Elore 2/04, ISSN 1456-3010
Elore 2/2004, 11. vuosikerta
Julkaisija: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry., Joensuu
ISSN 1456-3010, URL: http://cc.joensuu.fi/~loristi/2_04/mon204.html
E-mail: loristi@cc.joensuu.fi

Exeter-kirjan arvoitukset

Ilkka Mönkkönen


Ic þa wiht geseah on weg feran;
heo wæs wrætlice wundrum gegierwed.
Wundor wearð on wege; wæter wearð to bane.

Riddle 69(1)

Yllä olevat säkeet tarjoavat esimerkin muinaisenglantilaisista, maallisista runoista, joita on perinteisesti kutsuttu arvoituksiksi (Riddles). Arvoitus numero 69 voisi kuulua suomeksi seuraavasti: Näin olennon kulkemassa tietään / hyvin kauniisti koristellun, / ihmeen taivaltamassa / veden luuksi muuttuneena [IM]. Ratkaisuksi sopii ilmiselvästi jäävuori, joka ajelehtii aalloilla kauniisti koristeltuna, kun auringon säteet heijastuvat sen valkeasta pinnasta. Loppuosakin sopii jäävuoreen.

Jäävuoriarvoitus on yksi noin sadasta runosta, jotka sisältyvät Exeterin luostarissa säilytettävään yli tuhat vuotta vanhaan käsikirjoitukseen, Exeter-kirjaan (The Exeter Book). Se on siis peräisin jotakuinkin samalta aikakaudelta kuin Beowulf-eepoksen käsikirjoitus. Kokoelma on ainutlaatuinen, sillä se sisältää yhtä lukuun ottamatta kaikki tähän mennessä löydetyt muinaisenglantilaiset (Anglo-Saxon) arvoitukset.

Muinaisenglannin (Old English) syntaksin tutkijana olen törmännyt silloin tällöin kokoelmasta poimittuihin esimerkkilauseisiin, joilla on valotettu noin tuhat vuotta sitten puhutun englannin kielen sanaston, lauseopin tai runomitan yksityiskohtia. Folkloristiikan opintojeni loppumetrit ovat kuitenkin tuoneet samoihin arvoituksiin tuoreen näkökulman uusine kysymyksineen: Mikä tekee runoista arvoituksia? Millaiselle kuulijakunnalle niitä esitettiin? Mitä tiedämme arvuuttajista? Syntaktisten ongelmien ja irrallisten lauseiden sijasta ihmettelyni kohteiksi ovat tulleet kokonaiset arvoitukset.

Artikkelissani haen vastausta kahteen kysymykseen: Millaista perinnettä Exeter-kirjan arvoitukset edustavat ja mitä aihepiirejä muinaisenglannin arvoitukset käsittelevät? Koska muinaisenglannin runojen kieli on melko vaikeaselkoista, olen kääntänyt valitsemani esimerkit suomeksi. Ohjenuorakseni olen ottanut länsisaksien muinaisen hallitsijan, kuningas Alfredin periaatteen kääntää tekstejä ”osin vapaasti, osin sanasta sanaan”. (2)

Exeter-kirjasta ja siihen sisältyvistä arvoituksista on tietääkseni kirjoitettu suomeksi vain lyhyitä katkelmia (esim. Kaivola-Bregenhøj 2001, 75-76). Sen vuoksi esittelen artikkelini alussa Exeter-kirjan. Esittely muodostaa kehyksen toiselle luvulle, jossa keskityn arvoitusten piirteisiin ja niiden tutkimukseen. Yksityiskohtaisemmin tarkastelen kaksimielisiä arvoituksia, joista löytyy piirteitä myös anglosaksien huumorista.

Arvoituksellisia runoja

The Exeter Book (EB) on antologia, joka sisältää sekä uskonnollista että maallista englanninkielistä runoutta. Arvoitukset kuuluvat lähes poikkeuksetta jälkimmäiseen ryhmään. Nimensä kokoelma on saanut käsikirjoituksen säilytyspaikan, Library of Exeter Cathedral, mukaan. Kokoelma oli alun perin Exeterin ensimmäisen piispan Leofricin (k. 1072) lahja katedraalille. Käsikirjoituksen syntypaikasta ei ole varmaa tietoa; kielestä päätellen se on hyvin todennäköisesti peräisin Englannin eteläosasta ja se on voitu ajoittaa vuoden 975 paikkeille. (Scragg 1999, 177-178; Johnson 1998, 642.) Teksti olisi tämän mukaan siis suunnilleen samalta aikakaudelta kuin Beowulf-eepoksenkin säilynyt käsikirjoitus.

Yhdenmukainen käsiala kielii siitä, että kokoelma on yhden kirjoittajan tekemä. Kirjoitustavasta on voitu päätellä, että hän toimi melko mekaanisesti työssään, mikä viittaa siihen, että hän kopioi varhaisempaa käsikirjoitusta. Tämän mukaisesti Exeter-kirjan teksti on tuntemattoman kirjoittajan tekemä jäljennös meille tuntemattomasta tekstistä. (Scragg 1999, 177-178.) On kuitenkin todennäköistä, että kopioija muutteli alkuperäistä kieliasua oman tyylinsä ja sanastonsa mukaiseksi. Melko varmasti kopioija oli munkki, sillä tuohon aikaan kopioita tehtiin luostareissa. Käsikirjoitus on karu, sillä siinä ei ole kuvia tai ornamentteja ja välimerkkejäkin on käytetty hyvin niukasti. Kokoelma on vaillinainen, koska sivuja on kadonnut. Osa arvoituksistakin on vaurioitunut tai puuttuu kokonaan, joten arvoitusten alkuperäistä lukumäärää ei tiedetä varmuudella (Rumble 1998, 285-286; Scragg 1999, 177-178). Tutkijat eivät ole päässeet yksimielisyyteen siitä, milloin arvoitukset kirjoitettiin Exeter-kirjan pohjana toimineeseen, alkuperäiseen käsikirjoitukseen (Johnson 1998, 642).

Antologian runoista tunnetuimpia ovat The Wife’s Lament, The Wanderer ja The Seafarer. Runojen sijoittelussa voi tunnistaa tiettyä logiikkaa. Esimerkiksi kolme ensimmäistä uskonnollista runoa (Advent lyrics, Cynewulfin Ascension ja Christ III) muodostavat kokonaisuuden, jossa ne kuvaavat Kristuksen syntymää, kuolemaa ja toista tulemista. Antologiaan sisältyy myös aforismeja (Maxims) ja elegioita (Scragg 1999, 177-178). Muinaisenglannin syntaksin ja runouden tuntijat Bruce Mitchell ja Fred C. Robinson (1986, 216) lukevat jotkut antologian runoista muinaisenglannin kauden parhaimpien joukkoon.

