Elore 2/03, ISSN 1456-3010
Elore 2/2003, 10. vuosikerta
Julkaisija: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry., Joensuu
ISSN 1456-3010, URL: http://cc.joensuu.fi/~loristi/2_03/aho203.html
E-mail:loristi@cc.joensuu.fi

Eepoksista ja epiikasta

Joonas Ahola


Lauri Honko (ed.): The Kalevala and the World's Traditional Epics. Studia Fennica Folkloristica 12. Helsinki: FLS. 2002. 487 s.

Vanhan Kalevalan juhlavuonna 1985 Turussa järjestettiin kansainvälinen Kalevalaa käsittelevä symposio, jonka esitelmistä Lauri Honko kokosi teoksen Kalevala ja maailman eepokset (1987). Teos oli tärkeä sijoittaessaan suomalaisen epiikan ja eepostutkimuksen kansainväliseen kontekstiin. Teoksessa Honko peräänkuulutti suomalaista eepostutkimusta: "Viimeinen suomalaisen kirjoittama teos, jossa Kalevalaa luontevasti liikutellaan ulkomaisen tutkijakritiikin maailmassa, on Rafael Engelbergin väitöskirja vuodelta 1914". (Honko 1987, 7.)

Uuden Kalevalan juhlavuonna 1999 pidettiin Turussa symposio The Kalevala and the World's Traditional Epics Folklore Fellows -kesäkoulun yhteydessä. Tässä käsiteltävä samanniminen teos on Lauri Hongon seminaarin pohjalta toimittama artikkelikokoelma. Nimeään myöten se on edeltäjänsä ansiokas, englanninkielisenä kansainväliseen keskusteluun osallistuva seuraaja ja osoitus pitkäjänteisen työn tuloksellisuudesta. Symposion päähuomio oli kalevalaisessa runoudessa ja balttilaisessa epiikassa, mutta teoksen artikkelit kattavat maailmanlaajuiset eeppiset maisemat.

Artikkelien kohteena on suullinen sekä ennen muuta kirjalliseen muotoon toimitettu epiikka. Teoksen avaintermejä onkin perinneorientoitunut eepos, joka on kirjalliseen traditioon muotonsa puolesta liittyvä, mutta kirjoittajansa orientoituneisuuden mukaisesti suulliseen perinteeseen vahvasti nojaava kirjallinen tuotos. Artikkeleissa pyritään käsittelemään eeposten, niiden kirjoittajien sekä taustana olleiden perinteiden moninaisia suhteita.

Artikkelit on jaettu Kalevalaa käsittelevän I ryhmän ohella neljän eri mantereen perinne-eepoksia ja suullista epiikkaa käsitteleviin ryhmiin: II Eurooppa, III Amerikka ja Afrikka, IV Aasia sekä V Itämeren itäpuolinen alue.

Rajoja rikkova Kalevala

Lauri Honko korostaa artikkelissaan, että Kalevalaa ei voi pitää viisine eri versioineen (Runokokous Väinämöisestä - Lasten Kalevala) puhtaasti kirjallisena tuotoksena: suullinen epiikkakin muuntuu kussakin esityksessä esittäjänsä mentaalisen kehyksen rajoissa. Lönnrotin mentaalinen kehys muotoutui ja täsmentyi hänen keräystensä laajetessa ja hän kykeni runouden kielen hallitsevana lopulta jopa "laulamaan" paperille. Lönnrotin tutkiminen laulajana voisi Hongon mukaan auttaa ymmärtämään kalevalaista epiikkaakin. Lönnrot teki eepoksensa kannalta merkittävimmät kalevalaisen runouden löytönsä Vienan Karjalassa. Anna-Leena Siikala pohtii vienankarjalaista laulajahahmoa ja esittää artikkelissaan kalevalaisen runouden rikkauden ja monimuotoisuuden juuri Vienan Karjalassa johtuvan itäisen ja läntisen kulttuuripiirin kohtaamisesta tavalla, joka mahdollisti suullista runoutta tukevan kulttuurin muotoutumisen. Vienan Karjalan laulajaihanteessa sekoittui lavean esiintyjän ja näkijän ominaisuuksia, mikä tuki rikkaan runoston kehkeytymistä ja johti lopulta siihen, että Lönnrot sai juuri sieltä tärkeimmät vaikutteensa.

