Elore 2/03, ISSN 1456-3010
Elore 2/2003, 10. vuosikerta
Julkaisija: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry., Joensuu
ISSN 1456-3010, URL: http://cc.joensuu.fi/~loristi/2_03/saa203.html
E-mail:loristi@cc.joensuu.fi

Poikkeusyksilö ja kyläyhteisö

Tutkimus Heikan Jussin (Juho Mäkäräisen) elämästä ja huumorista

Tuija Saarinen


Lectio praecursoria Helsingin yliopistossa 5.4.2003

Suomalainen kansanperinne sisältää ainutlaatuista tietoa traditionaalisen maaseutuyhteisön arkisesta elämästä, arvoista ja asenteista. Tieteelliselle elämäkertatutkimukselle on mahdollista poikkeusyksilöiden tarkastelu niin suullisen perinteen kuin kirjallisten lähteiden valossa. Tämänkaltaiseen tutkimukseen on aiemmin jäänyt aukko niin sanottujen tavallisten ihmisten ja etenkin yhteiskunnan vähäväkisten kohdalle. Folkloristisessa tutkimuksessa on aiemmin selvitetty perinteentaitajien, etenkin mestarien elämänvaiheita, mutta tutkimuksen painopiste on ollut taitajan osaamassa perinteessä. Oma tutkimukseni käsittelee erään perinteentaitajan elämänvaiheita ja persoonallisuutta yhtä painokkaina tekijöinä kuin hänen kulttuuriaan ja perinnettään. Suomessa, jossa yhteiskunta ja kulttuuri ovat muuttuneet rajusti viimeisen sadan vuoden aikana, "kansanihmisiin" kuuluneen yksilön elämänkaaren kautta päästään näkemään muutosprosesseja ruohonjuuritasolla ja hyvin konkreettisissa muodoissa. Samalla voidaan tavoittaa yksilön ainutkertaisia kokemuksia muuttuvasta suomalaisuudesta.

Heikan Jussi eli kyläsuutari Juho Mäkäräinen syntyi 1892 hämäläisen Hollolan kunnan Herralan kylässä. Hän kuoli vuonna 1967 vietettyään Herralassa koko elämänsä. Hän sairasti koko ikänsä tuberkuloosia ja oli useasti parantolahoidossa. Jussi ei avioitunut, sillä hän ei olisi sairaana ja ajoittain työkyvyttömänä kyennyt elättämään perhettä. Suutarintyön ohella hän piti mökissään pientä nurkkakauppaa, jossa hän möi muun muassa makeisia, savukkeita ja paperitavaraa, kuten postikortteja. Kylän asukkaat poikkesivat usein hänen luonaan; osasyynä vierailuihin oli Heikan Jussin kuulu huumorintaju. Hän on esimerkki menneiden vuosikymmenten maaseutuyhteisöjen kyläoriginelleista, muiden silmätikuiksi joutuneista, poikkeavasti käyttäytyneistä ihmisistä. Heidän tehtävänään oli rikkoa normeja, jotta muut noudattaisivat niitä sitäkin tarkemmin tehdäkseen eron oman ja originellin käytöksen välillä (Knuuttila 1989, 41-44). Heikan Jussi oli älykäs. Hän sääteli itse tarkoin originellin rooliaan ja siihen liittyvää komiikkaa ja kykeni tarvittaessa asialliseen käyttäytymiseen.

Heikan Jussin huumorin tutkiminen osoittautui valaisevaksi sosiaalisen vuorovaikutuksen, Herralan kyläkulttuurin ja agraarisen kansankulttuurin kannalta. Jussin ja muiden kyläläisten kohtaamistilanteissa huumori oli avain, joka toi ilmi yhteisön kulttuurisia arvoja ja niiden muutoksia. Tutkimuksessani on Heikan Jussin yksilöllisten vaiheiden lisäksi tutkittu huumoriaineiston kautta eräitä ruumiillisuutta käsitteleviä teemoja ja niissä 1900-luvun kuluessa tapahtuneita muutoksia.

