleensä aivan pieniä lampia on Suomessa kymmeniä. Näiden nimien syntyä on tulkittu niin, että ne olisivat huvittaviksi tarkoitettuja rinnastusnimiä, joiden vertailukohteena olisi varsinainen Päijänne Keski-Suomessa. Professori Eero Kiviniemi on kuitenkin arvellut, että näin ei ehkä ole, koska pikku Päijänteitä on niinkin paljon ja aivan eri puolilla Suomea. Joka tapauksessa Päijänne–nimen etymologia jää hämäräksi.

Joistakin järvennimistä tiedetään, että ne palautuvat pakanuuden aikaan. Esimerkiksi Pyhäjärvi-nimet liittyvät todennäköisesti siihen, että paikka on ollut ihmisten mielestä pyhä; mahdollisesti järvellä tai järven rannalla on uhrattu jumalille. Maamme suurimpien järvien joukossa on kymmenkunta Pyhäjärveä (Kiviniemi 1990: 186). Myös hiisi-sanan sisältävät nimet (esimerkiksi Hiidenjärvi, Hiisjärvi) kuulunevat tällaisiin esikristillisiin nimiin.

Saamelaisperäisiä nimiä

Osa nimistä on saamelaisperäisiä. Ne ovat syntyneet siihen aikaan, kun saamelaiset ovat vielä samoilleet Etelä-Suomessakin. Saamelaiset eivät ole muodostaneet pysyvää asutusta, vaan he ovat kierrelleet eri vuodenaikoina eri paikoissa. He ovat asuneet talvi- ja kesäkylissä aina sen mukaan, missä elinolot milloinkin ovat olleet suotuisimmat. Pohjois-Savossa nykyään kunnannimenä tunnettu Siilinjärvi on alkuaan ollut Juurusveden lahti. Nimeen saattaa kätkeytyä sana siiti (koltansaamessa sii'd, norjansaamessa sii'dâ), joka on merkinnyt juuri lappalaisten talvikylää. Nykypolvi yhdistää sanan eläimennimeen siili. Sanassa esiintyvä l-äänne voi kuitenkin selittyä hämäläismurteiseksi d:n vastineeksi. Pohjois-Savon varhaiskeskiaikaiset verottajat ovat nimittäin olleet hämäläisiä, ja heidän kielestään Siilinjärvi on voinut periytyä nykysuomeen. (Vilkuna 1971: 201, 221–223; vrt. Kiviniemi 1980: 325.)

Lappi-sanan sisältävät nimet (esim. Lapinjärvi) eivät sen sijaan ole varmoja todisteita saamelaisten vaikutuksesta. Lapiksi on voitu nimittää mitä tahansa syrjäseutua, ja lappalaisella on voitu tarkoittaa syrjäseutujen asukasta (Huurre 1979: 154; Lehtosalo-Hilander 1988: 151). Todistusvoimaisempia ovat sellaiset nimet, joiden taustalle voidaan osoittaa saamenkielinen sana. Tällaiset nimet yleistyvät pohjoiseen päin mentäessä. Esimerkiksi Ranuan Kuukasjärvi-nimen alkuosa palautuu saamen sanaan gukkes [e-kirjaimen päällä tulisi olla hattu – html-koodista ei löytynyt kaikkia foneettisia koodeja. Toim. huom.] 'pitkä'. Sotkamon Sapsojärvi saattaa puolestaan sisältää inarinsaamen sanan sapsa [s-kirjainten päällä tulisi olla hatut. Toim. huom.] 'lohi'. Kuhmossa sijaitseva Vuosanganjärvi on todennäköisesti yhteydessä inarinsaamen 'vasaa' merkitsevään sanaan vyesi. (Räisänen 1995: 537–538, 540.)

Merkki saamelaisuudesta tai muusta vierasperäisyydestä on nimen lopussa esiintyvä -nkV-aines (Kiviniemi 1980: 334–337). Liperin kunnan alueella on Kuorinka-niminen järvi, jonka kantana on ehkä saamen guorre 'ääri, laita'.

