Elore 2/04, ISSN 1456-3010
Elore 2/2004, 11. vuosikerta
Julkaisija: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry., Joensuu
ISSN 1456-3010, URL: http://cc.joensuu.fi/~loristi/2_04/kur204.html
E-mail: loristi@cc.joensuu.fi

Kansanomaisuus, kirjallisuus ja merkityskytkennät Neuvosto-Karjalassa

Tuulikki Kurki


Suomenkielinen kirjallisuus- ja kulttuuritoiminta alkoi Neuvosto-Karjalassa 1920-luvulla, jolloin kirjallisuutta tuottivat lähinnä Suomesta, Leningradin alueelta ja Yhdysvalloista muuttaneet poliittisesti aktiiviset emigrantit. 1930-luvun lopulla kirjallisuustoiminta lakkautettiin lyhyeksi ajaksi, mutta se jatkui toisen maailmansodan jälkeen. Tuolloin suomenkielellä kirjoittaneet olivat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta lähtöisin Karjalan alueelta. Suomenkielinen kirjallisuus on ollut Neuvosto-Karjalassa ikään kuin kaksinkertaisessa marginaalissa. Se on edustanut kielellistä ja etnistä vähemmistökirjallisuutta, ja Karjala alueena on sijoittunut Neuvostoliiton maantieteelliselle reuna-alueelle, periferiaan. Alkuvaiheistaan lähtien kirjallisuustoiminta on kuitenkin ollut kytköksissä paitsi Karjalan paikallisiin olosuhteisiin myös Neuvostoliiton kansalliseen rakennusprosessiin. Kansallisuuspolitiikka oli yksi tärkeimmistä välineistä, joilla Kommunistinen puolue rakensi Neuvostoliiton keskuksen ja reuna-alueiden välisiä suhteita ja pyrki sen avulla myös yhdenmukaistamaan eri neuvostokansallisuudet (Kangaspuro, 2000 309-312; Laine 2002, 9-10). Tässä rakennustyössä on hyödynnetty olemassa olleita paikallisten kansallisten kulttuurien aineksia: neuvostokulttuuria on rakennettu ”ylhäältä” käsin ja tuotu ”kansan” kulttuuriksi (Robin 1990, 25; Fryer 2000, 106-107; Iliukha 2002). Myös suomenkielistä kirjallisuutta rakennettiin osana monikansallista ja -kielistä neuvostokirjallisuutta ja siinä hyödynnettiin paikallisen kielen, suullisen runouden ja perinteen aineksia. Karjalan suomenkielisen kirjallisuuden ja suullisen runouden välisistä yhteyksistä on kirjoitettu runsaasti (Timonen 1955b; Rugojev, 1965; 1975; Vikström 1972; Karhu 1978; 1980; 2002).

Tässä artikkelissa pohdin, millaisia merkityksiä suomenkielisen paikallisuuden kuvaukset ja suullisen perinteen ainekset ovat saaneet osana suomenkielistä kirjallisuutta ja kirjallisuuskeskusteluja 1950-luvun lopulta 1970-luvulle ulottuvana ajanjaksona Neuvosto-Karjalassa. Tuona aikana kirjallisuus pyrki vapautumaan edellisillä vuosikymmenillä vallinneesta kaavamaisuudesta ja dogmaattisuudesta (Pahomova 1966, 95; Jalava 1990, 150-151). Samaan aikaan kirjallisuusohjelmat ja niiden tavoitteet pysyivät keskenään melko samansuuntaisina. Kirjallisuuskeskustelut käsitteenä viittaa tässä Kommunistisen puolueen ja kirjailijaliittojen julkaisemiin kirjallisuusohjelmiin, kirjallisuuden heikkouksia ja vahvuuksia arvioiviin katsauksiin sekä kirjallisuuslehdissä julkaistuihin kritiikkeihin ja teoreettisiin artikkeleihin. Mukana on jonkin verran myös aikakauden kirjailijoiden kirjeenvaihtoa ja käsikirjoitusmateriaalia, jotka nekin heijastavat kirjallisuuskeskusteluja yksittäisten kirjailijoiden tasolla. Aineistona on etenkin kirjailija Antti Timosen (1915-1990) kirjeenvaihtoa ja käsikirjoituksia. Timonen oli neuvostokaudella yksi keskeisimmistä Karjalan suomenkielisistä kirjailijoista. 1950-1970-luvuilla hän toimi myös Karjalan kirjailijaliiton puheenjohtajana ja liiton hallinnollisissa tehtävissä sekä Neuvostoliiton kirjailijaliiton hallinnossa. Hän työskenteli myös kriitikkona, luennoitsijana sekä Punalippu-lehden toimittajana ja sai työstään mm. Lenin-mitalin ja useita valtionpalkintoja. Muita kirjailijoita, kirjallisuustoimittajia ja -kriitikkoja, joihin liittyvää materiaalia olen artikkelissa käyttänyt, ovat Nikolai Jaakkola (1905-1967), Jaakko Rugojev (1918-1992), Uljas Vikström (1910-1977) ja Ortjo Stepanov (1920-1998).

Teoreettisella tasolla artikkeli liittyy kysymykseen vallankäytöstä, jonka kohteena on kansasta ja perinteestä kirjoittaminen ja kansaa kuvaavien tekstien tulkitseminen. Artikkeli liittyy kysymyksiin, millaisissa kulttuurisissa ja poliittisissa olosuhteissa kansaperinteen aineksille ja kansaa kuvaaville teksteille tuotetaan merkityksiä; millaiset kansankuvauksen lukutavat ovat poliittisesti tai ideologisesti sopivia ja mitkä puolestaan niille kilpailevia lukutapoja. Vastaavanlaiset vallankäytön kysymykset ovat olleet esillä viime vuosikymmeninä niin kulttuurin-, perinteen-, kirjallisuuden- kuin historiantutkimuksenkin piirissä (Bhabha 1990; Branch & Hawkesworth 1994; D’Haen 1998; Anttonen et al. 2000; Peltonen 2003).

Neuvostokirjallisuuden tehtäviä 1950-luvun lopulta 1970-lukuun

Neuvostokautena Neuvostoliiton ja sen pienten kansallisuuksien kirjailijaliitot toimivat Kommunistisen puolueen alaisina. Tästä kytköksestä johtuen kirjallisuutta rakennettiin sekä taiteellisin että poliittisin kriteerein: kirjallisuuden tehtävät olivat yhteydessä puolueen tavoitteisiin ja päinvastoin. Kirjallisuuden kahtena keskeisenä piirteenä pidettiin puoluekantaisuutta ja kansanomaisuutta. Puoluekantaisuus tarkoitti kommunistisen puolueen ideologian mukaisuutta ja kansanomaisuus puolestaan tyylillistä yksinkertaisuutta ja kansantajuisuutta (Hingley 1979, 199). Nämä piirteet yhdistyivät ns. ”taiteellisessa mestaruudessa” (Timonen 1958). Vallitsevana metodina kirjallisuudessa 1930-luvulta 1980-luvulle oli sosialistinen realismi, jonka avulla pyrittiin todellisuuden ja historian kulun mahdollisimman tarkkaan ja todenmukaiseen kuvaamiseen. Keskeisimpinä aiheina olivat työnteko, kommunistisen yhteiskunnan rakentaminen, kommunismin voittokulku historian kulussa sekä ns. positiiviset sankarihahmot (Kommunismin rakentajain edustajakokous 1961; Hingley 1979, 198).

