Elore 1/2004, 11. vuosikerta
Julkaisija: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry., Joensuu
ISSN 1456-3010, URL: http://cc.joensuu.fi/~loristi/1_04/kar104.html
E-mail: loristi@cc.joensuu.fi

Tarinat lasten leikeissä

Reeli Karimäki


Julkisessa keskustelussa on usein oltu huolestuneita lasten leikkien sisällöllisestä köyhtymisestä tai jopa loppumisesta. Tutkimusaineistoni, jonka olen kerännyt 7–12-vuotiaiden helsinkiläisten ja tallinnalaisten koululaisten leikkejä käsittelevään väitöskirjatyöhöni, antaa toisenlaisen kuvan. Vuonna 2000 tallentamani yli 1500 leikkikuvausta osoittavat, etteivät leikit suinkaan ole sisällöllisesti köyhiä tai häviämässä. Ne ovat vain piilossa aikuisten katseilta lapsen todellisuudessa, lapsen maailmassa.

Lapsilla oli yhden oppitunnin verran aikaa kirjoittaa itse keksimistään leikeistä. He vaikuttivat pitävän tehtävästä, eikä heillä ollut vaikeuksia keksiä kirjoitettavaa. Joissakin luokissa tosin kuului ensin huuto "ei me mitään leikitä!". Vetosin silloin lapsiin, että tiedot leikeistä ovat minulle todellakin tärkeitä ja että tekstejä ei lue kukaan muu heidän koulussaan. Silloin he muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta alkoivat kirjoittaa.

Olisin mielelläni havainnoinut ja videoinut monia aineistossani esiintyviä leikkejä, mutta kysyessäni lupaa siihen lapsilta sain kieltävän vastauksen lähes aina. Lapset eivät missään nimessä halunneet minun havainnoivan tai videoivan heidän leikkejään (ainakaan niitä, joista he kirjoittivat), "silloinhan ei voi leikkiä, jos joku ulkopuolinen on paikalla" tai "ei siitä tuu mitään, sittenhän me näytellään eikä leikitä".

Joudun siis tutkimaan leikkejä lasten kertomina ja kirjoittamina kuvauksina eli tutkimuksessani leikki on irrotettu omasta ympäristöstään, sieltä missä lapset leikkivät. Uskon, että lapsen on lähes mahdotonta kuvata leikkiä kirjallisesti niin vivahderikkaana ja moniulotteisina kuin leikki leikittäessä on. Kirjoittaessaan leikistään lapset kuvaavat leikkiä pääpiirteissään eli leikin tapahtumia, toimijoita ja miljöötä: he kuvaavat sille nimenomaiselle leikille heidän mielestään olennaisia elementtejä ja sisältöjä, hahmottaen näin kuvaa leikin tarinasta. Sen sijaan esimerkiksi tunteita tai dialogeja ei useinkaan kuvata, jotka kuitenkin kuuluvat olennaisesti leikkiin.

Leikin elämänkaari

Lasten kirjoittamista leikkikuvauksista käy ilmi, että leikeillä on oma elämänkaarensa. Leikin elämänkaari käsitteenä on arkikielen metafora, mutta se kuvaa mielestäni hyvin sekä leikkiä kokonaisuutena että leikin toiminnallisuutta. Leikit syntyvät, kehittyvät ja elävät aikansa kunnes päättyvät.

Tarkastellessani leikkiä elämänkaaren näkökulmasta jaan leikit elämänkaareltaan lyhyt- ja pitkäkestoisiin leikkeihin. Kun leikeissä on ensin selkeä aloitus, sitten keskivaihe, jolloin leikkiminen on yleensä hauskimmillaan, ja loppu, on leikin elämäkaari selkeä. Tällaiset elämänkaareltaan selkeät leikit ovat useimmiten lyhytkestoisia leikkejä, joissa elämäkaari sisältyy jo leikin ideaan (esim. hippa, rosvo ja poliisi jne.). Pitkäkestoiset leikit taas kestävät päivästä useisiin kuukausiin, jopa vuosiin, ja ovat lasten itsensä keksimiä. Ne ovat leikkejä, joita on helppo jatkaa leikin jäätyä kesken. Pitkäkestoisissa leikeissä leikin synty eli aloittaminen sekä hetki, kun leikki loppuu, ovat usein vaikeasti määriteltävissä. Ne ikään kuin hämärtyvät leikin varsinaisten tapahtumien saadessa pääroolin.

