Elore 1/2003, 10. vuosikerta
Julkaisija: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry., Joensuu
ISSN 1456-3010, URL: http://cc.joensuu.fi/~loristi/1_03/hei103.html
E-mail: loristi (at) cc.joensuu.fi

Itseoppineiden luovuuden hedelmiä

Anne Heimo


Seppo Knuuttila (toim.): ITE rajoilla. Nykykansantaiteen vuosikirja 1. Helsinki: Maahenki. 2002.
Anna Makkonen (toim.): Karheita kertomuksia. Itseoppineiden omaelämäkertoja 1800-luvun Suomesta. Helsinki: SKS. 2002.

Syy siihen, miksi valitsin arviotavaksi kaksi päällisin puolin toisistaan poikkeavaa teosta on se, että molemmissa tarkastellaan "itseoppineiden" luovuuden hedelmiä: ensimmäisessä 1800-luvulla eläneiden kirjoittajien ja toisessa nykypäivän kansantaiteilijoiden. Itseoppineisuus on piirre, johon oppineisto viittasi jo 1800-luvun alkupuolella kuvatessaan muutoin tavanomaisia mutta henkisiltä kyvyiltään "kehittyneitä" kansanrunoilijoita, -kirjailijoita ja "sivistysmiehiä". Hyvästä esimerkistä käy Tuulikki Kurjen vasta ilmestyneessä väitöskirjassaan tarkastelema "poikkeuksellinen talonpoika" Heikki Meriläinen (Kurki 2002).

Minua kiinnostaa myös ammattilaisuuden ja amatööriyden välinen ero. Missä kulkee näiden kahden ryhmän välinen raja? Millä keinoin amatöörin katsotaan eroavan ammattilaisesta? Omassa tekeillä olevassa tutkimuksessani mietin, mikä erottaa ammattihistorioitsijan amatöörihistorioitsijoista ja huomaan, että tästä keskustelusta on löydettävissä samoja piirteitä kuin määritellessä kansantaiteilijaa.

Karheita kertomuksia ja herttaisia tunteita

Omaelämäkerrallisen kirjallisuuden asiantuntija, dosentti Anna Makkosen toimittama Karheita kertomuksia. Itseoppineiden omaelämäkertoja 1800-luvun Suomesta on syntynyt kansanihmisten ja itseoppineiden omaelämäkertoja käsittelevän mikrohistoriallisen tutkimuksen oheistuotteena. Antologia koostuu kahdestatoista tutkimusaineistosta valitusta, kolmen naisen ja yhdeksän miehen, omaelämäkerrasta. Näillä sata vuotta sitten eläneillä kirjoittajilla on kirjassa yksi yhteinen nimittäjä: kaikkien koulunkäynti oli vähäistä tai olematonta. Johdannossa Makkonen korostaa kirjoittajien poikkeuksellisuutta aikalaisiinsa nähden: kaikki olivat opetelleet kirjoittamaan olosuhteissa, jossa tämän taidon hallitseminen ei ollut tavanomaista. Lapsuutta varjostanut köyhyys ja ankara työnteko ovat toistuvia teemoja kirjoituksissa; muutama tosin kohtasi köyhyyden vasta myöhemmässä elämänvaiheessa. Parin heistä taas onnistui nousta synnyinsäädystään, vaurastua ja päästä yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi. Lukeminen ja kirjoittaminen olivat keskeisellä sijalla kaikkien elämässä. Omaelämäkerrallisen kirjoittamisen lisäksi osa kirjoitti lehtiin, osa toimi perinteenkerääjänä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle.