1960-luvun taitteessa Kommunistinen puolue aloitti aktiivisen kommunistisen yhteiskunnan, kulttuurin ja edistyksellisen teknologian rakentamisen vaiheen. Kirjallisuudella, kuten muullakin taiteella ja kansanperinteellä, oli tässä rakentamisprosessissa omat kasvatukselliset ja opetukselliset tehtävänsä. Niiden tuli viedä tiettyjä, neuvostomodernisaatioita(1) tukevia arvoja ja asenteita kansan pariin ja toimia siten kommunistisen rakennustyön ”tiiliskivinä” (Realismin valtatietä 1963; Rugojev 1967, 124; Rugojev 1969, 91). Kirjallisuuden keskeisimpinä teemoina olivat sosialistinen työ ja ihmiset, jotka ponnistelivat yhteisiä päämääriä ja yhteistä tulevaisuutta kohti. Teosten sankarihahmot edustivat toivottuja elämänkatsomuksellisia arvoja, kuten rehellisyyttä, ahkeruutta, edistysmielisyyttä ja lojaalisuutta. Kokonaisuudessaan kirjallisuuden tehtävänä oli kuvata sitä, kuinka laajemmat yhteiskunnalliset ja kulttuuriset muutokset toteutuivat paikallisella tasolla ja yksilön tietoisuudessa. Vaatimus, jossa tekijä ”kohottaa yksityisen tapauksen” ”yhteiskunnallisesti, poliittisesti, filosofisesti, eettisesti merkittäväksi tapahtumaksi” oli yksi keskeinen kirjallisuuden arviointikriteeri (ks. Mazajev 1967, 109-110; Timonen 1968).

Neuvosto-Karjalassa julkaistu proosakirjallisuus keskittyi pääasiassa maalais- ja kyläelämän aihepiireihin. Sillä oli yhteyksiä neuvostokirjallisuudessa vaikuttaneisiin ns. kylä- ja maalaisproosan lajeihin. Katherine Clarkin (1989, 77-89) mukaan maalaiselämän teemoihin painottunut ”Ovechkinin koulukunta” oli eräänlainen suunnannäyttäjä Neuvostoliiton proosakirjallisuudessa välittömästi Stalinin jälkeisinä vuosina. Koulukunta pyrki kritikoimaan Stalinin kauden ždanovilaista(2) kirjallisuussuuntausta ja siirtämään sen pois valta-asemasta. Maalaisproosan kannattajien mukaan ždanovilainen fiktio kuvasi maaseudun kehityksen ja vaurastumisen liian optimistiseksi ja nopeaksi, vaikka he itsekin ylistivät teknologisen kehityksen ja modernisaation ylivertaisuutta. Myös ždanovilaisen kirjallisuuden sankarihahmoa, lähes yli-inhimillistä sankaritaistelijaa, arvosteltiin epärealistiseksi. Ovechkinin koulukunnan suosio hiipui 1950-luvun viimeisinä vuosina. Tuolloin ilmennyt uusi maalaiskirjallisuuden suuntaus kyseenalaisti teknologisen kehityksen kaikkivoipaisuuden. 1960-luvulla kyläproosan kirjoittajat keskittyivät käsittelemään filosofisempia ja eksistentialistisempia kysymyksiä kuin konkreettisia maatalousteemoja tarkastelleet edeltäjänsä. Aivan 1970-luvun lopulla puolueohjelmissa kyläproosaa arvosteltiin yhä voimakkaammin rajoittuneista perspektiiveistä ja konservatismista. Lisäksi niissä esitettiin vaatimuksia, joiden mukaan kirjailijoiden olisi palattava tiukemmin sosialistisen realismin periaatteisiin. 1980-luvun taitteessa kyläproosa olikin nostalgian sävyttämää, ei niinkään modernia elämää ylistävää. Kriitikot kehottivat kyläproosan kirjoittajia keskittymään kylissä tapahtuvan teknologisen muutoksen kuvaamiseen ja palauttamaan teoksen positiiviseksi sankarihahmoksi ”talonpoikaisen teknoraatin”. Vaikka kyläproosa menetti asemiaan neuvostokirjallisuudessa, se jatkoi elämäänsä etenkin etnisten vähemmistökirjallisuuksien keskuudessa. (Clark 1989, 77-89.) 1980-1990-luvuilla Karjalassa suomenkielisen maalaiselämää kuvaavan proosakirjallisuuden julkaiseminen on kuitenkin jatkuvasti vähentynyt.

Kirjallisuus, kansanperinne ja modernisaatio

Modernisaatio-käsitteen ohella paikallisuus oli toinen keskeinen käsite 1950-1970-luvuilla, jonka puitteissa kirjallisuutta tuotettiin ja tulkittiin. Suhtautuminen Neuvostoliiton pienten kansallisuuksien kulttuuriperinteisiin muuttui Kommunistisen puolueen julkaisemissa kirjallisuusohjelmissa 1960-luvun taitteessa myönteisemmäksi kuin mitä se oli ollut 1930-1950-luvuilla (ks. myös Jalava 1990, 157-160). Ohjelmien mukaan Neuvostoliiton kirjallisuuden ja taiteen tuli hyödyntää kansallisten kulttuuriperintöjen parhaita ominaisuuksia. Esimerkiksi vuonna 1958 pidetyssä Karjalan Neuvostotasavallan Kirjailijaliiton edustajakokouksessa puhuttiin innostuneeseen sävyyn kirjallisuuden ja taiteen paikallisväristä, niin sanotusta ”paikallisesta koloriitista”. Sillä tarkoitettiin Neuvostoliiton pienten kansallisuuksien taiteen ominaispiirteitä, jotka olivat tyypillisiä vain tietylle kansallisuudelle (Jaakkola 1955; Timonen 1958). Kunkin kansallisuuden tuli näiden piirteittensä avulla olla rakentamassa neuvostokirjallisuuden ja taiteen monikielistä ja monikansallista kokonaisuutta, ja 1960-1970-luvun kuluessa kirjailijoita ja runoilijoita kehotettiin toistuvasti käyttämään aiempaa enemmän kansallisia aiheita sekä kansanrunouden taidekeinoja. Karjalan kirjallisuuden, runouden ja taiteen paikallinen sävy viittasi alueen kansanrunouteen, suulliseen perinteeseen, paikalliseen kieleen, luontoon, ihmisiin, jopa mentaliteettiin. (Timonen 1958, 6-7.)

Neuvosto-Karjalassa julkaistut suomenkieliset maalaisproosateokset olivat näkökulmaltaan joko laajoja historiallisia perspektiivejä tavoittelevia tai kirjoittajan oman ajan muutoksia käsitteleviä.(3) Kirjoittajat hyödynsivät teoksissaan yksityiskohtaisia tietoja kyläelämän arjesta, työkolhoosien toiminnasta sekä aineksia kansanrunoudesta, saduista, tarinoista ja paikallisista murteista. Keskeisenä tendenssinä oli yksilön kommunistisen tietoisuuden kasvaminen ja kylän elämäntavan murtautuminen traditionaalisesta moderniin. Teoksissa paikallisuuden mikrotason kuvaukset kytkettiin osaksi modernisaatiodiskurssia - Neuvostoliiton mennyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta - ja kuvaukset myös merkityksiä osana diskurssin kokonaisuutta.

Nikolai Jaakkolan neliosainen teos Pirttijärven rantamilla (1949-1967) on Neuvosto-Karjalan tunnetuimpia suomenkielisiä historiallisia romaaneja. Siinä seurataan joidenkin keskushenkilöiden elämänvaiheita, heidän yhteiskunnallisen tietoisuutensa kasvamista ja heidän kauttaan koko Karjalan kansan vaiheita. Paikallisen elämän taso, perinteiden ja arjen kuvaukset kytkeytyvät myös osaksi laajempia Neuvostoliiton historian vaiheita. Jaakko Rugojevin (1969, 92) mukaan Jaakkolan teos on ”kokonaisuudessaan suurenmoinen runollinen tietokirja pohjoiskarjalaisten(4) historiasta, elämäntavoista ja luonnosta. Siinä on ”totuudellisesti näytetty miten ’suuren maailman’ tapahtumat saivat aikaan murroksen rajakarjalaisissa peräkylissä ’jumalan selän takana’.” Muita laajoja historiallisia romaaneja, jotka noudattelevat vastaavaa mikro- ja makrotasoa yhdistävää rakennetta kuin Jaakkolan teos, ovat Ortjo Stepanovin kuusiosainen Kotikunnan tarina (1969-1989) ja Antti Timosen teos Me Karjalaiset (1971).

