Elore 2/04, ISSN 1456-3010


Elore 2/2004, 11. vuosikerta
Julkaisija: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry., Joensuu
ISSN 1456-3010, URL: http://cc.joensuu.fi/~loristi/2_04/tim204.html
E-mail: loristi@cc.joensuu.fi

Lyriikan seitsemän kieltä

Senni Timonen


Lectio praecursoria 22.5.2004 Helsingin yliopistossa.

“Kalevalamittainen kansanlyriikka” on meille kaikille tuttu Kantelettaresta. Elias Lönnrot nimesi lajin “laulurunoudeksi” ja luonnehti sitä seuraavasti:

Soitto ja laulu ihmisellä ovat ikäskun toinen, pyhempi kieli, jolla itsellensä tai muille haastelee erinäisiä halujansa ja mielensä vaikutuksia; jolla paremmin, kun tällä tavallisella jokapäiväisellä kielellä, ilmoittaa ilonsa ja riemunsa, surunsa ja huolensa, onnensa ja tyytyväisyytensä, toivonsa ja kaipuunsa, leponsa, rauhansa ja muun olentonsa.

Lönnrotille ja hänen aikalaisilleen tuo “toinen, pyhempi kieli” oli kollektiivista tunteenilmaisua, kansan sielun ilmentymää. Mielikuva pyhyydestä liittyi kollektiivisen tekijyyden ikiaikaisuuteen ja yhteisyyteen, tavoittamattomaan, korkeaan. “Laulun sanotaan olevan taivaasta kotosin ja täältä usein sinne kotimaahansa jälleen ikävöitsevän”, Lönnrot täsmensi.

Tämän toisen, pyhemmän kielen takaa myöhempi tutkimus on paljastanut kielen toisensa jälkeen. Ne kaikki ovat valaisseet lyyristä runoa uudella tavalla. Yksikään niistä ei nähdäkseni ole väärä, mutta yksikään ei myöskään ole kattava. Lyriikassa erottuvien kielten toisiinsa kytkeytyvät kehät ovat osoitus kalevalaisen kulttuurimuodon syvyydestä. Se on huimaava, vailla pohjaa.

Yksi näistä kielistä on suoraa, kansallistettua jatkoa Lönnrotin määritelmään. Tässä vanha kalevalamittainen lyriikka – tai, toisin termein, lyyrinen runous tai tunnelmarunous tai laululyriikka – tulkitaan Suomen kansan tunnekieleksi, suomalaisen tunnementaliteetin erityiseksi ilmentymäksi. Sen melankolisia, surumielisiä piirteitä on ajoin korostetettu. Viljo Tarkiainen kirjoitti: “Lienee myönnettävä, että yksinäisyys, orpous ja kovaosaisuus ovat pusertaneet esiin kantelettarelaisen lyriikan kaikista syvätehoisimmat ja liikuttavimmat runokuvat ja saaneet niissä välistä soimaan tuon pohjattoman suomalaisen ikävän, joka ei elämästä lohdutustaan löydä.”

Suomalaisen tutkimustradition hengessä Kaarle Krohn ja myöhemmin Martti Haavio alkoivat hakea lyyristenkin runojen alkurakenteita. He muotoilivat runoja suppeaan, kristallinkirkkaaseen hahmoon, sellaiseen, jonkalaisina he ajattelivat runojen muinoin syntyneen ja parhaat päivänsä eläneen. Tämän tutkimussuuntauksen voisi nimetä runoilijan kielen etsinnäksi. Lähestymistavan omaperäinen variaatio on Matti Kuusen kuvittelema sarja runoilijayksilöitä, jotka eri aikoina runoilivat ja uudelleenrunoilivat kansanrunoja ja joiden perintöä myöhempien laulajien säilyttämä runous on. Tunnetuin Kuusen luomista hahmoista on Lintuelegikko, rautakautinen karjalainen runoilija, jonka laulujen keskeisiä minäsymboleja olivat linnut.

Jo Lönnrot sanoi, että lyyrisiä runoja laulavat enimmäkseen naiset. Myöhemmin asiaan kiinnitti uudella tavalla huomiota esimerkiksi Elsa Enäjärvi-Haavio, joka tulkitsi lyriikkaa sukupuolta silmälläpitäen ja oli muutenkin kiinnostunut naisten kulttuureista. Mutta vasta naistutkimuksen tulo folkloristiikkaan 1980-luvulla mahdollisti näkemyksen kalevalamittaisesta lyriikasta erityisenä naisten kielenä, oikeastaan kaksinkertaisesti sellaisena. Toisaalta lyriikan pääasiallisia laulajia olivat juuri naiset, ja toisaalta lyyrisyys ja tunteikkuus ylipäänsä on tapana määritellä naisellisiksi ominaisuuksiksi. Naistutkimus vapautti tuijottamasta pelkästään suomalais-karjalaiseen kalevalaiseen runouteen ja auttoi näkemään sen tietyn osan suuren maailmanlaajuisen ilmiön, naistenlaulun, yhtenä muotona.

