Elore 2/03, ISSN 1456-3010
Elore 2/2003, 10. vuosikerta
Julkaisija: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry., Joensuu
ISSN 1456-3010, URL: http://cc.joensuu.fi/~loristi/2_03/hov203.html
E-mail: loristi@cc.joensuu.fi

Paikallisen käsityön kokovartalokuva

Tuija Hovi


Sanna Kaisa Spoof (toim.): Tiltun kapiot. Iittiläinen käsityöperinne. Helsinki: SKS. 2003. 279 s.

Iitin Tiltusta on laulettu rehvakasta laulua vuosikymmenet, mutta useimmat tiltut lienevät sittenkin keskittyneet perinteisiin naisten hyötyharrastuksiin. Siihen johtopäätökseen päätyy helposti lukiessaan kansatieteilijä Sanna Kaisa Spoofin toimittamaa teosta Tiltun kapiot. Kirja antaa moniulotteisen kuvan paikallisesta naisten tekstiilikäsityöperinteestä sellaisena kuin se Kymenlaakson Iitissä 1990-luvulla toteutetun tutkimus- ja tallennusprojektin kohteena näyttäytyi. Esineistön ohella projekti kartutti myös muistitietoa. Tätä aineiston kerronnallista ulottuvuutta on teoksessa myös hyödynnetty, ja se parantaa huomattavasti paikoin pakostakin luettelomaisen tekstin kiinnostavuutta ja avaa näkymää siihen arkeen ja juhlaan, jota varten tekstiilit tehtiin. Spoof kertoo projektin haastattelujen rakentuneen elämänkaaren etapeille ja tekstiilien suhteelle niihin. Naisten elämä jäsentyi maataloustyön, avioliiton ja perhe-elämän tahtiin. Tässä valossa ymmärtää helposti sen, että aiemmin morsiamen myötäjäisiä tarkoittanut sana kapiot on päätynyt otsikoimaan koko teosta. Merkittävä osa suuritöisistä tekstiileistä kuului nimenomaan kapioihin: kapiovarustelu oli itsestään selvä joka tytön tehtävä aina 1960-luvulle asti. Käytännöllisyyden ja esteettisyyden yhdistämisellä kapiotekstiileissä haluttiin antaa vaikutelma morsiamen kyvykkyydestä huolehtia tulevasta perheestään.

Peitteet

Teoksen kirjoittajina on toimittajan lisäksi kolme muuta kansatieteilijää. Suurin yksittäinen aihealue teoksessa on Sirkka-Liisa Rannan kirjoittama osuus peitteistä. Peitteiksi osoittautuu joukko erilaisia tekstiilejä, joita oman sukupolveni edustaja näkee yleensä seinäkoristeina tai vaatehuoneen hyllynperältä esiin kaivettavana muistona mummin käsityötaidoista, jolle pienessä kerrostaloasunnossa on vaikea keksiä uusiokäyttöä. Alunperin ryijyt, vällyt ja täkänät olivat lämpöeristeitä. Kansatieteelliseen inventointiin vihkiytymättömälle lukijalle terminologia on paikoin vaikeasti seurattavaa. Takaisin palaavaa lähilukua vaati esimerkiksi kuvatäkin tarkoitteen löytäminen, ryijyn koristemotiivista, siivilänpesosesta puhumattakaan. Käsityöharrastajaa ilahduttaisivat useammat yksityiskohtia tarkentavat valokuvat silloin, kun teksti kertoo erilaisista tekniikoista. Muuten kirjan kuvitus on monipuolista ja havainnollista. Tekijöiden tarkoituksena ei toki ole ollutkaan tekniikkaoppaan kokoaminen vaan yleiskatsaus paikalliseen käsityöperinteeseen.

Kunnioitusta herättävää on lukea siitä työmäärästä ja kompetenssista, jota kotona tehdyt suuret kudonnaiset ovat vaatineet. Esimerkiksi yhtenä täysikasvuisuuden mittana pidettiin sitä, että tyttö pystyi keritsemään lampaan vaativinta kohtaa, kaulaa myöten. Ja välineet eivät olleet sähkökäyttöisiä... Materiaalien, villan ja pellavan tuottaminen ja käsittely saivat 1900-luvun alussa myös kansallismielisiä arvolatauksia. Kasvivärjäykselläkin haluttiin Rannan mukaan korostaa suomalaisuutta, vaikka muitakin värjäysmenetelmiä käytettiin. Iitin punainen toistuu paikallisena tavaramerkkinä tekstiileissä, joskin ilmeisesti kulloisenkin puhujan mielikuvasta riippuvana. Tarkkaa sävymääritystä ei Rantakaan ole sille löytänyt. Tekstiilien käyttötarkoitus ja niihin sisäänkudotut merkitykset kommunikoivatkin parhaiten omassa kontekstissaan. Ranta pohtii käsityötä paikallissymbolina ja sitä kautta identiteetin konkreettisena rakennusaineksena ja ilmentäjänä. Perinteen kunnioituksella käsityön tekijä voi ilmaista paitsi omaa teknistä taituruuttaan ja asiantuntemustaan myös yhteisötietoisuuttaan ja yhteenkuuluvuuttaan. Käyttöesineen koristelu tyydyttää tietysti myös esteettisiä tarpeita.