Lapset saattavat itse määritellä leikin sen iän mukaan. Eli jokin leikki voi olla ihan uusi, "– – se on just keksitty, eikä oo vielä kunnolla päässy vauhtiin" tai se voi olla jo niin vanha, että sen elinikä lähenee loppuaan "– – no joo, eemä siitä haluu kertoo, sitä on leikitty jo viikkoja".

Olen leikkinyt kavereitteni kanssa orpokoti-leikkiä. Yksi on aina hoitaja ja muut ovat orpoja lapsia. Leikimme tätä leikkiä meidän pihan leikkimökissä. Se joka on hoitaja on aina myös välillä sellainen tyyppi, joka kidnappaa jonkun. Se tyyppi vie sen kidnapatun jonnekin vangiksi. Toiset pelastavat hänet sieltä. Se tapahtuu niin, että siltä tyypiltä pitää ottaa avain, eli joku kepukka ja päästää se kidnapattu pois. Sitten leikki vain jatkuu samalla tavalla. Tietysti siinä jotain muutakin tapahtuu, mutta ei aina mitään samaa, koska vain kidnappaus toistuu aina. Mutta se on jo vanha leikki. (Tyttö 11 v., S004bt6).

Mikä saa lapset leikkimään samaa leikkiä jopa vuodesta toiseen?

Pitkäkestoisten eli kestoltaan muutamasta päivästä useisiin kuukausiin jatkuvien leikkien kuvauksista ei aineistossani yksikään selkeästi kuvaa leikin elämänkaarta kokonaisuudessaan. Suurin osa tutkimusaineistoni leikkikuvauksista liittyy leikin elämänkaaren keskivaiheeseen, jolloin leikkiminen on selvästi ollut kaikkein hauskinta.

Minä leikin viime kesänä serkkujeni Miran ja Marikan kanssa jotka asuvat Joensuussa. Meidän mökki on Joensuussa ja serkkuni tulivat meidän mökille. Me leikimme sellaista salapoliisileikkiä. Siinä minä olin murhaaja ja Marika oli koira, ai niin myös isosiskoni oli mukana leikissä. Isosiskoni ja serkkuni Mira olivat salapoliiseja. Minä olin niinkun velho, joka murhasi ihmisiä. Mökillämme on palo-ovella varustettu jumppasali mikä teki virkaa leikissämme karkkitehtaana. Minä kummittelin siellä "karkkitehtaalla" Salapoliisit, Mira-serkkuni ja isosiskoni Mariella tulivat koiransa kanssa yöpymään siihen karkkitehtaaseen missä minä asuin. Se karkkitehdas oli hylätty joten sinne pääsi ilman avainta. Jatkoimme leikkiä vielä yöllä kun ketään ei enää nukuttanut. Olimme kuitenkin minun mummolassa, joka on Joensuussa menimme parvekkeelle, jonne sitten nukahdimme. (Poika 10 v., I003bp7).

Ei ole harvinaista, että samaa leikkiä leikitään useita kuukausia, niin kuin alla olevasta 10-vuotiaan helsinkiläistytön leikkikuvauksesta kohta käy ilmi. Ilkeä professori -leikki on jatkunut jo pitkään. Tästä leikistä on tytöillä monia versiota, mikä kertoo mm. siitä, että leikki muotoutuu ja muuttuu leikittäessä. Jotkut leikin tapahtumista jäävät elämään toistuen aina uudestaan ja uudestaan tyttöjen leikkiessä tätä leikkiä. Toistuvat tapahtumat ja juonenkäänteet sekä hahmot, joiden ympärille leikki rakentuu, kannattelevat leikkiä. Ne ovat se leikin perusaines, joka pitää tämän nimenomaisen leikin elossa. Toiset leikin tapahtumista ja juonenkäänteistä taas tapahtuvat vain kerran, mutta ovat tärkeitä pitäessään omalta osaltaan leikin mielenkiintoisena, vivahderikkaana ja elinvoimaisena. Leikki saa uusia muotoja, mutta sen tarinat kiertyvät kuitenkin aina "Ilkeän professorin" ympärille.

