Elore 2/04, ISSN 1456-3010
Elore 2/2004, 11. vuosikerta
Julkaisija: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry., Joensuu
ISSN 1456-3010, URL: http://cc.joensuu.fi/~loristi/2_04/hei204.html
E-mail: loristi@cc.joensuu.fi

Maaseudun naisten elämänmuodot murroksessa

Katariina Heikkilä


Riitta Högbacka: Naisten muuttuvat elämänmuodot maaseudulla. SKST 947. Helsinki: SKS. 2003.

Sosiologi Riitta Högbacka väitteli Helsingin yliopistossa vuoden 2003 joulukuussa maaseudun naisten muuttuvista elämänmuodoista. Väitöskirjan tavoitteena on selvittää, miten yhteiskunnan ja maaseudun muutokset vaikuttavat naisten elämään maaseudulla ja miten naiset itse tilanteensa kokevat. Kirja onnistuu tavoitteessaan hyvin. Tutkimus analysoi monipuolisesti maaseudun naisen elämän erilaisia vaihtoehtoisia elämänkulkuja. Se purkaa käsitystä ja mielikuvaa ”tyypillisestä maaseudun naisesta”, joka ihmisten mielissä yhä elää – niin maaseudulla kuin kaupungissa. Myös haastateltavat itse peilaavat itseään tähän mielikuvaan, osin uusintavat sitä ja toisaalta pyrkivät irtautumaan siitä.

Tutkimus on luonteeltaan selkeän yhteiskuntatieteellinen, yhteiskuntaa ja sen ihmisiä rakenteiden avulla tarkasteleva. Sen lähtökohtana ovat sosiaaliset rakenteet ja niiden vaikutukset yksilön arjessa. Toinen perustava sitoumus, jonka Högbacka esittää, on se, että tutkimus on luonteeltaan teorialähtöinen, ei aineistolähtöinen. Kolmanneksi Högbacka sijoittaa oman tutkimuksensa kriittisen realismin traditioon ja sanoutuu irti konstruktivistisesta otteesta.

Elämänmuotoanalyysi

Riitta Högbacka on valinnut tutkimuksensa teoreettiseksi lähtökohdaksi tanskalaisen etnologin Thomas Hojrupin 1980-luvulla kehittämän elämänmuotoanalyysin. Analyysia on yhdessä Hojrupin kanssa kehittänyt etnologi Lone Rahbek Christensen. Elämänmuodoilla on sekä aineellinen että ideologinen puoli. Aineellisessa puolessa arjen eri alueet (työ, perhe-elämä, vapaa-aika) asettavat raamit toisilleen ja luovat yhdessä elämisen mallin ja käytännöt. Ideologiseen puoleen taas kuuluu, että jokaisella elämänmuodolla on oma maailmankuvansa ja käsityksensä ”hyvästä elämästä”. Ideologiaan sosiaalistutaan jo lapsena. Hojrup erottaa tanskalaisesta yhteiskunnasta kolme pääelämänmuotoa: pienyrittäjän, palkansaajan ja urasuuntautuneen elämänmuodon sekä myöhemmin harvinaisen investoijan/kapitalistin elämänmuodon. Rahbek Christensen puolestaan lisäsi näihin kaksi ns. naisspesifiä elämänmuotoa: kotiädin elämänmuoto palkansaajaperheessä ja miehen taustavoimana toimivan naisen elämänmuoto uraperheessä. Naisten elämänmuotojen perusta ei ole Rahbek Christensenin mallissa tuotantomuodoissa vaan miesten elämänmuotojen käytännöissä.

Elämänmuotojen analyysissa erotetaan väline ja tavoite. Niiden vastinparina voi käyttää työn ja vapaa-ajan käsitteitä. Esimerkiksi kotiäidin elämänmuotoa elävän naisen tavoite ja väline voivat olla perheessä ja kodissa, jolloin kotityöt eivät ole tylsiä. Jos taas koti on väline ja perheen yhteinen aika tavoite, kotityöt ovat enemmän ikävä velvollisuus. Väline ja tavoite-käsiteparin lisäksi tärkeä analyysin väline on Hojrupin luoma neokulturisaation käsite. Sillä tarkoitetaan elämänmuodon omaa sisäistä uusiutumista olemassaolon ehtojen muuttuessa. Arjen käytännöissä syntyy neokulturisaation kautta erilaisia sekaelämänmuotoja.