Paikallisen perinteen mikrotason ja laajempien historiallisten tapahtumien makrotason kertominen toistensa lomassa tuottaa tekstiin rakenteen, jossa ”vanhat” ja ”uudet” elämänkatsomukselliset arvot ja maailmankuvat asettuvat vastakkain. Teoksissa vastakkainasettelu ilmenee esimerkiksi kirjan sankarin ja antisankarin välisenä kamppailuna tai sankarin sisäisen arvomaailman ristiriitoina. Jaakkolan Pirttijärven rantamilla teoksessa vanha ja uusi kohtaavat Pulikka-Poavilan sisäisessä maailmassa:

Niin, paljon oli Pulikka-Poavila maailmaa nähnyt, paljon mielenkiintoista kuullut. Yhtä ja toista oli mieleenkin jäänyt ja siten huomaamatta elämänkäsitystä ja luonnettakin muuttanut. Mutta syvällä olivat vielä juuret vanhassa. Hän piti esimerkiksi kaskiviljelystä Karjalan oloissa peltoviljelystä edullisempana. Oikeauskoiseen jumaalankin uskoi, vaikka ei aina ristinytkään silmiään eikä paastonnut. Metsähiisiin ja muihin sen tapaisiin kummituksiin hän ei uskonut, mutta ei sen erikoisemmin niitä vastustanutkaan pääasiassa moamonsa vuoksi, jota hän kunnioitti ja tavallaan pelkäsikin. Moamonsa mormotuksesta huolimatta hän silti poltti mahorkkaa ja joi viinaakin, milloin sattui olemaan. (Jaakkola 1977, 48.)

Henkilöhahmojen ja heidän edustamiensa arvomaailmojen vastakkainasettelu liittyy myös kysymykseen ”tyypillisyydestä” taiteessa. Tyypillisyys-käsite on eräs marxilais-leniniläisen estetiikan keskeisiä kysymyksiä ja osa sosialistisen realismin metodia. Ajatuksen mukaan ilmiöiden, kuten ihmisluonteiden, tyypittely aatteellisessa merkityksessä on todellisuuden kuvaamista todenmukaisesti ja taiteellisesti korkeatasoisesti (Kysymykseen tyypillisyydestä kirjallisuudessa ja taiteessa 1956, 127-128; Ovcharenko 1978, 140). Teorian mukaan teosten hahmot voivat siis olla fiktiivisiä, mutta ne ovat silti historiallisesti todenmukaisia juuri siksi, että ne edustavat tiettyjä olemassa olevia ihmis- ja luonnetyyppejä. Tyypillisyys liittää myös teosten paikalliskuvauksen, paikalliset ihmishahmot ja laajemman neuvostokirjallisuuden maailmankatsomuksellisen tason toisiinsa. Esimerkiksi Ortjo Stepanovin teoksessa Kotikunnan tarina Hirssolanniemen Ontto ja Sakun Jaakko ovat teokset keskeiset hahmot, jotka edustavat erilaisia elämänkatsomuksellisia arvoja, joiden varaan kerronta rakentuu. Hirssolannimen Ontto on tietäjä ja vanhan talonpoikaisen elämäntavan kiteytymä, jonka on hävittävä uuden elämän tieltä. Hän on linnoittautunut vanhoihin käsityksiinsä, elämäntapoihinsa ja tottumuksiinsa ja vastustaa uutta, tulevaa elämää. Onton kuollessa siirtyy menneisyyteen kokonainen aikakausi, joka oli synnyttänyt sille ominaisen kansallisen luonteen. Onton vastakohta on Sakun Jaakko, joka toimii aktiivisesti yhteiskunnallisten muutoksen aikaansaamiseksi. Sakun Jaakossa ilmenevät neuvostokauden muovaamat uudet yksilölliset piirteet (Pahomova 1977, 87). Aikakautensa tulkinnan mukaan teoksessa ei siis ole kysymys vain Hirssolanniemen Ontosta tai Sakun Jaakosta, vaan maailmankatsomuksellisista arvoista ja piirteistä, joita ilmeni eri aikakausina ja toisissa ihmisissä enemmän, toisissa vähemmän. Nikolai Jaakkolan teoksessa Pirttijärven rantamilla Hirssolan Onttoa vastaava hahmo on Summasen mukaan ”vanhan talonpoikaisfilosofian” ilmentymä, Kondratan Marfa (Summanen 1973a, 105). Hänen maailmankuvalliset arvonsa liittyvät myös paikalliseen kansanperinteeseen, joka häviää uusien käsitysten ja arvojen tieltä.

Kondratan Maura oli kaikin puolin vanhankansan ihminen. Hän uskoi Toatto Taivahaiseen ja rukoili sitä hartaasti, mutta samalla - eikä suinkaan vähemmän - palvoi erilaisia metsän, veden ja kodin haltijoita, tiesi tarkalleen kaikki paastot ja proasniekat, osasi taikoa ja kertoa loppumattomiin isävainajaltaan oppimiaan tarinoita ja runoja. (Jaakkola 1977, 16.)

Kirjoittajan omaa aikaa käsitteleviä, kylien tai työkolhoosien elämää kuvaavia teoksia ovat esimerkiksi Antti Timosen Valaistut rannat (1955), Tuulilahden vastuulla (1957), Kotoisilla poluilla (1960) ja Autioituneen kylän asukkaita (1977). Teokset kuvaavat, kuinka modernit muutokset tapahtuvat Karjalan syrjäkylissä ja ihmisten tietoisuudessa, kuinka vanhat tavat ja arvot syrjäytyvät uusien tieltä. Esimerkiksi koneet jyräävät konkreettisesti tieltään vanhat rakennukset tai uudet tehokkaat ja rationaalistetut työmenetelmät korvaavat vanhat. Konkreettiset esineet ja tavat edustavat kokonaisia aikakausia ja elämäntapoja - traditionaalia tai modernia. Teosten opetukselliseen luonteeseen kuuluu myös se, että uusi (moderni) osoittautuu vastustuksesta huolimatta paremmaksi vaihtoehdoksi kuin vanha (traditionaali).

Virtaniemen metsäpirtille! Muistanet kai sen pirtin? Olit kai sinäkin siellä kerran? Hovatta, sinä ja minä. Keitimme vielä kalakeitonkin...
- Ei siellä enää ole mitään metsäpirttiä, - vastasi Neumov. - Traktorin sanotaan töykänneen sitä nurkkaan ja niin meni mäsäksi koko höskä. Yhdellä töykäisyllä...
- Joko niitä traktoreita on sielläkin?- ihmetteli vanha Hovatta ja lisäsi mietteissään: - Se traktori on kyllä hyvä kapine! Paha vain, että se peloittelee kalat, kun se menee jäätä pitkin. Kala ei pidä jyminästä.
- Kyllä sekin tottuu, - hymähti Naumov. - Totuimmehan mekin.
Hovatta nousi ja meni uteliaana äskettäin tuotujen sähkövinttureiden luo. Hän kysyi Naumovilta, mitä kapineita ne nuo oikein ovat.
(Timonen 1955a, 9-10.)