Käsitys lyriikasta naisten kielenä on yhtä lailla kollektiivinen kuin ajatus lyriikasta koko kansan kielenä. Tässä asetelmassa kollektiivisuus on kuitenkin spesifiä. Se koskee tiettyä, yhteiskunnallisesti ja biologisesti muusta “kansasta” erottuvaa ryhmää, joka toimii subjektina tietyssä ajassa ja paikassa, tilassa. Tämä suomalaisessa folkloristiikassa esimerkiksi Aili Nenolan, Satu Apon ja Satu Gröndahlin formuloima linjaus on oman tutkimukseni lähtökohta.

Naisten kollektiivisen kielen suurissa pyörteissä erottuu taas uusi erityiskieli tai alakieli: yksilön kieli, laulajan kieli. Se on nykytutkimuksessa yhä polttavamman kiinnostuksen kohde. Lyriikassa sitä voi valaista esimerkiksi laulajan lyyrisen repertuaarin tai tietyn laulun esityksen analyysi. Laulajan kielen kautta on mahdollista ymmärtää, miten tavoitettavissa oleva, oikeasti elänyt nainen, esimerkiksi Larin Paraske, on ikivanhoissa lyyrisissä säkeissä voinut ilmaista ainutkertaista itseään ainutkertaisessa, pakenevassa hetkessä.

Yhden lyyrisen laulun rikkaan ulottuvuuden voisi nimetä vapauden kieleksi. Tällä tarkoitan ensinnäkin sitä seikkaa, johon viittasi jo Lönnrot ja jota on kehitellyt moni tutkija hänen jälkeensä. Laulussa voi vapaasti, ketään vaarantamatta, puhua negatiivisista tunteista ja ongelmista: surusta, vihasta, katkeruudesta, pettymyksistä. Koska ilmaisu on traditionaalia ja epäyksilöllistä, ei kukaan kuulijoista voi loukkaantua - ei, vaikka laulaja ajattelisi paikalla olevaa sortajaansa esittäessään kaltoin kohdellun miniän laulua. Laulajan ei myöskään tarvitse tuntea itseään paljaaksi tai haavoittuvaksi, vaikka hän laulaisi kärsimyksestä, kyynelvirroista, kuolemantoiveista. Kukaan ei tiedä, puhuuko hän itsestään vai puhuuko hänessä vain runo. Runo on vapauden kieli myös siinä mielessä, että siinä ei tarvitse puhua itsestä. Useimmiten asia varmaankin on juuri näin. Laulu on tapa päästä eroon itsen kahleista. Lyyrinen runous on tila, jossa ihmisen on ollut mahdollisuus paitsi ilmaista myös tutkia, pohdiskella ja oppia tunteita laidasta laitaan, ilman lopullista sitoutumista sanoihin.

Vapauden kieltä voi lähestyä myös toista tietä, utopian käsitteen kautta. Tässäkin on olennaista itsen unohdus: “Utooppisuus”, sanoo Karl Mannheim, “on kaipuuta päästä itsemme ulkopuolelle”. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että utopiassa ylitetään vallitseva sosiaalinen järjestys. Omassa utooppisuuden hahmotuksessani haen lyriikasta mielikuvia, jotka rikkovat kaikenlaisia sääntöjä. Näissä visioissa murtuvat niin sosiaaliset roolit kuin arkilogiikka ja yhteiskunnan ja luonnon lait. Lyriikan utopiat ovat näkyjä, joissa kohdataan kadotettuja rakastettuja, asutaan ihmeellisistä aineksista rakennetuissa tuvissa, tanssitaan meren keskeen nousevissa linnoissa, kuljetaan värihohteisilla mailla, maitoa ja voita pursuavissa metsissä. Lyriikan utooppinen ulottuvuus on onnen mahdollisuuksien ja vapauden valtakunta.

Vaikka lyriikan laulajaa eivät sido elämän realiteetit, oletettavaa kuitenkin on, että itse laji, lyyrinen laulu, asettaa omat esteettiset norminsa. Ongelmallista on kuitenkin se, että lyriikka on kirjallinen, tutkijoiden suulliseen runouteen soveltama, laulajille täysin vieras käsite. Laulajilla on ollut aivan erilaisia laulujärjestelmiä. Niistä on jonkin verran tietoja löydettävissä.