Olin noin 7 -vuotias kun lempileikkini kaverini kanssa oli "ilkeä professori". Leikimme sitä lähes aina kun olimme yhdessä ulkona. Siitä oli monia versioita laitan tähän "Yleisimmät". 1. Olimme kiipeilytelineessä ja professori (näkymätön) otti meitä kiinni, mutta hän ei muka päässyt kiipeilytelineeseen. Ja joskus kävimme maassa hakemassa lehtiä, hiekkaa ja kaikkea muuta "ruoaksi" kelpaavaa (tänä aikana "proffa" nukkui). Sitten teimme sörsseleitä ja "söimme" niitä ja sama toistui uudestaan ja uudestaan. 2. (Tätä leikimme talvella): Olimme vuorotellen professoreita ja uhreja. Se joka oli professori juotti toiselle (uhrilleen) juomia ja myrkkyjä sekä syötti ties mitä. Sitten kun uhri karkasi professori vaihtui ja taas sama jatkuu. Joskus teimme muutoksia esim. että "proffa" vangitsi meidät ja vei pikkumökkiin. (Tyttö 10 v., S004bt13).

Jokaisessa lapsessa on sisällään tuhansia satuja ja tarinoita (Riihelä 2000; Karlsson 2000). Useista lasten kirjallisista leikkikuvauksista saa vaikutelman, että leikki muotoutuu leikittäessä ikään kuin tarinoiden tai satujen tapaan. Sekä sadunomaiset leikit että leikit, jotka voisivat olla arkitodellisuutta, ovat lapselle totta leikin maailmassa.

Se, mikä leikistä tekee pitkäkestoisen – sellaisen, että se innostaa lapsia kuukausi toisensa jälkeen leikkimään – on se leikin tarina tai se kehys, jolle leikki rakentuu. Leikki jatkuu ja tarina punoutuu ainakin niin kauan kuin leikin hahmoissa, tapahtumissa tai juonenkäänteissä on jotain sellaista, ettei niistä haluta luopua.

Esimerkkejä kotileikkien tarinoista

Päiväkoti-ikäisten lasten kotileikissä on tutkimusten mukaan perusyksikkönä äiti ja lapsi, mutta perhe kasvaa leikkijöiden mieltymysten mukaan sisaruksilla, eläimillä, isovanhemmilla ja joskus jopa isälläkin (Strandell 1995, 103). Kotileikkinä on perinteisesti pidetty leikkejä, joissa lapset ja nuket ovat perheenjäseniä, jotka kokevat yhdessä arkielämän tilanteita (Kalliala 1999, 109–113). Niin pian kun lapselle selviää, että tytöistä kasvaa äitejä ja pojista isiä, ei kotileikissä hevin valita väärää tulevaisuuden roolia vielä päiväkoti-ikäisenä, mutta koululaisia ei "väärän" roolin ottaminen enää haittaa.

Kouluikäiset laajentavat tavallisesti kotileikin käsittämään useita perheitä ja sukuja. Kuvitteluleikit heijastelevat aikuisen maailmaa siten, että toiset piirteet korostuvat kärjistettyinä, toiset unohtuvat kokonaan.

Vielä viimevuonna leikin serkkuni kanssa barbeilla. (11 v. nyt) Vaikka asuimme kaukana toisistamme, näimme toisemme ainakin kerran kuukaudessa. Leikimme barbeilla joka kerta. Jos saimme uusia barbeja otimme ne mukaan. Rakensimme niille talot ja autot. Keksimme nimet ja aloimme leikkiä. Molemmilla oli omat barbiperheet, joihin kuului äiti, 1–2 siskoa ja 1–2 pikkusiskoa sekä lemmikkejä. Perheet olivat rikkaita. Isät olivat ulkomailla aina työmatkoilla. Joskus tuli pyörremyrskyjä tai tulvia tai jopa maanjäristyksiä. Barbit asuivat yleensä Kaliforniassa tai New Yorkissa. Barbeilla oli keittiöt ja kaikenlaista pikkutavaraa. Keksimme mielikuvituksen avulla kaikenlaista tekemistä barbeille. Esim. sänky muuttui uima-altaaksi ja pyöräkypärä avaruusautoksi. Puheet improvisoimme, joskus leikki meni keskusteluksi siitä mitä kaikkea haluaisimme. Joskus barbitalon mielikuvituksekkaaseen sisustamiseen meni jopa kaksi tuntia. (Tyttö 11 v., M005bt1).