Hazel Brewer (2000) luonnehtii arvoitusten kieltä formaaliksi. Runoissa käytetään allitteraatiota ja kullakin täydellä rivillä on neljä painoa. Rivit sisältävät paljon yhdyssanoja, kenningejä (kennings) ja metaforisia kuvauksia. Jälkimmäisistä käy esimerkiksi meren nimittäminen joutsenen ratsastuspaikaksi. Arvoitusrunot ovat ilman otsikoita tai nimiä. Niistä keskustellaan ja niihin viitataan mm. tutkimuksissa numeroilla. (3) Arvoitusten järjestyksessä ei ole havaittu johdonmukaisuutta (Scragg 1999, 177-178), joten tässä suhteessa ne poikkeavat esimerkiksi käsikirjoituksen uskonnollisista runoista.

Yhtä lukuun ottamatta kaikki muinaisenglannin arvoitukset sisältyvät antologiaan. Poikkeus on ns. Leiden Riddle, joka on kirjoitettu northumbrian murteella. Kaikkiaan arvoituksia on noin 90; tarkka lukumäärä riippuu siitä, lasketaanko latinankieliset rivit mukaan ja pienet fragmentit omiksi kokonaisuuksikseen. Laskutapa vaikuttaa arvoitusten numerointiin, mikä taas vaikeuttaa niistä puhumista tai niihin viittaamista. Tässä esityksessä käytän Frederick Tupperin (1968, [1910]) painoksen numerointia. Siinä arvoituksia on kaikkiaan 95.

Muinaisenglannin arvoitukset ja niiden tutkimus

Exeter-kirjan arvoitukset ovat runoja, joiden pituus vaihtelee muutamasta rivistä yli sataan. Toisin kuin latinalaisiin, muinaisenglantilaisiin arvoituksiin ei ole annettu vastauksia. Muinaisenglannin arvoituksia voi luokitella eri tavoin, esimerkiksi niiden minämuotoisuuden perusteella (Mitchell & Robinson 1986, 214-215). Osassa arvoituksista niiden esittäjä ottaa kertojan roolin ja kuvaa jotakin asiaa tai ilmiötä ulkopuolisen havainnoitsijan näkökulmasta (Minä näin olennon kulkemassa tietään…). Tätä tyyppiä edustaa esimerkiksi alussa mainittu jäävuoriarvoitus. Toisen tyyppisessä arvoituksessa kohde kuvaa tavallaan itseään ja pyytää kuulijalta arvuuttajan identifiointia, kuten pitkähkössä arvoituksessa n:o 17, jonka alkurivit jo ohjaavat ratkaisijan ajatukset ankkuriin: ”Taistelussa kamppailen aaltoja ja tuulta vastaan, asetun vasten myrskyä, sukellan syvälle outoa isänmaata etsien…”.

Arvoituksia ei voi kuitenkaan luokitella tyhjentävästi edellä mainittuihin tyyppeihin. Esimerkiksi arvoitus n:o 86 alkaa kuin kertomus, mutta päättyy kuitenkin yksikön ensimmäisen persoonan kysymykseen.

Wiht cwom gongan þær weras sæton
monige on mæðle mode snottre;
hæfde an eage ond earan twa
ond twegen fet, twelf hund heafda,
hryc[g] ond wombe ond honda twa,
earmas ond eaxle, anne sweoran
ond sidan twa. Saga whæt ic hatte.

Kulkija ilmestyi paikkaan,
jossa monet viisaat miehet istuivat koolla.
Oli kulkijalla yksi silmä, kaksi korvaa, kaksi jalkaa,
päitä kaksitoista sataa, yksi selkä ja yksi vatsa,
käsiä, käsivarsia ja olkapäitä kaksi,
yksi niska ja kaksi kylkeä.
Sano, miksi minua kutsutaan. [IM]

Ilmeisesti kokoontumispaikkana on tori, vaikka siellä voi olla koolla muitakin kuin viisaita miehiä. Kulkijasta annetut vihjeet sopivat ihmiseen, tosin silmiä mainitaan olevan vain yksi. Päitten suuri lukumäärä hämää lukijaa tai kuulijaa, mutta siihen antaa vihjeen tori, jolle onkin saapunut kauppamies. Niinpä ratkaisu on yksisilmäinen sipulikauppias. Päät viittaavat sipulinippuihin. Viimeisen rivin kehotusta (Sano, miksi minua kutsutaan) ei ole kaikissa arvoituksissa. Todennäköisesti arvuuttaja kuitenkin lausui sellaisen runoa esittäessään, sillä ilman sitä jotkut runoista jäisivät lähinnä arvoituksellisiksi kuvauksiksi.

Käyttämällä epämääräistä kieltä, kaksimielisiä vihjeitä tai häkellyttäviä metaforia arvuuttaja pyrkii johtamaan lukijansa tai kuulijansa harhaan usein heti runon alkusäkeissä. Elottoman personifiointi on tavallista (Wilcox 1999, 393-394). Tähän viittaa jo yksikön ensimmäisen persoonan käyttö. Joissakin arvoituksissa eläin, eloton esine tai ilmiö ikään kuin puhuu kuulijalleen. Arvoitusten kohteina ovat mm. jokapäiväiseen maalaiselämään kuuluvat esineet (voikirnu, lukko ja avain, kangaspuut, varsta, sanko, aura, hiilihanko ja viiniastia), kalastukseen ja mereen liittyvät esineet tai ilmiöt (ankkuri, vene, kala, osteri, myrsky merellä, laivan vana) sekä aseistus (muurinmurtaja, jousi, tikari, kypärä, miekka, kilpi, huotra, peitsi). Myös eläimet ovat arvuuttajan suosiossa (käki, haukka, närhi, satakieli, pöllö, pääskynen, joutsen, koira, siili, härkä, sika). Lista arvoitusten kohteista voi vaihdella, sillä yhdelle arvoitukselle on tarjottu yleensä useita ratkaisuja. Marie Nelson (1991, 445) on kiinnittänyt huomion siihen, että ihminen esiintyy vain kahdessa tapauksessa, arvoituksessa n:o 44 (Loot ja hänen perheensä) ja n:o 86 (yksisilmäinen sipulin myyjä). Monipuolisesti anglosaksien arkea selvitellyt G. A. Lester (1976, 38, 41, 46) on löytänyt arvoituksista vihjeitä mm. keskiaikaisista maanviljelytekniikoista ja esinekulttuurista. Arvoitusten merkitys suullisena perinteenä ja niiden esittäminen jäävät hänen esityksessään kuitenkin vähälle, sillä ajanviettotavoista puhuessaan hän toteaa vain, että anglosaksien keskuudessa sanaleikit olivat suosittuja, erityisesti arvoitukset.