Kirjoittajat ovat kirjoittaneet omaelämäkertansa eri-ikäisinä; muutama elämäkerta on runomuodossa ja yksi perustuu haastatteluun. Vain muutama on julkaistu aiemmin. Kirjoitusten pituus vaihtelee, lyhyin on kolme, pisin 36 sivua pitkä. Kirjoituksiin on tehty vain vähäisiä muutoksia. Kirjoitustyylit poikkeavat toisistaan lähes töksähtelevän referoivista pitkiin, runsaasti yksityiskohtia ja tarkkoja vuoropuheluja sisältäviin teksteihin. Varsinaisia tunnustuksia kirjoitukset eivät sisällä, mutta jonkin verran kirjoittajien tuntemuksia ilmaistaan: ikävää, surua, iloa, riemua ja naapurintytön herättämiä "herttaisia tunteita". Yhden kirjoittajan tekstin kirjan toimittaja on kääntänyt nykysuomeksi. Jokaista kirjoitusta seuraa myös toimittajan tekemä selvitys kirjoittajan elämänvaiheista. Selvitykset täydentävät kirjoituksia, koska niistä useimmiten löytyy varsinaista omaelämäkertaa enemmän tietoa kirjoittajasta ja hänen yhteiskunnallisesta taustastaan. Loppuun on lisätty luettelo tapahtumista, jotka vaikuttivat 1800-luvun kansanihmisiin tavalla tai toisella, kuten esimerkiksi ajankohtana ilmestyneiden sanomalehtien ja kaunokirjallisten teosten julkaisuvuodet, uudet keksinnöt, laaditut lait ja käydyt sodat.

Tarttuessani ensimmäistä kertaa antologiaan, mietin kirjan tarkoitusta ja sitä, miksi kukaan haluaisi lukea yli sata vuotta sitten kirjoitettujen tavallisten ihmisten omaelämäkerrallisia tekstejä. Luettuani kirjan ymmärrän hyvin, miksi kirja on julkaistu. Siitä huolimatta, että kirjoitukset ovat kielensä ja tyylinsä vuoksi melko raskaita ja nykylukija voi vierastaa uskonnon ja erilaisten moraalisten arvojen korostumista osassa kirjoituksia, tarjoaa antologia ikkunan tuntemattomaan mutta kiehtovaan maailmaan. Esimerkiksi valtiopäivämieheksi kohonneen Pietari Päivärinnan elämäkerta on oikea miespuolinen Tuhkimo-tarina. Kerjuullakin kulkeneen ja jo lapsena rengiksi joutuneen loisperheen poika koulutti itsensä lukkariksi, kirjoitti sanomalehtiartikkeleiden lisäksi yli 30 kirjaa ja toimi yhteiskunnallisena vaikuttajana. Kansalliskirjallisuuden luoman ihannekuvan mukaan talonpojat olivat juuri tällaisia rehellisiä, raittiita, ahkeria ja tasa-arvoisia; oikeudentaju ja itsensä kehittämisen halu oli heidän synnynnäinen piirteensä. Lisäksi he olivat yksilöllisiä ja positiivisessa mielessä itsepäisiä. (Kurki 2002, 175.) Pietari Päivärinnan omaelämäkerta käykin 1800-luvun talonpojan "malliesimerkistä". Omaelämäkerta julkaistiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1877.

Päivärinnan menestystarinan takia tunsin erityistä myötätuntoa kanteleensoittaja Kreeta Haapasalon kertomusta kohtaan. Haapasalo ei menestynyt taloudellisella eikä yhteiskunnallisella sektorilla, vaan hän ainoastaan yritti selviytyä parhaan kykynsä mukaan. Vaikka herrasväen ja kaupunkilaisten maailma pelotti ja hirvitti kirjoitustaidotonta ja vaatimattomista olosuhteista lähtöisin olevaa Haapasaloa, tämä "arkipäivän sankari" lähti elättääkseen perheensä kerta toisensa jälkeen esiintymään ympäri Suomea, Tukholmaa ja Viipuria myöden.

Kaiken kaikkiaan omaelämäkerrallisten kirjoitusten antama kuva kansanihmisistä poikkeaa melkoisesti siitä, miten kaunokirjallisuus on kuvannut rahvasta. Nämä ihmiset eivät millään lailla muistuta tahdottomia ja passiivisia "Toivolan Juhia", vaan ovat oma-aloitteellisia, aktiivisia ja itsenäisiä annetuissa puitteissa.