Karjalaisnimiä

Itä-Suomen varhainen pysyvä asutus on ollut karjalaista. Karjalaiset ovat siirtyneet Laatokan rannoilta ja Kannakselta pohjoisemmaksi jo 800-luvulla. Asutus on levinnyt niille seuduille, joilla karjalaiset ensiksi kävivät kaukokalastus- ja eräretkillään. Kun karjalaisten keskusalueella väki lisääntyi, osa siitä siirtyi asumaan pohjoisemmaksi Etelä- ja Itä-Savoon sekä Pohjois-Karjalaan. Karjalaisasutuksesta kertovat ensinnäkin sellaiset paikannimet, joissa on tunnistettavissa karjalankielinen aines. Esimerkiksi Kuhmon Kesselinjärven taustalla on karjalan 'konttia' merkitsevä kesseli ja Sotkamon Sumsajärvi-nimessä karjalan sana sumt´t´sa [jälkimmäisen s-kirjaimen päällä tulisi olla pilkku. Toim. huom.] 'laukku', joka on lainautunut venäjästä (Räisänen 1994: 75, 78). Nimeen voi sisältyä myös karjalainen henkilönnimi, kuten Kuhmon Kauronjärveen: Kauro on karjalainen muunnelma venäläisestä miehennimestä Gavrja. (Räisänen mts. 75.) Myös johdinaines -tsu, -tsy viittaa karjalaiseen alkuperään. Itä-Suomessa on esimerkiksi Pahatsunlampi-nimiä.

Eräiden nimien karjalainen alkuperä on pystytty jäljittämään nimien levikin perusteella. Tällaisia ovat Polvi- ja Kaatio-alkuiset vesien nimet (Polvijärvi, Kaatiolampi). Ne ovat motivoituneet kohteen eli vedenkokouman muodosta: Polvijärvessä on jonkinlainen mutka tai polveke, Kaatiolampi taas on housujen muotoinen (sanalla kaatio on merkitys 'miesten pellavaiset tai liinaiset alushousut'). Kaatio-alkuiset vedenkokoumien nimet keskittyvät entisen Käkisalmen läänin alueelle. Nimityyppiä vastaavat erityisesti Hämeessä Housu-alkuiset nimet. (Kiviniemi 1977: 84–87, 112–114.) Sana kaatio on puhekielessä käynyt jo tuntemattomaksi: kerimäkeläisen saaren itäsuomalainen äännösasu kuatii on ollut kartoittajalle käsittämätön, ja peruskarttaan onkin päässyt virheellinen muoto Kuoti (NA).

Savolaisia nimityyppejä

Karjalaisen asutuksen sekaan ja tilalle virtasi Itä-Suomessa 1500- ja 1600-luvulta lähtien savolaisia Mikkelin seuduilta käsin. Savolaisekspansion huippu ajoittuu 1600-luvulle, jolloin savolaiset olivat levittäytyneet jo Pohjois-Karjalaan, Pohjanmaalle, Keski-Suomeen ja Kainuuseenkin. Savolaisten levittämiä paikannimiä ovat ainakin Valkeinen-nimet. Nämä nimet johtuvat siitä, että veden väriä on verrattu lähistöllä sijaitsevan muun veden väriin: Valkealammen tai Valkeisen vesi on kirkasta kuten valkoviini, mutta lähellä saattaa olla Mustalampi, jonka vesi on humuspitoista, ruskeaa. Nimenomaan -inen-johdosasu on savolainen (vrt. itäsuomalaisiin -nen-loppuisiin sukunimiin). Valkeinen-nimet kattavat tiheästi Savon maakunnan, ja niitä tavataan verrattain runsaasti myös Keski-Suomessa ja Kainuussa sekä jonkin verran Pohjois-Karjalassa. Nimityyppi on ollut yleinen Pohjois-Savossa jo 1500-luvulla. Laatokan Karjalassa ja Kannaksella se sen sijaan on harvinainen. (Kiviniemi 1990: 192.)

Toinen savolainen vesistönnimityyppi ovat Kolmisoppinen-nimet ja niiden variantit (Kolmisoppis-, Soppi-, Sopen-, Soppinen). Kolmisoppinen-nimiset vedet haaroittuvat kolmelle taholle. Nämä nimet ovat syntyneet ilmeisesti Suur-Savossa jo keskiaikana ja levinneet savolaisekspansion myötä laajemmalle. (Kiviniemi 1977: 61–68.)

