Author Archives: Elore

Vaikeat muistot – menneisyyden ja nykyhetken vuoropuhelua

Kirsti Salmi-Niklander, Sofia Laine, Ulla Savolainen, Riikka Taavetti

 

Hanke-esittely: LIVINGMEMORIES – Vaikeat muistot ja moninaiset identiteetit yhteiskunnan arjessa. Living together with difficult memories and diverse identities. ERA.Net RUS Plus -hanke 2015–2017.

Koordinaattori: Kirsti Salmi-Niklander, Helsingin yliopisto.

Verkkosivut: www.livingmemories-era.net

Hanke-esittely Living MemoriesMonitieteinen ja kansainvälinen LIVINGMEMORIES-tutkimushanke käynnistyi syksyllä 2015. Takana oli monivaiheinen, lähes vuoden kestänyt ERA.Net RUS Plus -ohjelman haku, joka oli otsikoitu ”Understanding conflict, identity and memory – past and present”. ERA.Net RUS Plus Plus-hankkeissa rahoitus tulee kunkin osallistuvan maan tutkimusrahoittajilta, mutta koordinoiva yliopisto saa pienen ylimääräisen osuuden Euroopan neuvostolta. Hankekonsortio syntyi osittain toisen, Horizon 2020-ohjelmaan suunnatun, hakuprosessin sivutuotteena. Lisäksi hyödynsimme FOHN-symposiumeissa syntyneitä kontakteja. Lopulta mukaan saatiin tutkimusryhmät kuudesta maasta: Venäjältä on mukana Permin kansallinen polytekninen tutkimusyliopisto, Virosta Tarton yliopisto, Latviasta Latvian yliopisto, Saksasta Goethe-yliopisto (Frankfurt am Main) sekä Turkista Koc-yliopisto (Istanbul). Hankkeen tutkijat edustavat folkloristiikkaa, etnologiaa, sosiaalitieteitä, historiantutkimusta, mediatutkimusta ja sukupuolentutkimusta.

LIVINGMEMORIES-hankkeessa tutkitaan yhdessä elämisen edellytyksiä väkivaltaisten konfliktien jälkeen ja traumaattisten muistojen kanssa. Miten myyttejä, symboleita ja muistoja luodaan ja muokataan näissä prosesseissa? Miten vaikeita muistoja voidaan ilmaista ja sallia sen sijaan että niitä kontrolloidaan tai vaiennetaan? Hankkeen tutkimuskohteita ovat sovinnon ja vuoropuhelun välineet ja esteet sekä osallisuuden ja erillisyyden kokemukset.

Kansainvälinen tutkimushanke käynnistyi monimutkaisten sopimusprosessien jälkeen alkuvuodesta 2016. Huhtikuussa 2016 tapasimme kaikki ensimmäisen kerran Riiassa, vaikka monet tutkijat olivat tulleet tutuiksi aiemmissa hankekokouksissa ja konferensseissa. Lokakuussa 2016 matkustimme pienemmällä joukolla Permiin, ja toinen hankekokous pidettiin tammikuussa 2017 Tartossa.

Hankekokouksissa olemme keskustelleet keskeisistä tutkimusteemoista, suunnitelleet yhteistä julkaisua sekä tutustuneet muistomerkkeihin ja ”synkkään kulttuuriperintöön”: Riiassa KGB-museoon ja Permissä Gulag-museoon. Latviassa vierailimme myös muistomerkeillä, jotka liittyvät Latvian historian kipeisiin vaiheisiin, muun muassa juutalaisten joukkosurmaan toisen maailmansodan aikana. Tartossa tutustuimme juuri avatun Kansallismuseon näyttelyihin.

Tutkimusryhmien hankkeilla on erilaisia painotuksia. Ene Kõresaaren ja muiden tarttolaisten tutkijoiden keskeinen tutkimustermi on ”jälkipolvien muisti” (postmemory) (Kõresaar & Jõesalu 2016). Latvian tutkimusryhmää johtaa mediatutkimuksen professori Vita Zelce, ja tutkimuskohteena on media etnisten ja poliittisten jännitteiden käsittelijänä. Permin yliopiston tutkimusryhmä johtajanaan Gulsina Selyaninova käsittelee sosiaalisia yhteisöllisiä traumoja muistitieto- ja arkistoaineistojen avulla. Koc-yliopiston tutkimusryhmän kohteena on naisten rooli kurdien sovintoprosessissa. Tämä sovintoprosessi on kärsinyt tutkimushankkeen aikana takaiskuja Turkin poliittisen tilanteen kärjistymisen takia, mutta turkkilaiset partnerit Hülya Şimga ja Gülru Göker vievät kuitenkin tutkimusta eteenpäin mahdollisuuksien mukaan. Frankfurtin yliopiston tutkijat Priska Daphi ja Jens Zimmermann käsittelevät ”pitkän 1960-luvun” protestiliikkeiden monitahoista perintöä Saksassa.

