Elore 2/02, ISSN 1456-3010
Elore 2/2002, 9. vuosikerta
Julkaisija: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry., Joensuu
ISSN 1456-3010, URL: http://cc.joensuu.fi/~loristi/2_02/poy202.html
E-mail: loristi@cc.joensuu.fi

Vaihtoehtoja syyllistävälle miestutkimukselle

Jyrki Pöysä


Claes Ekenstam, Thomas Johansson, Jari Kuosmanen (red.): Sprickor i fasaden. Manligheter i förändring. Smedjebacken: Gidlunds. 2001.

Viimeisten kahden vuosikymmenen aikana naistutkimus on osoittanut tarpeellisuutensa monilla eri tieteenaloilla. Sellaiset ilkeämieliset kommentit, kuin “miten matematiikkaan muka voi soveltaa naisnäkökulmaa?” tai “onko naistutkimuksella omaa teoriaa?” ovat jo jääneet historiaan. Naistutkimuksen myötä monet sellaisetkin teemat ovat muuttuneet kriittisen tieteen yleisiksi kysymyksiksi, joita ennen naistutkimuksen syntymistä ei asetettu. Tällaisia ovat esimerkiksi ruumiillisuus, tutkijan subjektiivisuuden myöntäminen sekä kodin ja arjen merkitykset.

Suljettujen tiedostusryhmien käymästä keskustelusta naistutkimus on myös avautunut julkisuudelle. Samalla tämä on merkinnyt, että myös miesten on otettava selkeämmin kantaa naistutkimukseen ja sen tuloksiin. Halutessaankaan naistutkimusta ei voi vain sivuuttaa letkautuksella tai huomion kiinnittämisellä muualle. Eivätkä useimmat miehet ymmärtääkseni sitä haluakaan. Silti miehen - myönteisesti naistutkimukseen suhtautuvan “profeministinkin” - ongelmaksi jää oman sukupuolen tuoma taakka. Miten olla miehenä hedelmällisessä dialogissa naistutkimuksen kanssa, jos oma sukupuoli näyttää kaiken pahan alkujuurelta? Kriittisen itsereflektion ja syytettynä olemisen välille on joskus vaikea vetää rajaa.

Amerikkalaisessa julkisuudessa näkyvimpiä vastareaktioita “feminismin alistamalle” nykymiehuudelle on ollut mieskuvan arkaaisten juurien esiin kaivaminen, esimerkkinä vaikkapa Robert Blyn edustama “Rauta-Hannu-aate”. Vetäytyminen omiin miesryhmiin vastaa varhaisten feminististen tiedostusryhmien strategiaa, vaikkei se muodollisesti näytä paljon sen kummallisemmalta kuin miesten ikiaikaiset kaveriporukat. “Tosi” mieheyden revanssin nimissä tapahtuvassa vastaiskussa on vaikeaa nähdä hyvää, ellei sellaisena sitten pidetä miesten mahdollisuutta käydä dialogiin keskenään asettumatta heti toistensa kilpailijoiksi. Tällaisia “miesporukoita” voidaan kuitenkin muodostaa myös ilman ajatusta sukupuolten välisestä kamppailusta tai vastaiskusta.

Naistutkimuksen rinnalle on kehittymässä myös oma miestutkimuksen saareke, jolla tutkijoina on ollut sekä miehiä että naisia. Ainakaan Suomessa miestutkimuksen organisoituminen ei kuitenkaan ole toteutunut samalla tavalla kuin esimerkiksi naistutkimuksen verkostoituminen on tapahtunut oman tiedeseuran, tieteellisen aikakauslehden ja aktiivisesti toimivan sähköpostilistan kautta. Miestutkijat, ja maskuliinisuuden tutkijat ovat samanlaisia erillisiä soluja kuin miehet ovat muutenkin arkielämässään. Yhtenä syynä on varmaan miehiin koodattu kilpailullisuus ja siitä seuraava aidon yhteistyön vaikeus - yhteistyötä on helpompi tehdä naisten kanssa. Miestutkimuksen esiintulo ja verkostoituminen ovat myös ristiriitaisten odotusten varjostamia: erillistä miestutkimusta olisi liian helppo käyttää tasa-arvon nimissä argumenttina naistutkimusta vastaan.