Haastattelussa kävi ilmi, että yksi kyseisen barbileikin esikuvista on amerikkalainen televisiosarja Kauniit ja rohkeat. Mutta kuten tuosta lyhyestä leikkikuvauksesta voi päätellä, ei leikki suinkaan ole täynnä dramaattisia ihmissuhteita kuten esikuvansa, vaan tavallisten arkielämän tilanteiden lisäksi televisiosarjoista poikkeavia seikkailuja, mullistuksia, äkillisiä juonenkäänteitä ja iloista yhdessäoloa. Äiti ja lapset lemmikkeineen muodostavat perheen rungon isien ollessa usein työmatkoilla. Kodin sisustamiseen käytetään paljon aikaa ja välillä unohdutaan haaveilemaan omasta tulevaisuudesta.

Kouluikäiset pojat leikkivät myös kotia. Tässä seuraavassa leikissä 11-vuotiaat helsinkiläispojat ovat laajentaneet kotileikin käsittämään koko kaupungin, mutta omien sanojensa mukaan he leikkivät "kotia, sellaista normaalia elämää". Tämä leikki ei ole mitenkään poikkeuksellinen, toisin sanoen useat muutkin samanikäiset kaverukset leikkivät tämäntyyppistä leikkiä:

Pikku-Huopalahdessa on yksi rakennustyömaa, itse asiassa bensa-aseman takapiha, jossa aina leikkimme "kotileikkiä". Parkkipaikalta löytämillämme kärryillä ajoimme autoina leikkien ja etsimme niin sanotut "kodit", ne on pahvilaatikoita. Meitä on yleensä neljä poikaa ja meillä on kodit ja ammatit. Ei se meistä ole lapsellista, vaikka olemme jo 11 v. Minä olen pormestari, ja pormestari valitaan vaaleilla. Sitten on palopäällikkö ja poliisipäällikkö. Jos töppäilee liikenteessä, niin saa sakot. Meillä on keksityt vaimot ja sellaista, me kyläillään niiden kanssa ja seikkaillaankin. Oikeastaan leikimme "normaalia elämää". (Poika 11 v., M005ap3).

Perhe ei tässä leikissä ole enää irrallinen saareke, vaan kiinteä osa koko yhteiskuntaa ja sen valtarakenteita. Huolimatta siitä, että lasten leikkiperhe on jo osa leikkiyhteiskuntaa, ei kyse ole aikuiselämän opettelusta, "oikean elämän" harjoittelusta tai aikuisten matkimisesta, vaan lapset ovat luoneet oman yhteiskunnan, koska se on heistä hauskaa. (Riihelä ym. 2001, 89–118). Pojat itse eivät ole äiteinä leikissä, vaikka heillä onkin kodit leikissään. Pojat leikkivät miehiä, joilla oli vaimot. Lapsista he eivät puhu. Tässä leikissä ei myöskään puuhata kotona: perhe on enemmän ulospäinsuuntautunut. Näyttää siltä, että toimiminen kodin ulkopuolella ammatissa ja liikenteessä on tärkeämpää. Tosin kotia ja sen olemassaoloa korostetaan. Pojat eivät antaneet minun kuvata leikkiään, mutta ehdottivat, että voisin kuvata leikin muistelua, koska "se ei ole niin noloa".

Leikki päättyy, muuttuakseenko?

Jokainen leikki päättyy aikanaan. Kiinnostavaa on miksi leikki lopulta alkaa kyllästyttää. Se voi hiipua vähitellen tai päättyä yhtäkkiä. Joskus leikki päättyy omaan mahdottomuuteensa, joskus taas syntyäkseen uudestaan jossain muussa muodossa.

Usein leikin päättyminen tarkoittaa sitä, että leikki itse asiassa muuttuu joksikin toiseksi tekemiseksi. Useissa 10–12-vuotiaiden lasten kuvauksissa leikki muuttuu keskusteluksi, eli "leikki meni keskusteluksi siitä mitä kaikkea haluaisimme'" tai "me alettiin jutella siitä mitä leikissä tapahtui".

Leikki voi lasten leikkiessä muuttaa muotoaan, tavallaan lipua ihan uudeksi leikiksi tai sitten ihan toisenlaiseksi toiminnaksi. Joskus leikki muuttuu kuin huomaamatta, toisinaan lapset tietoisesti muuttavat leikin joksikin muuksi tekemiseksi, jota he eivät kutsu enää leikiksi. Kiehtovimmista tarinoista, hahmoista, tapahtumista ja juonenkäänteistä riittää syntypohjaa esimerkiksi näytelmäksi tai sarjakuvaksi. Seuraavassa leikkikuvauksessa on leikkiin innoittajana ollut Rauha S. Virtasen kirja Seljan tytöt (1955). Helsinkiläiset 11-vuotiaat tytöt ovat leikkineet Seljan tyttöjä metsässä, mutta myöhemmin he aikoivat muuttaa leikin näytelmäksi.