Puhtauskäsityksiä

Henkilökohtaiset puhtausvaatimukset ovat nykyisin tiukkoja ja olemme hygieniateollisuuden tuotteiden aikakautena tottuneet likimain hajuttomiin kanssaihmisiin. Hielle voi haista ainoastaan hetkellisesti urheiluharjoituksen tai ruumiillisen työnteon yhteydessä. Muille ruumiin eritteille haisevat vain vauvat tai laitapuolen kulkijat. Tehokas, päivittäinen peseytyminen on kuitenkin ollut mahdollista vasta muutamina vuosikymmeninä, sen jälkeen kun suomalaisasunnot ovat saaneet vesijohdon ja suihkun. Vielä 1900-luvun alussa lika ja syöpäläiset kuuluivat suomalaiseen arkipäivään. (Helsti 2000, 341, 346, 385.) Täitä oli monien päässä, kirppuja taloissa, eivätkä muutkaan syöpäläiset olleet harvinaisia (Raussi 1966, 64-65). Puhdistautumiseen ei aiemmin ollut mahdollisuuksia eikä suurta haluakaan, sillä sitä pidettiin jopa haitallisena - ainakin se vei aikaa tärkeämmältä eli työnteolta (Apo 1995, 166-169). Puhtausvaatimukset olivat nykyistä suurpiirteisimpiä ja muuttuivat vasta vähitellen terveydenhoitajien, kätilöiden ja muiden kansaan suuntaaman hygieniavalistuksen myötä (Helsti 2000, 346-348). Nykyisin tiedämme, että lika ja bakteerit aiheuttavat sairauksia, mutta aiemmin yhteys ei ollut selvä. Lauantainen puhdistautuminen ja pyhävaatteiden vaihto oli pikemminkin rituaalista ja sen tehtävänä oli erottaa arki pyhästä (Douglas 2000, 85-86; Frykman & Löfgren 1984,159-163).

Heikan Jussin hygienia oli eräs niistä seikoista, josta lähdeaineistoni kertoo. Hämeen maaseudulla on aiemmin ollut tapana saunoa usein, mutta koska sauna oli ainoa puhdistautumispaikka, olivat maanviljelyä, karjanhoitoa tai käsityötä harjoittaneet suomalaiset saunomisen välillä epäilemättä likaisia (Talve 1990, 54; Helsti 2000, 315). 1800-luvun puolella maaseutuasukkailla ei ollut tapana pestä edes käsiään ja kasvojaan säännöllisesti, eivätkä he epäilemättä tihentäneet pesutahtiaan vuosisadan vaihduttuakaan (Raussi 1966, 206). Heikan Jussi on kuvannut lapsuusaikansa hiustenhoitoa seuraavasti:

Kun minä kävin kansakoulua, olisi pitänyt pestä silmät joka aamu ennen kouluun lähtöä. Mutta ei sitä aina tehty. Äiti sylkäisi minun päähäni, levitti kämmenellään sitä laajemmalle alalle ja kampasi hiukset. Tämä limainen sylki vaikutti sen että kampaus pysyi paremmin asennossa kuurauksen jälkeen. (MV:K13/1-27.)

Suomalaiset asuivat ahtaasti, huonosti lämpöä pitävissä ja mukavuuksia vailla olleissa rakennuksissa vielä 1900-luvun alkupuolella. Vuosikymmenten saatossa yleinen asumistaso parantui, mutta Heikan Jussin mökki oli yhä vailla mukavuuksia. Jussi peseytyi harvemmin kuin olisi hänen omastaan ja haastattelemieni kertojien mielestä tarvinnut. Lähdeaineistoni kertoo kovasta pakkastalvesta, jolloin Heikan Jussi ei saanut lämmitettyä huonokuntoista saunaansa kuuteen viikkoon. Kun Jussi lopulta saunoi, hänen kerrotaan tokaisseen:

Kun kylvöin oikein, luulin, että olin ihan puhdas. Mutta kun aloin vielä pesemään, niin sieltä [hänen päältään] löytyi yksi paitakin. (SKSÄ 120. 1989, 33.)

Myöskään pyykinpesu ei sujunut: se oli raskasta kotityötä, koska Jussilla ei ollut pihakaivoa. Pyykinpesu vedenkantoineen ja lämmityksineen oli sangen aikaa vievä tehtävä, jota heikkokuntoinen ei jaksanut tehdä. Aineiston mukaan hänen piti käyttää samoja vaatteita huomattavan kauan, kuten hän kertoi sisarelleen kirjoittamassaan kirjeessä:

Paitoja on vielä 2 mutta kalsonkit on ollut lopussa jo ajat sitten. Minä otan [lika-] pyykkipussista toiset tilalle kum muutan, joten tulee yksiä pidettyä kuusikin viikkoa. (Juho Mäkäräisen kirje Anna Mäkäräiselle 5.5.1931.)