ITE-taiteilija on tavallinen, ei erikoinen – vai päinvastoin?

ITE rajoilla on Suomen kautta aikojen ensimmäinen nykykansantaiteen vuosikirja. ITE on lyhenne sanoista itse tehty elämä, jolla viitataan kansantaiteen perusolemukseen. Kuten vuonna 2000 julkaistu ensimmäinen ITE-taidetta esittelevä Itse tehty elämä - ITE -teos myös vuosikirja on visuaalisesti korkeatasoinen. Taitto on näyttävää ja rohkeaa, kuvitus on runsasta ja ammattitaidolla tehtyä. Kirjan koostuu pääasiassa taiteen- ja kulttuurien tutkimuksen alojen asiantuntijoiden artikkeleista ja ITE-taiteilijoiden esittelyistä. Mukana on myös muutama katsaus ITE-näyttelyihin Suomessa ja ulkomailla. ITE-sarjan tavoitteena on, että jokainen julkaistava vuosikirja muodostaa itsenäisen kokonaisuuden.

ITE on meillä varsin vähän tunnettu ilmiö, eikä sitä ole juurikaan tutkittu. Useimpien artikkelien pääpaino onkin ITE-ilmiön historian ja erilaisten määritelmien tarkastelussa. Kuten pelkästään ilmiöstä käytettävien termien runsaus osoittaa – contemporary folk art, self-taught art, outsider art, art brut, raw art – asian yksiselitteinen määritteleminen ei ole aivan helppoa. Kirjainyhdistelmällä ITE viitataan myös ilmaisuun ilman turhia ennakkoluuloja. Itselleni jäi kuitenkin epäselväksi onko tässä ennakkoluulottomuuteen viittaavassa lyhenteessä kysymys toteamuksesta, eli siitä että ITE-taidetta tehdään ilman ennakkoluuloja, vaiko siitä että taidelajiin suhtauduttaisiin ennakkoluulottomasti. Jos kyse on jälkimmäisestä, on perusteltua kysyä, kenelle pyyntö on osoitettu, sillä ainakin Helsingin kaupunginmuseon ITE-näyttelyn asiakaspalaute oli ennätysmäisen positiivista.

Visionääristä ympäristötaidetta pidetään ITE-taiteen omintakeisimpana piirteenä. Vuosikirjassa esitellään useita tämän suuntauksen enemmän ja vähemmän tunnettuja edustajia ja heidän luovuutensa hedelmiä, mm. Alpo Jaakolan patsaspuistohanketta, Elis Sinistön arkkitehtuuriluomuksia, keräilijä Elena Maaskolan kotigalleriaa, Martti Hömpin puisia veistoksia, Juha Vanhasen mielikuvituksellisia ajopelejä ja virolaisten vapaatyylistä arkkitehtuuria edustavien Vaike Lubinin, Raik-Hiio Mikelsaaren ja Leida Alliksaaren rakennuksia ja sisustuksia. Valokuvaaja Veli Gränö tekee katsauksen pihataiteeseen eli postilaatikoiden monimuotoiseen maailmaan. Osa taiteilijaesittelyistä on tarkoituksella laadittu vain lyhyiksi esittelyiksi; taiteilijat ja heidän työnsä ovat kuitenkin niin mielenkiintoa herättäviä, että heistä olisi lukenut enemmänkin.