Asumistavan ja sisustuskäsitysten muuttuminen ajan mittaan on mielenkiintoinen teema Rannan artikkelissa. Tyylitietous ja makutottumusten määrätietoinen kehittäminen ovat kuuluneet iittiläisten käsityöihmisten intresseihin. Opastavat julkaisut ja Martta-järjestöt ovat osaltaan olleet muokkaamassa käsitystä ihannekodista, ja käytännöllisyys-, mukavuus- ja kauneusvaatimukset ovat olleet helposti toteutettavissa itsetehdyissä tekstiileissä. Arvostusten muutosta kuvastaa esimerkiksi se, että peitteen elämänkaari saattoi sukupolvien saatossa polveilla vihkiryijystä hevosen loimeksi tai pehmikkeeksi lemmikin viimeiseen leposijaan. Peitteen tai minkä tahansa esineen funktion muuttuminen ajan kuluessa on tietysti myös käytännöllinen kysymys - kotipuolessakin sanottiin, että piettävä kuluu. Rantaa on kiittäminen pienestä pragmaattisesta vanhojen tekstiilien hoitoa käsittelevästä osuudesta tekstissä. Aktivoiduin itsekin tuulettamaan rekipeitteeni.

Nauhat ja liinat

Anna Rauhala on kirjoittanut artikkelit nauhoista, liinavaatteista ja neuleista. Erilaisia nauhoja tarvittiin moniin kiinnitys-, ripustus-, päärmäys- ja kantotarpeisiin. Kymenlaaksolaiset puna-valkoiset nauhat olivat kuoseiltaan sukua Suomenlahden saariston vironvöille. Varsinaisena käsityötaidon näytteenä tehtiin koristeellisia sulhasvöitä, joilla ei ollut varsinaisesti mitään käyttöä, ainoastaan näyttöfunktio. Muutenkin pirta-, lauta-, ym. nauhat näyttävät olleen olennainen osa kapioita sikäli, että morsian lahjoi muun muassa niillä paitsi sulhasta myös tämän sukua, vieläpä moneen kertaan. Nykypäivän näkökulmasta luettuna kuvaukset loputtomasta käsitöiden tekemisestä ja lahjojen vaihdosta tuntuvat lähes näännyttävältä ponnistukselta, kun ottaa huomioon, että se kaikki tapahtui varsinaisen maataloustyön ohessa. Iittiläisnaisten parissa ei ilmeisesti tunnettu luovan joutilaisuuden tai kauniin turhuuden käsitteitä. Joutilaina hetkinä etenivät sukankutimet, joita ei varsinaisiksi käsitöiksi laskettukaan, sekä pitsinvirkkuu, johon Rauhalan tekstin mukaan suhtauduttiin osin ristiriitaisestikin pelkkänä koristeluna.