Heikan Jussin pesemättömyys tuntui kanssaihmisistä kiusalliselta, sillä siisteyskasvatusta oli tehostettu esimerkiksi kansakoulujen kotitalousopetuksessa kansalaissodan jälkeisenä aikana. Likaisuus ja hajut muuttuivat yhteiskunnallisen aseman ilmaisijoiksi. (Tuomaala 2000,7.) Eräs haastattelemani kertoja tosin huomautti, ettei asennoituminen hygieniaan ollut hänen lapsuudessaan 1930-1940-luvulla yhtä kriittistä kuin nykyisin, vaan ihmiset haisivat, koska eivät pesseet vartaloaan. Lisäksi hajut tarttuivat vaatteisiin navetasta ja savuisista asumuksista. (SKSÄ 119, 1989, 47-48.) Myös suutareilla oli oma ammattihajunsa.

Henkilökohtaiseen hygieniaan kohdistunutta muutosta ei läpikäyty ilman vastarintaa, vaan asenteet muuttuivat hitaasti. Uusia hygieniavaatimuksia vastustettiin muun muassa kieltämällä arvostelijoiden tai valistajien arvo. Kansa on myös kerskaillut epäsiisteyttä osoittavalla stigmalla, kuten Heikan Jussi kertoessaan kuuden viikon välein tapahtuneesta saunomisesta tai vaatteiden vaihdosta. Heikan Jussi oli yksi esimerkki kerran omaksumistaan tavoistaan kiinni pitäneistä poikamiehistä. Hän edusti niitä henkilöitä, joiden elinolosuhteet, voimat tai viitseliäisyys eivät sallineet terveydenhoitajien tai muiden valistajien aikuisväestöön suuntaamien siisteys- ja terveysoppien noudattamista. (Apo 1995, 164-169.) Heikan Jussin aikana hygieniavaatimukset tiukentuivat aiemmille sukupolville tuntemattomien hygieniatapojen ja -tuotteiden tultua vähitellen välttämättömiksi. Hiki, eritteet ja lika alkoivat kadota arkipäivästämme.

Kulttuuri on asettanut uusia sääntöjä sille, millainen ihmisruumiin tulee olla. Heikan Jussin elinaika oli asumistason nousun aikaa maaseudullakin. Asunnot varustettiin vesijohdoin eivätkä peseytymismahdollisuudet enää olleet viikoittaisen saunomisen varassa. Kun elintaso nousi, köyhimmilläkin alkoi olla varaa saippuaan ja muihin hygieniatuotteisiin. Kunnallinen kotiapujärjestelmä alkoi 1970-luvulta lähtien auttaa niitä, joiden omat voimat eivät riittäneet hygieniaihanteiden noudattamiseen. (Satka 1994, 324, 325.)

Heikan Jussiin kiinnitettiin huomiota, sillä hän ei muuttanut näkyvästi lapsuudessaan oppimiaan käytäntöjä. Jussi oli yksinäisenä miehenä jäänyt vaille naisten välityksellä koko väestöön suunnatusta valistuksesta, mutta hän lienee kuitenkin kuullut puhtauden merkityksestä sairauksien torjunnassa oleskellessaan keuhkotautiparantoloissa. Hän edusti 1800-luvun puolella syntyneitä yksinäisiä miehiä, eikä välttämättä ollut sen likaisempi kuin muutkaan miespuoliset aikalaisensa, mutta hän laski leikkiä pesemättömyydestään ja oli silmätikkuna muidenkin ominaisuuksiensa vuoksi. Todennäköisesti hänellä ei myöskään ollut haluakaan kansanvalistajien puhtausvaatimusten noudattamiseen, sillä aineistossa on viitteitä siitä, että Jussi suhtautui tällaiseen valistukseen vähätellen. Siksi myös Heikan Jussin heikosta hygieniasta puhuttiin ja siitä välittyi tietoa tutkimustarkoituksiin.

Tapakulttuuri muuttuu ajan myötä: Heikan Jussin tapa hoitaa hygieniaa lienee näyttänyt vähemmän kauhistuttavalta aikalaisten silmin kuin vuosikymmeniä myöhemmin arvioituna. Herralasta keräämäni aineisto osoittaa kuitenkin, että puhtauskäsityksissä tapahtui 1900-luvun kuluessa suuria muutoksia. Henkilökohtaisesta hygieniasta eli hajuttomuudesta on tullut vähitellen sivistyneisyyden mitta. (Tuomaala 2000, 7.) Herralan asukkaat omaksuivat uuden valistuksen ja määrittelivät heikon hygienian Heikan Jussia tarkkailemalla.