Vuosikirjan eri aloja edustavat kirjoittajat sijoittavat kansantaiteen "löytämisen" ajankohdan 1900-luvun alkuvuosikymmenille, mutta eri yhteyksiin. Englantilainen Raw Visions -lehden toimittajan, John Maizelsin näkemyksen mukaan korkeakulttuuriin kuuluvan taiteen rinnalla on aina elänyt myös toisenlaista taidetta: sellaista, jota luoneilla ihmisillä ei ollut mitään yhteyttä sen hetkisiin ja intellektuaalisiin konventioihin. Tämän taiteen tunnistaminen omaksi taiteen lajikseen on melko tuore asia. Maizelsin mukaan kulttuurin ja oppineisuuden piirit alkoivat suhtautua suopeasti yhteiskunnan alimpiin kerroksiin, kun ne huomasivat mielisairaiden tekevän taideteoksia. Niitä esiteltiin julkisuudessa jo viime vuosisadan alkuvuosikymmeninä. Töillä oli suuri vaikutus mm. avantgardistien Paul Kleen, Max Ernstin ja Jean Dubuffetin taiteeseen. Tämän silloin vielä identifioimatta olevan taidelajin "löytäjä" Jean Dubuffet nimesi löydöksensä raakataiteeksi (raw art tai art brut). Raakataiteen juurien nähtiin olevan syvällä ihmisen psyykessä, sitä ei kahlinnut taidehistoria eikä oman ajan kulttuuri.

Nykytaiteen ja taidekasvatuksen dosentti Helena Sederholm palauttaa ITE-taiteen ranskalaisen kirjailijan Alfred Jarryn (1873–1907) patafyysiikkaan, eräänlaiseen nonsense-tieteeseen, jota hyödynsivät useat 1900-luvun taiteilijat mm. Max Ernst ja Joan Miro. Yhdysvaltalainen taidekasvatuksen professori J. Ulbricht taas näkee kiinnostuksen itseoppineisiin taiteilijoiden heränneen samanaikaisesti, kun puhtaaseen muotoon pyrkivät taitelijat, kuten Pablo Picasso, hakivat vaikutteita sekä primitiivisestä (vieraiden kulttuurien taiteesta) että lasten tuottamasta taiteesta, jonka koettiin olevan pilaantumatonta ja syntyvän silkasta luomiskyvystä.

Jokaisella lienee jonkinlainen käsitys siitä, että on olemassa taidetta ja ei-taidetta, taiteilijoita ja harrastajia. Mutta se, mikä näiden välinen ero itse asiassa on, ei ole mitenkään yksiselitteistä tai helppoa määritellä. Sederholm puhuu ns. tavallisesta taiteesta, harrastajien tai taiteilijoiksi kouluttamattomien tekijöiden tekemästä taiteesta ja korostaa, että "nimitys ei kerro niinkään laadusta kuin tekijöiden statuksesta: tekijät ovat tavallisia, eivät erikoisia, eivät siis taiteilijoita". Sederholm näkee taiteen ja taiteen harrastamisen rajan kulkevan ammattilaisuudessa. Taiteilija on ammattinimike: taiteilija on ihminen, joka on opiskellut taidetta ja joka tekniikan lisäksi hallitsee taiteen historiaa ja teoriaa ja ajattelee ja tekee taidetta kokopäiväisesti. Ammattilaiselle taide on "ensimmäinen elämä", kun taas vapaa-aikanaan taiteen parissa rentoutuvalle harrastajalle taide on "toinen elämä".

Nykykansantaiteilijat sijoittuvat näiden väliin tai rinnalle omaksi ryhmäkseen; heille taide on "ensimmäinen elämä", vaikka he eivät pyrikään toimimaan taidemaailman määrittelemien rajojen sisällä ja myy töitään. Harrastajaa ja ITE-taiteilijaa puolestaan yhdistää se, että molemmat pyrkivät laittamaan teoksiinsa liikaa kaikkea mahdollista ja toivovat näin lisäävänsä töittensä ymmärtämistä. Sederholm ei itse pidä taiteen rajaamista tarpeellisena, mutta esittää, että etenkin taidemaailman ulkopuolelle jätettyjä harrastajia rajat kiinnostavat. Elitistiseksi leimautumisen pelosta ITE-taiteilijat taas omaehtoisesti rajaavat itsensä taidemaailman ulkopuolelle.