Tutkijamaailmassa ongelmana on kuitenkin myös oman sukupuolen sijoittaminen kriittiseen teoriakehykseen. On helpompi tarkastella sellaista maskuliinisuutta, josta voi selvästi sanoutua irti. Entä jos kokee itse jakavansa kritiikin kohteena olevan maskuliinisuuden? Tai entä jos pitääkin itseään “tavallisena miehenä”, jonka maailmankuvaan eivät naisten väheksyminen tai väkivaltaisuuden ja raiskausten hyväksyminen kuulu?

Toisenlaiset miehuudet

Ekenstamin, Johanssonin ja Kuosmasen kokoama antologia Sprickor i fasaden - manligheter i förändringen (2001) pyrkii irrottautumaan tarkastelutavoista, joissa mieheys nähdään pelkästään ongelmana. Kyse ei ole siitä, että kieltäydyttäisiin tarkastelemasta mieheyttä kriittisesti. Miestutkimus on kuitenkin tähän asti painottunut niin voimakkaasti negatiiviseksi tulkittavan miehuuden - surkeiden mieskohtaloiden tai miesten väkivaltaisuuden - tarkasteluun, että on vaihteeksi virkistävää pohtia myös miehuuden positiivisia puolia.

Antologian kirjoittajat tulevat eri puolilta Ruotsia, vaikka Göteborgin yliopisto onkin edustettuna parhaiten. Oppialoista teoksessa painottuu historiallinen ja etnologinen tutkimus. Enemmistö kirjoittajista on miehiä (8/12); yhdessä kirjoittajat muodostavat Göteborgin miestutkimusryhmän, joka on kokoontunut miestutkimusseminaariin syksystä 1999 alkaen. Toiminta on siis kaiken kaikkiaankin varsin nuorta. Sprickor i fasaden -kirja on jatkoa ryhmäläisten aiemmin julkaisemalle antologialle Rädd att falla - studier i manlighet (Gidlunds). Temaattisesti uutta antologiaa luonnehtii pyrkimys etsiä vaihtoehtoja tutkimuksen tähän asti korostamille patologisille tai hegemonisille miehuuksille. Löytyykö tällaisia vaihtoehtoja?

Antologiassa vaihtoehtoja etsitään kahdesta suunnasta: tulkitsemalla uudestaan ja tarkemmin perinteisiä maskuliinisuuksia ja nostamalla esiin poikkeuksellisia, vähälle huomiolle jääneitä maskuliinisuuksien muotoja. Claes Enestam ja Jonas Liliequist etsivät vaihtoehtoja nykyisille mieheyden malleille historiasta, kahden 1700-luvun sivistyneistön mieshahmon lähitarkastelun kautta. Yläluokkaa edustava kreivi Johan Gabriel Oxenstierna oli omana aikanaankin miesten roolimallien rikkoja. Myöhempi aika näki hänet vielä jyrkemmin epämiehekkyyden ruumiillistumana. Oxenstiernan tapaisten vaihtoehtoisten maskuliinisuuksien tutkiminen on yksi näkökulma kokonaan uuden tutkimusalueen, maskuliinisuuksien historian tarkastelussa. Mikrohistoriallinen lähestymistapa tuo esiin Oxenstiernan edustaman maskuliinisuuden luokkasidonnaisuuden: runoilemiselle ja leikeille elämänsä omistaminen tuskin olisi ollut mahdollinen vaihtoehto talonpoikaismiehille eikä heidän puuhistaan kertovia suoria lähteitäkään olisi ollut käytettävissä samassa määrin.