Miehinen komiikka

Seksuaalisuus on elämän keskeinen alue. Vaikka se on intiimin elämänpiiriin kuuluva ilmiö, se koskee jollakin tavoin kaikkia ihmisiä. Tunnetut ja hyväksytyt seksuaalisuuden muodot ovat osa kulttuuria. Seksuaalisuus on yleensä vahvasti esillä huumorissa. (Pohjola-Vilkuna 1995, 12-13; Pohjola-Vilkuna 1993, 19; Legman 1969, 9.) Maaseutukulttuurissa ei vaiettu seksuaalisuudesta, vaan sitä käsiteltiin muun muassa kaksimielisten arvoitusten avulla. (Stark-Arola 2001, 4-5; Kaivola-Bregenhøj 1998, 200). Usein seksuaalihuumorin näkökulma on miehinen (Mulkay 1988, 126, 133, 147). Heikan Jussikin käsitteli huumorin avulla muun muassa miehiseen seksuaalisuuteen liittyviä asioita.

Heikan Jussin kerrottiin tapetoineen huoneensa seinille lehdistä leikkaamiaan naisten alastonkuvia. Haastattelemani miehet tuntuivat olleen huvittuneita Jussin mökin seinille kiinnitetyistä alastonkuvista, sillä vaikka seksilehtiä luettiinkin, ne pyrittiin yleensä pitämään kätköissä - niitä ei jätetty kenen tahansa nähtäville. Miesten keskinäisen kulttuurin kukoistuspaikat, kuten työtilat, olivat todennäköisempiä seksikuvien kiinnityspaikkoja kuin kyläsuutarin ja epävirallista kauppatoimintaa harjoittavan miehen koti, johon kuka tahansa lapsista vanhuksiin saattoi pistäytyä.

Seiniin kiinnitettyjen seksikuvien tehtävänä on viestittää omistajiensa maskuliinisuutta ja miehistä seksuaalisuutta, jonka ominaisuuksiin kuuluu kehen tahansa naiseen kohdistuva sukupuolinen halu (Kinnunen 1994, 140). Heikan Jussin, hauraan ja sairaan miehen kohdalla on nähdäkseni kyse kuitenkin komiikasta, eräänlaisesta Jussin itseironisesta suhtautumisesta omaan vajavaisuutensa ja miehuuteen liittyvien odotusten ristiriitaan. Myös renesanssiajan Englannin narri oli suomalaisen kyläoriginellin kaltainen miehisyyden karikatyyri, joka ylikorosti maskuliinisuuttaan, vaikkei kyennytkään elämään sen vaatimusten mukaan. (Korhonen 1999, 284.) Toisaalta Heikan Jussi saattoi myös parodioida miehuuteen liittyviä käsityksiä, kuten miehen esineellistämistä.

Lopuksi

Heikan Jussi oli yksi menneen maaseutuyhteisön kyläoriginelleista. Hänen huumorirepertoaarinsa tarkastelu valottaa tätä aiemman perinteentutkimuksen väheksymää, mutta kansankulttuuriimme olennaisesti kuuluvaa ilmiötä. Samalla huumori välittää ainutlaatuista tietoa maaseutuyhteisön asenteista ja arvoista: huumorin tarkastelu on myös keino hankkia tietoja varsinkin seksuaalisuuden kaltaisesta tabuaiheesta, jonka käsittely on muutoin vaikeaa.

Aineisto osoitti, että henkilökohtaiseen hygieniaan kohdistuneet muutokset vaikuttivat voimakkaasti maaseudun arkeen. Heikan Jussin komiikka paljasti hygieniaan liittyviä kulttuurisia sääntöjä ja normeja sekä niissä tapahtuneita muutoksia. Hygieniavalistuksen myötä ihmisruumiin luonnollisia eritteitä alettiin pitää inhottavina, epäpuhtaina ja vastenmielisinä. Kaikkea niihin viittaavaa, kuten hajua, on siitä pitäen pyritty torjumaan. Herralalaiset saattoivat käsitellä näitä 1900-luvun suuria kulttuurisia muutoksia ja sopeutua niihin vähitellen käyttäen apunaan Heikan Jussin huumoria. Siten Heikan Jussin henkilöhahmo, hänen huumorinsa ja kyläläisten kerronta siitä olivat tekijöitä, joiden ansiosta yhteisö saattoi helpottaa sopeutumistaan kulttuurisiin muutoksiin.