Arvoitukset näyttävät tarjoavan ainakin kolmenlaisia tutkimuskohteita niistä kiinnostuneille. Ensinnäkin tekstejä voi tarkastella kirjallisena ja mahdollisesti suullisena perinteenä. Ne kuvaavat myös muinaisenglantilaista maailmaa arvoituksen keinoin (Wilcox 1999, 393-394), mikä kiinnostaa ainakin kulttuurihistorian, folkloristiikan ja kirjallisuustieteen tutkijoita. Toiseksi, koska arvoituksiin ei ole liitetty vastauksia, uusien ratkaisujen keksiminen tai vanhojen vahvistaminen ja kumoaminen muodostaa lähes loppumattoman työsaran tekstien tulkitsijoille. Lisäksi arvoitusten kieli ja rakenne työllistävät muinaisenglantiin erikoistuneita lingvistejä ja kirjallisuudentutkijoita (esim. Rissanen 1986, 116-120 ja Mitchell & Robinson 1986, 215-224).

Bibliografioiden mukaan näyttäisi toinen ryhmä edellä mainituista kaikkein runsaslukuisimmalta, jos mittakepiksi otetaan julkaistujen artikkelien lukumäärät. Mutta kielitieteellistenkin artikkelien määrä on merkittävä. Sitä paitsi lähestymistavat sekoittuvat, sillä tutkijat käyttävät erilaisia keinoja väitteittensä tueksi. Arvoitusten ratkaisuehdotusta voidaan tukea esimerkiksi semanttisilla pohdinnoilla tai viittauksilla anglosaksien elämäntapoihin (Breeze 1995, 671-673; Lester 1991,13-15). Myös teksteihin liittyvät välimerkkien (Marchand 1991, 603-611) tai sanojen ja riimujen (runic) erilaiset tulkinnat (Griffith 1992, 15-16, Wilson 1991, 443, Stévanovitch 1995, 8-10, Jember 1986, 35-36) ovat olleet väittelyjen kohteina - käsikirjoituksen väitetystä selkeydestä huolimatta. Arvoitusten tutkiminen ylittää parhaimmillaan tieteiden välisiä rajoja.

Suullista vai kirjallista perinnettä?

Tutkijoiden käsitykset siitä, millaista perinnettä muinaisenglannin arvoitukset edustavat, vaihtelevat. Tämä on ymmärrettävää, sillä säilyneitä kokoelmia on vain yksi ja tiedot arvuuttajista ja esitystilanteista ovat lähes olemattomat. Tietomme keskiajan ihmisten elämänmenosta rajoittuvat suureksi osaksi aristokraatteihin. Tosin Beowulf-eepoksenkin suullisesta esittämistavasta tutkijat ovat erimielisiä, vaikka eepoksen esittäminen liitetäänkin aristokraattien elämänpiiriin (esim. Whitelock 1951, Ringbom 1968, 23-24). Siten käsitykset tavallisten ihmisten päivittäisestä elämästä, perinteistä ja juhlista jäävät lopulta melko hatarien päätelmien varaan (Lester 1976, 40).

Todennäköistä on, että Exeter-kirjan arvoitukset edustavat lähinnä anglosaksien perinnettä, sillä D. F. Johnsonin (1998, 642) laskelmien mukaan vain kolmessa runossa on viitteitä latinankieliseen, alkuperäiseen arvoitukseen. Tosin malleina ovat hyvinkin saattaneet toimia latinankieliset arvoitukset (Taylor 1948, 52). Suoria käännöksiä Exeter-kirjan muinaisenglantilaiset arvoitukset eivät kuitenkaan ole. Tämä merkitsee sitä, että arvoitusten ratkaisuja on etsittävä itse teksteistä ja niihin kätketyistä vihjeistä. Latinasta ei juuri ole apua ratkaisujen haussa (Jember 1986, 26-27). Kriittisessä artikkelissaan Frederick Tupper (1906, 97-105) painottaa arvoitusten tutkijan lukeneisuutta ja anglosaksien elämän tuntemusta. Ratkaisijan on hänen mukaansa tunnettava materiaali perinpohjaisesti ja tarkasteltava sitä sen historiallisessa kontekstissa. Sen lisäksi olisi hyvä, jos tutkija olisi lukenut mahdollisimman paljon erilaisia arvoituksia, jotta hänelle kehittyisi jonkinlainen valmius ja tuntuma (riddle-sense) tähän perinteen lajiin.

Osa arvoituksista on tarkoitettu luettaviksi, koska niihin on sisällytetty lukijan helpotukseksi tai hänen harhaanjohtamisekseen riimukirjaimia, jotka antavat vastauksen suoraan, vihjeinä tai akronyymeinä. Tällaisten arvoitusten ratkaisu on edellyttänyt tekstin lukemista ja sen tutkimista - sanalla sanoen ratkaisijan oppineisuutta. Riimuihin kätketyt vihjeet ovat olleet lukutaidottomien ulottumattomissa. Näitä arvoituksia ovat munkit voineet tutkia yksinään kammioissaan. Kysymys olisi silloin lähinnä ongelmallisten runojen analysoinnista ja tulkitsemisesta eikä yhteisöllisestä perinteestä, jossa arvuuttaja kysyy ja yleisö vastaa.

Koska lukutaitoisia oli harvassa, ainakin osa arvoituksista todennäköisesti esitettiin suullisesti (Smith 2000, 80). Myös Tupper (1968 [1910], lxxxiii-lxxxiv) viittaa yhteisölliseen esittämistapaan toteamalla, että arvoituksen esittäjän tehtävänä oli johdatella kuulija harhapoluille epämääräisillä vihjeillään, jotka tarjosivat mahdollisuuden edetä - tavallisesti väärää ratkaisua kohti. Hän pitää mahdollisena, että arvoituksia esitettiin maallikoille luostarin ulkopuolella sen lisäksi, että munkit lukivat niitä itsekseen luostarissa. Patricia Lendinara (1994, 268) esittää vaikeasti todistettavan väitteen todetessaan, että muinaisenglannin arvoituksissa oli alun perin kansanomaisia piirteitä, joita arvoitusten kirjoittaja sitten karsi meille säilyneestä tekstistä. Hän ei suoraan sano, että arvoitukset olisivat alkuaan olleet suullista perinnettä, mutta hän arvelee kuitenkin, että ne olisi muutettu myöhemmin kirjallisiksi (for a bookish audience). Lendinaran ajatusten mukaan säilyneet arvoitukset olisivat siis eräänlaisia kirjallisesti jalostettuja muotoja varhaisemmista.