Joskus kolmannella leikin kaverini kanssa "Seljan tyttöjä" metsässä. Kaverini oli lukenut Seljan tytöt kirjan ja myöhemmin myös minä. Leikimme olevamme joku sisaruksista ja kuljimme metsässä. Yritimme tehdä siitä myös näytelmän muiden kanssa kolmannella, mutta siitä ei tullut mitään, kun muut ei tajunneet miten se menee. Oli pakko tehdä kaksistaan. (Tyttö 12 v., M006at8).

Seljan tytöt -leikkikuvaus on myös hyvä esimerkki siitä, miten tärkeää leikkijöille on jakaa leikin yhteinen illuusio. Jos leikkijöiden mielikuvat leikistä eivät vastaa toisiaan, ei leikkiminen onnistu kaikkia leikkijöitä tyydyttävällä tavalla. Seuraavassa esimerkissä leikin tarina jatkuu sarjakuvana:

Esim. Tomppeli ja Maria. Voi kuulostaa kummalta. Tomppeli ja Maria ovat susia, oikeastaan playmobil-susia. Maria on SUSILAAKSON kuningatar. Huom! Tomppeli ei ole kuningas! Tomppelilla ja Marialla on kolme lasta: kaksi tyttöä ja yksi poika, Vanda, Tanja ja Tolvana. Maria on muuten aikamoinen äkäpussi. Jos se suuttuu se plätkii luudallaan! Ja sitten lapsista: Vanda on tullut eniten äitiinsä. Se käyttää luutaa täysin samalla tavalla. Tanja vain lakaisee. Tolvana ei osaa edes käyttää luutaa! No joo, ne asuu VILLA SUDESSA, kauniissa kartanossa Susilaakson korkeimman vuoren huipulla. Niiden pahimmat viholliset ovat kanit, kun ne varastaa susilta kaiken. Sudet yrittää aina syödä ne, mutta eihän ne niitä koskaan kiinni saa. Mä leikin tätä aiemmin yhden kaverini kanssa, mutta nyt me tehdään niistä sarjakuvaa. Kaneista vielä: ne on ryhmä kaneja, joita johtaa; Milla ja Veli Kani. Huom: tämä leikki on ISO salaisuus!!!!! (Tyttö 10 v., P004bt4).

"Leikki on tärkeetä oikeesti!"

Aikuiset ja vanhemmat mieltävät usein lasten leikit ja leikkimisen ikään kuin oikean elämän harjoitteluksi. Puhuessaan leikistä arvostavasti vanhemmat korostavat leikin kehittävyyttä ja lapsen oppimista leikin kautta. Vanhempien tuntuu olevan vaikea arvostaa leikkiä sinänsä. Sitä, mitä leikissä todella tapahtuu, pidetään harvemmin sellaisenaan merkityksellisenä. Oma tutkimusaineistoni on myös tästä hyvä esimerkki. Se on osoittanut, etteivät vanhemmat tiedä juuri mitään lastensa leikeistä eivätkä ainakaan niiden sisällöistä. Lapset ovat itse sitä mieltä, etteivät vanhemmat ole kiinnostuneita lastensa tekemisistä saati sitten leikeistä, toisaalta lasten mielestä vanhempien ei kuulukaan tietää niistä kaikista, sillä leikki on usein lapselle jotain ihan omaa. Tutkimukseeni osallistuneet lapset eivät ole useinkaan oma-aloitteisesti kertoneet leikeistään vanhemmilleen. Lapset epäilivät useaan otteeseen minunkin aitoa kiinnostustani leikkejä kohtaan. Mieleen jääneimmän kommentin esitti 11-vuotias poika Itäkeskuksen peruskoulusta: "sua ei voi ihan totta oikeesti kiinnostaa leikit, vai voiko, eiku nyt mä tajuun, sulle maksetaan siitä!".