Liinavaatteina Rauhala käsittelee vuode- ja pöytäliinoja sekä pyyhkeitä, jotka 1950-luvulle tultaessa miellettiin enää varsinaisiksi kapioartikkeleiksi. Materiaaleista pellava saa enimmän huomion, ja sen monivaiheisesta työstämisesta kudottavaksi langaksi Rauhalan teksti antaa seikkaperäisen kuvauksen. Aiemmin pellavan käsittelyyn osallistuivat niin miehet kuin naiset, mutta työvaiheiden koneellistumisen myötä työ siirtyi miesten käsiin. Raakamateriaali voitiin myös lähettää kehrättäväksi tehtaaseen kuten villakin. Itsetehtyä kangasta arvostettiin, ja tänä päivänä niin trendikäs kierrätys saisi paljon virikkeitä jo ennen Pirkan suosikkipalstaa syntyneistä emäntien nikseistä käyttää joka tilkku hyödyksi. Esimerkiksi jauhosäkin kangas saattoi saada uuden elämän käsipyyhkeinä. Sotavuosina koottu Emännän kodinhoito-opaskin neuvoi, että "[V]ehnäjauhosäkeistä saa halpoja valkeita esiliinoja ja päähineitä." Se kehotti myös ompelemaan samasta materiaaleista tyynyliinoja ja lasten lakanoita. (Sariola-Turkka 1943: 90, 78.) Sota- ja pula-aika oli itse asiassa äärettömän luovan niksologian aikaa, sillä kaikki materiaali, mikä käsiin saatiin, opittiin käyttämään moneen kertaan. Niksologista luovuutta kuvaa mielestäni myös erään haastateltavan kommentti pula-ajan käsityömahdollisuuksista ja tarvikkeista: "[S]itä paitsi niistä on paljon vaikeampi, haastavampi suunnitella." Tämän aikakauden käsityötaidot ja -tuotteet olisivat oikeastaan ansainneet teoksessa enemmän huomiota, varsinkin kun projektin haastateltavilla olisi varmasti ollut niistä tietoa ja omakohtaisia muistoja. Tosin pula-aikana kaikki myös käytettiin tarkaan loppuun, joten konkreettista inventoitavaa ei liene paljonkaan jäljellä.

Kun kapioita alettiin koulun jälkeen systemaattisesti valmistaa itse tai esimerkiksi äidin avustuksella ja kursseilla käsityöopetusta nauttien, on selvää, että tulosta syntyi melkoisia määriä. Aiempien sukupolvien kapiotuotantoa kuvaa sekin, että omassa liinavaatevarastossani on kymenlaaksolaiskodistani perittynä paitsi äitini, myös äitini äidin sekä erityisen tuotteliaan isotätini kapioita, osa jopa käyttämättöminä saatuja. Omia ei sitten olekaan. Liinavaatteet kuului koristella pitsein ja nimikoinnein sekä eri tekniikoin kirjomalla. Jälleen yksityiskohtaisemmat kuvaesimerkit olisivat olleet paikallaan tekstin tukena esiteltäessä leike- ja reikäompelua tai revinäistä sekä valko- ja värikirjontaa.

Neuleet

Käsityöihmisten kesken saa koulukuntakiistoja aikaan virittämällä keskustelua siitä, mitä menetelmää puikoilla toteutetaan, toisten mielestä se on neulomista, toisille taas kutomista. Iitissä kysymys ratkaistiin vartailla kutomalla. Neulomiseksi Iitissä miellettiin neulalla ompeleminen, paitsi tietysti kinnasneulalla, jolla kudottiin. Muutoin kudottiin kangaspuilla. Neuleartikkelin alkupuolella saatoin itse olla Rauhalan kanssa yhtä mieltä siitä, että puikoilla neulotaan, vaikka tekeillä oleva neule onkin kudin. Artikkelin loppupuolella Rauhala kallistuu kuitenkin puikoilla kutomisen kannalle, joten kukin tehköön puikoilla, neuloilla ja kangaspuilla mitä haluaa!

Tavallisimmat iittiläiset neuleartikkelit olivat sukat, lapaset, sormikkaat ja villapaidat. Rauhala luo pienen katsauksen sukkien historiaan. Jatkumo silkkisestä ylellisyystuotteesta arkiseen räsytallukkaaseen on mielenkiintoinen ja hauska. Lapasten kavennustyylejä esiteltäessä on mukaan päässyt pieni epäjohdonmukaisuus. Tekstissään Rauhala kertoo naisen ja miehen lapasen periaatteessa erilaisesta kärkikavennuksesta. Myöhemmin kuvaesimerkki kuitenkin osoittaa lapasia kavennetun myös toisin päin.

Neuleiden teettäminen ei ollut harvinaista, tieto tulee toistuvasti esiin useassa yhteydessä. Siitä huolimatta puikoilla neulomisen taidon katsottiin kuuluvan tyttöjen yleissivistykseen aina 1970-luvulle asti. Taidon vähentymisen ja varsinkin suurempien neuletöiden, kuten villapaitojen tekemisen vähenemisen syynä Rauhala arvelee TV:n yleistymisen. Tästä selityksestä en ole ollenkaan vakuuttunut, sillä rutinoitunut neuloja voi mainiosti seurata televisiota villapaitaakin neuloessaan. Pikemminkin syyksi voisi arvella itsetehdyn vaatteen arvostuksen vähenemisen ja valmiiden neuleiden helpon saatavuuden, puhumattakaan vaatemuodin vaihtumisen alati kiivastuvasta tahdista ja uusien suorituskeskeisten harrastusten lisääntymisestä. Valmisvaatteet eivät välttämättä ole edes kalliimpia kuin uusista langoista neulotut, ja joka perheessä olevalla autolla voi näppärästi piipahtaa shoppailemassa milloin tahansa. Autoistuminen esitetäänkin teoksessa toiseksi syyksi, joka on muuttanut käsityöt välttämättömyydestä ajanvietteeksi. Eipä harvinaista nykypäivänä olekaan, että omatoimiompelijan uutta vaatetta kommentoidaan työpaikalla: "Ai sinulla on aikaa tuollaiseen." Samaa syyllisyyttä joutuivat luultavasti kokemaan ne maatilan tyttäret, jotka heinänteon aikaan yllätettiin virkkaamasta lakananpitsiä.