Arvoitukset voidaan eräiden tutkijoiden (Taylor 1948, 1-10; Kaivola-Bregenhøj 2001, 75-76) mukaan jakaa kansan keskuudessa syntyneisiin (popular or folk forms of the riddle) ja kirjallisiin (literary riddles). Kaivola-Bregenhøj luokittelee Exeter-kirjan arvoitukset jälkimmäiseen ryhmään. Hänen mukaansa kirjalliset arvoitukset, jotka ovat pappien, filosofien ja kuuluisien kirjoittajien tuotoksia, muodostavat oman kokonaisuutensa genren historiassa. Niitä voisi kutsua myös oppineiden (learned) tai taiteilijoiden (artistic) arvoituksiksi, jollaisia kirjoitettiin keskiajalla mm. latinaksi ja kreikaksi ja jotka ovat saattaneet innostaa muinaisenglantilaisia munkkeja laatimaan vastaavia ongelmia englanniksi. Ne ovat selvästi erilaisia kuin kansan keskuudessa syntyneet kotoperäiset, kieleltään yksinkertaiset arvoitukset. Kaivola-Bregenhøj’n mukaan kirjallisille arvoituksille ominaisia ovat mm. pitkähköt ilmaukset, siloteltu kieli, kahden tai useamman kiistanalaisen yksityiskohdan esille tuominen, abstraktit teemat, erityislaatuisuus ja tarkoitus tulla julkaisuksi kirjoitetussa muodossa. Tästä luettelosta selvimmin muinaisenglannin arvoituksiin sopivat ainakin siloteltu kieli, kahden tai useamman kiistanalaisen yksityiskohdan esille tuominen ja mahdollisesti tarkoitus tulla julkaistuksi kirjallisessa muodossa. Sen sijaan ilmausten pituudesta ei voi sanoa mitään varmaa kirjoittajan esittämän yhden esimerkin (Riddle 48) perusteella.

Esimerkkinä muinaisenglantilaisesta kirjallisesta arvoituksesta Kaivola-Bregenhøj (2001, 75-76) mainitsee seuraavan (Riddle 48).

Moððe word fræt; me þæt þuhte
wrætlicu wyrd, þa ic þæt wundor gefrægn,
þæt se wyrm forswealg wera gied sumes
þeof in þystro, þrymfæstne cwide
ond þæs strangan staþol. Stælgiest ne wæs
wihte þy gleawra, þe he þam wordum swealg.

Ötökkä söi sanan! Se minusta näytti oudolta,
kun kuulin ihmeestä,
että mato miehen sanan nielisi,
varas pimeydestä veisi voiman sanat, mahdin mietteet,
tulematta kuitenkaan viisaammaksi
kuin sanat, jotka oli niellyt. [IM]

Arvoituksen n:o 48 ratkaisuksi on tarjottu koiperhosta (mm. Mitchell & Robinson 1986, 217, 321) tai ”kirjatoukkaa” (ks. Jacobs 1988, 290-292), joka paljastuu runon ensi riviltä oppineelle, mutta tuskin aivan tavalliselle kansalaiselle, sillä kirjat - ja kirjatoukat - olivat hyvin harvinaisia kansan keskuudessa. Keskiajan Englannissa kirjoja oli vain luostareissa, joissakin kirjastoissa tai mahdollisesti harvojen oppineiden kodeissa. Olisi ehkä paikallaan tutkia sekin, mitä kirjatoukalla tuohon aikaan tarkoitettiin, sillä keskiajalla ei kirjoja ollut samassa merkityksessä kuin nykyään. Ehkä arvuuttajan alussa antamaa vastausta pidetään liian ilmiselvänä, sillä kaikki tutkijat eivät ole vakuuttuneita yksinkertaisesta ratkaisusta (Jacobs 1988, 290-292).

Kaivola-Bregenhøj’n (1977, 5; 2001, 75-76) mukaan arvuuttelusta voidaan puhua vasta kun koossa on vähintään kaksi osallistujaa: kysyjä ja vastaaja. Sen vuoksi arvoitukset edustavat yleensä yhteisöperinnettä. Hän ei kuitenkaan tarkastele yksityiskohtaisesti sitä, millaiselle kuulijakunnalle muinaisenglantilaisia arvoituksia esitettiin tai sitä, pohdittiinko arvoitusten vastauksia lukemalla niitä seurassa vai yksin. Jos munkki luki arvoituksia itsekseen, muinaisenglannin arvoituksissa ei olisi ollut kysymys yhteisöperinteestä edellä mainitussa merkityksessä. Arvoitusten tehtäviä olisi silloin etsittävä muualta, esimerkiksi niiden opettavasta ja kasvattavasta merkityksestä (Smith 2000, 79-80). Jos munkit lukivat arvoituksia toisilleen luostarissa, kysymys oli luostarin sisällä eläneestä, rajoitetusta yhteisöperinteestä. Varmaa vastausta tähän kysymykseen ei ole vielä löytynyt.

Ratkaisuja ja ratkaisemattomia

Arvoitusten ratkaisut ovat mietityttäneet tutkijoita pitkään, mikä todennäköisesti tulee jatkumaankin. Joistakin ratkaisuista on tosin päästy yksimielisyyteen. Tällaisia ovat mm. johdannossa mainittu jäävuori-arvoitus ja arvoitus n:o 47. Jälkimmäinen on samalla esimerkki asiantuntemusarvoituksesta (Kaivola-Bregenhøj 1977, 6), jonka ratkaisu edellyttää nokkeluuden lisäksi tietoa, tässä tapauksessa Raamatun tuntemusta. Arvoituksen kehyksen muodostaa huone, johon on kokoontunut joukko ihmisiä viiniä nauttimaan.

Wer sæt æt wine mid his wifum twam
ond his twegen suno ond his twa dohtor,
swase gesweostor, ond hyra suno twegen,
freolico frumbearn; fæder wæs þær inne
Þara æþelinga æghwæðres mid,
eam ond nefa. Ealra wæron fife
eorla ond idesa insittendra.

Paikalla on tekstin mukaan vain viisi henkilöä (Ealra wæron fife). Ensilukemalta tai -kuulemalta heitä näyttäisi kuitenkin olevan useampia. Ristiriita on ilmeinen. Mies istuu viinilasin ääressä (wer sæt æt wine) seuranaan kaksi vaimoaan (mid his wifum twam). Huoneessa on myös kaksi poikaa (twegen suno) ja kaksi tytärtä (twa dohtor), siellä ovat myös sisarukset (gesweostor) ja heidän kaksi poikaansa (hyra suno twegen). Näin arvoitus etenee ja lopussa mainitaan paikalla olevan vielä setä ja sisarenpoikakin (eam ond nefa). Harhautus perustuu siihen, että samoihin henkilöihin viitataan eri tavoin, jolloin henkilöitä onkin vähemmän kuin heihin tehtyjä viittauksia. Vastaus Loot ja hänen jälkeläisensä löytyy Genesiksen jakeista 19:30-38, joissa kerrotaan insestin seurauksena syntyneistä Lootin lapsista. Tupper (1968 [1910]) toteaa, että arvoitus tunnetaan useissa kulttuureissa ja että sen muinaisenglantilaisessa versiossa on hänen mukaansa nähtävissä germaanisia piirteitä.