Elämänmuotoanalyysi on herättänyt pohjoismaisten etnologien parissa paljon keskustelua Thomas Hojrupin esiteltyä sen vuonna 1983 (esim. Magnusson & Ristilammi 1989; Linde-Laursen 1989, Ek 1985; Stoklund 1996). Elämänmuodot ovat Hojrupille käsiteloogisia rakenteita eikä hän etsi empiirisiä lainalaisuuksia. Sen sijaan hän pyrkii kehittämään teoreettisten käsitteiden välisiä suhteita. Ne, jotka elämänmuotoanalyysia ovat soveltaneet, ovat pyrkineet kehittämään sitä edelleen nimenomaan empiriaan paremmin soveltuvaksi. Näistä Högbackan teoreettiselle viitekehykselle tärkeimpiä ovat Liselotte Jakobsenin ja Jan Karlssonin sovellukset, sillä niissä otetaan entistä paremmin huomioon myös sukupuolen ulottuvuus. Jakobsenin ja Karlssonin mukaan elämänmuodon takana on kaksi tärkeää rakennetta: talouden sfääri ja sosioseksuaalinen sfääri. Jälkimmäisessä he erottavat kaksi eri positiota, joista he käyttävät nimitystä rakkausmuoto. Näitä ovat vahvistajan eli naisellinen ja vahvistusta saavan eli miehinen rakkausmuoto, joiden välillä on epäsymmetrinen valtasuhde. Jako naiselliseen ja miehiseen rakkausmuotoon perustuu sosiaaliseen sukupuoleen, ei heteroseksuaalisuuteen.

Riitta Högbacka pitää teesiä sosiaalisten rakenteiden ja elämänmuotorakenteiden vähenevästä merkityksestä empiirisenä kysymyksenä. Omassa analyysissaan hän tutkii, jäsentävätkö elämänmuodot naisten elämää maaseudulla ja jos jäsentävät, niin millä tavalla. Jos aineisto ei tue tällaista jäsennystä, on Högbackan mukaan mahdollista, että löytyy vain yksilöllistyneitä elämänkulkuja. Högbacka asettaa tehtäväkseen myös katsoa, millä tavalla naiset omalla toiminnallaan muokkaavat rakenteita. Högbackan mukaan tällainen tarkastelu perustuu kriittisen realismin mukaiseen käsitykseen rakenteen ja toiminnan analyyttisestä erottamisesta ja niiden välisestä ajallisesta erosta. Tutkimuksensa lopussa Högbacka toteaa, että elämänmuotoanalyysin kautta oli mahdollista tavoittaa maaseudun naisten heterogeenisuus. Vaikka elämänmuotoja ja niiden sekamuotoja löytyi useita, yksilöiden elämästä oli mahdollista löytää yhdistäviä tekijöitä ja näin havaita taustalla olevat rakenteet. Högbacka arveleekin, että elämänmuotoanalyysi saattaa toimia suhteellisen hyvin juuri maaseudulla, jossa yhä vaikuttavat perinteiset agraarit elämänmuodot ja sekaelämänmuotojen erottaminen on helpompaa kuin kaupungissa. Samalla hänen tutkimuksensa antaa viitteitä siitä, että lisääntyvä väestön ja sen elämäntapojen heterogeenisuus maaseudulla tekee elämänmuotojen erottamisen tulevaisuudessa yhä hankalammaksi.

Erilaiset tutkimusaineistot muodostavat kokonaisuuden

Väitöskirjan tärkeimmän tutkimusaineiston muodostavat Högbackan vuosina 1998-2000 tekemät teemahaastattelut, joita on yhteensä 31. Tämän lisäksi Högbacka hyödyntää vuosina 1993 ja 1994 keräämäänsä laajaa kyselyaineistoa. Kyselyyn, joka oli kohdistettu 18-74-vuotiaille haja-asutusalueilla tai pienissä alle 500 asukkaan taajamissa asuville naisille, tuli 1281 vastausta ja Högbacka on julkaissut siihen perustuvan tutkimusraportin jo aiemmin (1995). Kolmantena aineistoryhmänä ovat tilastokeskuksen elinolotutkimusten strukturoidut kyselylomakeaineistot vuosilta 1986 ja 1994 sekä erilaiset tilastot. Elinolotutkimusaineistoa Högbacka on käsitellyt toisessa tutkimusraportissaan (1998).