Sanat ja muodot muuttuvat

Vuosisatojen aikana sanasto muuttuu, ja aivan selvät suomalaisperäiset nimetkin voivat merkitykseltään hämärtyä. Esimerkiksi Outokummun Sysmäjärvi-nimessä on 'sakeaa metsää' merkitsevä sana sysmä (ks. Nissilä 1975: 55). Myös Ilomantsissa on järvi nimeltä Sysmä. Sanaa ei enää käytetä nykymurteessa. Järvennimi Viinijärvi Liperin, Outokummun ja Polvijärven kuntien alueella ei ilmeisestikään johdu juomannimestä viini vaan nuolikoteloa merkitsevästä sanasta viini : viinen. Nimi on saattanut syntyä esimerkiksi siten, että joku muinainen metsästäjä on kadottanut viinensä tähän järveen. Juojärvi puolestaan sisältää putousta tai koskipaikkaa merkitsevän sanan juka. Sama sana kätkeytyy pitäjännimiin juuka ja Juva. Majolampi-nimet taas viittaavat majavaan.

Usein käytettyinä paikannimet ovat myös alttiita lyhenemiselle ja kulumiselle. Esimerkiksi Nilsiän Syväri on lyhentymä yhdyssanasta Syväjärvi. Usein sanan loppuvokaali heittyy, mistä aiheutuu muitakin äänteellisiä muutoksia. Esimerkiksi Koijärvet ovat entisiä Koivujärviä.

Puruvesi Kerimäen, Punkaharjun ja Kesälahden alueella on toistaiseksi vailla varmaa selitystä. Voisi arvella, että se pohjautuisi puro-sanaan, sillä keskiaikaisissa asiakirjoissa se on kirjoitettu asuun Purowäsi (Lappalainen 1970: 262–263). Laurentz Röösin 1640-luvulta peräisin olevassa karttakirjassa nimi esiintyy kuitenkin asuissa Purewesi ja Puriwesi (MHA C:1). Puruveden eteläpuolella on sijainnut kylä nimeltä Purujärvi, mutta ainakaan nykymurteessa purot eivät tällä seudulla ole puruja. Puruvesi-nimeä on ehdotettu jopa saamelaisperäiseksi, borrat 'syödä' -sanaan pohjautuvaksi (Pennanen 1993: 252).

Nuoria nimiä

Pienten lampien nimet ovat usein helpoimmin selitettävissä. Perimätieto voi kertoa nimien taustoista, ja asutushistoriasta saa apua nimen etymologiointiin. Ihmisen toimintaan viittaavat sellaiset nimet kuin Katiskalampi tai Likolampi (lammessa on pidetty liistekatiskaa, liotettu pellavia). Asutusnimet ovat tilan-, henkilön- tai kylännimestä johdettuja: Tervalanlampi sijaitsee Tervalan tilan mailla Mikkelin mlk:ssa, Tajasenlampi on lähellä Tajasenmökkiä Ristiinassa ja Markunlampi Markku-nimisen talon lähistöllä Mikkelin mlk:ssa. Ollinlampi on saanut nimensä siitä, että muuan Olli-niminen mies oli usein onkinut lammella (Outokumpu). Ristinlampi puolestaan sijaitsee Liperin Ristinkylässä.

Usein nimiin liittyy perimätietoa. Esimerkiksi Liperin ja Outokummun rajalla sijaitseva pieni Ukkolampi on kertoman mukaan saanut nimensä siitä, että lampeen on luultavasti 1800- ja 1900-luvun taitteessa upotettu venäläinen laukkukauppias, "laukkuryssä", joka oli pettänyt viinijärveläisiä isäntiä kaupanteossa ja kokenut tämän takia kovan kohtalon.

Yleisimmät nimet

Eero Kiviniemen tutkimuksen mukaan (1990: 184, 187–188) kaksikymmentä yleisintä järven- ja lammennimeä ovat seuraavat (järvennimiä on lueteltu 22, joista neljä viimeistä ovat samalla sijaluvulla):

Järvet Lammet
Valkeajärvi ym. Mustalampi
Vähä-, Pikku-, Pienijärvi Paska-, Paskolampi
Saarijärvi Haukilampi
Särkijärvi Ahvenlampi ym.
Pitkäjärvi Likolampi
Kivijärvi Valkealampi ym.
Iso-, Suurijärvi Pikku-, Pieni-, Vähälampi
Ahvenjärvi ym. Kuikkalampi ym.
Syväjärvi Kalaton(lampi)
Vääräjärvi Heinä-, Heinilampi
Salmijärvi Pahalampi
Yli(mmäi)nen-, Ylä-, Ylijärvi ym. Sammakkolampi
Mustajärvi Särkilampi
Heinäjärvi Myllylampi
Kalliojärvi Pitkälampi
Hauk(i)järvi Umpilampi
Keski(mmäi)nen-, Keskijärvi Hepo-, Hevoslampi
Ala-, Alijärvi ym. Kaita-, Hoikkalampi
Kotajärvi Tervalampi
Honka-, Mänty-, Petäjäjärvi Hanhilampi
Kaitajärvi ym. -
Myllyjärvi -