Muutamassa arvoituksessa runon sisään on istutettu riimukirjaimia (runes) ohjaamaan lukijaa ratkaisuun. Vihje ei aina takaa oikeaa ratkaisua, sillä toisinaan riimut muodostavat anagrammeja, jotka on luettava lopusta alkuun. Silloin ne saattavat antaa vastauksen takaperoisesti. Riimujen tarjoamista vihjeistä tutkijat ovat erimielisiä (Wilcox 1999, 393-394).

Exeter-kirjassa on arvoituksia, joihin ei näytä löytyvän kaikkia tyydyttävää ratkaisua perustelluista ehdotuksista huolimatta. Tutkijoiden luovuutta kuvaa hyvin mm. Jemberin (1986, 26-27) lista arvoitukselle numero 39 ehdotetuista, hyvin erilaisista ratkaisuista, joita ovat päivä, aika, kuu, kuolema, pilvi, puhe ja uni (tai unelma). Ratkaisemattomien ryhmään on luettu myös arvoitus numero 72 (4) (esim. Mitchell & Robinson 1986, 224). Tälle arvoitukselle on kuitenkin esitetty varsin hyvin perusteltu, melko tuore ja osuvakin ratkaisu (McCarthy 1993, 204-210). Koska Marcella McCarthy erittelee ehdotustaan monilla eri tavoilla, se on kuvaamisen arvoinen. Arvoitus n:o 72 kuuluu seuraavasti:

Ic wæs fæmne geong, feaxhar cwene
ond ænlic rinc on ane tid;
fleah mid fuglum ond on flode swom,
deaf under yþe dead mid fiscum
ond on foldan stop, hæfde ferð cwicu

Olin nuori nainen, nainen harmaahapsinen
ja samalla kertaa oivallinen soturi;
lensin lintujen kanssa ja uin vedessä
sukelsin aaltoihin, kuolleena kalojen joukossa
ja nousin maalle - minussa oli elävä henki. [IM]

Arvoitus sisältää joukon vastakohtia: nuoruutta ja samanaikaista vanhuutta, elämää ja kuolemaa, feminiinistä ja maskuliinista (soturi), ilmaa, maata, vettä sekä lentämistä ja uimista. Nämä olisi ratkaisijan sovitettava kokonaisuudeksi. McCarthy kumoaa joukon aikaisemmin esitettyjä ratkaisuja, joita ovat mm. mustekala, seireeni, joutsen, vesi, kirjoitus ja laivan keulakuva. Sen jälkeen hän perustelee oman ratkaisunsa, joka on yksinkertaisesti aurinko. Aamulla se on nuori, illalla kun hämärtää, se on harmaapäinen. Päivällä se paahtaa korkealta taivaalta: silloin se on kuin voimakas soturi. Kirjoittaja viittaa myös kielen rakenteeseen. Muinaisenglannissa aurinko saattoi esiintyä sekä maskuliinina että feminiininä (sunna, sunne). Sen vuoksi aurinko voi olla tekstissä sekä mies- että naispuolinen. Aurinko ”kuolee” illalla syntyäkseen taas uudelleen aamulla; meren rannalta katsottuna se näyttää nousevan aalloista. Kirjoittajan perustelut ovat yksinkertaisuudessaan vakuuttavia. Ratkaisu osoittaa havainnollisesti, kuinka erilaisista aineksista, kuten mm. metaforista, substantiivien suvusta ja sanojen taivutuksesta sitä voi hakea. Kielitieteellä on arvoitusten ratkaisemisessa merkittävä rooli.

Salainen seksuaalihuumori

Keskiaikaisessa luostarissa oli kaikenlainen hauskanpito lähes tuomittavaa, sillä luostarin säännöt kielsivät huumorin, kaksimielisyydet ja jopa naurun (Smith 2000, 80-81). Tältä pohjalta ymmärtää täysin Mitchellin ja Robinsonin (1986, 215) arvion, jonka mukaan muinaisenglannin arvoituksissa on huumoria vain harvoin, vaikka niiden kieli saattaakin tuntua lukijasta keveältä. Mutta toisenlaisiakin näkemyksiä on esitetty. Kokoelmateoksessa Humour in Anglo-Saxon Literature on useita viittauksia nimenomaan arvoitusten sisältämään huumoriin (Rulon - Miller 2000, Smith 2000, Wilcox 2000). Huumori yhdistetään erityisesti ns. kaksimielisiin tai säädyttömiin arvoituksiin (obscene riddles, riddles with double-entendre). Vaikuttaa siltä, että arvoitusten huumori syntyy lukijan mielessä.

Kaksimielisten arvoitusten lukumäärän laskeminen vaihtelee tutkijasta riippuen siksi, että arvoituksia voi ilmeisesti lukea monella tavalla. Jonathan Wilcoxin (1999, 393-394) mukaan niitä on kymmenkunta. Esimerkkeinä näistä hän mainitsee arvoitukset n:o 46 ja 55. Edellisessä esitellään luutonta esinettä, joka nousee, paisuu ja josta prinssin tytär nappaa otteen. Kysymys on kuitenkin vain taikinasta. Jälkimäisessä kuvaillaan hedelmällistä tai hedelmöittävää (fecund) toimintaa, pääosan nuorta miestä työntelemässä jollain jäykällä. Toiminta viittaa selvästi voin kirnuamiseen. Ann Harleman Stewartin (1983, 39) mukaan käsikirjoituksen arvoituksista yhdeksän on selvästi kaksimielistä (a clearly intended double entendre), kun taas Reinhard Gleissner (5) (1984) laskee säädyttömiksi (obszön) numerot 25, 42 ja 46. Mutta sen lisäksi hän sijoittaa joukon arvoituksia omaksi ryhmäkseen niin, että lista käsittää lopulta jo noin kuudesosan kaikista EB:n arvoituksista. (6)

Kaksimieliset arvoitukset edustavat Alexanderin ja Dundesin arvoituksia kuvaavan jaottelun tyyppiä ”false Gestalt”, jonka mukaan vastaaja johdatellaan vihjeillä ratkaisuun, joka sitten osoittautuu vääräksi (Stewart 1983, 39). Esitystapa on hyvin haasteellinen arvoitusten laatijalle ja esittäjälle. Arvuuttajan on toimittava kuin nuoralla tanssijan ja pidettävä koko ajan mielessään kaksi erilaista vastausta, varottava liian paljastavia vihjeitä ja samalla huolehdittava siitä, että runon kenningit ja metaforat ovat genren mukaiset ja että runon mitta säilyy oikeana.