- Meillä metsässä on kohta kaikki työ koneellistettu. - aloitti Potapov asiallisesti katsahtaen yleisöön. - Vain oksien karsinta on koneistamatta, mutta kohta sekin koneellistetaan. Kaikki muu tehdään jo koneilla. Mutta voiko sähkösahuria verrata jännesahuriin? Sähkösahuri painaa sahansa puuta vasten ja puu on heti poikki. Sen kun ehtii vain siirtyä puulta toiselle. Sanokaa, mitä siitä tulee, jos me teemme työtä uusilla koneilla, mutta vanhoilla työmenetelmillä? Siitä tulee pannukakku, eikä muuta. Niin kuin meillä usein käy...
Potapov pani aivan kuin huomaamattaan muistikirjansa kiinni ja alkoi kertoa innokkaasti uusista työmenetelmistä, miten koneita on tehokkaasti käytettävä ja uudesta töiden järjestelyistä prikaateissa, kaikesta siitä, mitä hän oli Gotshijevin palstalla nähnyt.
- Se liukumenetelmä on sellainen, että siinä tukit ovat ainaisessa liikkeessä aivan niin kuin tehtaassa, - selitti hän innokkaasti. - Jokainen työläinen tekee vain määrättyä työtä. Puu siirtyy siinä aivan kuin konveijerissa käsistä toisiin ja tulee alalanssille valmiiksi paloiteltuna.
(Timonen 1955a, 42.)

Maalaisproosassa kylän tai työkommuunin elämän kuvaus konflikteineen oli vertauskuvallinen koko Neuvostoliiton kehitykselle ja historialle, joissakin tapauksissa koko maailman tilanteelle, jossa kamppaillaan sosialististen ja kapitalististen yhteiskuntamuodon välillä. Viimeistään teosten lopussa kylän kertomus nostettiin koko Neuvostoliiton tilaa ja kehitystä koskevaksi. Näin tapahtuu esimerkiksi Timosen teoksessa Valaistut rannat (1955), jossa pienen syrjäkylän sähköistäminen ja valaiseminen nousee kommunismin ja tiedon valon saapumisen vertauskuvaksi.

Vain rohkeimmat ja voimakkaimmat saavuttivat päämääränsä. Satujen sankarit kulkivat etsien tietä taivaalla loistavan onnentähden mukaan. Tänään karjalaiset metsätyöläiset kulkevat uusien onnentähtiensä opastuksella. Ne tähdet loistavat Kremlin torneista ja näkyvät kauaksi kaikkiin maihin. - -
- Hei mies, katsopas, miten valoisaa on kaikkialla! - sanoi Kemov hänelle.
- Niin, ja täälläkin on valoisaa! - vastasi Bogdanov pannen kätensä rinnalle. Ja lisäsi vakuuttavasti:
- Oikein Peksujev sanoi, että Moskovan Kremlin kirkkaat tähdet valostavat tänne saakka. Ja valaisevat meidänkin rantojamme.
(Timonen 1955a, 171-172.)

Vertauskuvallisuus ja yleistäminen olivat tyypillisiä maalaisteemoja kuvaavassa neuvostokirjallisuudessa jo 1940-1950-luvuilla mutta myös uudemmassa kyläproosassa 1960-1970-luvuilla. Katherine Clarkin mukaan neuvostokirjallisuuden ”kylä” ei ole niinkään todellinen kylä kuin ajatuksellinen tila, jossa tarkasteltiin moraalisia ja käytännöllisiä kysymyksiä. Esimerkiksi kirjallisuudessa voimalaitosten ja sähkön tuominen maaseudulle on ollut yksi avainsymboleista ja arvojen kasauma, jota Clarkin mukaan voisi nimittää Neuvostoliiton Valaistumiseksi (Soviet Prometheanism). Valaistuminen tarkoittaa teknologista ja materiaalista kehitystä: modernisaation ja valon tuomista marxismi-leninismin ja positivismin hengessä Neuvostoliiton ”pimeisiin nurkkiin”. (Clark 1989, 77-78.)

Millaisia merkityksiä paikallisuuden ja perinteen kuvaukset saivat osana 1950-1970-lukujen neuvostomodernisaatiota ja kommunistisen yhteiskunnan ja kulttuurin rakentamisen kehystä? Ne pääasiassa edustivat sitä mennyttä, josta vallankumouksen ja kehityksen avulla oli jo onnistuneesti päästy eroon. Maaseudun vanhat ihmiset, kansantaiat, loitsut, uskomukset tai traditionaaliset työmenetelmät edustivat takapajuista, kehittymätöntä tai irrationaalia (ks. Heikkinen 2000; Chulos 2000). Tällaisessa merkityksessä paikallinen perinne sopi ajatukseen neuvostomodernisaatiosta: se korosti modernien muutosten ylivertaisuutta suhteessa vanhaan. Toisaalta osa perinteestä myös niveltyi osaksi kerrottua ”uutta” neuvostoyhteiskuntaa ja kulttuuria, kuten on kerrottu Antti Timosen teoksen Valaistut rannat viimeisillä sivuilla:

Siellä istui nuoria sähkösahureita, jotka eivät olleet nähneet, miten ennen jännesahalla sahattiin, ja heidän vierellään istui vanhoja tukinkaatajia, jotka olivat aloittaneet työnsä metsässä halkosahoilla ja kirveellä. Miten valtavia muutoksia olikaan tapahtunut näiden vuosikymmenien kuluessa, joista Peksujev nyt lähinnä kertoi. Ja miten tapahtumat veivät heitä linnun siivin vuosisadasta toiseen! Miten olivat ajat muuttuneet ja ihmiset ajan mukana. Ja kaikessa tuntui Leninin luoman puoleen valtaisa vaikutus.
Koulujen ja kirjastojen ilmestyttyä karjalaisille metsätyömaille eivät vanhat sadut ole silti unohtuneet kansan suusta, eivätkä voikaa unohtua. Vuosisatojen kuluessa kansa on pukenut niihin haaveensa, toiveensa ja aatoksensa.
(Timonen 1955a, 170.)

Vanhan ja uuden sekä paikallisen ja makrotason kohtaaminen näkyy myös tavassa, jossa kansallisuuskysymyksiä on pohdittu 1970-luvun lopulla julkaistuissa teoksissa. Esimerkiksi Antti Timosen teoksessa Autioituneen kylän asukkaita (1977) karjalaisuutta ja karjalaista itsetuntoa ei pohdita ”vanhoihin” käsityksiin perustuvana ilmiönä vaan uudenlaisena, liiallisesta paikallispatrioottisuudesta irrottautuneena osana uutta neuvostoyhteiskuntaa. Teoksessa esimerkiksi hymähdellään ihmisille, jotka perustavat karjalaisuutensa pelkästään ”vanhoille käsityksille” ja todetaan, että ”kansanrunouden ja Kalevalan lisäksi karjalaisilla on annettavanaan myös paperia, traktoreita, kohtapuoleen jopa paperikoneita”. Teoksessa todetaan myös, että ”kansallisuuskysymyksiä voidaan käsitellä vain historiallisen kehityksen taustalta, muuttuvana ja kehittyvänä yhteiskunnallisista ja taloudellisista olosuhteista riippuen.” (Timonen 1977, 172-174; ks. Pahomova 1977, 84-86.)

Julkaistuissa proosateksteissä suullisen perinteen ainekset ja paikallisuutta kuvaavat elementit kytkettiin kirjoittajien aikaan poliittisesti ja ideologisesti relevantilla tavalla. Sama merkityskytkentä tehtiin myös suullisen runouden kohdalla, josta Eino Karhu on todennut: ”kansanrunous saavuttaa historiallisen mielekkyyden, kun Karjalan elämän kehitys täyttää kansanrunon historiallisella sisällöllä” (Karhu 2002, 277-280). Yhteys kansanomaisen ja kirjallisuuden tai taiteen välillä on ikään kuin kaksisuuntainen. Ideologisen ja poliittisen sisällön esittäminen paikallisesta ja kansanomaisesta elämästä lainatuin elementein loi ajatuksellisen jatkuvuuden menneen ja nykyisen välille, samalla perustellen nykyisen. (Ks. Young 1998, 23-24.) Toisaalta kirjallisuuden tiivis yhteys kansaan tai kansanomaiseen liittyi olennaisesti kirjallisuuden pedagogiseen ja kasvatukselliseen tehtävään. Kirjailijoiden tuli kirjoittaa kansasta kansalle, kansanomaisia piirteitä hyödyntäen ja kansantajuisesti (ks. Hingley 1979, 199; Fryer 2000, 106; Iliukha 2002).

