Elore 2/04, ISSN 1456-3010
Elore 2/2004, 11. vuosikerta
Julkaisija: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry., Joensuu
ISSN 1456-3010, URL: http://cc.joensuu.fi/~loristi/2_04/hyn204a.html
E-mail: loristi@cc.joensuu.fi

Neuvostovallan jättämät jäljet

Itsenäisen Viron naiset elämänsä kirjoittajina

Anna Hynninen


Tiina Kirss & Ene Kõresaar & Marju Lauristin (eds.): She Who Remembers Survives. Interpreting Estonian Women’s Post-Soviet Life Stories. Tartu: Tartu University Press. 2004.

Artikkelijulkaisu She Who Remembers Survives on syntynyt Viron Kirjallisuus Museon ja Tarton yliopiston huhtikuussa vuonna 2002 järjestämän kansainvälisen Interpretive Approaches to Twentieth Century Estonian Life Histories symposiumin pohjalta. Teoksen alkupuoli koostuu johdannon lisäksi yhdeksästä artikkelista. Loppupuoli on varattu yhdeksälle elämäkerralle, joiden kirjoittajat ovat joko Virossa neuvostovallan aikana eläneitä tai Siperiaan karkotettuja ja karkotuksesta selvinneitä vuosina 1909–1947 syntyneitä naisia.

Teoksen tavoitteena on selkiinnyttää niitä kulttuurisia, historiallisia ja sosiaalisia konteksteja, joiden puitteissa virolaiset elämäkerralliset tekstit ovat syntyneet, mutta ei niinkään osallistua elämäkerrallisen tutkimuksen teoreettiseen ja kriittiseen pohdiskeluun. Taustan selkiinnyttämisessä teos onnistuu erinomaisesti. Se muodostaa hyödyllisen kontekstuaalisen sidekudoksen virolaisen elämäkerrallisen aineiston ympärille. Teos valaisee hyvin Virossa 1980-luvun puolivälistä lähtien tapahtunutta yhteiskunnallista murrosta ja sitä edeltäneen yli 50 vuotta kestäneen totalitarismin rakentamia mentaalisia kehyksiä, jotka ohjaavat ihmisten toimintaa ja heidän elämänkerrontaansa.

Ajatus aineistoantologian ja tutkimusartikkeleiden yhdistämisestä tuntui aluksi oudolta, mutta osoittautui onnistuneeksi. Aloitin kirjan lukemisen takaapäin eli varsinaisista elämäkerroista, jotka herättivät heti paljon ajatuksia ja tulkintoja. Elämäkertojen luennan jälkeen oli mielenkiintoista tarttua tutkimusartikkeleihin ja nähdä, miten virolaiset ovat aineistojaan tulkinneet. Toinen mahdollinen hyvä lukustrategia olisi keskittyä jokaiseen elämäkertaan ja siitä tehtyyn artikkeliin vuorollaan. Jo teoksen loppupuoli toimisi hyvin elämäkertojen itsenäisenä antologiana, mutta artikkelit tuovat mukaan havainnollistavia esimerkkejä siitä, miten elämäkertojen analyysi käytännössä voi edetä.

Vaikka virolainen elämäkerrallinen tutkimus on ollut monenkirjavaa, ovat yhteisiä intressejä 1990-luvulta lähtien olleet kysymykset muistista, historiasta sekä yksilön ja yhteisön historiallisista kokemuksista. Tutkimuksen teemoja ovat olleet 1900-luvulla Virossa tapahtunut kulttuurinen, sosiaalinen ja poliittinen muutos sekä se, miten yksilö ja yhteisö ovat sopeutuneet näihin muutoksiin. Myös teoksen artikkeleiden yhteiseksi tarkastelukehykseksi muodostuu ideologian muuttumisen vaikutus muisteluun ja kerrontaan. Vaikka teoksen otsikko antaa toisenlaista osviittaa, on teoksen naisnäkökulma hyvin ohut. Teoksessa ei juuri pohdita naisen asemaa, kokemusta eikä kerrontaa muuttuvassa virolaisessa yhteiskunnassa; naiseus paikantuu pitkälti ainoastaan esitettyjen elämäkertojen kirjoittajien sukupuolessa.