Säädyttömät arvoitukset vaihtelevat rakenteeltaan. Arvoitus n:o 63 (Gleissner 1984, 377-378) on arvuuttajan identifiointia kysyvää tyyppiä, joka päättyy kehotukseen ”sano miksi minua kutsutaan” (Saga hwæt ic hatte):

Ic eom heard ond scearp, hingonges strong,
forðsiþes from, frean unforcuð;
wade under wambe ond me weg sylfa
ryhtne geryme. Rinc bið on ofeste
se mec on þyð æftanweardne,
hæleð mid hrægle, hwilum ut tyhð
of hole hatne, hwilum eft fareð
on nearo nathwær, nydeþ swiþe
suþerne secg. Saga hwæt ic hatte.

Arvoituksen kaksimieliset vihjeet vievät arvaajan helposti harhaan. Jo ensimmäinen vihje on tällainen: Olen kova ja terävä, vahva mennessäni sisään, uljas ulos tullessani, hyvä ja uskollinen isännälleni (Ic eom heard ond scearp, hingonges strong forðsiþes from, frean unforcuð). Vihjeet jatkuvat samansuuntaisina. Lopulta kuulija joutuu miettimään myös sitä, mikä se on, jonka mies vetää joskus ulos kuumana reiästä ja joka joskus menee takaisin ahtaaseen paikkaan, tiedä häntä minne (hwilum ut tyhð of hole hatne, hwilum eft fareð on nearo nathwær)? Kysymys on käsiporasta (gimlet) tai hiilihangosta, vaikka nämä eivät ehkä ensimmäisinä tulekaan arvaajan mieleen.

Mikään edellä mainitun arvoituksen sanoista ei ole ns. sopimaton sana. Mahdollisuus väärään tulkintaa syntyy kuulijan tai lukijan mielessä (vrt. Kaivola-Bregenhøj 2001,80). Samankaltainen, mutta lyhyempi, on arvoitus, jonka luokkatoverini esitti luokalle alakansakoulun yhteisessä tilaisuudessa joskus kauan sitten: ”Punainen pää, karvainen varsi, syvälle menee, hyvää tekee. Mikä se on?” Kauhistelin kysymystä ja kaverini tahdittomuutta samalla kun tarkkailin naisopettajan reaktioita kysymykseen. Tilanne selkisi kuitenkin, kun opettaja heläytti luokan perältä hymyssä suin, että mansikkahan se on. Toisen tyyppisiä suomalaisia arvoituksia edustavat seuraavat: ”Harakka hautaa kaivaa, kaks kelloa kaulassa” (74), ”Hiiri juoksi hirttä myöten punasehen purtiloon, karvaseen kaukaloon” (105) ja ”Kaukalo kanervikossa, kurjen kaula kaukalossa” (286) (n:ot teoksesta Virtanen ym.1977). Esimerkit eroavat Exeter-kirjan runoista ja edellä mainitusta suomalaisesta mansikka-arvoituksesta siinä, että näihin on annettu vain seksuaalissävyinen vastaus.

Myös arvoituksessa n:o 45 kielikuvat vievät kahtaalle. Tyypiltään tämä poikkeaa edellisestä, sillä arvuuttaja kertoo tässä omista havainnoistaan.

Wrætlic hongað bi weres þeo,
frean under sceate; Foran is þyrel;
bið stiþ ond heard, stede hafað godne,
þonne se esne his agen hrægl
ofer cneo hefeð, wile þæt cuþe hol
mid his hangellan heafde gretan
þæt he efenlang ær oft gefylde.

Ihmepeli roikkuu liki miehen reittä,
täyteläisenä alla laskosten;
jäykkänä ja vahvana - on reikä keskellä!
Kun nuori mies nostaa tunikaansa
yli polvien, hän reikää tuttua
tervehtiä tahtoo päällä kovan roikkuvan,
reikää, jonka täyttänyt on jo pitkään. [IM]

Tähän arvoitukseen Tupper (1968 [1910], 176) antaa kaksi vastausta: avain (ja lukko) tai mahdollisesti tikari (ja tuppi). Hän toteaa, että on oikeastaan samantekevää, kumpi vaihtoehdoista on oikein. Kaksimielisten arvoitusten ratkaisuja ei ole syytä lyödä lukkoon, koska arvuuttaja tuskin välitti alkuperäisestä ratkaisusta, vaikka hänellä sellainen olisi ollutkin. Tällä Tupper viitannee arvoitusten tehtävään hauskanpidon välineenä: jokainen vääräkin vastaus saattoi yleisön hyvälle tuulelle.

On relevanttia kysyä, miten kaksimieliset arvoitukset ovat voineet säilyä luostarin kokoelmassa. Niitä ei ole raaputettu tai sotkettu tunnistamattomiksi, mikä viittaa siihen, että ne haluttiin säilyttää käsikirjoituksessa. Niiden jäljentäminen on sitä paitsi vaatinut paljon aikaa ja vaivaa, mikä sekin osoittaa harkittua toimintaa. Smith (2000, 79-98) tukeutuu pohdinnoissaan Sigmund Freudin käsityksiin vitsistä. Smithin mukaan on mahdollista, että säädyttömät arvoitukset tarjosivat nk. tuhmille asioille sallitun ja turvallisen kehyksen, jossa ne naamioitiin hyväksyttyyn muotoon. Jos arvoituksia todella esitettiin yleisölle, vastaaja joutui noloon tilanteeseen, kun arvuuttajan onnistui houkutella häneltä seksuaalissävyinen vastaus. Arvuuttaja saattoi silloin osoittaa omaa viattomuuttaan ja samalla paheksua vastaajan likaista mielikuvitusta. Arvuuttelu kävi viihteestä. Smith viittaa esityksessään siis jonkinlaiseen nolausperinteeseen, mutta hänen pohdintansa eivät kuitenkaan selitä, miksi munkit olisivat halunneet taltioida tällaiset arvoitukset käsikirjoitukseen. Niillä on todennäköisesti täytynyt olla myös muita tehtäviä. Kenties munkit ovat niiden avulla oppineet näkemään vaaroja, joihin ajatukset voivat viedä. Ne ovat saattaneet toimineet kehyksinä, joissa munkit käsittelivät turvallisesti sellaista, mitä ei voitu täysin tukahduttaa mielestä (Smith 2000, 79-98). Tämäkin Smithin ajatus nojaa Freudin käsityksiin ihmisen psyykkisestä rakenteesta. Ahdistavaa ei nosteta esille vaan se tukahdutetaan.