Suomalaiseen LIVINGMEMORIES-tutkimusryhmään kuuluvat Kirsti Salmi-Niklanderin lisäksi Sofia Laine, Päivi Salmesvuori, Ulla Savolainen ja Riikka Taavetti. Marraskuussa 2016 Suomen LIVINGMEMORIES-tutkimusryhmä järjesti päiväseminaarin ”Difficult memories – Key terms”, jossa tutkijat ja tutkimushankkeiden jäsenet esittelivät vaikeiden muistojen tutkimukseen liittyviä avainkäsitteitä: näitä olivat muun muassa ”synkkä kulttuuriperintö”, ”trauma”, ”dialogi” ja ”sovinto”. Päiväseminaarin tiivistelmät ovat luettavissa LIVINGMEMORIES-hankkeen verkkosivuilla.

Kuriton ja toiseutettu seksuaalisuus neuvosto-Virossa

Hankkeen suomalaiset tutkijat käsittelevät muistamisen, unohtamisen ja historiallisen toimijuuden problematiikkaa eri näkökulmista. Riikka Taavetin tutkimus käsittelee kurittoman (queer) ja kielletyn neuvostoaikaisen seksuaalisuuden tuottamista virolaisissa muistoissa neuvostoajan jälkeen. Taavetti käyttää tutkimuksessaan vuonna 1996 kerättyä seksuaalielämäkertakokoelmaa, jota säilytetään Viron Kirjallisuusmuseossa Tartossa. Hän tarkastelee myös, miten virolaisen kuvataiteilija Jaanus Samman näyttelyssä ”Not Suitable for Work. A Chairman’s Tale” (2015) ja sen ympärillä käydyssä keskustelussa tuotetaan neuvostoajan muistoja. Tutkimus on osa poliittisen historian väitöskirjaa, joka yhdistää queer-historian, muistitietotutkimuksen, kulttuurisen muistin tutkimuksen sekä arkistotieteen näkökulmia.

Jaanus Samman näyttely koostuu valokuvista, installaatioista ja videoista, jotka kaikki perustuvat 1960-luvun puolivälissä neuvosto-Virossa homoseksuaalisista teoista tuomitun entisen kolhoosin puheenjohtajan elämäntarinaan (Rünk, Samma & Viola 2015). Teokset kertovat arkistoihin ja muistitietoaineistoihin perustuen homoseksuaalisesta elämästä neuvosto-Virossa, mutta samalla näyttely käsittelee yleismaailmallisia ihmisoikeuksiin ja yksilönvapauksiin liittyviä kysymyksiä. Näyttely liittyy ajankohtaiseen kansainväliseen keskusteluun homo- ja queer-menneisyyden muistamisen mahdollisuuksista ja unohtamisesta (esim. Taavetti 2016): taiteen avulla on voitu käsitellä myös sellaista queer-menneisyyttä, joihin tutkimus ei ole voinut ottaa kantaa (esim. Cvetkovich 2003; Edenheim 2013).

Samman näyttely oli tehty edustamaan Viroa vuoden 2015 Venetsian Biennaaliin ja vuonna 2016 se oli esillä Miehitysmuseossa Tallinnassa. Taavetti tarkastelee artikkelissaan Samman näyttelyssä sekä sen ympärillä virolaisessa mediakeskustelussa esiintyneitä käsityksiä neuvostoajasta sekä erityisesti neuvostoaikaisen homoseksuaalisuuden muistamisesta nykypäivässä. Keskustelu Samman näyttelyn ympärillä keskittyi erityisesti sen sopivuuteen (tai sopimattomuuteen) Miehitysmuseoon, joka korostaa Viron lähihistorian tulkintaa kansallisen uhriuden näkökulmasta (esim. Velmet 2011; Wulf 2016). Myös LIVINGMEMORIES-hankkeen virolaiset tutkijat Ene Kõresaar ja Kirsti Jõesalu tarkastelevat Tallinnan miehitysmuseon meneillään olevaa muutosprosessia, jossa museo nimetään uudelleen Vapauden museoksi.