Virolainen elämäkertakeruu ja -tutkimus

Rutt Hinrikusen ja Ene Kõresaaren artikkeli on selkeä katsaus sekä Virossa tehdystä elämäkerrallisten aineistojen keruusta että aineistojen pohjalta tehdystä tutkimuksesta. Muistitiedon arvon tiedostaminen kytkeytyy Virossa Kansallismuseon (1909) ja Kulttuurihistoriallisen Arkiston (1929) perustamiseen. Neuvostovallan aikana julkinen muisteleminen kuitenkin tukahdutettiin niin valtion tuottaman sensuurin kuin virolaisten itsesensuurinkin kautta. 1980-luvun loppupuolella neuvostovallan rakoillessa ja yhteiskunnan avautuessa syntyi jälleen optimaalinen tilanne maan elämäkerrallisen perinnön kartoittamiseen. Vuonna 1996 Virossa perustettiin yhdistys Assosiation for Estonian Life Histories, jonka tehtävänä on pyrkiä helpottamaan elämäkertojen keräämistä, tutkimista ja julkaisua. Artikkelin loppuosassa kirjoittajat keskittyvät virolaisen biografisen tutkimuksen lähtökohtiin ja mainitsevat pintapuolisesti mitä kysymyksiä Virossa on tarkasteltu ja millaisia epistemologisia sekä metodologisia valintoja on tehty.

Artikkelin esittelemistä metodologisista suuntauksista mainittakoon paikallinen termi pärimuslik ajalugu (s. 27–28) (oral popular history), jonka laaja-alaisina tavoitteina on tarkastella yksilöiden kokemuksia sosiaalisista, historiallisista ja henkilökohtaisista tapahtumista sekä purkaa mennyttä koskevia mielipiteitä ja normeja. Pärimuslik ajalugu keskittyy kysymyksiin yksilöllisen ja kollektiivisen historiallisen kokemuksen suhteista sekä niihin merkityksiin, joita kokemuksille on annettu. Kirjoittajien mukaan pärimuslik ajalugu on lähellä suomenkielistä termiä muistitieto, mutta eroaa tästä mm. jättämällä tekemättä suurta rajanvetoa suullisten ja kirjallisten aineistojen välille, vaikka huomioikin niiden eroavaisuuden. (Ks. enemmän Jaago 2001.)

Biografinen synkretismi

Teoksen teoreettisena johdantona toimii etnologi Ene Kõresaaren artikkeli, jossa hän problematisoi yksilöllisen ja kollektiivisen muistin suhdetta. Koska elämäkertojen keruu elvytettiin Virossa itsenäisyyden alkuvaiheilla 1990-luvulla, yksilöiden elämänkertomuksia kehystää tarve julkilausua henkilökohtaiset kokemukset neuvostovallan aikaisesta sorrosta. Kõresaar tarkastelee yksilöllisen ja kollektiivisen muistin suhdetta pääosin käsitteiden kokemus ja aika avulla. Hän korostaa kokemuksen biografisuutta: jotta kokemus olisi käsiteltävissä, tulee sen asettua yksilön elämänkertomukselliselle jatkumolle. Kokemusta hallitsevat sosiaaliset ja kulttuuriset normit eli toisin sanottuna kokemuksen verbalisoimista kertomukseksi ohjaavat rakenteet ovat olemassa jo ennen subjektia. Kõresaaren mukaan kokemuksen ajallisuus on täten hyvin kompleksista. Hän käyttää artikkelissaan termiä biografinen synkretismi (s. 51–54), jolla hän viittaa siihen, kuinka elämäkerrallisessa kerronnassa ovat koko ajan läsnä sekä yksilöllinen, sosiaalinen ja historiallinen aika kuin myös mennyt, nykyinen ja tuleva aika (ks. lisää Kõresaar 2004).

Kõresaar tarkastelee toisessa artikkelissaan empiirisesti yksityisen/julkisen sekä yksilöllisen/kollektiivisen yhtymäkohtia yhden omaelämäkerran kautta. Hän kysyy aineistoltaan mm. sitä, kuinka tietyt yksilölliset menneen representaatiot ovat yhteydessä yhteisöllisiin menneen representaatioihin. Kõresaaren artikkeli toistaakin jo pitkälti vakiintunutta käsitystä siitä, kuinka omaelämäkertojen kokemuksellisuutta tarkasteltaessa tulee ottaa huomioon se ajallinen ja kulttuurinen konteksti, jossa kirjoittajat ovat eläneet ja elävät. Kõresaar lukee aineistosta mm. miten valtio ja kansakunta tematisoituvat, miten kulttuurista koherenssia luodaan, miten kansallinen kulttuuri määritellään sekä mitä ideaali yhteisöllisyys voisi olla.