Högbacka on haastatellut naisia eri tyyppisillä maaseutualueilla eri puolilla Suomea. Maaseutualueiden tyypittelyssä hän on käyttänyt Keräsen ym. (1993) jakoa kaupungin läheiseen maaseutuun, ydinmaaseutuun ja syrjäiseen maaseutuun. Maaseutusosiologisen tutkimuksen luonteeseen kuuluu maaseudun määrittelyn pohtiminen ja oman määrittelyn esittäminen. Högbacka käyttää tutkimuksessaan ns. varsinaisen maaseudun määritelmää. Sen mukaan maaseuduksi määritellään haja-asutusalueet ja pienet, alle 500 asukkaan taajamat. Näillä alueilla tutkimusajankohtana asuvat naiset kuuluvat Högbackan tutkimuksen piiriin.

Kuten alussa totesin, Högbackan lähestymistapa tutkimusongelmaan on teorialähtöinen. Aikaisempien maaseudun naisia koskevien tutkimustensa ja valitsemansa teorian perusteella Högbacka on määritellyt elämänmuodot jo etukäteen ja valinnut haastateltavat sen pohjalta. Tästä seuraa se, että tutkija tulkitsee aineistoaan enemmän teorian silmälasien läpi. Osa haastateltavien ratkaisuista tulkitaan omaksi elämänmuodoksi, osan tulkitaan synnyttävän sekaelämänmuotoja. Tämä tuo mielestäni esiin sen, että sen paremmin teorialähtöinen kuin aineistolähtöinen tutkimus eivät ole neutraaleja tapoja tehdä tutkimusta vaan valittu lähtökohta vaikuttaa siihen, miten aineistoa tulkitaan ja miten tutkimus konkreettisesti saa muotonsa.

Högbacka esittelee aineiston keruun huolellisesti ja havainnollisesti. Hän kuvaa omaa suhdettaan maaseutuun ja haastattelutilanteiden kulkua. Hänen suhtautumisensa haastateltaviin on kunnioittava ja lukijalle jää mielikuva haastatteluista avoimina vuorovaikutteisina tapahtumina. Högbacka tuo esille sen, että on itse kaupungista kotoisin ja pohtii omaa rooliaan maaseudun tutkijana. Tämä lienee tuttu ilmiö monelle tutkijalle: olenko liian ulkopuolinen tai sisäpiiriläinen tutkittavan aiheen kohdalla. Högbackan reflektoiva pohdinta on asiallinen ja uskottava. Koska itse työskentelen oppiaineessa, jossa tutkimusmateriaali, kuten haastattelut ja valokuvat, talletetaan arkistoon tutkimuskäyttöä varten, kiinnitti huomiotani se, että Högbacka ei missään vaiheessa kerro, mihin haastattelulitteraatiot on sijoitettu. Haastattelumateriaalin sijainnin selvittäminen liittyy tutkimuksen luotettavuuden osoittamiseen, mutta se olisi hyvä myös siitä syystä, että tutkimusaineistoon voisi tutustua joku toinenkin tutkija, jonka tutkimusaihe jotenkin sivuaa kerätyn haastatteluaineiston sisältöä. Mikäli omalla laitoksella ei ole arkistoa, voisi esimerkiksi Tampereella sijaitseva FSD Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto olla luonteva paikka aineiston säilyttämiselle tutkimuskäyttöä varten. Tutkimuksen lopussa ei myöskään ole listaa haastateltavista, vaan heidät esitellään lähinnä päälukujen alussa. Tässä on varmasti eroja eri oppiaineiden käytännöissä. Itse olisin mielelläni nähnyt vielä kokoavan listan haastatteluista lähdeluettelon yhteydessä tai liitteenä.

Tutkimuksen rakenne noudattaa tiettyä kaavaa. Haastatteluaineistoa analysoivissa pääluvuissa 4-8 käydään jokaisessa läpi elämänmuodon perusta ja elämänmuodon osa-alueet, joiksi Högbacka on valinnut seuraavat: 1. suhde työhön, 2. suhde kotitalouteen ja 3. paikkaan kiinnittyminen. Suhde perheeseen tulee esille kaikissa osa-alueissa. Tämän lisäksi tarkastellaan vielä elämänmuotospesifejä naiseuden muotoja, joita kyseisessä elämänmuodossa esiintyy.

Elämänmuotojen kirjo

Tutkimuksessa kuvataan viiden erilaisen elämänmuodon kautta maaseudun naisten elämää ja suhdetta työhön, perheeseen ja paikkaan. Kuvauksensa saavat emännät, maataloustaustaiset palkansaajat (entiset emännät), maaseudun palkansaajat ilman maataloustaustaa (kotikeskeiset naiset), uranaiset ja maallemuuttajat.