John B. Alphonso Karkala erittelee eepoksia eepoksen kirjoittajan ja hänen käsittelemänsä tradition suhteen perusteella ja esittää, että esimerkiksi Kalevalan traditionaalisuus on mitattavissa sen suhteesta pohjoiseuraasialaiseen kulttuuriseen kosmokseen. Karkala pitää mm. Kalevalassa keskeistä shamanistista maailmankuvaa - joka manifestoituu esimerkiksi henkisten voimien käytössä sekä toimissa kuolleiden parissa - todisteena Lönnrotin vahvasta perinnesidonnaisuudesta. Toisaalta David Elton Gay korostaa Lönnrotin lähestyneen lukijaa eeposta luodessaan paitsi kielen yhteismitallistamisen avulla, myös käyttämällä Kalevalassa fantasian keinoja. Näin Lönnrot sai eepoksen ymmärrettäväksi myös sen edustaman tradition ulkopuolisille - suurelle kansainväliselle yleisölle - mikä ei kuulu suullisen epiikan intresseihin. Siten Kalevala Gayn mukaan poikkeaa suuresti suullisen epiikan esikuvistaan.

Susan Ella Walima esittelee artikkelissaan kiinnostavaa tutkimustaan amerikansuomalaisten identiteetin tukipylväistä, joiden suomalaisuutta hän mittasi kyselyllä Berkeleyssä 1993 vietetyissä Kalevalan päivän juhlallisuuksissa. Hänen kyselyynsä osallistuneille amerikansuomalaisille nousi tärkeiksi identiteettiä määrittäviksi arvoiksi ennen muuta "sisu", terveys, omavaraisuus, työn tekeminen mahdollisimman hyvin, sekä "traditiot", riippumatta siitä, kuinka monennen sukupolven amerikkalaisista oli kysymys: suomalaisiin juuriin kiinnitettiin huomiota ainakin tämän kansallisjuhlan nostattamissa tunnelmissa.

Euroopan perinteistä epiikkaa

John Miles Foleyn tutkimukset perustuvat homeeriseen runouteen, mutta hän viittaa epiikkaan yleisemminkin kirjoittaessaan, kuinka yhteinen, jaettu institutionaalinen perinnevaranto (pool of tradition) mahdollistaa epiikan kertojan ja kuulijan välisen kommunikaation. Suullisessa epiikassa metonymiset, merkityt ilmaisut viittaavat varantoon; Foleyn mukaan formulat ovat aina merkityslatautuneita. Suullisesta perinteestä kummunnut (oral-derived) teksti ei koskaan pääse performanssissa välittyneen tekstin tasolle, ja siksi suullisesta kummunneen tekstin tulkinta vaatii myös yksittäisen tekstin ulkopuolelta saatua tietoa itse perinnevarannosta. Minna Skafte Jensen erittelee suullisesta perinteestä kummunneissa Homeroksen teksteissä esiintyviä erilaisia kerronnallisia performaatioita, jotka hän jakaa Roman Jakobsonin kommunikaatiomallin pohjalta kolmeen ryhmään ja tarkastelee niiden eri aspekteja. Jensen pyrkii myös määrittelemään Iliaan ja Odysseuksen kertojan kerrontakategorian. Hän toteaa, että vaikka kertoja niissä samaistuu laulajiin, ne ovat aivan liian pitkiä lauluesityksiksi; niitä ei voi katsoa esitetyn myöskään osissa, vaan todellisuudessa esitykset ovat vaihdelleet tilanteen ja yleisön mukaan. Iliasta ja Odysseusta on siksi pidettävä suullisten performanssien tekstualisointien sijaan kirjallisina anomalioina.