Epäsopiva kansanomaisuus kirjallisuudessa

Kirjallisuuskeskusteluissa paikallinen perinne ja historia saivat myös merkityksiä, jotka olivat vieraita ajatellen neuvostokirjallisuuden kokonaisuutta, sen tehtäviä ja edustamaa arvomaailmaa. Irrationaalin tai takapajuisen merkityksessä perinteen kuvaukset sopivat osaksi neuvostomodernisaation kehystä, mutta paikallisuuteen ja perinteeseen liitettiin myös sellaisia kansallisia ja paikallisia (patrioottisia) merkityksiä, jotka eivät tukeneet Neuvostoliiton kansallista yhtenäisyyttä tai sen edustaman arvomaailman yhtenäisyyttä. Kansanrunous ja suullinen perinne voidaan siten lukea myös sellaisen paikallisen historian ilmauksina, jotka olivat ristiriidassa suhteessa ajatukseen Neuvostoliiton kansallisuuksien yhteisestä historiasta tai ideologisesti auktorisoidusta historiasta (esim. Kuusi 1970a; Jaakkola 1977).

Kansankielinen aines ja paikallisen elämäntavan kuvaukset olivat yhdenlaisia ristiriitaisten merkitysten alueita. Yhtäältä esimerkiksi kansankielen paikalliset piirteet kirjallisuudessa osoittivat neuvostokirjallisuuden rikkautta ja olivat toivottuja. Mutta karjalan kieleen ja paikallisen elämäntavan kuvaukseen oli kytkettynä sellainen paikallisen identiteetin, karjalaisuuden merkitys, joka ei sopinut ajatukseen yhteisestä neuvostokirjallisuudesta. Esimerkiksi Nikolai Jaakkolan teoksen Pirttijärven rantamilla ensimmäinen osa (1949) sai 1950-luvulla kritiikkiä liiallisesta ”patriarkaalisen Karjalan ihannoinnista” ja ”etnografismista” sen sisältämien yksityiskohtaisten kansanelämänkuvausten takia (Kuusi 1970a; Karhu 1973, 88; Summanen 1973b, 115). Jaakkolan teoksen viimeisessä osassa Selville vesille (1968) on luettavissa Jaakkolan henkilökohtainen näkemys Karjalan kansallisesta menneestä ja tulevasta. Teoksen henkilögalleriassa esiintyvät esimerkiksi 1920-luvulla Karjalan itsehallintoa ajaneet Iivo Ahava, Edvard Gylling ja Risto Bogdanov. Esimerkiksi Gyllingin tavoitteena oli perustaa kansanvaltuuskunnan hallitsema autonominen alue. Se olisi kansallinen Neuvosto-Venäjän luovuttama ja Suomen kansanvaltuuskunnan hallitsema siirtola, joka järjestäisi asiansa kansalliselta pohjalta. Autonomian perustaminen pyrkisi myös turvaamaan Karjalan kehityksen irrottamalla se Venäjästä autonomiseksi pikkuvaltioksi (Kangaspuro 2000, 45-46). Jaakkolan teoksessa on kuvattu muutakin aktiivista kansalaistoimintaa Karjalan itsehallinnon toteuttamiseksi. Jaakkola esimerkiksi viittaa historiallisiin vuoden 1905 tapahtumiin, jolloin uhtualaiset järjestivät tsaarinvastaisen mielenosoituksen, sekä liikettä Suomen puolella jatkaneeseen Vienankarjalaisten liittoon. Kirjassa mainitaan myös ensimmäinen vaatimus autonomian toteuttamiseksi, joka esitettiin vuonna 1917 Uhtualla pidetyssä kokouksessa. Ajankohdan liikettä Jaakkola on kuvannut lähinnä karjalaisten kauppiaiden ja punaisten suomalaisten alullepanemaksi, tsaarinvastaiseksi kansallisdemokraattiseksi vapautusliikkeeksi. (Jaakkola 1977, 517-518; 522-549.) Selville vesille julkaistiin vasta vuonna 1968 Jaakkolan kuoleman jälkeen kirjailijan toiveen mukaisesti ja jolloin kirjallinen ilmapiiri oli hieman vapaampi kuin 1950-luvulla.

Paikallispatriotismin kritiikki on luettavissa myös Antti Timosen kirjoittamasta lausunnosta, joka käsittelee Ortjo Stepanovin käsikirjoitusta Sota-aika. Lausunnosta ilmenee, että kirjoittamisen ajankohtana paikallisen kansallisen tunteen käsitteleminen kirjallisuudessa ei ollut täysin sopivaa.

Muita huomautuksia: Ajoittain tuntuu kuin 71. divisioona olisi vain kansallisella perusteella koottu niinkuin oli eestiläinen tai eräiden muiden liittovaltojen divisiooneja. Kyllähän se on totta, että 71. divisioona oli karjalaisia ja suomalaisia enemmän kuin muissa divisiooneissa. Mutta kyllä siinä oli valtaosa venäläisiä ja muita kansallisuuksia myös. Maamme kaikkien kansojen välisen ystävyyden tulisi heijastua sodan ajoilta enemmän kuin se tässä on näytetty. Tekijä palaa yhä uudestaan ja uudestaan hyvin arkaan asiaan - vangitsemisiin ja ”isänmaan pettureihin”, aikoihin, joiden uhreina tavalla tai toisella liian monet kirjan henkilöt ovat. Se on aihe, joista nykyään ei ole tapana kirjoittaa, ettei valettaisi lisää vettä vihollisen myllyyn. Kukaan ei kiellä, etteikö tällaista traagillista aikaa olisi ollut. Ehkä siitä tullaan vielä kirjoittamaan, mutta ei sillä tasolla kuin me kykenemme siitä kirjoittamaan. (Timonen 1976.)

Antti Timonen kritikoi Stepanovin käsikirjoitusta Sota-aika myös siitä, että teoksessa oli liikaa karjalankielistä ilmaisua (Timonen 1976). Käsikirjoitus pitäisi Timosen mukaan muokata yleiskielisempään asuun, jotta se olisi julkaisukelpoinen. Kuitenkin myöhemmin (8.12.1984) kirjoitetussa henkilökohtaisessa kirjeessään Stepanoville hän mainitsi myös itse toivoneensa, että karjalan kielestä olisi tehty kirjakieli: ”Olen ollut ja olen yhä karjalan kielen kannattaja, jota olisi pitänyt ryhtyä luomaan neuvostovallan ensimmäisinä vuosina - - ”. Lausuntojen eroavuuksien perusteella voidaan ehkä päätellä jotakin kirjallisen ilmapiirin ja paikallisuuden merkitysten artikulaatiomahdollisuuksien muuttumisesta siirryttäessä 1970-luvulta 1980-luvulle.

Paikallisen kielen ja perinteiden kritiikkiin oli muitakin syitä kuin paikallispatrioottisuus. Murteellinen kieli tai taiat ja uskomukset eivät aina sopineet esimerkiksi kirjallisuuden esteettisyyden, ymmärrettävyyden ja siveellisyyden kriteereihin, tai sen taiteellisuuden kriteereihin. Esimerkiksi Punalipun päätoimittajan, kirjailija Uljas Vikströmin (1960, 106) mukaan paikallista kieliainesta tuli käyttää ”hillitysti”, ”ei itsetarkoituksena, vaan sikäli kuin se auttaa elävöittämään ihmisluonteita ja antamaan teokselle tarvittavaa paikallisväriä”. Kirjallisuuden tuli myös jalostaa - ei rumentaa - lukijoiden kielenkäyttöä. Nikolai Jaakkolan romaanissa Pirttijärven rantamilla ollut kuvaus nuorukaisen, Huotin, lemmennostokylystä puolestaan herätti 1950-luvun alussa siveellistä närkästystä. Kuten Matti Kuusi (1970a) on todennut, närkästyksen aihe on sangen hienovarainen vihje: ”Kädessä hänellä [isoäidillä] oli pieni harmaa pussi, jossa oli ruisjauhoja. Huotin latoessa halkoja syliinsä isoäiti tuli hänen luokseen, valitsi pinosta mäntyhalon, jossa oli pitkä oksantynkä, ja antoi sen Huotille kehottaen: - Vie se kylyn kiukoah!” (Jaakkola 1949, 84.)