Emännillä työ, perhe ja paikka kietoutuvat yhteen maatilan arjessa. He arvostavat mahdollisuutta hoitaa lapset kotona ja tehdä päivän työt itselle sopivana ajankohtana. Ympäröivä luonto on emännille ikään kuin kodin jatke, josta voidaan ammentaa niin virkistystä kuin hyötyä. Emännän elämänmuodon muutosprosessi tulee näkyväksi, kun tarkastellaan kaupunkilaistaustaisia emäntiä ja emäntää, joka on joutunut luopumaan omasta palkkatyöstään maatilan töiden vuoksi ja kokenut sen vaikeana.

Maataloustaustaisilla naisilla on agraariset juuret, vaikka he eivät itse työskentele emäntinä. Nämä naiset tuovat palkkatyön elämänmuotoon piirteitä lapsuudestaan tutusta emännän elämänmuodosta. Naiset kuitenkin arvostavat sitä, että omassa elämässä työ ja vapaa-aika ovat selvästi erillään. Työ ei ole naisille välineen asemassa vaan se on itsessään arvokasta ja hyvän työntekijän mainetta pidetään tärkeänä. Naisilla on paljon kotitalouteen liittyvää osaamista, jota voisi hyödyntää esimerkiksi yritystoiminnassa, ja naisten palkkatöitä voidaan pitää jossain mielessä kotitalouden jatkeena. Monet heistä työskentelivät erilaisissa avustavissa tehtävissä, kuten hoivapalveluissa ja kotitalousalalla.

Maaseudun palkansaajanaiset laittavat perheen työn edelle silloin, kun lapset ovat pieniä. Työtä voidaan tehdä osa-aikaisesti, jotta nainen ehtii ottaa myös perheen tarpeet riittävästi huomioon. Työn merkitys kasvaa sitä mukaa kuin lapset varttuvat eikä kotiäitiyttä enää siinä vaiheessa pidetä tavoiteltavana. Palkansaajanaiset eroavat maataloustaustaisista naisista mm. siinä, että he eivät ole yhtä kiinnostuneita esim. puutarhanhoidosta, leipomisesta tai käsitöistä kuin maataloustaustaiset naiset. Maaseutua pidetään hyvänä paikkana kasvattaa lapset, mutta suhde paikkaan ei ole kovin emotionaalinen eikä paikan symbolinen merkitys ole yhtä suuri kuin esim. maataloustaustaisille naisille.

Uranaiset ja maallemuuttajat poikkeavat eniten perinteisestä emännän elämänmuodosta. Uranaiset ovat hakeutuneet maaseudulle työpaikan houkuttelemana ja yhtä helposti he arvelevat voivansa muuttaa sieltä työn perässä jälleen muualle. Kiinnostavaa on, että uranaiset ovat päässeet hyvin mukaan maaseutuyhteisöihin, osin ammatillisen asemansa vuoksi ja paradoksaalista kyllä osin sen vuoksi, etteivät he ole riippuvaisia yhteisöstä sosiaalisessa merkityksessä. Uranaiset näet liikkuvat paljon maaseudun ja kaupungin välillä ja osaavat nauttia kummankin paikan hyvistä puolista. Uranaiset kokivat eniten ristiriitoja työn asettamien haasteiden ja perheen tarpeiden huomioimisen välillä. Toisaalta uranaisten miehet tukivat puolisoitaan oman uran edistamisessä hoitamalla lapsia ja tekemällä kotitöitä enemmän kuin muissa elämänmuodoissa ja uranaiset pitivät tätä tukea erittäin tärkeänä.

Maallemuuttajat muodostavat elämänmuodoista ehkä heterogeenisimman ryhmän. Maallemuuttajille oma työ ei ole uran luomista vaan itselle merkityksellinen tekeminen voi löytyä monella eri tavalla ja vaihdella ajan kuluessa. Maallemuuttajanaisille on tyypillistä pyrkimys yksilölliseen elämään niin työelämän kuin asuinpaikan suhteen. Maaseudulle muuttaminen on näille naisille tietoinen arvovalinta, mutta arjen eläminen maaseudulla ei aina suju ongelmitta. Maallemuuttajilla on ollut enemmän vaikeuksia maaseutuyhteisöön sisälle pääsemisessä kuin esimerkiksi uranaisilla, joilla ei ole ollut yhtä suuria odotuksia kyläyhteisöjen yhteisöllisyydestä.