Käsityölore

Pienfolklore, arvoitukset ja sananparret, elävöittävät Rauhalan tekstiä. Yhteiset käsityötalkoot antoivat näet paljon ainesta arvuuttelulle ja lentäville lauseille. Esimerkiksi edellä mainitun paljon työtä vaatineen pellavan käsittelyn sanotaan olleen inspiroiva kenttä räväkällekin suunsoitolle. Paikallishistoria välähtää myös kertomuksessa vuonna 1918 saadusta villapaidasta, joka jäi käyttämättä sen punaisten somisteiden takia. Pisteleviä ja epämukavia muistoja taas tallentui naapurin emännän luomuksista.

Terhi Torkki on omassa artikkelissaan paneutunut varsinaisesti iittiläisemäntien käsityömuistoihin. Se, kuinka käsityötä muistellaan, on kiintoisa kysymys kerronnantutkimuksen kannalta. Narratiivinen näkökulma käsityöhön paljastaa monia mielenkiintoisia ulottuvuuksia maaseudun naisyhteisön dynamiikasta ja arvostuksista. Käsityöroolit heijastivat naisten asemaa perheissä: esimerkiksi miniän ja anopin suhde saattoi olla määritelty juuri käsitöiden kautta. Selvä arvolataus liittyi vaikkapa siihen, kuka talossa kutoi kangaspuilla, kuka taas parsi risat sukat.

Kysymykseen siitä, kuinka käsityö on muuttunut, Torkin artikkeli ei enää tuo uutta valoa, vaan toistaa aiempien kirjoittajien näkemyksiä TV:n ja autoistumisen vaikutuksista. Uuden ulottuvuuden Torkki avaa sen sijaan käsityön oppimisen teemaan. Kuten aiemmissa teksteissä jo kävi ilmi, tytöt oppivat luonnollisesti kodeissaan monia taitoja aina materiaalien käsittelystä käsitöiden valmistamiseen asti. Kouluopetusta käsitöiden suhteen ei juuri pidetty merkittävänä, vaikka välttämättömät taidot, neulominen, ompelu ja kirjonta kuuluivatkin opetussuunnitelmiin. Tärkeämpiä virikkeitä ja innovatiivisinta opetusta Iitin naisille antoivat kuitenkin kansanopistot, kutomakurssit sekä emäntä- ja kotiteollisuuskoulut. Se selittää paljon sitä tuotteliaisuutta ja taituruutta, jota Tiltun kapiot esittelee. Systemaattisella itsensä kehittämisellä ja käsityötaitojen kartuttamisella oli myös välillisiä vaikutuksia; kouluja käyneet naiset opastivat yhteisössään toisia.

Kapioiden keskeinen rooli leimaa emäntien käsityömuistoja. Kapioiden valmistus miellettiin kunnia-asiaksi ja se oli naisia yhteisössä yhdistävä tehtävä. Mielenkiintoisena Tiltun kapioiden sivuraiteena nousevat Torkin tekstissä esiin myös ne äänet, joille kapiot eivät syystä tai toisesta olleetkaan henkilökohtainen itsestäänselvyys. Kaikkihan eivät synny käsityöihmisiksi edes Iitissä. Itsenäistyminen ja oman kodin sisustaminen olivat kuitenkin kapioista kieltäytyjällekin käsityöhön motivoivia tekijöitä. Sodan aikana suhde käsityöhön taas muovautui pakostakin uuteen suuntaan. Materiaaleista tuli pulaa ja välittömät tarpeet muuttuivat olennaisesti. Talkootyöllä valmistettiin rintamalla tarvittavaa vaatetavaraa. Pitsinvirkkaustakaan ei tosin unohdettu, ja se latautui positiivisella tulevaisuusorientaatiolla; aina kun lankaa oli saatavilla, kehotettiin virkkaamaan lakanapitsejä rauhaa varten.