Clive Tolleyn mukaan suullis-formulainen (oral formulaic) teoria ei sovellu muinaisislantilaisiin alliteratiivisiin runoihin. Ne on sidottu hyvin tiukkaan mittaan ja sanavalinta on alkusoinnun määrittämä; muuntelu siis sotkisi niiden sisällön. Tekstianalyysin perusteella runot on todettu sepitetyn ehjiksi kokonaisuuksiksi ja myös saagojen todistuksen mukaan ne pyrittiin säilyttämään muuttumattomina. Suullis-formulainen teoria jättää Tolleyn mukaan universalistisuudessaan huomioimatta skandinaavisen perinteen merkittäviä erityispiirteitä. Samaa keskustelua jatkaa myös Margaretha Mellberg, joka määrittelee artikkelissaan färsaarelaisen balladitradition suhdetta folkloren koko kenttään niiden sisällön kautta, joka hänen mukaansa vastaa suoraan sen funktioiden vaatimuksiin: balladien tulee viihdyttää, tarjota eksotiikkaa, palvella tanssia, viitata kaukaiseen menneisyyteen jne. Osoitettuaan färsaarelaisen balladitradition sekä toisaalta kaupunkitarinatradition tarkoituksenmukaisuuden niiden funktioiden pohjalta hän toteaa, että kutakin kertomusperinteen lajia tulee tulkita omilla ehdoillaan eikä väkisin esimerkiksi suullis-formulaiseen teoriaan tukeutuen.

Osmo Pekonen kertoo suppeassa artikkelissaan Beowulfin oletetuista juurista sadonkorjuumyyteissä, joiden yksi haarake virolais-suomalainen Pellon Pekon myytti olisi, ja valaisee toisaalta runoelman suomennostyönsä taustoja.

Elka Agoston-Nikolovan artikkeli käsittelee bulgarialaisesta Krali Markosta kertovan perinteen muuntumista historian eri vaiheissa 1800-luvulta alkaen. Krali Marko oli kertomaperinteessä hyvin epädiskreetti sankarihahmo, minkä vuoksi häntä ei 1900-luvun alussa haluttu nostaa kansalliseksi ihanteeksi. Kommunismin aikainen tutkimus korosti Krali Markon kertomusten kansallisuutta ja hänet korotettiin kansan luomaksi ihanteelliseksi sorron vastustajaksi. Kommunismin kauden jälkeen Krali Marko on laskeutunut kertomuksissaan myyttisistä sfääreistä lähemmäksi inhimillisiä rajoja ja hänen toimintapiirinsä on muuttunut realistisemmaksi. Krali Markon kertomuksia esittävät yleensä naiset ja kertomuksissa on alkanut nousta esiin emansipatorisiakin tendenssejä. Agoston-Nikolovan mukaan kertomukset kehittyvät omalakisesti, riippumatta vallitsevista ideologioista, joihin kuitenkin tutkijat ovat sidottuja.

Amerikka ja Afrikka

Dell Hymes esittelee A.L. Kroeberin muistiinpanoja Amerikan alkuperäisasukkaisiin kuuluvien mohaveiden epiikasta vuodelta 1902. Kroeber julkaisi epiikkaa vuonna 1952, mutta Hymes tulkitsee hänen käytössään olleita säkeitä etnopoeettisin keinoin: mohave-epiikassa sanojen merkityssuhteet luovat "mitan". Hymes esittelee artikkelin yhteydessä tyhjentävän analyysinsä Kroeberin muistiinpanoista.

John William Johnsonin artikkeli loikkaa Afrikkaan ja käsittelee teoreettiselta viitekehykseltään kolmea suullisen epiikan reproduktion tapaa, jotka usein käsitetään toisensa poissulkeviksi: suullis-formulaista käytännettä, memorisaatiota sekä vapaata, tilanneorientoitunutta ("free-style") kerrontaa. Käytännön viitekehyksenä hän käyttää Somaliassa tavattavaa kahta rinnakkaista epiikan uudelleentuottamisen tapaa, jotka kuuluvat memorisaation ja "free-style" -kerronnan piiriin. Johnson esittää, että em. kolme epiikan reproduktion tapaa kuuluvat yhteen ja muodostavat jatkumon: yksinkertaista kerrontaa voi tuottaa "free-style", mitaltaan monimutkaisen kerronnan omaksuminen vaatii jo memorisaatiota, ja juoneltaan monimutkainen epiikka tukeutuu suullis-formulaiseen reproduktioon. Johnsonin artikkeli on hyvin johdonmukainen sekä jäsennetty ja rohkaisee tekemään suullisesta kerronnasta johtopäätöksiä itse aineiston ehdoilla sen sijaan, että aineisto pyrittäisiin sullomaan olemassaoleviin teorioihin.