Lapsen käyttäytymiseen kohdistetaan monenlaisia paineita myös leikkien suhteen. Leikkivää lasta, joka on iältään ylittänyt yhteisön hyväksymän leikki-ikänormin, saatetaan paheksua tai ainakin kummeksua. Yleensä helpointa on taipua ulkopuolisten painostuksen edessä, vaikka itse haluaisi tehdä toisin. (Korkiakangas 1996, 211). Myös toveriryhmän vaikutusta näkyvien leikkien loppumiseen on tuotu esiin useissa tutkimuksissa (esim. Virtanen 1970, 71–74; Lipponen 1990, 105–106). Tämä tulee vahvasti esiin myös omasta aineistostani: lapset usein salaavat leikkinsä sekä vanhemmiltaan että luokkatovereiltaan ja niiltä ystäviltään, joiden kanssa eivät leiki. Salailu leikkien suhteen näkyi myös varsinaisissa tutkimusaineistoni keruutilanteissa. Sain kommentteja isompien lasten palauttaessa kirjoittamiaan leikkikuvauksia, "minne tämän häpeäpaperin saa laittaa" tai "et kyllä näytä tätä meidän luokkalaisille, muuten mä kuolen". Salailun ainoa syy tuskin on häpeä siitä, että vielä leikkii, mutta se on luullakseni ainakin osasyy. Toinen osasyy lienee se, että lapsi kokee leikin niin henkilökohtaiseksi, ettei halua jakaa sitä muiden kanssa.

Aikuinen arvottaa usein tahtomattaankin lasten toimintaa mielessään. Lasten leikki, josta aikuinen saa harvemmin otetta, ei ehkä "näytä" miltään tai johda aikuisen mielestä mihinkään. Useat lastentarhanopettajat ovat huomanneet vanhempien suhtautuneen leikkeihin ja satuihin arvostavammin, jos ne on dokumentoitu. Leikkien dokumentointi on usein vaikeaa, mutta toisinaan lapset tekevät sitä jopa itse, niin kuin edellä mainitussa "Tomppeli ja Maria" -leikissä, jossa tytöt alkoivat tehdä leikistään sarjakuvaa.

Yksi keino kuunnella ja kunnioittaa lasten omia ajatuksia on olla kiinnostunut lasten leikkien sisällöistä. Kun vanhemmat keskustelevat lastensa kanssa heidän leikeistään, siitä välittyy arvostus lasten toimintaa ja ajatuksia kohtaan. Lapset kokevat leikin tärkeäksi, ja leikki on olennainen osa lapsen maailmaa. Lasten leikeille tulee antaa sekä sijaa että aikaa.

Älä vaan kerro tai näytä tätä kellekään täällä koulussa, ne nauraa, jos saa tietää mun tekevän nukenvaatteita, mutta mä leikin niin kauan kun mua huvittaa. Leikki on tärkeetä, oikeesti! (Tyttö 12 v., S005bt6).

Kirjallisuus

Kalliala, Marjatta 1999, Enkeliprinsessa ja itsari liukumäessä – leikkikulttuuri ja yhteiskunnan muutos. Tampere: Gaudeamus.

Karlsson, Liisa 2000, Lapsille puheenvuoro. Ammattikäytännön perinteet murroksessa. Stakes. Helsinki: Edita.

Korkiakangas, Pirjo 1996, Muistoista rakentuva lapsuus. Agraarinen perintö lapsuuden työnteon ja leikkien muistelussa. Helsinki: Kansatieteellinen arkisto.

Lipponen, Ulla 1990, Tyttöjen taputusleikki. – Nenola, Aili & Timonen, Senni (toim.), Louhen sanat. Kirjoituksia kansanperinteen naisista. Helsinki: SKS.

Riihelä, Monika 2000, Leikkivät tutkijat. Helsinki: Edita.

Riihelä Monika, Karimäki Reeli, Karlsson Liisa, Kemppainen Kaija, Rutanen Nina, 2001, Das Kind war Kind so lange, bis Mutter und Vater gestorben waren. – Jarbuch fur finnische-deutsche Literaturbeziehungen 33 . Deutsche Bibliothek. Jyväskylä: Gummerus.

Strandell, Harriet 1995, Päiväkoti lapsen kohtaamispaikkana. Tutkimus päiväkodista sosiaalisten suhteiden kenttänä. Helsinki: Gaudeamus.

Virtanen, Leea 1970, Antti, pantti pakana. Helsinki: Wsoy.

Virtanen, Rauha S. 1955, Seljan tytöt. Helsinki: Wsoy.

Reeli Karimäki, FM
Helsingin yliopisto
Folkloristiikka