Luettelo paljastaa, että yleisimmissä vedennimissä nimeämisperusteena ovat enimmäkseen olleet paikan topografia, maaperä, muoto ja koko sekä paikkaan liittyvä eläimistö ja kasvillisuus. Myös mustavalkea-erottelu on keskeinen. Ihmiseen viittaavia ovat järvennimistä vain Kotajärvi ja Myllyjärvi, mutta lammennimistä tällaisia on jo useampia, nimittäin Likolampi, Myllylampi, Tervalampi ja tavallaan myös Hepo- ja Hevoslampi. Yleisimpien järviennimien piirteet ovat siis samalla niitä, jotka sopivat myös vanhimpiin vedenkokoumien nimiin: niissä ei juuri ole ihmiseen tai kulttuuriin viittaavaa sanastoa. Lampien nimissä näkyy paikoin kohteen arvottomuus ihmisen kannalta (Paskalampi, Kalatonlampi, Pahalampi, Umpilampi). (Kiviniemi 1990: 186, 190.)

Vesien nimet säilyvät hyvin, koska vesistöt muuttuvat hitaasti. Pienimmät lammet tosin voivat soistua, jolloin nimikin käy tarpeettomaksi tai kokee muutoksen. Esimerkiksi Outokummun Sysmän kylässä kaivettiin 1940- ja 1950-luvun taitteessa oja, jolla pyrittiin kuivattamaan Laavuslampi johtamalla sen vedet Sätösjoen kautta Viinijärveen. Lampi hävisikin, mutta hyötymaata siitä ei saatu, vaan paikalla on nyt upottava ja aukea Laavussuo. Vedennimestä jäi siis jäljelle määriteosa, joka siirtyi suonnimeen.

Lähteet

Huurre, Matti 1979: 9000 vuotta Suomen esihistoriaa. Toinen painos. Otava, Helsinki.

Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa 1988: Esihistorian vuosituhannet Savon alueella. Savon historia I s. 11–264. Kustannuskiila Oy., Kuopio.

Kiviniemi, Eero 1977: Väärät vedet. Tutkimus mallien osuudesta nimenmuodostuksessa. SKST 337. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Kiviniemi, Eero 1980: Nimistö Suomen esihistorian tutkimuksen aineistona. Virittäjä 319–338.

Kiviniemi, Eero 1990: Perustietoa paikannimistä. Suomi 148. SKST 156. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Lappalainen, Pekka 1970: Säämingin historia I:1. Säämingin kunta ja Säämingin seurakunta.

MHA C:1 = Savonlinnan läänin maanmittarin Laurentz Röösin karttakirja Säämingistä, Kerimäeltä, Sulkavalta ja Puumalasta vuosilta 1643–1646. Maanmittaushallituksen arkisto, Helsinki.

NA = Nimiarkiston kokoelmat. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki.

Nissilä, Viljo 1975: Suomen Karjalan nimistö. Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö, Joensuu.

Pennanen, Jukka 1993: Kerimäkeläisen kansankulttuurin erityispiirteitä. Vanhan Kerimäen historia I:2 s. 247–368. Enonkosken, Kerimäen, Punkaharjun ja Savonrannan kunnat.

Räisänen, Alpo 1994: Kainuun vanhaa karjalaisperäistä paikannimistöä. Tieten tahtoen s. 73–83. Joensuun yliopiston humanistinen tiedekunta, Joensuu.

Räisänen, Alpo 1995: Kainuun saamelaisperäisiä paikannimiä. Virittäjä s. 532–544.

SKST = Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia.

Vilkuna, Kustaa 1971: Mikä oli lapinkylä ja sen funktio? Kalevalaseuran vuosikirja 51. Vanhaa ja uutta Lappia s. 201–238. WSOY, Porvoo, Helsinki.


Marjatta Palander, FT
Suomen kielen ja kulttuuritieteiden laitos
Joensuun yliopisto
marjatta.palander (at) joensuu.fi