Taavetin tutkimuksessa käytetyt virolaiset seksuaalielämäkerrat kerättiin vuonna 1996 osana suomalaista vertailevaa tutkimushanketta seksuaalisesta elämänkulusta Itämeren alueella. Kirjoituskilpailun avulla kerätyt yhteensä 60 elämäntarinaa muodostivat pohjan vuonna 1997 julkaistulle kokoelmalle, Kured läinud, kurjad ilmad (Karusoo [toim.] 1997) ja samannimiselle Merle Karusoon ohjaamalle suositulle näytelmälle, mutta niiden tutkimuskäyttö on ollut toistaiseksi vähäistä (ks. kuitenkin erit. Hinrikus 2004 ja Kurvet-Käosaar 2015). Seksuaalielämäkertojen keruu liittyi paitsi suomalaiseen tutkimushankkeeseen, myös virolaiseen elämänkertojen keruun, julkaisun ja tutkimuksen perinteeseen, jolla oli merkittävä rooli Viron uudelleenitsenäistymisen prosessissa 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa. Tuolloin elämäkertojen avulla kuvattiin lähimenneisyyttä, josta oli pitänyt neuvostojulkisuudessa vaieta. Myöhemmin 1990- ja 2000-luvulla elämäkertakeruissa ovat lisääntyneet teemat, jotka liittyvät neuvostoajan arkeen ja yksityiseen elämään. (Virolaisten keruiden, elämäntarinatutkimuksen ja muistin politiikan muutoksista esim. Kõresaar & Jõesalu 2016.) Taavetti analysoi tutkimuksessaan, millaista toiseutettua ja kiellettyä seksuaalisuutta elämäntarinoissa kuvataan sekä pohtii kirjoitusten ja niiden keruuprosessin suhdetta muistitieto- ja elämäntarinatutkimuksen muutoksiin.

Lapsuus internointileireillä

Ulla Savolaisen tutkimus ”Muistoissa lapsuus ja nuoruus internointileirillä Suomessa 1944–1946” käsittelee Suomessa vuosina 1944–1946 lapsina ja nuorina internoitujen omakohtaisia muistoja ja muistelukerrontaa internointiin liittyen. Toisen maailmansodan jälkeen syksyllä 1944 ja keväällä 1945 Suomen viranomaiset eristivät Suomessa olevat Saksan ja Unkarin kansalaiset internointileireille Neuvostoliiton ja Iso-Britannian kanssa 19.9.1944 solmitun välirauhasopimuksen nojalla. Pian internoinnit laajennettiin koskemaan myös suomalaissyntyisiä vaimoja, heidän lapsiaan sekä yli 65-vuotiaita. Internoituja oli noin 470 henkeä, joista valtaosa oli siviilejä. Enemmistö internoiduista vapautettiin keväällä 1946 ja lopullisesti internoinnit päättyivät kesällä 1947. (Jensen-Eriksen 2009; 2010; myös Uhlenius 2010.) Internoitujen vapautumisen jälkeen, aiheesta vallitsi Suomessa lähes täydellinen hiljaisuus vuoteen 2003 saakka, jolloin Yle esitti Mikko Määttälän dokumenttifilmin aiheesta. Tämä filmi nosti internoinnit esiin julkisella ja yksityisellä tasolla. Tämä kulttuurisen muistin syntymisen ja internointien julkisen tiedostamisen prosessi huipentui monella tapaa syyskuussa 2014 voimaan astuneeseen lakiin, jonka nojalla alaikäisinä internoidut siviilihenkilöt ovat oikeutettuja hakemaan korvauksia Suomen valtiolta.

Savolaisen tutkimuksen keskiössä on kysymys omakohtaisten muistojen ja kulttuurisen muistin suhteesta sekä niiden kerronnallisuudesta. Tutkimuksen ensisijaisena aineistona ovat 26 tutkijan tekemää muistitietohaastattelua sekä niihin liittyvä kenttätyö. Tämän lisäksi tutkimuksessa analysoidaan internoitujen muistelukirjoituksia, kirjeitä ja muistoesineiden roolia muistelussa sekä aiheen käsittelyä mediassa. Muistitietotutkimuksen (oral history) lisäksi Savolaisen tutkimus hyödyntää kulttuurisen muistitutkimuksen (cultural memory studies) näkökulmia. (Erll 2011; Rothberg 2009; Radstone (ed.) 2000.)