Aasialaista epiikkaa

Karl Reichl kertoo turkkilaisten suullisen epiikan herooisista ulottuvuuksista. Hänen mukaansa epiikkaa on käytetty aikalaisten ylistämiseen heidän sukujuurtensa perusteella, mikä sai lisäulottuvuutta esi-isien palvonnan myötä. Sukulaisuussuhteet ovat olleet turkkilaisilla kansoilla ylipäätään keskeisiä, ja kertojien yksi tärkeä tehtävä onkin ollut genealogioiden säilyttäminen ja välittäminen. Epästereotyyppiset ja ei-ihanteelliset motiivit ja piirteet turkkilaisessa herooisessa epiikassa on Reichlin mukaan usein palautettavissa kerronnan etnogeneettisiin ja genealogisiin juuriin.

Mehri Bagheri kuvaa, kuinka iranilaisille hyvin monentyyppisille eeppisille kertomuksille on pyritty määrittämään yhteistä nimittäjää mm. kertomusten (hypoteettisten) eri sosiaalisten funktioiden pohjalta. Bagherin mukaan epiikka on kuitenkin jaoteltavissa iranilaisen mytologian perusrakenteen kolmen aivan erityyppisen maailmanajan sekä nämä jakavien yhdeksän aionin mukaisiin ryhmiin. Näin ollen iranilaisilla eeppisillä kertomuksilla on mytologiassa kontekstinsa, joita vasten niitä tulisi tulkita. Jaan Puhvel käsittelee niinikään artikkelissaan historiallisesti motivoituneen epiikan historiallisen ja myyttisen aineksen erittelyä iranilaisessa epiikassa, intialaiseen epiikkaan tukeutuen. Hänen mukaansa iranilaisissa historiallisina pidetyissä kertomuksissa on intialaisten verrokkien perusteella tulkittuna ilmeisiä myyttejä, joita tulisi sen mukaan tutkiakin. Ulrich Marzolph nostaa ikään kuin näiden artikkelien näkemyksiä vastaan esiin historiallisen epiikan merkityksen iranilaisten kansalliselle identiteetille. Iran on yksi muinaisista mahtikulttuureista ja on iranilaisten mielestä yhä edelleen suurvalta. Iranin historiallis-eeppinen kansalliseepos "Shah-name" on kirjoitusajaltaan 900-luvulta asti ollut kansallisesti tärkeässä asemassa maan kokemissa monissa mullistuksissa ja kumouksissa. Marzolphin mukaan iranilaisilta viedään pohja tärkeältä kansalliselta nurkkakiveltä, mikäli Shah-namen historiallisuus kyseenalaistetaan; hänen mukaansa epiikan tutkimus saattaa siis jopa uhata kohteensa sakraaliksi käsitettyä arvoa. Epiikan sakraalius näyttää tässä yhteydessä olevan nationalistista laatua, mitä nykyaikaisessa länsimaisessa tutkimuksessa ei juuri kunnioitetakaan - etenkään, jos epiikka ei kuulu länsimaiden omiin ikoneihin.

Sabir Badalkhan osallistuu keskusteluun performanssissa tuotetun ja memorisoidun kerronnan suhteista kertomalla balokistanilaisista kertojista, jotka ovat alkujaan Iranista ja Pakistanista. Heidän kertomuksissaan runoilu kuului sankariajan soturin taitoihin. Sankarisotureiden sepittämiä runoja esitetään erikoistuneiden runonlausujien (pahlawan) toimesta erilaisissa julkisissa tilaisuuksissa, joissa runojen toistamisen oikeellisuutta arvioidaan jatkuvasti. Tiukasta valvonnasta huolimatta runoissa on havaittavissa variaatiota lähinnä yleisön, murre-erojen, synonyymien, lukusanojen ja säkeiden määrän puitteissa. C.N. Ramachandran käsittelee artikkelissaan niinikään yleisön roolia epiikan muotoutumisessa intialaisen herooisen epiikan kautta. Sankarikertomukset ovat maassa etupäässä alempien kastien perinnettä, missä sankaritkin kuuluvat alempaan kastiin. Kertomukset heijastelevat Ramajana- ja Mahabharata-eepoksia, joista ne on suurelta osin opittukin, mutta suullisessa perinteessä kertomukset ovat saaneet stereotyyppisiä herooisen kertomuksen piirteitä, kuten sankarin poikkeuksellisen syntymän, jotka ovat sittemmin alkaneet hallita kertomuksia. Sympatian kertomuksissa saavat osakseen alemman kastin hahmot. Ramachandranin mukaan kertomukset ovatkin alkaneet kertoa edustamansa yhteisön elämästä ja vaiheista sen sijaan että kertoisi alkuperäisen kertomuksen mukaisesti "pan-intialaisesta kansasta", mikä nostaa esiin yleisön tärkeän roolin epiikan sisältöjen suhteen.