Muistojen Siperia

Rutt Hinrikus ja Aigi Rahi-Tamm tarkastelevat artikkeleissaan Siperiaan vuosina 1941 ja 1949 karkotettujen virolaisten elämäkertoja (1). Kiinnostavaa molemmissa artikkeleissa on jälleen aineistojen empiirinen käsittely. Viron kielen ja kulttuurin tutkija Hinrikus tarkastelee Siperian karkotuksen aiheuttamaa kärsimystä etupäässä erään 1923 Tartossa syntyneen naisen omaelämäkerran kautta. Hinrikus lukee omaelämäkerrasta laajemmin Viron historian eri aikaperiodeja ja sosiokulttuurisia konteksteja. Tarton yliopistossa arkistotieteen tutkijana ja luennoitsijana toimiva Rahi-Tamm pohtii artikkelissa mitä mahdollisuuksia omaelämäkerrat tarjoavat historiallisina lähteinä muun ”perinteisemmän” materiaalin rinnalla. Hänen mukaansa omaelämäkertojen avulla on mahdollista tarkistaa ja vahvistaa aiempia tulkintoja historiasta, mutta myös tuottaa aivan uutta tietoa. Siperian kokemukset eivät ymmärrettävästi kuuluneet ennen 1980-luvun loppupuolta Neuvosto-Viron viralliseen historiankirjoitukseen, saati sitten kirjallisuuteen tai julkiseen diskurssiin. Siperian perintö säilyi kuitenkin epävirallisena perheiden suullisessa traditiossa. Kun karkotuksia koskevia keruita alettiin järjestää, korostettiin keruukehotuksissa usein virolaisten uhri- ja kärsijäpositioita. Karkotetuista muodostui kansallisia marttyyreita, joita kohtaan tunnettiin myötätuntoa. Omaelämäkertojen kautta traumasta tulikin ensimmäistä kertaa julkinen. Samalla omaelämäkerrat olivat kuitenkin hyvin toistensa kaltaisia ja konventionaalisia ilmaisten laajempaa sorron kokemusta. Kerronta toimi eräänlaisena terapiana jossa 1940-luvulla saatu "rangaistus" oli mahdollista muuttaa epäoikeudenmukaisuudeksi ja rangaistu rikollinen sorron uhriksi. Suomessa muun muassa Ulla-Maija Peltonen on tutkinut muistelun ja kerronnan merkitystä historiallisten traumojen purkamisessa. Myös hänen mukaansa kertomuksilla on suuri merkitys epäoikeudenmukaisuuden kokemusten jäsentämisessä. (Ks. esim. Peltonen 2003, 244–262.)

Myös kirjallisuuden tutkija Tiina Kirss tarkastelee artikkelissaan muistojen Siperiaa, kuitenkin hieman erilaisella ja hyvin hyödyllisellä tavalla. Kirss lukee kolmen eri sukupolven (erään perheen isoäidin, äidin ja tyttären) elämäkertoja etsien niistä yhtäläisyyksiä, eroja ja päällekkäisyyksiä. Käsitellessään traumaattista muistia ja trauman todistamista Kirss tukeutuu elämäkertatutkimuksen lisäksi feministiseen psykoanalyyttiseen teoriaan; tosin analyysissa tätä olisi voinut korostaa vielä enemmän. Kirss pyrkii löytämään sekä kokemuksellista tietoa, siis sitä, minkälaista on ollut elää 1900-luvun virolaisena naisena että tietoa historiallisista tapahtumista. Tarkastellessaan perheen sisäisen Siperiaa käsittelevän perinteen muutoksia, Kirss selvittää millaisia kertomuksia on säilytetty, mitä on pyritty unohtamaan, miten konventionaalisia kertomukset ovat ja milloin henkilökohtaisemmat muistot pääsevät esille.

Sankarinainen, neuvostopropagandan uhri vaiko immuuni toimija?

Folkloristi Tiiu Jaago analysoi artikkelissaan kasvotusten tapaamansa naisen omaelämäkertaa. Hän tutkii sitä, miten omaelämäkerran kirjoittaja tasapainoilee erilaisten poliittisten, kulttuuristen ja sosiaalisten kehysten rajoilla. Analyysi keskittyy omaelämäkertaa ympäröiviin konteksteihin: erityisesti historialliseen kehykseen (1918–1990-luvun Viro) ja geografiseen kehykseen (immigranttien asuttama kaupunki Kohtla-Järve).

