Elore 2/03, ISSN 1456-3010
Elore 2/2003, 10. vuosikerta
Julkaisija: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry., Joensuu
ISSN 1456-3010, URL: http://cc.joensuu.fi/~loristi/2_03/kos203c.html
E-mail:loristi@cc.joensuu.fi

Kallioon huitaistua

Kaarina Koski


Juha Pentikäinen & Timo Miettinen: Pyhän merkkejä kivessä. Helsinki: Etnika Oy. 2003. 88 s.

Kirjassaan Pyhän merkkejä kivessä Juha Pentikäinen ja Timo Miettinen esittelevät suomalaista ja karjalaista kalliotaidetta ja niiden erilaisia tulkintoja. Tekijät eivät arkaile esittää rohkeita ja kiistanalaisiakin hypoteeseja, mutta suppeassa esityksessä erilaisten teorioiden arviointi ja kokonaisnäkemys jäävät puolitiehen.

Suomalainen kalliotaide käsittää punamullalla pystysuoriin kallioihin maalattuja kuvia, joissa päämotiiveina ovat hirvi ja ihminen, joskus myös vene tai käärme. Karjalassa kuvat ovat vaakasuoriin silokallioihin hakattuja kalliopiirroksia ja aiheet ovat toisenlaisia; hirven korvaa joutsen.

Tärkeinä lähtökohtina kalliotaiteesta esitetyille tulkinnoille ovat tässä teoksessa shamanistinen maailmankuva ja riistan perässä liikkuva elämäntapa. Kuvien tulkinnassa sovelletaan suomensukuisten pyyntikulttuurien astraalimytologiaa ja luomismyyttejä. Tulkinta-apu kielisukulaisilta on saanut konkreettisiakin ulottuvuuksia: Juha Pentikäinen toi Astuvansalmen suurten kuvakenttien äärelle kaksi perinteistä luonnonuskontoa harjoittavaa hantiveljestä. Nämä tunnistivat välittömästi omassa uskonnollisessa viitekehyksessään paikan pyhäksi ja esittivät näkökohtia, jotka toivat selvästi lisää aineksia maalausten tulkintaan.

Kirjoittajat etsivät tulkinnan avaimia myös eläytymisen kautta ja koettamalla tunkeutua oletetun kivikautisen kokijan mielenmaisemaan. Teos sisältää kummankin kirjoittajan tuoreita kuvauksia kalliomaalauksen löytämisen herättämistä tunteista ja kuvien eri valaistusoloissa luomista vaikutelmista. Kirjan lopussa analysoidaan myös pyhyyden kokemista: mihinkään muuhun vertautumatonta tuntemusta, joka voi avautua yksilölle yllättäen vaikkapa aivan tavalliseksi mielletyn kallion äärellä. Teoksen näkökulmana onkin nimenomaan kivien ja kallioiden pyhyys. Kallioissa kuvatut hahmot tulkitaan tuonpuoleisiksi ja punamulta niihin yhteyden rakentavaksi substanssiksi.

Yhtenä teemana on Suomen ja Karjalan alueella kalliotaidetta luoneiden kansojen etnogenesiksen hahmottelu. Esimerkiksi Kuolan saamelaisten joutsenmytologiasta löytyy yhtymäkohtia Äänisen muinaisen "joutsenkansan" tekemiin kuviin. Saamelaisyhteyksiä löydetään myös vertaamalla kuvakallioiden ihmismäisiä profiileja seitakivien muotoihin. Miettinen viittaa Unto Salon teoriaan (Suomen ja Hämeen synty. Suomen Museo 2003), jonka mukaan hämäläinen olisi alkujaan tarkoittanut saamelaista: sisämaassa asuvaa, riistan vuotuiseen kiertoon perustuvaa elinkeinoa harjoittavaa kansaa. Näin ollen hän olettaa seitoina palvottuja kiviä voivan ehkä löytyä myös etelästä. Noitarumpujen kuvioiden ja kalliotaiteen merkittäville yhtäläisyyksille haetaan selitystä siitä, että maanviljelyn levittäytyessä väistyvä kansanosa olisi ehkä siirtänyt pyhät kuvansa rumpujen kalvoille ja ottanut ne näin mukaansa kallioiden jäädessä taa.