Perinteinen epiikka Itämereltä itään

Lauri Honko alustaa viidettä osaa kirjoittamalla, että Itämeren itäpuolisten eeposten tutkimuksessa on epiikan tekstualisointiprosessi nostettu keskeiseksi kysymykseksi. Romantiikan näkemyksistä epiikan kollektiivisesta luonteesta on tultu näkemään, että tekstinä käsillä oleva epiikka on kirjoittajansa työn tulosta; siinä, kun suullisen kerronnan prosessissa epiikan viimeisin versio on "oikea", kirjalliseen muotoon vangittuna kerronnan prosessi pysähtyy ja kirjaajan rooli nousee hyvin keskeiseksi.

Senni Timonen pohtii Elias Lönnrotin roolia laulajana Lemminkäisen äidin hahmon kautta Kalevalan eri versioissa. Timosen mukaan näkyy selkeästi, kuinka Lönnrotin preferenssit vaihtelivat Kalevalan eri versioiden kohdalla, mutta kuinka eri versioissakin Lemminkäisen äiti hahmottuu huolellisen analyysin tuloksena myytillisen vahvana naisena, jonka mallina on palvellut paitsi väkevän tietäjän, myös neitsyt Marian ja homeerisen sankarinaisen, Penelopen hahmo. Niina Hämäläinen palaa niinikään Elias Lönnrotin varhaiseen tuotantoon tutkiessaan, minkä mallin mukaisesti Elias Lönnrot loi Kullervo-runoston vuoden 1833 nk. proto-Kalevalaan. Kullervon kohtalolla oli siinä vielä vastineensa suullisen runouden piirissä - Kalevalaan tultaessa siihen oli liittynyt mm. sisaren turmelus -motiivi - mutta Lönnrot joutui sepittämään yhdyskohtia sekä liittämään Kullervon eepoksensa kokonaisuuteen itse, minkä vuoksi häntä täytyy pitää hyvin luovana kirjaajana urakkansa alusta alkaen.

Elina Rahimova analysoi artikkelissaan Päivölän pidot -runoston kiinteytyneitä ilmaisuja Vienan Karjalassa tallennetuissa runoissa. Eri toisinnoissa samankaltaisina toistuvat säkeet ja ennen muuta säeparit ja -ryppäät kantavat usein sisällöltään arkaistista ainesta ja ovat prosodisilta piirteiltään keskenään hyvin samankaltaisia. Rahimovan mukaan vienankarjalaisen epiikan aikaa ja toisintoja kestävä rakenne lepää näiden kiinteytyneiden ilmaisujen varassa ja varioi pääsääntöisesti ainoastaan niiden sallimissa puitteissa.