Paikallisvärin kritiikin perusteena oli myös se, että sekä runo- että proosateosten teemojen, käsiteltävien kysymysten ja sankarihahmojen tuli säilyä riittävän yleisinä ja riittävän irrallaan paikallisista olosuhteista, jotta ne voisivat toimia opetuksellisina esimerkkeinä mahdollisimman laajalle lukijakunnalle. Kirjallisuuden ei tullut ”sulkeutua kansalliseen kuoreensa” (Pahomova 1966, 96). Tämä oli toistuva kritiikin aihe koko 1960-luvun ajan. Potentiaalinen lukijakunta ei rajoittunut pelkästään Karjalan suomenkieltä osaavan väestön pariin, vaan parhaina pidettyjä teoksia käännettiin suurina painoksina esimerkiksi venäjäksi, viroksi ja latviaksi.

Kansanperinteen kuvaukset - kilpailevien merkityskytkentöjen alueet

Kansanrunouden ja paikallisen perinteen aineksiin liitettiin vaihtelevia merkityksiä kirjallisuuskeskusteluissa. Yhtäältä ne edustivat Karjalan alueen mennyttä ja sukupolvelta toiselle siirtyvää hengenperintöä ja paikallista historiaa, toisaalta ne kytkettiin osaksi muuttuvaa, kirjailijoiden ja runoilijoiden nykyaikaa tai merkityksellistä lähimenneisyyttä - ja tulevaisuutta. Tämä kansankuvauksen kytkeytyneisyys tiivistyi hyvin keskusteluun ”taiteellisesta mestaruudesta”. Yksi taiteellisen ja aatteellisen mestaruuden keskeinen edellytys oli taiteen läheinen yhteys kansaan. Taidemestaruus liittyi siis kysymykseen kirjallisuuden kansallisista erikoisuuksista, paikallisväristä. Vuoden 1958 edustajakokouksen raportin mukaan:

- - kirjallinen luomistaito ja taiteellinen mestaruus nojautuvat ennen kaikkea oman kansan perinteisiin. Ja päivänvastoin: teoksella, jossa ei ole ajan henkeä, paikallistuntua eikä omaperäistä tyyliä on hyvin vähän yhteistä taiteen kanssa. (Timonen 1958, 19.)

Toisaalta taiteellinen mestaruus edellytti kirjoittajien oman ajan, suurten ja yleisten muutosten kuvaamista: Neuvostoliiton kehityksen kuvaamista sen edetessä kohti modernia, kommunistista yhteiskuntaa ja kulttuuria (Karjalan ASNT:n IV edustajakokouksen päätöslauselma 1963). Kirjoittajien nykyelämän ilmiöiden ollessa pääaiheena esimerkiksi pelkästään paikallishistoriallisiin tai hyvin paikallisiin teemoihin keskittyvät teokset jäivät sivuasemaan.

Karjala ennen takapajuinen syrjäseutu, on neuvostokansojen sopuisassa veljesperheessä noussut kukoistavaksi tasavallaksi, jossa rakennetaan voitokkaasti kommunismia. Puolueen keskuskomitean päätös velvoittaa jokaista kirjailijaa sitomaan luovan työnsä kiinteämmin kommunistisen rakennustyön tehtäviin, kuvaamaan teoksissaan nykyaikaa ja ihmisiä, jotka palavasti pyrkivät eteenpäin ja askel askeleelta lähentävät kommunismin voitonpäivää. (Aatteellinen kasvatustyö voimakkaammaksi 1960, 110.)

Mestaruuden saavuttaminen kirjallisessa työssä ei edellytä ainoastaan ammattitottumusten omaksumista, vaan ennen kaikkea syvällistä aatteellisuutta elämän ilmiöiden mietiskelyä, taitoa kuvata teoksissaan todellisuuden tyypillisiä ilmiöitä omaperäisten henkilöhahmojen kautta ja originellissa muodossa. (Karjalan ASNT:n IV edustajakokouksen päätöslauselma 1963, 27.)

Kirjallisuuskeskusteluissa paikallisuus, perinne ja mennyt kytkettiin osittain onnistuneesti monikansallisen ja monikielisen neuvostokirjallisuuden kokonaisuuteen ja sen edustamaan arvomaailmaan. Mutta niille annettiin myös sellaisia merkityksiä, jotka eivät kokonaisuuteen sopineet. Tässä mielessä paikallisuuden kuvaukset ja suullisen perinteen ainekset kirjallisuudessa olivat eräänlaisia ristiriitaisten merkityskytkentöjen alueita. Ne viittaavat sekä oletettuun paikalliseen ja kansalliseen menneisyyteen, sen yhteiseen henkiseen perintöön, kansanomaiseen historiaan että kirjoittajien nykyisyyteen, heidän aikansa historiallisiin tapahtumiin sekä siinä ajassa kirjallisuudelle asetettuihin vaatimuksiin ja ideologisiin tehtäviin.

Kun kirjallisuuden ideologisten tehtävien ohella huomioidaan proosateosten pyrkimys kansanelämän realistiseen kuvaamiseen, tutkimuksellisesti kiinnostava kysymys on, missä määrin teokset voisivat olla kansanomaisen tai paikallisen historian lähteitä. Kansanomaisella historialla viittaan tässä Jorma Kalelan (2000, 29-33; 37-47) ajatukseen monitasoisesta historiasta. Sen mukaan ammattihistorioitsijoiden tuottamien, tieteellisesti tai ideologisesti auktorisoitujen historiakäsitysten rinnalla on olemassa myös populaareja ja kansanomaisia käsityksiä historiasta (myös Peltonen 1999, 13-15). Toisin sanoen, kansanelämää kuvaavien proosateosten kohdalla voidaan kysyä, keiden äänet niissä kertovat paikallisesta kansanelämästä ja menneestä?

Tarkastellut kaunokirjalliset teokset pohjautuvat paikalliselle kansanelämän kuvaamiselle mutta julkaistut teokset myös noudattivat neuvostokirjallisuuden taiteellisia ja puolueen asettamia poliittisia ja esteettisiä kriteereitä.(5) Useat viralliset tahot - paikallisista toimittajista Kommunistisen puolueen keskuskomiteaan - kontrolloivat teosten kirjoitusprosessin eri vaiheita ja julkaisemista. Geoffry A. Hoskins (1989, 58-63) on jopa puhunut teosten ”kollektiivisesta” kirjoittamisprosessista. Kansanomainen tai paikallinen historia ei siten ole suoraan luettavissa teoksista, mutta teoksissa on aineksia, jotka viittaavat kansanomaisen historian olemassaoloon. Kenties ainekset provosoivat lukutapaa, jossa paikallinen ja kansanomainen historia voisivat ilmetä, mutta lukutapa ei kenties aina ole ideologisesti tai poliittisesti sopivaa. Tässä mielessä proosateoksia voisi tarkastella lukemisen vallankäytön näkökulmasta (vrt. Monas 1989, 14-19; Raleigh 2000, 134-136). Mielenkiintoinen kysymys on myös se, millaisissa kulttuurisissa ja poliittisissa olosuhteissa paikalliseen ja kansanomaiseen historiakäsitykseen viittaava informaatio voidaan lukea näkyviin ja siitä voidaan keskustella julkisesti.