Ns. mahdollisuusrajoitteet näkyvät erityisen selvästi koulutuskysymyksessä maataloustaustaisten palkansaajien ja ilman maataloustaustaa olevien palkansaajanaisten kohdalla. Nuorempien naisten on ollut huomattavasti helpompaa hankkia koulutusta ja sitä kautta muokata omaa elämäänsä ja kokeilla erilaisia vaihtoehtoja. Haastateltavien ikäjakauma (1) saa arvelemaan, että maataloustaustaisten palkansaajanaisten elämänmuoto on väistymässä.

Riitta Högbacka tuntee hyvin yleisen eurooppalaisen maaseutusosiologisen tutkimuksen ja maaseudun naisiin keskittyvän tutkimuksen, mutta hän ei positioi itseään suhteessa siihen tarkemmin. Högbackan tapaa kirjoittaa voi kuvata sanalla neutraali jopa siihen pisteeseen asti, että olisin kaivannut välillä hieman särmikkäämpää otetta. Högbacka tuo esiin kehityslinjan, jossa naisten tyytymättömyys vallitseviin olosuhteisiin, esim. sukupuolen mukaiseen työnjakoon kotitöissä, kasvaa ja omien tarpeiden ja perheen tarpeiden välinen ristiriita myönnetään ongelmaksi, kun siirrytään emännistä kohti uranaisia ja maallemuuttajia. Olisi ollut mielenkiintoista, jos Högbacka olisi analysoinut tätä kehityslinjaa vielä tarkemmin ja pohtinut enemmän sen suhdetta esimerkiksi feministitutkijoiden esittämiin näkemyksiin naisen asemasta. Nyt tärkeimmäksi naisen valintoja motivoivaksi ja selittäväksi tekijäksi nousee kyseisen elämänmuodon sisältämä käsitys ”hyvästä elämästä”. Högbacka tuo hyvin ja monipuolisesti esiin, että naisten elämässä voivat kohdata useiden elämänmuotojen tavoitteet, ja sitä kautta syntyy ristipainetta sekä tarvetta muokata omia käsityksiä ja etsiä uutta tasapainoa omaan elämään. Sekaelämänmuotojen syntyminen korostaa myös nyky-yhteiskunnan yksilöille ominaista tavoitteiden pirstaloitumista.

Ajankohtainen tutkimus maaseutututkimuksen kentällä

Riitta Högbackan tutkimus on sujuvasti kirjoitettu ja perusteellinen. Tutkimuksen keskeinen johtopäätös on, ettei ole olemassa mitään yhtenäistä maaseudun naisen kategoriaa, vaan naisilla on erilaisia lähtökohtia, tarpeita ja mahdollisuuksia. Högbackan mukaan tämä merkitsee sitä, että ”hyvän elämän” edellytykset vaihtelevat ja saattavat olla jopa täysin vastakkaisia eri elämänmuodoilla. Maaseudun kehittämisprojekteja suunniteltaessa tulisikin Högbackan mukaan entistä enemmän pohtia, kenelle ne on suunnattu ja millaisia oletuksia ne sisältävät maaseudun naisista ja heidän tarpeistaan. Hanke, joka pohjaa mielikuvaan perinteisestä maaseudun naisesta, koskettaa yhä harvempaa naista. Högbackan tutkimusta voikin suositella lukemiseksi paitsi tutkijoille myös maaseudun kehittämistyöstä vastaaville ja siitä kiinnostuneille.

Yhdeksi jatkotutkimuksen aiheeksi Riitta Högbacka nostaa maaseudun miesten elämänmuodot ja niissä mahdollisesti tapahtuneet muutokset sekä sen, miten naisten ja miesten elämänmuodot yhdistetään käytännössä perheissä. Miesnäkökulma on syytä nostaa enemmän esille, sillä muuttuvat sukupuoliroolit ja maatalouden rakenteelliset muutokset vaikuttavat kumpaankin sukupuoleen. Myös eurooppalaisessa maaseutututkimuskeskustelussa on kiinnitetty huomiota siihen, että maaseudun miehet ovat naisia harvemmin tutkimuksen kohteena (ks. esim. Heikkilä 2001). Sattumalta samoihin aikoihin Riitta Högbackan kanssa väitteli YTM Harri Jokiranta Tampereella maaseudun miehistä käyttäen aineistona kymmenen miehen elämänkertomusta (Jokiranta 2003), joten suunta näyttää hyvältä.