Ülo Valk kirjoittaa Viron kansalliseepoksen Kalevipoegin tekstualisaatiopuitteista. Hän mainitsee artikkelissaan kolme Kalevipoegin tekstualisaatiotekijää: F.R. Kreutzwaldin teoksen kielellisen muodon antajana, eepoksen taustalla olleen sirpaleisen perinneaineksen, sekä maiseman, jonka yksityiskohtiin Kalevipoegistakin kertonut jättiläisperinne pääosin on sidottu - ja äityy kuvaamaan Kreutzwaldia oman eepoksensa jättiläiseksi. Madis Arukaskin mukaan Virossa epiikka alkoi orientoitua naisten elinpiirin mukaiseksi jo keskiajan lopulta, joten kun Kreutzwald 1800-luvulla alkoi luoda kansallista miehistä eeposta tästä perinteestä, hän joutuikin tekemään sen hyvin oma-avuisesti. Setukaisten eepos Peko tukeutui niinikään naisten perinteeseen ja Arukask toteaakin naisten esittäneen hyvin keskeistä roolia virolais-setukaisten kansallista identiteettiä pönkittävien, hyvin miehisten teosten taustalla. Paul Hagu käsittelee artikkelissaan Peko-eepoksen taustoja sen kokoojan, lahjakkaan setukaislaulaja Anne Varabman kompositiotekniikoiden kautta. Perusteellinen artikkeli kuvaa, kuinka Varabma kykeni tuottamaan perinteisten konventioiden mukaista epiikkaa Paulopriit Voolainen tarjoamaan juonirunkoon, mikä hämärtää rajaa perinneorientoidun ja suullisen epiikantuottajan välillä kirjallisen ja suullisen komposition limittyessä keskenään. Seppo Suhonen esittelee Pekon käännöksensä avuin havainnollisesti suullisen runouden kääntämisen keinoja, hankaluuksia ja myönnytyksiä, mutta samalla myös setukaisen suullisen runouden moninaisia erityispiirteitä. Hän osoittaa muun muassa, kuinka vaikeaa erityisesti runomitan koossapitäminen jopa lähisukulaiskielistä suullista runoutta käännettäessä on.

Dace Bula pyrkii artikkelissaan osoittamaan, että latvialaisten identiteettiin vaikuttaneista perinnetekstien kirjoittajista autenttisen dainarunouden kokoelman 1900-luvun taitteessa toimittanut Krisjanis Barons on latvialaisten kansalliseepoksen Lacplesis hyvin vapaamuotoisin keinoin 1800-luvun lopulla luonutta Andrejs Pumpursia merkittävämpi kansallisesti, vaikka vuosisadan vaihteessa Lacplesisin kaltaista miehistä eeppistä runoutta pidettiinkin lyyristä "naisten" daina-runoutta arvokkaampana ja hänen opetuksensa tuntuukin olevan: aitous kestää aikaa.

Lopuksi

Teos tarjoaa hyvin monipuolisen kuvan epiikan tuottamisen nykytutkimuksesta eri traditioiden parissa. Kalevalaisen runouden tutkimus on ottanut teoksessa vahvan aseman kansainvälisen tutkimuksen joukossa ja sinänsä täyttää Hongon peräänkuulutuksen tässä käsitellyn teoksen edeltäjän esipuheessa.

Teoksessa otetaan toistuvasti kriittisesti kantaa Milman Parryn ja Albert B. Lordin lanseeraamaan suullis-formulaiseen teoriaan. Keskustelua teorian yleispätevyydestä on käyty jo pitkään ja myös tässä teoksessa olevien artikkelien edustama monipuolinen aineisto näyttää asettavan teorian universaaliuden rajalliseksi. Toinen vallitseva teema teoksessa on epiikan ja eeposten suhde kansalliseen tai etniseen identiteettiin, mikä on etenkin tämän päivän eurooppalaisesta näkökulmasta hyvin ajankohtainen aihepiiri. Se liittyy läheisesti myös eeposten tekstualisointikysymyksiin, joita niinikään nostetaan monessa artikkelissa esiin. Kokonaisuutena artikkelit eriyttävät keskustelua epiikan eri piirteistä korostaen kunkin tradition ja eepoksen ainutlaatuista synty- ja elinympäristöä.

Teoksen temaattinen jaottelu vastaa edeltäjänsä jakoa. Nimi-indeksi teoksen lopussa helpottaa sen käyttämistä käsikirjana, mutta myös termi-indeksi olisi sopinut siihen sivuun auttamaan teorioiden ja näkemysten hakemista eri konteksteissa.

Kaiken kaikkiaan teosta on pidettävä arvokkaana pakettina kelle hyvänsä epiikasta ja eepoksista kiinnostuneelle - ja etenkin niiden parissa työskentelevälle. Teos jäi Lauri Hongon (1932-2002) viimeiseksi toimitustyöksi.

Kirjallisuus

Honko, Lauri (toim.) 1987, Kalevala ja maailman eepokset. Kalevalaseuran vuosikirja 65. Helsinki: SKS.

Joonas Ahola, FM
Helsingin yliopisto
Folkloristiikka