Miesten tunteista on tapana esittää karkeita yksinkertaistuksia ja määrällisiä “argumentteja”. Jonas Liliequist tuo artikkelissaan esiin erään 1700-luvulla eläneen miehen tunne-elämän problematiikkaa. Tarkasteltavana on pastori Johan Austrin, jonka vaimo on pettänyt häntä. Ympäristön painostuksesta huolimatta pastori kuitenkin asettuu puolustamaan vaimoaan, vaikka tapaus sisälsi muitakin sosiaalisen häpeän elementtejä (vaimon partnerina oli renki) ja sai seurakuntalaiset myös vaatimaan pastorin eroamista virastaan. Todellisten tunteiden jäljittämisessä on kuitenkin ongelmansa: on esimerkiksi vaikea tietää, missä määrin juuri haluttomuus luopua virasta sai pastorin hyväksymään vaimonsa hairahduksen.

Enestamin ja Liliequistin henkilökuvat ovat esimerkkejä miehuuksista, jotka rikkovat oman aikansa maskuliinisuuden rajoja ja meidän omia kaavamaisia käsityksiämme maskuliinisuuden historiallisista vaihtoehdoista. Motiivina rajojen rikkomiseen voivat olla voimakkaat tunteet, isänrakkaus (Carina Kullgrenin kirjoitus kaunokirjallisuuden isähahmoista), miehen ja naisen välinen rakkaus tai huolenpito (Liliequistin petetty pastori ja Yvonne Hirdmanin kirjoitus Alva Myrdalin puolison Gunnar Myrdalin kiinnostumisesta naiskysymyksiin).

Miestutkimuksessa kannattaisi kokeilla vastakin mikrohistoriallisia analyysejä kivettyneiden mieskuvien purkajina. Asetelmaa voisi hahmotella vaikkapa oppihistorian metodina: miltä näyttäisivät esimerkiksi meitä perinteentutkijoita kiinnostavien Elias Lönnrotin, Martti Haavion tai Matti Kuusen maskuliinisuuden versiot? Voisiko näiden keskushenkilöiden ilmiselvästä patriarkaalisuudesta saada lähiluvun avulla esiin sellaisia kiinnostavia sivujuonteita, jotka oppihistoria on sivuuttanut liian henkilökohtaisina tai kuriositeetteina?

Tunteilla selittämisessä on omat ongelmansakin: miksi oletamme niin helposti, että tunteet olisivat miehillä jotenkin poikkeuksellista miehuutta? Onko huolehtiva, perhettään rakastava mies niin poikkeuksellinen, kuin em. kirjoitukset antavat epäsuorasti olettaa? Ehkä kyse sittenkin on enemmän siitä, että dominoivaa maskuliinisuutta kritisoinut miestutkimus vasta alkaa kiinnittää huomiota sellaisiin maskuliinisuuden myönteisiin puoliin, joihin stereotyyppisen mieskuvan sisältä ei näe. Naistutkimuksen kurjuustutkimus-vaiheen vastinparina näyttäytyvän hegemonisuus (ja väkivaltaisuus)-tutkimuksen jälkeen oltaisiin näin tulossa seuraavaan vaiheeseen, eli miehen vahvuuksien uudella tavalla näkemisen vaiheeseen. Sen ei tarvitse merkitä vallitsevien maskuliinisuuksien kritiikitöntä ihailua, vaan pikemminkin vaihtoehtoisten maskuliinisuuksien tunnistamista ja tunnistettujen maskuliinisuuksien huolellisempaa tulkintaa.

Thomas Johanssonin artikkeli poissaolevasta isästä muodostaa tärkeän kiintopisteen monien isyyttä pohtivien artikkeleiden keskellä. Johanssonin lähtökohtana on “isää etsimässä” -kirjallisuuden suuri suosio viime vuosina: mistä tässä on kysymys? Patriarkaalisen isän poissaolosta vai henkisestä etäisyydestä, torjuvuudesta? Vaiko mahdollisesti muistin vääristymästä: isän läsnäoloa ei ole havaittu tai sen muotoja ei ole otettu vakavasti? Valmiiden ja stereotyyppisten isäkuvien tilalle Johansson tarjoaa erilaisia uudelleen tulkinnan malleja, kuten mm. Freudilta peräisin olevan ajatuksen traumaattisen muistojen peittymisestä idealisoivien tai totaalisesti devaluoivien muistikuvien alle. Johansson kiinnittää myös huomiota isän ruumiillisuuden sivuuttamiseen lapsen psykologisen kehityksen tarkastelussa ja siihen, että ontologisen turvallisuuden, huolenpidon, tarjoaminen ei ole sidottua sukupuoleen, vaikka näin usein ajatellaan.