Merkityskytkennöillä viittaan tässä yhteydessä keskusteluun merkitysten artikulaatiosta. Kulttuurintutkimuksen piirissä artikulaatiolla on tarkoitettu sellaisten yksittäisten ilmiöiden, joilla ei ole välttämättä ollut aiempaa keskinäistä suhdetta, yhteen niveltämistä ja kytkemistä: jokin ilmiö saa merkityksiä ja tulkintoja, kun sitä käytetään viittaamaan johonkin toiseen, eikä tämä merkityksenanto välttämättä toistu muulloin (ks. Karvonen 1997, 239). Esimerkiksi Neuvosto-Karjalassa suullisen kansanrunouden aineksille on artikuloitu poliittisia ja ideologisia merkityksiä kansanomaisuuden lisäksi. Kytkentä ei ole kaiken aikaa välttämätön, ehdoton eikä olennainen: siinä on kyse vain tietyissä olosuhteissa mahdollisista merkityksistä. Niitä voidaan myös uusintaa, purkaa tai korvata toisilla. (Hall 1992, 368; Grossberg 1995, 268-269.) Merkityskytkennät liittyvät myös kysymykseen vallankäytöstä, sillä kytkennöistä voidaan kilpailla. Samaakin ilmiötä tai symbolia voidaan tulkita hyvin eri tavoin eri ihmisjoukkojen piirissä (Karvonen 1977, 242). Merkityskytkentöjen vaihtelu ilmenee esimerkiksi eestiläisen runoilijan Juhan Smuulin runossa Poeem Stalinille. Teos on kytkeytynyt imperatiiviseen, toisaalta käskevään ja toisaalta kieltävään kirjallisuuden olemassaoloon; aikakauden mukaan sitä on pidetty kirjallisuudessa joko pakollisena tai kiellettynä. (Undusk 1994, 148.) Suomenkielisen kirjallisuustoiminnan kohdalla paikallisuudelle annettujen merkitysten jäljittäminen kirjallisuuskeskusteluista voisi avata näkökulmia kielellisen ja etnisen vähemmistön paikallisuuden ja identiteetin konstruktioprosesseihin neuvostokaudella ja edistää siten myös nykyisten, käynnissä olevien prosessien ymmärtämistä.

Viitteet

1. Pekka Hakamies (2000) on pohtinut modernsiaatio-käsitteen sopivuutta sosialistisen yhteiskunnan kehityksen tarkastelussa. Modernisaatiolla on tarkoitettu - materialistisesta ja kollektiivisesta näkökulmasta määriteltynä - teollisuuden kehitysprosessia, rationaalisuuden tehostumista ja urbanisaatiota. Moderni yhteiskunta perustuu teollisuuteen, paikalliseen työvoimaan, erikoistumiseen, tieteelliseen tietoon, demokratiaan ja poliittisiin organisaatioihin sekä individualismiin. Modernisaatiolla on tarkoitettu myös yhteiskunnan vapautumista perinteestä tai perinteen osittaista sulautumista moderniin. Sosialististen valtioiden kohdalla modernisaation kannalta ongelmallisena on nähty mm. yksilöllisten vallintamahdollisuuksien rajoittuneisuus. (Hakamies 2000, 277-278.)

2. Stalinin kauden viimeisinä vuosina eri kansallisuuksien elämää ja kulttuuripyrintöjä kontrolloitiin tiukasti ja venäläiselle kulttuurille annettiin keskeinen rooli. 1930-luvulla alkanut neuvostopatriotismiin kasvattaminen tehostui Andrei Ždanovin johdolla vuosina 1946-1948. Ns. Ždanovismi merkitsi tiukkaa puoluekontrollia, suunnatonta Stalin-kulttia, venäläistä nationalismia ja kriittistä suhtautumista kaikkeen ulkomaiseen. (Jalava 1990, 127.)

3. Sellaista fiktiivistä proosaa, jossa pyrittiin kansanelämän dokumentaariseen kuvaukseen ja historialliseen todenmukaisuuteen, nimitettiin 1970-luvulla ”dokumenttiproosaksi”, ”dokumentaariseksi pienoisromaaniksi” tai ”kaunokirjalliseksi tutkielmaksi”. Lajia pidettiin erityisesti Karjalan kirjallisuudelle tyypillisenä ja omintakeisena. (Pahomova 1977, 91-93.)

4. Pohjoiskarjalaiset tarkoittaa tässä Neuvosto-Karjalan pohjoisosien väestöä.

5. Neuvostoliiton kirjallisuusinstituutioon 1960-luvulla kuului myös käytäntö, jossa puolueen alaisina toimivat kustantajat ja toimituskollegiot saattoivat julkaista puolueen ideologiasta poikkeavia artikkeleita ja teoksia. Julkaiseminen ylläpiti eräänlaista tasapainon tilannetta, jossa myös oppositio saattoi ilmaista näkemyksiään, vaikkakin kontrolloidusti ja rajoitetusti. (Hoskins 1989, 67-73; Kochan & Keep 1997, 456-457.)

Kirjallisuus

Anttonen, Pertti J. in collaboration with Siikala, Anna-Leena, Mathisen, Stein R. & Magnuson Leif (eds.) 2000, Folklore, Heritage Politics and Ethnic Diversity: a Festschrift for Barbro Klein. Botkyrka: Multicultural Centre.

Bhabha, Homi 1990 (ed.), Time, Nation and Narration. London: Routledge.

Branch, Michael & Hawkesworth, Cecilia 1994, The Uses of Tradition. A Comparative Enquiry into the Nature, Uses and Functions of Oral Poetry in the Balkans, the Baltic and Africa. London: School of Slavonic and East European Studies, University of London; Helsinki: FLS.

Clark, Katherine 1989, The Centrality of Rural Themes in Postwar Soviet Fiction. - Geoffrey A. Hoskins & George F. Cushing (eds.), Perspectives on Literature and Society in Eastern and Western Europe. Basingstoke: Macmillan.

Chulos, Chris 2000, The End of Cultural Survivals (perezhitki): Remembering and Forgetting Russian Peasant Religious Traditions. - Natalia Baschmakoff & Paul Fryer (eds), Modernisation in the Russian provinces. Helsinki: Institute for Russian and East European Studies.

D’Haen, Theo (ed.), (Un)writing Empire. Cross/Cultures. Readings in the Post/Colonial Literatures in English 30. Amsterdam, Atlanta: Rodopi.

Fryer Paul 2000, Conflict over Minority Language use in Soviet Education System: Progressive or Regressive? - Modernization in the Russian Provinces. - Natalia Baschmakoff & Paul Fryer (eds), Modernisation in the Russian provinces. Helsinki: Institute for Russian and East European Studies.

Grossberg, Lawrence 1995, Mielihyvän kytkennät. Risteilyä populaarikulttuurissa. Tampere: Vastapaino.

Hakamies, Pekka 2000, Modernisation in a Karelian Village: Problems with the Concept and Empirical Findings. - Natalia Baschmakoff & Paul Fryer (eds), Modernisation in the Russian provinces. Helsinki: Institute for Russian and East European Studies.

Hall, Stuart 1992, Kulttuurin ja politiikan murroksia. Tampere: Vastapaino.

Heikkinen, Kaija 2000, Metamorphosis of the Russian Baba. - Natalia Baschmakoff & Paul Fryer (eds), Modernisation in the Russian provinces. Helsinki: Institute for Russian and East European Studies.

Hingley, Ronald 1979, Russian Writers and Soviet Society 1917-1978. London: Weidenfeld & Nicolson.

Hoskins, Geoffrey A. 1989, The Institutionalization of Soviet Literature. - Geoffrey A. Hoskins and George F. Cushing (eds), Perspectives on Literature and Society in Eastern and Western Europe. Basingstoke: Macmillan.

Iliukha, Ol’ga 2002, Behind Facade of the Soviet School: Ways and Means Bringing up a “New Individual” in the Schools of Karelia in the 1930s. - Antti Laine & MikkoYlikangas (eds), Rise and Fall of Soviet Karelia. Kikimora Publications, series B: 24. Helsinki: Aleksander Institute.