Arvoitukset ovat myös kielen hallinnan mestarinäytteitä. Vain hyvin kieltä taitava on pystynyt tasapainottelemaan hyväksytyn ja vihjailevan ja liiaksi paljastavan välillä. Jo tällainen kielellinen taituruus on saattanut riittää perusteeksi tekstien säilyttämiselle aikana, jona kirjoitukset olivat melko yksipuolisesti uskonnollisia.

Luostarien elämää on kuvattu myös paljon vapaammaksi kuin mitä edellä on esitetty (esim. Rulon-Miller 2000, 99-126). Ohjesääntöjen väljyys olisi tietysti antanut munkeille vapauksia esittää luostarin sisällä melkein millaisia arvoituksia tahansa. Jonathan Wilcox (2000, 8) on epäilemättä oikeassa siinä, että arvoitusten esittämistavan ja puitteiden tunteminen olisi ensiarvoisen tärkeää, jotta nämä kaksimieliset arvoitukset voitaisiin ymmärtää oikealla tavalla.

Lopuksi

Artikkelissani hain vastausta kysymyksiin, mitä aihepiirejä Exeter-kirjan arvoituksissa käsitellään ja millaista perinnettä ne edustavat. Kumpaankin löytyi osittainen vastaus. Arvoitusten aihepiirit näyttävät liittyvän suureksi osaksi tavallisten ihmisten arkeen: auroja, kirnuja ja muita tarve-esineitä käytettiin kaikkialla, myös luostarissa. Kysymyksessä ovat kansanihmisille tutut, jokapäiväiset esineet tai ilmiöt, jäävuorta mahdollisesti lukuun ottamatta. Maaseudun elämä ja luonto ovat nekin hyvin edustettuina, mutta myös sotimiseen ja merenkulkuun liittyvät esineet mainitaan arvoituksissa tai niille keksityissä ratkaisuissa.

Arvoitusrunoja voi luonnehtia kirjallisiksi tai oppineiden arvoituksiksi. Niiden laatija on hallinnut sekä muinaisenglannin kieliopin että sanaston erittäin hyvin. Tyyliniekkana hän on ollut perillä allitteraatiosta, kenningeistä, metaforista ja säkeeseen tulevien painojen määristä. Varsinaista verbaaliakrobatiaa ja tyylitaituruutta laatija on harrastanut ns. kaksimielisissä arvoituksissa, joissa hän on joutunut puntaroimaan tarkasti, mitä paljastaa arvaajalle ja millä tavalla. On epäselvää, ovatko kokoelman arvoitukset yhden henkilön tuotosta, vai edustavatko ne yhteistä perinnettä. Mahdollisesti Exeter-kirja sisältää usean henkilön laatimia arvoituksia, jotka kopioija on tehnyt tyyliltään samanlaisiksi.

Tuntuu mahdottomalta ajatella, että tällaiset taidonnäytteet olisi tehty vain yksinlukua varten luostarissa - mahdollisesti riimuja sisältäviä lukuun ottamatta. Runot on laadittu sellaiseen muotoon, että ne houkuttelevat lukijan tai kuulijan reagoimaan niihin, vaikka ne eivät päättyisikään kehotukseen ”Kerro, mikä minä olen” tai ”Sano, miksi minua kutsutaan”. Ehkä juuri sen vuoksi niitä on alettu kutsua arvoituksiksi. Emme tiedä keitä arvuuttajat olivat. Todennäköisesti arvoituksia esitettiin maallikkoyleisölle: kyse on saattanut olla osallistuvista runoilloista, joissa yleisö on saanut vastailla arvuuttajan lausumaan runoon. Arvoitukset olisivat tämän johtopäätöksen mukaan olleet lähteenä hauskanpidolle, samalla kun ne olisivat tarjonneet taidenautintoja tavalliselle ihmiselle siinä missä Beowulf-eepos tarjosi elämyksiä aristokraateille. Hauskanpidossa ei oikean vastauksen antamisella ole ollut juuri merkitystä, mihin eräät tutkijat ovat viitanneet kaksimielisten arvoitusten vastauksia miettiessään - tärkeintä on ollut vastata jotakin. Tämä samainen hauskanpito tavallaan jatkuu edelleenkin, sillä arvuuttelijoita riittää, ja joka vuosi julkaistaan joillekin arvoituksille uusia tulkintoja.

Exeter-kirjan arvoituksista on kirjoitettu lukuisia artikkeleita. Ne tarjoavat kuitenkin edelleen aiheita moniin tutkimuksiin, varsinkin henkilölle, joka hallitsee muinaisenglannin kieliopin perusteet ja riittävän määrän sanastoa. Formula-näkökulma, jota tässä esityksessä ei sivuttu, saattaisi tarjota tuoreen lähestymistavan. Arvoitusten tarkempi tarkastelu voisi esimerkiksi paljastaa runojen toistuvia rakenteita, formuloita, jotka ovat mahdollisesti toimineet arvuuttajan muistin tukena. Formulat saattaisivat myös liittää arvoitukset kiinteästi suulliseen perinteeseen ja muuhun muinaisenglantilaiseen runouteen.

Viitteet

1 Tässä esityksessä siteerattujen arvoitusten numerointi on Tupperin (1968, [1910]) painoksen mukainen, ellei toisin mainita. Sitaatit ovat ilman diakriittisiä merkkejä.

2 Käännöksissäni noudatan 900-luvun anglosaksien suuren kirjallisuuden ystävän ja tekstien kääntäjän, kuningas Alfredin periaatetta, jota hän sovelsi käännöksissään latinasta englantiin: “hwilum word be worde, hwilun andgiete of andgiete”, välillä sanasta sanaan, välillä ajatus ajatukselta (King Alfred 1967, 7).

3 Esimerkiksi seuraavasti: Exeter Book Riddle 57 (55) - a double solution? (Meaney 1996), Sindrum begrunden in Exeter Book Riddle No. 26 (Lester 1991) ja The text of Aldheim’s Enigma no. C in Oxford, Bodleian Library, Rawlinson C. 697 and Exeter Riddle 40 (O’Brien O’Keeffe 1985).

4 Numero 74 Tupperin (1968) painoksessa.

5 Numerointi on Gleissnerin teoksen mukainen.

6 Otsikon Weitere altenglische Rätsel, die tatsächlich oder möglicherweise zweideutig-obszön sind alla ovat arvoitukset n:o 11, 12, 20, 30a, 37, 44, 45, 54, 61, 62, 63, 75+76, 91, 95.