Ulla Savolaisen tutkimus tuo esiin kokijoiden näkökulman heitä koskevien historian tapahtumien käsittelyn ja niistä vaikenemisen dynamiikkaan. Se myös avaa toistaiseksi tutkimuksessa niukasti käsiteltyä aihetta, omakohtaisten muistojen ja kulttuurisen muistin suhdetta (Ks. Kõresaar & Jõesalu 2016; Kuusisto-Arponen & Savolainen 2016). Kollektiivisen muistin ja unohtamisen prosesseille on yhteistä se, että muistamisen lisäksi myös unohtaminen tai pikemminkin vaikeneminen on valikoivaa, subjektiivista ja tilannesidonnaista. Savolaisen tutkimus nostaa esiin myös lapset ja nuoret historian subjekteina ja objekteina.

Ulla Savolaisen tutkimus internoitujen kokemuksista jatkaa, monipuolistaa ja problematisoi keskustelua ihmisoikeuksista, joka on viimeaikaisten muuttoliikkeiden myötä tullut erityisen ajankohtaiseksi. Onkin arveltu, että erilaiset siviilien liikkumiskiellot, internoinnit ja eristämiset eivät tule jäämään 1900-luvun ilmiöksi, vaan että ne tulevat muuttoliikkeiden myötä lisääntymään tulevaisuudessa (Robertson 2004). Tutkimus tuokin tärkeän historiallisen näkökulman ja vertailukohdan kansallisuuteen, vähemmistöjen asemaan ja ihmisoikeuksiin liittyviin rajanvetoihin, politiikkaan ja valtaneuvotteluihin, jotka ovat Suomessa ja muualla Euroopassa polttavan ajankohtaisia.

Pilottitutkimus vapaaehtoisista ja turvapaikanhakijoista

Turvapaikanhakijoihin ja pakolaisiin liittyvä problematiikka on otettu LIVINGMEMORIES-hankkeessa pilottitutkimuksen kohteeksi. Yliopistotutkija, dos. Sofia Laine on yhdessä Kirsti Salmi-Niklanderin kanssa kerännyt vuoden 2017 alusta lähtien tutkimusaineistoa turvapaikanhakijoiden kanssa työskentelevien suomalaisten vapaaehtoisten kokemuskerronnasta. Ensimmäinen haastattelukutsu tavoitti lyhyessä ajassa 30 haastateltavaa Etelä- ja Keski-Suomesta. Haastatteluita toteuttavat Laineen ja Salmi-Niklanderin lisäksi folkloristiikan graduvaiheen opiskelija Susanna Jurvanen sekä folkloristiikan kenttätyökurssin opiskelijat. Kaikki haastatteluaineistot arkistoidaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran SKS:n arkistoon noudattaen arkiston tietosuojakäytäntöjä ja eettisiä ohjeistuksia.

Laineen ensisijainen näkökulma tutkimushankkeessa on pakolaisnuoret ja nuorisotyö. Hän toimii vuoden 2017 kutsuttuna asiantuntijana Euroopan Neuvoston ja Euroopan Unionin nuorisopoliittisen Youth Partnership -yhteistyöelimen asiantuntijana ”pakolaisnuoret ja nuorisotyö” -työryhmässä. Työryhmä julkaisee myös samannimisen julkaisun (Youth Knowledge Books -kirjasarjassa) vuoden 2017 lopussa. Tutkimushankkeessa kerättävällä aineistolla on siis suora yhteys Euroopan nuorisopolitiikkaan ja toisaalta eurooppalainen prosessi auttaa suhteuttamaan Suomen tilannetta Euroopan laajuiseen tilanteeseen.

Myötätunnon politiikka, josta Anna-Kaisa Kuusisto-Arponen (2016) kirjoittaa, ei ole ainoastaan tärkeä menetelmä tai orientaatio tutkittaessa Suomeen yksin tulleita maahanmuuttajanuoria. Se on tärkeä ohjenuora myös turvapaikanahakijoiden parissa vapaaehtoistyötä tehneitä kohdatessa. Vapaaehtoistyön tekijät orientoituvat myötätuntoisesti turvapaikanhakijoihin. Toiminta perustuu tasa-arvoiseen toisen ihmisen kunnioittamiseen. Myötätunto on tunteena konstruoiva sillä se suuntautuu sekä ulospäin että itsen havainnointiin (Kuusisto-Arponen 2016). Haastattelutilanne voi tukea myötätunnon konstruktiivisuutta ja olla siten palkitsevaa. Haastattelujen analysoinnin ja raportoinnin myötä on toivottavaa, että tämä myötätunnon politiikka kanavoituisi myös poliittiseen päätöksentekoon.