Etnologi Riina Reinvelt pohtii artikkelissaan omaa lukijuuttaan. Hän kirjoittaa lukukokemuksessaan syntyneiden soraäänien ja ristiriitaisten tunteiden analyyttisesta käyttöarvosta. Reinvelt vertaa kiinnostavasti erään naisen 1990-luvulla kirjoittamaa omaelämäkertaa hänestä 10–50 vuotta aiemmin kirjoitettuihin lehtiartikkeleihin, joista osa on naisen itsensä kirjoittamia. Nainen toimi nuoruudessaan ensimmäisenä naispuolisena leikkuupuimurin ajajana, jonka johdosta hänestä tuli eräänlainen teollistuvan maatalouden sankaritar. Samalla hänestä propagoitiin esimerkillinen naiskansalainen. Verrattaessa eri aikoina kirjoitettuja tekstejä voidaan huomata, kuinka tämä kirjoittaja on kertonut kollektivisaatiosta ja neuvostovallasta hyvin eri tavoin. Vuonna 1952 kirjoitetussa artikkelissa Neuvostoliitto näyttäytyy sorrosta vapaana olevana hyvinvointivaltiona, jossa ihmisten välinen ystävyys ja yhteisöllisyys ovat voimavaroja. 1980-luvulla kirjoittaja on kuitenkin kriittisempi stalinismia ja koko järjestelmää kohtaan. Hän oli nuorena tehnyt valokeilassa paljon palkatonta työtä, uskonut tulevaisuuteen, mutta nyt vanhempana hän kokee tulleensa petetyksi. Reinvelt korostaa artikkelissaan hyvin sitä, kuinka mentaalinen kehys, 50 vuotta kestänyt totalitarismin ajanjakso ohjasi ja ohjaa yhä muistelua ja kerrontaa. Hän pyrkii osoittamaan, kuinka suuri vaikutus neuvostovallan aikaisella medialla voi yhä olla siihen, minkälaisena mennyt ja nykyisyys näyttäytyvät.

Viestinnäntutkija Marju Lauristin vertailee artikkelissaan kahden naispuolisen traktorikuskin kertomuksia. Molemmat naiset ovat todistaneet Neuvostoliiton romahtamisen, järjestelmän, johon he ovat syntyneet ja jonka kasvatteja he ovat. Kun toinen naisista kertoo omaelämäkerrassaan kriittisesti menneestä, toinen vuorostaan vaikuttaa kirjoituksena perusteella olleen immuuni systeemille. Hän ei koe olleensa sankari eikä myöskään uhri. Lauristin tutkii sitä, miksi naisten elämäntarinat ovat muotoutuneet niin erilaisiksi. Merkittävää on se, kuinka sosioekonominen ja poliittinen muutos sekä ideologian vaihtuminen vaikuttavat siihen, miten kirjoittajat muistelevat ja kertovat menneestä. Suurten muutosten jälkeen yksilön tulee ”päivittää” oma menneisyyden tulkintansa, mennyttä katsotaan ikään kuin uusien lasien lävitse. Uudessa tilanteessa tulee rakentaa omat menneen ja nykyisyyden tulkinnat uudelleen. Lauristin tarkasteleekin artikkelissaan mielenkiintoisesti sitä, miten kertojat pyrkivät legitimoimaan menneisyyden lisäksi käsityksensä nykyisyydestä ja odotuksensa tulevasta.

Kerronnan henkilökohtainen todistusvoima

Teoksen artikkelit ja liitteenä olevat elämäkerrat antavat varsin kattavan kuvan Virossa ja erityisesti Tartossa tehdystä elämäkerrallisesta tutkimuksesta. Vaikka teoksen varsinaisena tavoitteena ei olekaan sukupuolen tarkempi analysointi, jäin sitä kuitenkin kaipaamaan jo teoksen sisältämien elämäkertojen tarjoamien puitteiden vuoksi. Teoksen johdannossa selitetään, kuinka naisten elämäkertojen valinta on pelkkä aineistorajaus. Mutta vaikka teoksen sisältämissä elämäkerroissa ei eksplisiittisesti pohdittaisi sukupuolieroa, on se mielestäni silti paikannettavissa kerronnasta hyvinkin merkitsevänä erontekona. Teos onnistui kyllä rakentamaan niitä historiallisia ja poliittisia konteksteja, joiden puitteissa virolaiset ovat kirjoittaneet elämästään, mutta olisi ollut kiinnostavaa lukea tulkintaa erityisesti siitä, mitä on merkinnyt elää erityisesti virolaisena naisena murrosten keskiössä. Vaikka teoksessa ei syvemmin analysoidakaan naiseutta, onnistutaan siinä kuitenkin liikuttamaan sukupuolta dynaamisella tavalla: artikkeleissa sukupuoli lomittuu intersektionaalisesti myös muihin eroihin, kuten esimerkiksi eroihin koulutuksessa, etnisessä tai poliittisessa taustassa sekä iässä ja luokassa.