Kirjan alaotsikko vihjaa siihen, että mies on muuttumassa. Kirjoittajien jakamana toiveena lienee, että muutos tapahtuisi parempaan suuntaan. Tapahtuuko näin, on tietysti sinänsä tärkeä kysymys, voihan mieheys muuttua myös huonompaan suuntaan. Historiasta löytyvien vaihtoehtoisten miehuuksien tarkastelun ohella on kuitenkin tärkeää analysoida nykytilannetta, tätä päivää ja sitä edeltäneitä lähivuosikymmeniä. Millaiset maskuliinisuudet ovat tänä päivänä esillä, miten maskuliinisuudet ovat muuttuneet esimerkiksi viimeisten kolmenkymmenen vuoden kuluessa? Antologian kirjoittajat tarjoavatkin monipuolisen kuvan tämän päivän ruotsalaisista maskuliinisuuksista eri maantieteellisten alueiden (Bo Nilssonin kirjoitus norlantilaisista miehistä), maskuliinisuuden ja teknologian välisen intiimin kytkennän (Ulf Mellström), Ruotsin siirtolaismiesten (Jari Kuosmasen kirjoitus ruotsinsuomalaisista miehistä), naisten töissä olevien mies-“ainokaisten” (Marie Nordbergin kirjoitus) ja nuorisokulttuurin näkökulmasta (Ove Sernheden kirjoitus hip hop -kulttuurista). Omaelämänkerrallisten aineistojen välityksellä tuodaan esiin mieheyden juuria: taustakulttuurin, sukupolven ja isäsuhteen vaikutuksia (esim. Nilsson ja Kuosmanen).

Antologian kirjoittajalista osoittaa, että naisetkin ovat mukana tekemässä miestutkimusta. Miestutkimus ja naistutkimus eivät kuitenkaan ole symmetrisiä tutkimusalueita: vastaavia naistutkimuksen antologioita, joissa kolmasosa kirjoittajista olisi miehiä, ei tule mieleeni. Kysymys ei ole ongelmasta, vaan hedelmällisen dialogin mahdollisuudesta, portaasta, jonka jälkeen ehkä joskus tulevaisuudessa voitaisiin nähdä myös vakavasti otettua miesten tekemää naistutkimusta. Kirjoittajan sukupuoli vaikuttaa lähestymistapaan varsinkin kysymyksenasetteluissa, joissa tutkitaan naisten ja miesten välistä vuorovaikutusta. On kiinnostavaa lukea rinnakkain naistutkijoiden ja miestutkijoiden pohdintaa miehestä ja miettiä, miten tutkijan sukupuoli vaikuttaa kohteen perspektivointiin.

Miestutkimukselle naistutkimuksen hyvä tunteminen on selvästikin välttämättömyys: ei ole mitään järkeä yrittää keksiä pyörää uudelleen. Miestutkijoille on myös opettavaista asettua keskustelemaan toisten määrittelemien kehysten puitteissa, naistutkimuksen käsittein. Toisaalta en haluaisi nähdä miestutkimusta pelkästään naistutkimuksen osa-alueena. Erillistä miestutkimusta tarvitaan, sillä on olemassa asioita, jotka miehen itsensä kokemina näyttävät toisenlaisilta kuin miltä ne näyttävät naisten kokemina. Tasapaino naisten ja miesten kokemusmaailmojen välillä ja näiden erityislaadun molemminpuolinen ymmärtäminen (mikä ei todellakaan tarkoita idealisoinnin ja stereotypioiden hyväksymistä) on kaunis tavoite, johon minusta sekä nais- että miestutkijoiden tulisi tähdätä. Yhdessä ja erikseen.

Jyrki Pöysä, FT
Joensuun perinnearkisto
jyrki.poysa@finlit.fi