Kirjallisuus

Apo, Satu 1995, Naisen väki. Tutkimuksia suomalaisten kansanomaisesta kulttuurista ja ajattelusta. Helsinki: Hanki ja jää.

Douglas, Mary 2000, Puhtaus ja vaara. Ritualistisen rajanvedon analyysi. Suomentaneet Virpi Blom ja Kaarina Hazard. Tampere: Vastapaino.

Frykman, Jonas & Löfgren, Orvar 1984, Den kultiverande människan. Malmö: LiberFörlag.

Helsti, Hilkka 2000, Kotisynnytysten aikaan. Etnologinen tutkimus äitiyden ja äitiysvalistuksen konflikteista. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 785. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Kaivola-Bregenhøj, Annikki 1998, Pilako vai eroottinen viesti? - Pöysä, Jyrki & Siikala, Anna-Leena (toim.): Amor, genus & familia. Kirjoituksia kansanperinteestä. Tietolipas 158. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 193-215.

Knuuttila, Seppo 1989, Yhdeksääkymmentäyhdeksää lajia. - Laaksonen, Pekka & Piela, Ulla & Lahti, Pirkko (toim.): Hullun kirjoissa. Näkökulmia suomalaiseen kylähulluuteen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 508. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 39-48.

Korhonen, Anu 1999, Fellows of Infinite Jest. The Fool in Renaissance England. History of the Innocents. Cultural History. Turku: University of Turku.

Legman, Gershon 1969, Rationale of the Dirty Joke. An Analysis of Sexual Humor. First series. London: Jonathan Cape.

Mulkay, Michael 1988, On Humour. Its Nature and Its Place in Modern Society. Padstow, Cornwall: Polity Press.

Pohjola-Vilkuna, Kirsi 1993, Vuosisadan vaihteen maaseudun seksuaalisuus. - Suomen Antropologi 3/1993, 18-30.

Pohjola-Vilkuna, Kirsi 1995, Eros kylässä. Maaseudun luvaton seksuaalisuus vuosisadan vaihteessa. Suomi 177. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Raussi, Eljas 1966, Virolahden kansanelämää 1840-luvulla. Toimittanut Sulo Haltsonen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 280. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Satka, Mirja 1994, Sosiaalinen työ peräänkatsojamiehestä hoivayrittäjäksi. - Jaakkola, Jouko & Pulma, Panu & Satka, Mirja & Urponen, Kyösti: Armeliaisuus, yhteisöapu, sosiaaliturva. Suomalaisen sosiaalisen turvan historia. Helsinki: Sosiaaliturvan keskusliitto, 261-330.

Stark-Arola, Laura 2001, Vaginan tuntematon historia: naisen seksuaalisuuden kuvat suomalaisessa suullisessa kansanperinteessä. - Naistutkimus 2/ 2001, 4-22.

Talve, Ilmar 1990, Suomen kansankulttuuri. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 514. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Tuomaala, Saara 2000, Poikkeava ja pelätty maalaislapsuus vuosisadan alun Suomessa - muistelukerronnan ja köyhäinhuollon muistiinpanojen vertailua. - Elore 7(2). (URL: http://cc.joensuu.fi/~loristi/2_00/tuo200.html).

Painamattomat lähteet

Hollolan kotiseutuarkisto: Juho Mäkäräisen kirje Anna Mäkäräiselle 5.5.1931.

Kinnunen, Eeva-Liisa 1994, Työpaikkahuumori kulttuurisen tietoisuuden ilmaisijana ja muovaajana. Folkloristinen tutkimus erään naistyöpaikan huumorista. Painamaton lisensiaatintyö. Helsingin yliopisto, Folkloristiikan laitos.

Museovirasto (MV): Juho Mäkäräisen Keruuarkistoon lähettämä vastaus K13 (1966).

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Äänitearkisto: Tuija Joutsivuon [Saarinen] nauhoitteet SKSÄ 119. 1989 ja SKSÄ 120. 1989.

Tuija Saarinen, FT
Helsingin yliopisto
Folkloristiikka