Taidekasvatuksen ammattilaisena J. Ulbrichtin näkee, että taidealojen opiskelijoiden pitää tutustua itseoppineisiin taiteilijoihin, koska 1) se laventaa opiskelijoiden ymmärrystä siitä, mikä on taidetta, 2) se tuo esiin taiteen eri tehtäviä, 3) se näyttää, miten taideteoksissa voidaan hyödyntää arkipäivän materiaaleja ja tekniikoita, 4) se osoittaa, kuinka tärkeitä asioita paneutuminen, into ja rehellisyys ovat taiteen tekemisessä ja että taidetta voi tehdä taideinstituutioiden ulkopuolella, 5) opiskelijat huomaavat, että taiteilijat ovat ihan tavallisia ihmisiä eivätkä myyttisiä yli-ihmisiä, 6) se syventää opiskelijoiden paikalliskulttuurista tuntemusta ja 7) se helpottaa vieraiden kulttuurien taiteiden tutkimusta ja ymmärtämistä. Onko amerikkalainen ITE-taide suomalaista marginaalisemmassa asemassa, vai onko pelkkä asioiden yksinkertaistaminen syynä siihen, että Ulbrichtin perustelut vaikuttavat kovin naiiveilta ja kirjoittajan näkemys "oikeista" taiteilijoista ja kansantaitelijoista vuosikirjan muita kirjoittajia huomattavasti tiukkarajaisemmalta. Ulbricht antaa ymmärtää, että ammattitaiteilijat eivät käyttäisi kierrätysmateriaaleja, vaan aina ostomateriaaleja ja että ammattitaiteilijat eivät ole samanlaisia ihmisiä kuin me muut. Outoa!

Kulttuuriantropologi Jari Kupiainen tarkastelee ITE-ilmiötä taiteenantropologian näkökulmasta ja Melville Herskovitsin kulttuurirelativistiseen teoriaan pohjaten ja toteaa, että esteettinen relativismi sopii ITE-luovuuden tarkasteluun erityisen hyvin. Peruslähtökohtana on se, että kauneus ei ole tarkasteltavan teoksen ominaisuus vaan teoksen vastaanottoon liittyvä kvaliteetti. Kupiainen pohtii, että jos niin ammatti- kuin ITE-taiteilijoita molempia innoittaa kauneuden etsimisen ja sen tuottamisen pyrkimys, niin miksi toisia töitä pidetään parempina kuin toisia ja miksi juuri niitä laitetaan esille? ITE-luovuuden aikaansaannokset eivät yleensä olekaan myyntiin tarkoitettuja vaan itselle tehtyjä. Ainakin niiden myynti toteutuu julkisen taidejärjestelmän marginaalissa tai ulkopuolella. Luovuus on ITE-taiteessa olennaisinta yksilöllisen ja yhteisöllisen toimijuuden, itsemäärittelyn ja identiteetin toteuttamisen välineenä.

ITE rajoilla -teoksen päätoimittaja perinteentutkimuksen professori Seppo Knuuttila tarkastelee omassa osuudessaan kansantaiteen vaihtelevia merkityksiä pohtimalla omaa suhdettaan muutamiin kotinsa seinällä vuosikymmenten ajan riippuneisiin tuntemattomien taiteilijoiden, Aron-Rannan, Aittosen ja Kulmalan teoksiin. Pohdittuaan teoksiin liittyviä muistojaan ja tuntojaan Knuuttila arvelee, että ilman ITE-ilmiötä ei olisi ehkä tullut koskaan kiinnittäneeksi enempää huomiota näihin töihin ja toteaa:

Kaikki mainitsemani teokset ovat nykyisen ymmärrykseni mukaan kansantaidetta sanan kiistattomassa merkityksessä. Ne eivät ole erityisen taidokkaasti tehtyjä eivät aiheiltaan suuria tai rahallisesti arvokkaita. Muistan, ettei niillä ollut sijaa kotini harvalukuisten, mutta näkyville paikoille sijoitettujen taideteosten rinnalla. Ne kuuluivat enemmänkin eteisen ja vintin puolelle. Monissa tuon ajan perheissä oli samantapaisia kansantaiteen teoksia, jotka omassa ympäristössään olivat huomiota herättämättömiä, jollakin tavalla 'aina olleita'. Tällainen onkin ollut yksi vanhan, käsityöstä erottuvan luonteenomainen konteksti: olla osa perheen esineympäristöä ja myös esteettistä maailmaa.