Neuvostovallasta selvinneiden virolaisten omaelämäkertoja lävistää oletetusti vahva nationalistisuus. Tämän vuoksi olisinkin kaivannut vielä hieman enemmän kriittistä kansalaisuus-representaatioiden analyysia. Miten kirjoittajat tuottavat ja ylläpitävät kerronnassaan omaa virolaisuuttaan? Ylipäätään olisin kaivannut teokseen myös kriittistä näkökulmaa ja valta-asetelmien pohdintaa. Olisin halunnut lukea jotain esimerkiksi ”sortajien”, en ainoastaan selkeiden neuvostovallan uhrien kerronnasta. Keitä olivat esimerkiksi ne virolaiset, jotka joutuivat karkottamaan oman maansa kansalaisia Siperiaan ja joilla ei ollut mahdollisuutta passiiviseen vetäytymiseen tästä komennuksesta? Miten tällaiset ihmiset kertovat kokemuksistaan? Onko sortajien ja sorrettujen raja vain veteen piirretty viiva? Entä miten paljon elämäkertansa kirjoittaneilla on pelkoja tulla marginalisoiduiksi uudessa Viron tasavallassa, eli miten paljon heidän kerrontaansa lävistää edelleen itsesensuuri? Myönnän kyllä, että meillä Suomessa itsenäisyyden saavuttaminen on jo niin paljon kaukaisempi asia, että siihen on mahdollisuus suhtautua viileämmin kuin kansojen, joilla itsenäistymisprosessi on vielä hyvinkin tuoreessa muistissa. Silti mielestäni olisi tärkeää pohtia myös laajemmin, miten ja missä määrin juuri erityisesti vahva kansallinen identiteetti ja kulttuuriset konventiot ovat ohjanneet kerrontaa.

Elämäkertatutkijan näkökulmasta teoksen parhainta antia on aineistojen empiirinen analyysi. Vaikka teos ei teoreettisesti tuo merkittävää uutta elämäkerralliseen tutkimukseen, osoittaa se käytännössä miten monin eri tavoin elämäkerrallisia aineistoja voidaan lähestyä, mitä aineistoilta on mahdollisuus kysyä ja miten aineistojen avulla voidaan lukea laajemminkin yhteiskunnan muutoksia sekä yhteiskunnassa vallalla olevia rakenteita. Teoksen loppupuolella olevat elämäkerrat ovat hyvin puhuttelevia sisältäen paljon henkilökohtaista todistusvoimaa. Ne tuovat esille sen, kuinka neuvostovallan ajanjakson virallinen totuus ja yksilön totuus voivat kerronnassa kohdata ja kiistellä keskenään. Luettuani teoksen, koen paitsi saaneeni mahdollisuuden kurkistaa Viron elämäkerrallisen tutkimuksen perinteeseen ja Viron historiaan, myös mahdollisuuden tutustua sellaiseen aiemmin vaiennettuun elämäkerralliseen aineistoon, joka itsessään sisältää paljon niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin tärkeitä valtasuhteisiin liittyviä merkityksiä.

Viite

(1) Ruut Hinrikus on toimittanut karkotettujen omaelämäkerroista antologian Me tulime tagasi. Tarto: Eesti Kirjandusmuuseum 1999.

Kirjallisuus

Jaago, Tiiu (ed.) 2001, Pärimuslik ajalugu. Tartu: Tartu University Press. (2002 Lives, Histories and Identities)

Kõresaar, Ene 2004, Memory and history in Estonian Post-Soviet life. Stories private and public, individual and collective from the perspective of biographical syncretism. Tartu: Tartu University Press.

Peltonen, Ulla-Maija 2003, Muistin paikat. Vuoden 1918 sisällissodan muistelemisesta ja unohtamisesta. SKST 894. Helsinki: SKS.

Anna Hynninen
FM, tutkija
Folkloristiikka, Turun yliopisto