Inkerissä laulukulttuuria on jäsennetty "sävelen" ja "virren" termein ja suhtein. Niistä käsin avautuu taas uusi kieli: sävelen kieli, äänen kieli. Tämä kieli tekee näkyväksi ja kuuluvaksi sen tosiasian, että tutkimuskohteemme, Suomen Kansan Vanhat Runot -teossarjan sivuilla julkaistu monituhantinen lyyrinen tekstiaineisto, on tietyllä tapaa torso. Se on vain osa itsestään. Sen elinmuotoja ovat olleet soolona tai kuorossa, kertauksin tai refrengein lauletut esitykset, äänet, liikkeet, sävelet. Ja miljööt, joissa laulu kaikui. Esimerkkinä tästä kulttuurista on Armas Launiksen äänitys vuodelta 1906 [kuultiin tilaisuudessa]. Kysymyksessä on inkeriläinen metsän sävel, laji jota laulettiin metsässä kulkiessa. Se aloitettiin aina samantyyppisin metsäaihelmin, jotka jatkuivat vaihtelevin lyyrisin teemoin. Laulaja on 53-vuotias Okulina Nikkanantytär. Hänen runonsa minä sanoo laulavansa metsässä, kehottaa metsää kumisemaan ja helisemään kun hän laulaa ja pyytää, etteivät metsän hirvi (gervoi) ja karhu (kargu) häntä pelottelisi. Hän esittää runon alusta kaksi versiota:

Laulut on äänittänyt Armas Launis vuonna 1906. Nuotinnokset: Ilona Korhonen. Litteroinnit: Kati Heinonen.

Ensimmäisessä versiossa laulaja katkaisi laulaessaan toistettujen säkeiden sanat “korpi” ja “helöitän” ja lauloi jäljellejääneet tavut hyvin pitkinä sävelinä koo – helöö. Toisen version hän lauloi eri lailla, tasaisesti. Ensimmäisen version venytetyt sävelet ja monet metsälle kohdistetut sanat ovat inspiroineet minut tulkitsemaan metsän säveltä ihmisen dialogina metsän kanssa: Kumise kumea metsä! Yksinäinen, petoja ja ihmisiä kavahtava kulkija puhuu metsälle mielensä salat. Voisiko juuri tuo laulajan esittämä pitkä sävel kuvata metsän vastausta, kaikua, kuminaa? Toista versiota laulaessaan hän unohti metsän, tiedosti istuvansa tuvassa, ehkä lauloi niin kuin sisällä lauletaan?

Jo tämä esimerkki osoittaa, että runolla ei ole jähmettynyttä tekstiä tai esitystapaa. Se voidaan laulaa eri tavoin eri mielenvireissä ja tilanteissa. Tietoisuus tämäntyyppisestä laulannan vapaudesta rohkaisee kokeiluihin. Seuraavassa tarkastellaan runon kolmatta äänellistä tulkintaa. Se perustuu Okulina Nikkanantyttären ensimmäiseen versioon. Sen esittävät Kati Heinonen, Ilona Korhonen ja Elina Sadeniemi [kuultiin tilaisuudessa]. Kuvitelkaamme nyt, että olemme metsässä:

la ka korvessa kumae
la ka korvessa kumaaaa(e)
kuma[e] kumea metsoi
kumae kumea meeee(tsoi)
heläe metsoi heleä
heläe metsoi heleeee(ä)
kumae kui miä kumoitan
kumae kui miä kumooooi(tan)
heläe kui miä helöitän i
heläe kui miä helööööi(tän)
metsän hervoi elä hervittele
metsän hervoi hervitteeee(le)
metsän kar(h)u kaamoittele
[me]tsän kar(h)u kaamoitteeee(le)

Äänitettyjä lyyrisiä lauluja on vähän, ja useimmat niistä ovat säriseviä, katkelmallisia. Jo niiden tulkinta vaatii mielikuvitusta. Vielä tiukempien lukkojen takana ovat ne tuhannet tekstit, joissa ei ole tietoja laulajista tai tilanteista, sävelmistä puhumattakaan. Niiden äänellinen kuvittelu voi kuitenkin saada virikkeensä noista vanhoista äänitallenteista. Kun on kylliksi kuunnellut niitä ja uusiakin esityksiä, alkaa käydä niin, että laulut siirtyvät soimaan mielessä – muuntuen, voimistuen, hiljentyen, pidentyen. Aisteihin perustuva demonstraatio ei ole enää tarpeen. Kun nyt luemme tekstejä, havaitsemme, että runojen elämä – sävelet, äänet – kaikuvat meidän omassa sydämessämme.

Senni Timonen: Minä, tila, tunne. Näkökulmia kalevalamittaiseen kansanlyriikkaan. SKST 963. Helsinki: SKS. 2004.

Senni Timonen
FT, erikoistutkija
SKS, kansanrunousarkisto