Ollako vai eikö olla ITE-taitelija?

Palaan vielä Knuuttilan kotiin ja sieltä löytyviin töihin. Tunnen puureliefejä veistäneen peräseinäjokelaisen, myöhemmin kolholaisen (ei siis jalasjärveläisen, kuten artikkelissa mainitaan) Eero Aittosen (1907–1979) tuotannon hyvinkin läheisesti, sillä taiteilija on äidin puoleinen isoisäni. Onkin myönnettävä, että koska omassa lähipiirissäni "vaarin" teokset on aina sijoitettu kodin ykköspaikalle olohuoneeseen, hätkähdin, kun luin Knuuttilan tekstin. Sukulaisten kotien lisäksi itseoppineen Eero Aittosen töitä on esillä lukuisten yksityiskotien ja julkisyhteisöjen tiloissa. Töitä löytyy etenkin taiteilijan lähiympäristöstä Pohjois-Hämeestä ja Pohjanmaalta, mutta myös muualta Suomesta ja ulkomailta. Pelkästään Seinäjoen kaupungin kokoelmiin kuuluu 19 Aittosen työtä. Maailmalle Aittosen puureliefejä on matkannut mm. yrityslahjoina ja saksalaisten upseerien mukana. Tiettävästi myös yhden amerikkalaisen kirkon seinää koristaa peräti raamatunkertomuksia kuvaava kymmenen taulun sarja. Sen sijaan Aittosen töitä ei ole nähty kuin kerran taidenäyttelyssä, joka sekin oli vasta hänen kuolemansa jälkeen pidetty muistonäyttely.

Näin jälkeenpäin on vaikea sanoa, oliko Aittosen suhde taiteen tekemiseen intohimoinen vai yksinomaan käytännön sanelema ratkaisu. Selkävamma esti maanviljelyksen täyspäiväisen harjoittamisen ja perheessä oli viisi lasta elätettävänä. Ainakin meille lapsenlapsille vaarin päivittäinen vetäytyminen pihalla sijaitsevaan verstaaseensa veistämään vaikutti lähinnä arkiselta työnteolta. Vaarin inspiraatio ei koskaan tuntunut kärsivän siitä, että meitä lapsenlapsia istui joskus kokonainen liuta katselemassa veistosten syntyä.

Entä veistostaiteilija Alpo Jaakola? Turun piirustuskoulun käynyt ja lukuisissa näyttelyissä kotimaassa ja ulkomailla esillä olleen Jaakolan luulisi käyvän ammattilaisesta. Mutta ei: Jaakola ja ankaran kritiikin kannanottona syntynyt Patsaspuisto esitellään ITE-taiteena. Taidehistorioitsija Eija Salo näkee Jaakolassa outsider-taiteilijan, joka ei hyväksynyt ajankohdan vallitsevia taidekäsityksiä ja ryhtyi avoimeen taidekapinaan niitä vastaan. Luetteloa itse itsensä marginaaliin asettaneista ammattitaiteilijoista on helppo jatkaa lukuisilla nimillä, kuten mainitsemalla erakoitunut Kalervo Palsa ja alkoholiyhteisössä elämänsä päättänyt Olavi Martikainen.

Eri kirjoittajien ristiriitaiset ja osittain toisensa jopa kumoavat määritelmät ITE-taiteilijoista ja tapaukset Aittonen ja Jaakola osoittavat, miten vaikeasti määriteltävästä asiasta on kyse. Helena Sederholm toteaakin kirjoituksessaan: "taiteen rajoja ei voi etukäteen määritellä, vaan ne määritellään tilannekohtaisesti. Kysymys ei ole siitä, että kaikki kelpaisi, vaan kysymys on siitä, että taide on suhteellinen käsite, joka riippuu siitä, missä paikassa elämää se kulloinkin käsitetään taiteeksi".

Kansanomaisuudellakin on rajansa?