Kaksi vuotta on lyhyt aika kansainväliselle hankkeelle, mutta yhteisen julkaisun toimittaminen on edennyt kiitettävästi. Kirjan toimittavat Kirsti Salmi-Niklander, Sofia Laine ja Päivi Salmesvuori. 2.8.2017 pidetään LIVINGMEMORIES-hankkeen päätöskokous ja yleisölle avoin tutkijasymposiumi Helsingissä. Vierailevaksi puhujaksi on kutsuttu prof. Barbara Törnqvist-Plewa Lundin yliopistosta, ja LIVINGMEMORIES-hankkeen tutkimusryhmät esittelevät tutkimustuloksia.

Viime aikojen poliittiset tapahtumat Suomessa ja maailmalla ovat tehneet hankkeen entistä ajankohtaisemmaksi: maaliskuun alussa Unkarin parlamentti hyväksyi lain, jonka mukaan turvapaikanhakijat suljetaan maan etelärajalla sijaitseviin pakolaiskeskuksiin. Suomessa turvapaikanhakijoiden ja Suomi Ensin-liikkeen mielenosoitusleirit Rautatientorilla ovat herättäneet suurta julkista huomiota. Tutkijat ja muiden alojen vaikuttajat ovat ottaneet kantaa Suomen pakolaispolitiikan muuttamiseksi. Samaan aikaan on vireillä uusia kansainvälisiä ja kotimaisia tutkimushankkeita ja yhteistyötä samojen kysymysten kanssa askaroivien muiden tutkimusryhmien kanssa.

 

Kirjallisuus:

Cvetkovich, Ann 2003: An archive of feelings: Trauma, sexuality, and lesbian public cultures. Durham: Duke University Press.

Edenheim, Sara 2013: Lost and Never found: The Queer Archive of Feelings and its Historical Propriety. Differences 24 (3): 36−62.Erll, Astrid 2011: Memory in Culture. Houndmills, Basingstoke, Hampshire & New York: Palgrave Macmillan.

Hinrikus, Rutt 2004: Deportation, Siberia, Suffering, Love. The Story of Heli. —Kirss, Tiina & Kõresaar, Ene & Lauristin, Marju (eds.) She Who Remembers Survives. Interpreting Estonian Women’s Post-Soviet Life Stories. Tartu: Tartu University, 62−88.

Jensen-Eriksen, Niklas 2009: Saksan ja Unkarin kansalaisten sekä heidän puolisoidensa internointi 1944–1947. Helsinki: Kansallisarkisto.

Jensen-Eriksen, Niklas 2010: Valpon internointileirit ja niiden asukkaiden polittinen valvonta vuosina 1944–1947. – Westerlund, Lars (ed..), Sotatapahtumia, internointeja ja siirto sodanjälkeisiin oloihin. Kansallisarkiston artikkelikirja / Wars, Internees and the Transition to the Postwar Era. A Book of Articles from the National Archives of Finland. Helsinki: The National Archives of Finland. 103–134. [online] <http://www.arkisto.fi/uploads/Palvelut/Julkaisut/Internoidut_Naytto.pdf> [17.4.2016.].

Kannanotto (27.2.2017) Yli sata tiedemaailman vaikuttajaa: Suomen pakolaispolitiikkaa pitää muuttaa. Image. http://www.image.fi/image-lehti/yli-sata-tiedemaailman-vaikuttajaa-suomen-pakolaispolitiikkaa-pitaa-muuttaa http://www.image.fi/image-lehti/yli-sata-tiedemaailman-vaikuttajaa-suomen-pakolaispolitiikkaa-pitaa-muuttaa [27.2.2017]

Karusoo, Merle (toim.) 1997: Kuret läinud, kurjad ilmad. Tartu: Eesti Kirjandusmuuseum & Eesti elulood & Maalehe raamat.

Kõresaar, Ene & Jõesalu, Kirsti 2016: Post-Soviet memories and “memory shifts” in Estonia. Oral History 44(2): 47­–58.