Tekstiilifolklorismi

Kirjan viimeisessä artikkelissä Sanna Kaisa Spoof tarkastelee vielä Iitin kansallispuvun konstruointia sekä kansallispukuideaa yleisemminkin varsin sivistävästi. Kansallispuvun rakentamisen idea rinnastuu itse asiassa miltei kansarunouden tutkimuksen alkutaipaleeseen ja nimenomaan Lönnrotin Kalevalan asemaan siinä; mielenkiintoisia tai usein toistuvia palasia on esteettisin kriteerein irrotettu eri yhteyksistä ja liitetty yhteen uudeksi, ehommaksi kokonaisuudeksi. Lähestulkoon pyhinä pidetyt kansallispuvut ovat siis koosteita, joilla on pyritty jäljittelemään 1700-1800-lukujen talonpoikaisia juhla-asuja, jotka puolestaan pyrkivät jäljittelemään säätyläisten pukuja. Läntisiin kansallispukuihin otettiin mallia myös ruotsalaisista puvuista, kun taas karjalaiset puvut sisältävät venäläisiä vaikutteita. Kymenlaakson puvut sijoittuvat näiden etnisten tyylilajien välimaastoon, jossa lisäksi rannikon ja saariston kautta tulleet virolaiset piirteet maustavat kokonaisvaikutelmaa.

Kansatieteilijöillä oli sormensa pelissä suunniteltaessa kansallispukuja, joiden aatetta kansanopistot ja kotiteollisuuskoulut ahkerasti levittivät. Spoof esittelee Kansallismuseon intendentin Tyyni Vahterin (1886-1969), joka - kuinka ollakaan - oli iittiläistä syntyperää ja siksi kiinnostunut kansallispukuhankkeissaan erityisesti Iitin puvun suunnittelusta. U.T. Sireliuksen luomat linjat kansallispukurintamalla olivat esteettisiä arvoja vaalivalle Vahterille joustavia. Mitä Iitin puvun sielikkoon eli hameeseen tulee, arvioi Spoof uudelleen Vahterin värivalintaa. Puna-kelta -raidallisuus voisi olla puna-mustakin, sillä Kansallismuseoon taltioitu hame, jonka perusteella Iitin hameen väritys on valittu, olikin haalistunut ja tummat raidat olivat muuttuneet keltaisiksi. Teos esittelee vuonna 1935 valmistuneen kauniin mallipiirroksen Iitin naisen puvusta. Sen sijaan vuonna 1978 valmistunut miehen puku jää lukijalle arvoitukseksi, vaikka se tekstissä mainitaankin.

Kuten Spoof johdannossaan toteaa, naisten henkinen ja aineellinen perinne on konkretisoitunut tekstiilikäsityöhön. Kymenlaaksolaisessa käsityöperinteessä yhdistyvät vaikutteet idästä ja lännestä. Avioliittojen kautta koristemotiivit ja tekniikat kulkeutuivat tyttärien kapiokirstuissa kylästä toiseen ja siirtokarjalaiset värittivät paikallista käsityöperinnettä myöhemmin. Spoof nostaa esiin tärkeän kysymyksen paikallisen käsityöperinteen tyypillisyydestä. Oikeastaan samaa teemaa aitouden nimissä on pohdittu kansarunouden tutkimuksen piirissä suullisen perinteenkin kontekstissa. Sittemmin kysymys runon tai sadun alkuperästä ja aitoudesta on väistynyt esitystilanteen ja jatkuvan uudelleen luomisen problematiikan tieltä. Tyypillisin paikallisperinne, niin henkinen kuin materiaalinenkin, lienee siis sellaista, joka pystyy sulauttamaan uusia vaikutteita itseensä ja siten säilymään muuttuvien tarpeiden mukana.

Käsityöperinteen tutkimus- ja tallennusprojekti Iitissä käynnistyi paikallisten perinnetietoisten emäntien aloitteesta. Kuvaus projektin kulusta sekä intressitahojen ja tuen kohtaamisesta antaa vaikutelman esimerkillisen antoisasta ja onnistuneesta hankkeesta. Kansatieteen tehtäväksi Spoof esittää alueellisten arvostusten ja identiteetin hahmottamisen. Tätä missiota myös Tiltun kapiot -teos omalta osaltaan toteuttaa.

Kirjallisuus

Sariola-Turkka, Marjatta 1943. Emännän kodinhoito-opas. Maatalousnaisten julkaisuja n:o 37. Maatalousseurojen keskusliiton julkaisuja n:o 305. Toinen painos. Vammala: Tyrvään kirjapaino osakeyhtiö.

Tuija Hovi, FM
Turun yliopisto
Uskontotiede