Karheita kertomuksia ja ITE rajoilla -teoksista on löydettävissä kaikuja siitä, miten oppineisto arvioi kansaa 1800-luvulla. Suhtautuminen oli kaksijakoista: toisaalta kansaa ihannoitiin ja romantisoitiin, toisaalta painotettiin kansan rahvaanomaisuutta ja oppimattomuutta. Sama tendenssi näkyy myös ITE rajoilla -teoksen kirjoittajien yrityksissä määritellä ammattilais- ja amatööritaiteilijan välinen ero. Vaikka itseoppineisuuteen suhtaudutaan pääasiassa arvostavasti, oppimattomuutta pidetään implisiittisesti jonkinasteisena puutteena; amatöörit eivät hallitse alaa niin kuin ammattilaiset. Tekijän koulutus näyttää vaikuttavan myös sisällön arviointiin. On onni, että ITE-taiteilijat käsittelevät töissään itselleen tuttuja aihepiirejä, sillä amatöörille on eduksi, että hän pitäytyy tutuissa aihepiireissä ja tekniikoissa eikä yritä hallita itselleen vieraita aiheita. Kun ITE-taiteilijoiden katsotaan täyttävän työnsä liiallisilla yksityiskohdilla, Heikki Meriläistä arvosteltiin omana aikanaan tarpeettoman "laajoista kuvauksista" ja "runsaista kansankielisistä sutkauksista."(Kurki 2002, 148–150, 178–180, passim.) Itseoppineen nähdään ammentavan inspiraationsa synnynnäisestä ja vaistonvaraisesta tarpeesta – kuten lapsi tai mielisairas! – ja ilman taidemaailman rasitteita. Kuitenkin lienee selvää, ettei kyseessä ole vain yksisuuntainen prosessi, vaan käsityksiä ja malleja siirtyy molempiin suuntiin. Yhteistä näkyy olevan se myös, että amatöörin nähdään olevan haluton julkistamaan työnsä. Se jää muiden "asiaa paremmin ymmärtävien" tehtäväksi (Kurki 2002, 74): Neovius löysi Larin Parasken, Juha Pentikäinen Marina Takalon, Anna Makkonen julkaisemattomat omaelämäkerrat ja ITE-hanke kansantaiteilijat. Amatööri ei luo rahasta vaan pelkästä sisäisestä palosta.

Itseoppineisuus tuntuukin olevan eräänlainen itseisarvo, joka tekee ihmisestä kuin ihmisestä poikkeuksellisen. Tästä puolestaan seuraa, että Oriveden kansanopiston kirjoittajakurssilaiset, pöytälaatikkokirjailijat, kansalaisopistojen taidepiiriläiset ja sunnuntaimaalarit jäävät vertailussa pahnanpohjimmaiseksi: he ovat hakeneet oma-aloitteisesti ja aktiivisesti oppia (jonkun verran, mutta eivät riittävästi), joten heidän luovuutensa ei ole synnynnäistä eikä vaistonvaraista. Kaiken lisäksi he eivät suhtaudu taiteeseen vakavasti, vaan ehkäpa pelkkänä ajanvietteenä!

Kaiken kaikkiaan esittelemäni kirjat olivat antoisia ja ajatuksia herättäviä. ITE rajoilla on myös visuaalisesti upea. Kirjoista huokuu kunnioitus esiteltyjä kirjoittajia ja taiteilijoita kohtaan. Molemmat myös synnyttivät halun perehtyä itseoppineisuuden aihepiiriin syvemmältä. Toivonkin, että Anna Makkosen mikrohistoriallinen tutkimus ilmestyy pian ja seuraava ITE-vuosikirja ajallaan!

Kirjallisuus

Gränö, Veli ym. (toim.) 2000: Itse tehty elämä – ITE/ DIY Lives. Helsinki: Maahenki.

Kurki, Tuulikki 2002. Heikki Meriläinen ja keskusteluja kansanperinteestä. Helsinki: SKS.

Anne Heimo, FM
Folkloristiikka
Turun yliopisto
anheimo (at) utu.fi