Kirjallisuus

Breeze, Andrew 1995, Old English gop ‘Servant’ in Riddle 49: Old Irish gop ‘Snout’. Neophilologus 79(4), 671-673.

Brewer, Hazel 2000, Old English Riddles. (URL: http://www.chass.utoronto.ca/ ~cpercy/courses/1001Brewer.htm). 23.3.2004.

Gleissner, Reinhard 1984, Die ”zweideutigen altenglischen Rätsel des Exeter Book in ihrem zeitgenössischen Kontext. Sprach und Literatur, Regensburger Arbeiten zur Anglistik und Amerikanistik, Bd 23. Darmstadt: Peter Lang.

Griffith, Mark 1992, Riddle 19 of the Exeter Book: SNAC, An Old English Acronym. Notes and Queries 39(1), 15-16.

Jacobs, Nicolas 1988, The Old English ’Book-Moth’ Riddle Reconsidered. Notes and Queries 35(1), 290-292.

Jember, Gregory K. 1986, Some Hints on Ambiguity and Meaning in Riddle 39. Hiroshima Studies in English Language and Literature, 26-37.

Johnson, David F. 1998, Riddles, Old English. - Szarmach, Paul, E. M.& Tavormina, Teresa & Rosenthal, Joel, T. (toim.): Medieval England. An Encyclopedia. New York: Garland Publishing, 642.

Kaivola-Bregenhøj, Annikki 1977, Mikä se on? Perinteellisiä arvoituksia. Helsinki: SKS.

Kaivola-Bregenhøj, Annikki 2001, Riddles. Perspectives on the use, function and change in a folklore genre. Studia Fennica, Folkloristica 10. Helsinki: SKS.

King Alfred 1967, On the State of Learning in England. - Whitelock, Dorothy (toim.): Sweet’s Anglo-Saxon Reader. Oxford: Clarendon Press.

Lendinara, Patricia 1994, The World of Anglo-Saxon Learning. - Godden, Malcolm & Lapidge, Michael (toim.): The Cambridge Companion to Old English Literature. Cambridge University Press: Cambridge, 264 - 279.

Lester, G.A. 1976, The Anglo-Saxons: How they lived and worked. David and Charles: Vancouver.

Lester, G.A. 1991, Sindrum begrunden in Exeter Book Riddle No.26. Notes and Queries 38(1), 13-15.

Marchand, James W. 1991, The Partridge? An Old English Multiquote. Neophilologus 75(4), 603-611.

McCarthy, Marcella 1993, Notes. A Solution to Riddle 72 in the Exeter Book. The Review of English Studies 44(174), 204-210.

Meaney, Audrey, L. 1996, Exeter Book Riddle 57 (55) - A double solution? - Lapidge, Michael …[et al.] (toim.): Anglo-Saxon England 25. Cambridge University Press: Cambridge.

Mitchell, Bruce & Robinson, Fred C. 1986, A Guide to Old English. Revised with Prose and Verse Texts and Glossary. Blackwell: Oxford.

Nelson, Marie 1991, Old English Riddle 18 (20): A Description of Ambivalence. Neophilologus 75(3), 445-450.

O’Brien O’Keeffe, Katherine 1985, The text of Aldheim’s Enigma no. c in Oxford, Bodleian Library, Rawlinson C. 697 and Exeter Riddle 40. - Clemoes, P. …[et al.] (toim.): Anglo-Saxon England 14. Cambridge University Press: Cambridge.

Ringbom, Håkan 1968, Studies in the Narrative Technique of Beowulf and Lawman’s Brut. Acta Academiae Aboensis, Ser. A, Humaniora. Vol. 36. Åbo : Åbo Akademi.

Rissanen, Matti 1986, Nathwæt in The Exeter Book Riddles. American Notes and Queries. Old English Series 24(7-8 ), 116-120.

Rulon-Miller, Nina 2000, Sexual humor and Fettered Desire in Exeter Book Riddle 12. - Wilcox, Jonathan (toim.): Humour in Anglo-Saxon Literature. Cambridge: Brewer, 99-126.

Rumble, Alexander, R. 1998, Exeter Book. - Szarmach, Paul, E. M.& Tavormina, Teresa & Rosenthal, Joel, T. (toim.): Medieval England. An Encyclopedia. New York: Garland Publishing, 285-286.

Scragg, Donald 1999, Exeter Book. - Lapidge, Michael & John Blair & Simon Keynes & Donald Scragg (toim.): The Blackwell Encyclopaedia of Anglo-Saxon England. Oxford: Blackwell Publishers, 177-178.

Smith, D.K. 2000, Humor in Hiding: Laughter Between the Sheets in the Exeter Book Riddles. - Wilcox, J. (toim.): Humour in Anglo-Saxon Literature. Cambridge: Brewer, 79-98.

Stanley, E. G. 1991, Stanley B. Greenfield’s Solution of Riddle (ASPR) 39: ‘Dream’. Notes and Queries 38(2), 148-149.

Stévanovitch, Colette 1995, Exeter Book Riddle 70A: Nose? Notes and Queries 42(1), 8-10.

Stewart, Ann, Harleman 1983, Double Entendre in the Old English Riddles. Lore and Language 3(8), 39-52.

Taylor, Archer 1948. The Literary Riddle before 1600. Berkeley and Los Angeles: University of California Press.

Tupper, Frederick. Jr. 1906, Solutions of the Exeter Book Riddles. Modern Language Notes 21(4), 97-105.

Tupper, Frederick Jr.1968 [1910], (toim.) The Riddles of the Exeter Book. Darmstadt: Wissenschaftliche Buchgesellschaft.

Whitelock, Dorothy 1951, The Audience of Beowulf. Oxford: Clarendon Press.

Wilcox, Jonathan 1999, Riddles, Old English. - Lapidge, Michael & John Blair & Simon Keynes & Donald Scragg (toim.): The Blackwell Encyclopaedia of Anglo-Saxon England. Oxford: Blackwell Publishers, 393-394.

Wilcox, Jonathan 2000, Introduction. - Wilcox, Jonathan (toim.): Humour in Anglo-Saxon Literature. Cambridge: Brewer.

Wilson, John 1991, Old English Riddle No. 39: ’Comet’. Notes and Queries 38(4), 442-443.

Virtanen, Leea & Kaivola-Bregenhøj, Annikki & Nyman, Aarre (toim.) 1977, Arvoitukset. Finnish Riddles Helsinki: SKS 329.

Ilkka Mönkkönen
FL, KM, lehtori
Laurea-AMK
Helsingin yliopisto, englannin kieli