Yhdessä Sinikka Vakimon (2001), Maarit Sirenin (2002), Maria Härkki-Santalan (2002), Anne Ollilan (1993), Tiina Silvastin (2001) ja Pirjo Siiskosen (1990) väitöskirjojen kanssa Högbackan väitöstutkimus rakentaa monipuolista kuvaa suomalaisesta maaseudun naisesta. On ilahduttavaa huomata, että pitkän hiljaisen jakson jälkeen maaseudun naiset ovat herättäneet tutkijoiden mielenkiinnon monessa eri oppiaineessa.

Viite

(1) Haastatelluista seitsemästä maataloustaustaisesta palkansaajanaisesta viisi on iältään 53 ja 61 ikävuoden välillä ja vain kaksi on alle 40-vuotiasta, kun taas maaseudun palkansaajat ilman maataloustaustaa ryhmässä viidestä haastateltavasta vain yksi oli yli 40-vuotias ja muut neljä ikävuosiltään 25 ja 38 ikävuoden väliltä.

Kirjallisuus

Ek, Sven B. 1985, The Forgotten People. Arvio teoksesta Thomas Hojrup, Det glemte folk. Livsformer og centraldirigering. – Ethnologia Scandinavica 1985, 174-178.

Heikkilä, Katariina 2001, The New Challenge of Women’s Role in Rural Europe – Kansainvälinen konferenssi Nikosiassa Kyproksella 4.-6.10.2001. – Informaatio 2/2001, 15-17.

Härkki-Santala Maria 2002, Oman elämänsä ehtoisa emäntä. Maatilan emännän emäntäkuva työn mielekkyyden ja muutoksen näkökulmasta. Tampere: MC-Pilot.

Högbacka, Riitta 1995, Naisena maaseudulla. Tutkimus naisten asemasta erilaisilla maaseutualueilla. Helsingin yliopisto, Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus, Julkaisuja 41. Mikkeli.

Högbacka, Riitta 1998, Maaseudun työmarkkinat ja sukupuoli. Vertaileva tutkimus vuosista 1986 ja 1994. Helsingin yliopisto, Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus, Julkaisuja 59. Mikkeli.

Jokiranta, Harri 2003, Se on miehen elämää: maaseudulla asuvia miehiä elämäänsä kertomassa. Tampere University Press. Verkkojulkaisu: http://acta.uta.fi/pdf/951-44-5798-6.pdf

Keränen, Reijo & Malinen, Pentti & Keränen, Heikki & Heiskanen, Tiina 1993, Suomen maaseututyyppien alueellistaminen. Tutkimusraportti 6:1. Sonkajärvi: Ylä-Savon Instituutti.

Linde-Laursen, Anders 1989, Produktionsmåde – LIVSFORM – Praksis. – Nord Nytt 37, 92-107.

Magnusson, Finnur & Ristilammi, Per-Markku 1989, Inledning. – Nord Nytt 37, 3-7.

Ollila, Anne 1993, Suomen kotien päivä valkenee…Marttajärjestö suomalaisessa yhteiskunnassa vuoteen 1939. Suomen Historiallisen Seuran tutkimuksia 173. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.

Siiskonen, Pirjo 1990, Emännän ja isännän roolin muutos maatalouden uudenaikaistuessa. Tutkimus maatilan emännän ja isännän muuttuvista rooleista työnjaon avulla tarkasteltuna. Helsingin yliopisto, Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus, julkaisuja 7, Mikkeli.

Silvasti, Tiina 2001, Talonpojan elämä. Tutkimus elämäntapaa jäsentävistä kulttuurisista malleista. Helsinki: SKS.

Sireni, Maarit 2002, Tilansa tekijät. Tutkimus emännyydestä ja maatilasta naisen paikkana. Joensuun yliopiston yhteiskuntatieteellisiä julkaisuja no 56. Joensuu: Joensuun yliopisto.

Stoklund, Bjarne 1996, Development of Life-Mode Analysis. Arvio teoksesta Thomas Hojrup, Omkring livsformsanalysens udvikling. – Ethnologia Scandinavica vol 26, 124-126.

Vakimo, Sinikka 2001, Paljon kokeva, vähän näkyvä. Tutkimus vanhaa naista koskevista kulttuurisista käsityksistä ja vanhan naisen elämänkäytännöistä. Helsinki: SKS.

Katariina Heikkilä
FM, tutkija
Kansatiede, Turun yliopisto