Pyhän merkkejä kivessä pyrkii korostamaan erityisesti suomalaisille kalliomaalauksille tyypillisenä piirteenä sitä, että kuva ja sen ympäristö muodostavat merkityksellisen kokonaisuuden. Kuvakalliot ovat usein profiilikallioita, jotka kuvastavat kallion jumaluutta, tai ne laskeutuvat suoraan veteen yhdistäen maailman eri kerroksia. Muuten kirja ei pyri luomaan yhtenäistä teoriaa kalliotaiteesta vaan tuo esille useita erilaisia, usein kiistanalaisia ja myös keskenään ristiriitaisia tulkintoja, joiden välillä se ei tee selkeää valintaa.

Teos osallistuu kalliotaiteesta käytävään tieteelliseen keskusteluun siitä huolimatta melko rohkealla panoksella, mikä on myös yksi sen ongelmista. Spekulatiivisten heittojen perustelu tai niiden taustojen selvittäminen jää puolitiehen. Käsiteltäessä asiaa "nykytutkimuksen mukaan" viitteet puuttuvat lähes poikkeuksetta, ja silloin kun viitteitä ylipäätään on, niissä ei ole sivunumeroita. Kriittinen tiedeyhteisö ei ehkä olekaan kirjan ensisijainen kohderyhmä. Mutta mikä sitten on? Esipuheessa tekijät uskovat kirjan "olevan menneisyyden merkkejä etsivälle löytöretki Suomen kalliotaiteen esihistorialliseen maailmaan". Aivan vaatimattomista lähtökohdista tälle löytöretkelle ei kuitenkaan voi lähteä. Tiettyjä perusasioita, kuten kalliomaalauksen ja kalliopiirroksen välistä eroa, tai tieteellistä terminologiaa ei selosteta maallikolle.

Vaikuttaa siltä, että tätä teosta kootessaan tutkijat ovat saaneet kirjoittaa mitä haluavat ja miten haluavat. Kustantaja ei ilmeisesti ole alistanut tekstiä tavanomaiselle toimitusprosessille. Lukija kuitenkin kaipaisi kustannustoimittajan lujaa kättä monissakin yksityiskohdissa.

Asetelma on jättänyt tilaa myös aatetta hipoville mielipiteille. Kalliotaiteen perusteella Timo Miettinen sijoittaa korkeakulttuurin synnyn Eurooppaan jo ennen sumerilaisen ja egyptiläisen kulttuurin piiriä perustelematta väitettä kovinkaan tarkasti (s. 43) ja vihjaa suomalaistenkin esi-isien mahdollisesti olleen tässä virtauksessa mukana. Kalliotaiteen rinnastaminen Picassoon, pointillismiin ja impressionismiin tukee siitä annettua kuvaa merkittävänä taiteen lajina. Samanistisen, alkuvoimaisen luovuuden jatkuvuus suomalaisessa mentaliteetissa ulotetaan kalliotaiteesta Lönnrotiin, Sibeliukseen, Kiveen, Leinoon ja Gallén-Kallelaan (esim. s.78). Voi toki olla hätiköityä tulkita tällaisia listoja pelkäksi kansallishenkisyydeksi. Kytkentä suomalaiseen ja eurooppalaiseen kulttuuriperintöön myös pohjustaa lopussa esitettyä argumenttia kalliotaiteen suojelun puolesta: kalliomaalausten ja niiden yhteyteen olennaisesti kuuluvan muinaismaiseman "suojeluun olisi kiinnitettävä kansallisen kulttuuriperinteen nimissä aivan erityistä huomiota kaikkien lainsäädännön antamien mahdollisuuksien, kuten kaavoituksen avulla"(s. 83).

Kirja ilmeisesti pyrkii olemaan eräänlainen mainospala: elämyksellinen ja kannustava lukukokemus yhä sankkenevalle kalliotaiteesta kiinnostuneiden joukolle, jota tiiviisti esitetyt ja rohkeatkin teoriat kiehtovat. Se ei kuitenkaan ole tyyliltään populaari eikä kevyt. Tutkija-lukijaa korpeaa ankarasti se, että teos ei kiinnostavia teorioita esitellessään tarjoa viitettä alkuperäislähteisiin. Jaossa olevaan tietomäärään nähden hyvin pienellä lisävaivalla olisi voitu tarkentaa kriittistä otetta ja merkitä lähteet näkyviin.

Kaarina Koski, FM
Helsingin yliopisto
Folkloristiikka