Jalava, Aulikki 1990, Kansallisuus kadoksissa. Neuvosto-Karjalan suomenkielisen epiikan kehitys. SKST 537. Helsinki: SKS.

Kalela, Jorma 2000, Historia ja historiantutkimus. Helsinki: Gaudeamus.

Kangaspuro, Markku 2000, Neuvosto-Karjalan taistelu itsehallinnosta. Nationalismi ja suomalaiset punaiset Neuvostoliiton vallankäytössä 1920-1939. Bibliotheca Historica 60. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Karhu, Eino 2002, Isien sanoma. Tutkielma karjalaisesta ja inkeriläisestä kansankulttuurista. Juminkeon julkaisuja 18. Kuhmo: Juminkeko, Petroskoi: Venäjän Tiedeakatemian Karjalan Tiedekeskuksen Kielen, kirjallisuuden ja historian instituutti.

Karvonen, Erkki 1997, Imagologia. Imagon teorioiden esittelyä, analyysiä, kritiikkiä. Acta Universitatis Tamperensis 544, Tampere: Tampereen yliopisto.

Kochan Lionel & Keep John 1997, The Making of Modern Russia. From Kiev’s Rus to the Collapse of the Soviet Union. London: Penguine Books.

Laine, Antti 2002, Rise and Fall of Soviet Karelia: continuity and change in 20th century Russia. - Antti Laine & MikkoYlikangas (eds), Rise and Fall of Soviet Karelia. Kikimora Publications, series B: 24. Helsinki: Aleksander Institute.

Monas, Sidney 1989, Censorship as a Way of Life. - Geoffrey A. Hoskins and George F. Cushing (eds), Perspectives on Literature and Society in Eastern and Western Europe. Basingstoke: Macmillan.

Ovcharenko, A. 1978, Socialist Realism and the Modern Literary Process. Moscow: Progress.

Peltonen, Matti 1999, Mikrohistoriasta. Helsinki: Gaudeamus.

Peltonen, Ulla-Maija 2003, Muistin paikat. Vuoden 1918 sisällissodan muistamisesta ja unohtamisesta. SKST 894. Helsinki: SKS.

Raleigh, Donald J. 2000, Provincial Landscapes: Some Reflections on Doing Local History. - Natalia Baschmakoff & Paul Fryer (eds), Modernisation in the Russian provinces. Helsinki: Institute for Russian and East European Studies.

Robin, Régine 1990, Stalinism and Popular Culture. - Hans Günther (ed.), The Culture of the Stalin Period. Basingstoke: Macmillan.

Undusk, Jaan 1994, Stalinismin mystiset ja maagiset merkit Juhan Smuulin Poeem Stalinille. - Markku Ihonen & Jaan Undusk (toim.) Vallan verkot & hengen neuvokkuus. Helsinki: Kirjastopalvelu.

Young , Robert 1998, The Overwritten Unwritten: Nationalism and its Doubles in Post-Colonial Theory. - Theo D’Haen (ed.), (Un)writing Empire. Cross/Cultures. Readings in the Post/Colonial Literatures in English 30. Amsterdam, Atlanta: Rodopi.

Aineisto, julkaistut lähteet

Aatteellinen kasvatustyö voimakkaammaksi. Punalippu 1/1960, 106-110.
Jaakkola, Nikolai 1949, Pirttijärven rantamilla. Petroskoi: Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike.
Jaakkola, Nikolai 1955, Eräistä karjalais-suomalaisista kirjallisuuden ja kirjallisuusarvostelun kysymyksistä. Punalippu 4/1955, 129-142.
Jaakkola, Nikolai 1977 (1968), Selville vesille. Peroskoi: Karelia-kustantamo.
Jaakkola, Nikolai 1977, Pirttijärven rantamilla. Petroskoi: Karelia-kustantamo.
Karhu, Eino 1973, Vasselein draama kirjallis-historiallisessa valossa. Punalippu 3/1973, 86-91.
Karhu, Eino 1978, Ot run - k romanu, Indatelstvo ”Karelija”. Petrozavodsk.
Karhu, Eino 1980, Kirjallisuus ja kansanrunous. Punalippu 8/1980, 91-96.
Karjalan ASNT:n kirjailijain IV edustajakokouksen päätöslauselma. Punalippu 2/1963, 25-27.
Kommunismin rakentajain edustajakokous. Punalippu 1/1959, 5-9.
Kysymykseen tyypillisyydestä kirjallisuudessa ja taiteessa. NKP:n Keskuskomitean teoreettinen julkaisu. Punalippu 1/1956, 127-140.
Mazajev, Matti 1967, Kynänjälkeä tasoittelemaan. Punalippu 6/1967, 109-112.
Pahomova, Maija 1966, Kirjallisuus lähemmäksi kansan elämää. Punalippu 6/1966, 95-98, 101.
Pahomova, Maija 1977, Karjalan nykyproosa. Punalippu 7/1977, 84-93.
Realismin valtatietä. Punalippu 1/1963, 3-5.
Rugojev, Jaakko 1965, Kalevalan runoperinne elää. Luonnonrunoilijoita laulattamassa. Punalippu 4/1965, 93-100.
Rugojev, Jaakko 1967, Pikapiirtoja kirjailijakongressista. Punalippu 4/1967, 121-124.
Rugojev, Jaakko 1969, Eräitä näkymiä Karjalan kirjallisuudesta eletyn ja nykypäivän valossa. Punalippu 6/1969, 90-97.
Rugojev, Jaakko 1975, Karjalainen tarina. Petroskoi: Karjala-kustantamo.
Summanen, Taisto 1973a, Hirssolan Ontto ja Sakun Jaakko. Punalippu 3/1973, 103-107.
Summanen, Taisto 1973b, Ristiaallokosta selville vesille. Punalippu 5/1973, 114-121.
Timonen, Antti 1955a, Valaistut rannat. Petroskoi: Karjalais-suomalaisen SNT:n Valtion kustannusliike.
Timonen, Antti 1958, Kolmas edustajakokous. Punalippu 3/1958, 5-10.
Timonen, Antti 1977, Autioituneen kylän asukkaita. Petroskoi: Karelia-kustantamo.
Vikström, Uljas 1960, Kirjailijan kielestä. Punalippu 3/1960, 105-110.
Vikström, Uljas 1972, Kirjailijakehto. Kymmenen kirjailijaa samasta piiristä. Punalippu 3/1972, 108-111.

Arkistoaineisto

Karjalan Tasavallan Kansallisarkisto, Petroskoi

Kuusi, Matti 1970a, Nikolai Jaakkola. Tuntematon klassikko. Käsikirjoitus. F. 3331, osa 1, 5/57. Julkaistu Suomessa: Suomen kuvalehti n:o 41/1970.
Timonen, Antti 1955b, Karjalais-suomalainen romaaniuutuus. Käsikirjoitus. F. 3331, osa 1, 5/57.
Timonen Antti 1960, kirje Antti Sepälle 15.1.1960. F. 1075, osa 1, 1/28.
Timonen, Antti 1966, Kirjallisuuskonferenssissa 8.11.1966 Suomessa pidetty puhe. Käsikirjoitus. F. 1075, osa 2/132.
Timonen, Antti 1968, Kertomuksen erikoisuuksista. Selostus nuorten kirjailijain neuvottelussa suomenkielisessä jaostossa, 27.4.1968. Käsikirjoitus. F. 1075, osa 2/131.
Timonen, Antti 1976, lausunto Ortjo Stepanovin käsikirjoituksesta Sota-aika 30.8.1976. F. 1075, osa 2/125.
Timonen, Antti 1984, kirje Ortjo Stepanoville ja lausunto Stepanovin käsikirjoituksesta Prokon Maksima 8.12.1984. F. 1075, osa 2/124.

Tuulikki Kurki
FT, tutkijatohtori
Joensuun yliopisto
Suomenkielen ja kulttuuritieteiden laitos