Kurvet-Käosaar, Leena 2016: “Not Much Love Lost between Me and My Husband”: Love in Estonian Women’s Life-Stories of the Soviet Period.— Ilic, Melanie & Leinarte, Dalia (eds.) The Soviet Past in the Post-Socialist Present. Methodology and Ethics in Russian, Baltic and Central European Oral History and Memory Studies. Eds. New York and London: Routledge. 110−128.

Kuusisto-Arponen, Anna-Kaisa (2016) Myötätunnon politiikka ja tutkimusetiikka Suomeen yksin tulleiden maahanmuuttaja-nuoren arjen tutkimuksessa. Sosiologia 53(4): 396-415.

Kuusisto-Arponen, Anna-Kaisa & Savolainen, Ulla 2016: The interplay of memory and matter: Narratives of Former Finnish Karelian child evacuees. Oral History 44(2): 59­–68.

Nuorten turvapaikanhakijoiden elämää vastaanottovaiheessa -kirjoitussarja. Nuorisotutkimusverkosto: http://www.nuorisotutkimusseura.fi/nuoret-vastaanottokeskuksissa-kirjoitussarja [28.2.2017]

Radstone, Susannah (ed.) 2000: Memory and Methodology. Oxford: Berg.

Robertson, David 2004: A Dictionary of Human Rights. London & New York: Taylor & Francis Group.

Rothberg, Michael 2009: Multidirectional Memory: Remembering the Holocaust in the Age of Decolonization. Stanford California: Stanford University Press.

Rünk, Martin & Samma, Jaanus & Viola, Eugenio 2015: Not Suitable for Work. A Chairman’s Tale. Berlin: Sternberg Press.Savolainen, Ulla (tulossa): Tellability, Frame and Memory: Understanding Silence and the Emergence of the Internment Narrative. Narrative Inquiry.

Savolainen, Ulla (tulossa 2017): The Return: Intertextuality of Reminiscing of Karelian Evacuees in Finland. Journal of American Folklore 130(516).

Taavetti, Riikka 2016: A marshall in love. Remembering and forgetting queer pasts in the Finnish archives. Archival Science 16(3): 289–307. DOI 10.1007/s10502-015-9251-7.

Uhlenius, Paula 2010: Internoitujen muistot. Muistelijoiden kokemuskuvan peruspiirteitä. In L. Westerlund (Ed.), Sotatapahtumia, internointeja ja siirto sodanjälkeisiin oloihin. Kansallisarkiston artikkelikirja / Wars, Internees and the Transition to the Postwar Era. A Book of Articles from the National Archives of Finland. Helsinki: The National Archives of Finland. 404–427. [online] <http://www.arkisto.fi/uploads/Palvelut/Julkaisut/Internoidut_Naytto.pdf> [17.4.2016.].

Velmet, Aro 2011: Occupied Identities: National Narratives in Baltic Museums of Occupations. Journal of Baltic Studies 42 (2): 189−211.

Wulf, Meike 2016: Shadowlands. Memory and History in Post-Soviet Estonia. New York: Berghahn Books.

Akateemikko Arvo Krikmann (1939–2017) muistoissamme

Arvoituksellinen paremiologi

Outi Lauhakangas ja Liisa Granbom-Herranen

 

Varhain aamulla 27. helmikuuta 2017 poistui joukostamme vaikean sairauden murtamana yksi Viron maineikkaimmista ja kansainvälisesti tunnetuimmista folkloristeista, lyhytmuotoisen folkloren ja huumorin tutkija akateemikko Arvo Krikmann.

Krikmannin (1939–2017) kotiseutu oli Avandusen kunnan Pudiveren kylässä Virumaalla, josta hän lähti koulutietä jatkamaan Väike-Maarjaan ja lopulta Tarton yliopistoon. Hän valmistui 23-vuotiaana tehtyään diplomityönsä kansanhuumorista. Vuoteen 1972 mennessä hän oli jo työskennellyt Eesti Kirjandusmuuseumissa kansanrunouden osastolla ja Viron tiedeakatemiassa Kielen ja kirjallisuuden instituutissa. Lisensiaatintyö käsitteli sananlaskujen sisällön ja niihin liittyvän maailmankuvan tutkimuksen ongelmia.

”Liisa Kümmel and the folklore collector Arvo Krikmann in 1963. Photo by H. Kokamägi. ERA, Foto 6689.” Eesti Kirjandusmuuseum.

Neuvostoajan nöyryytysten ja yksipuolisen tiedonvälittämisen kokeneena Krikmann uskoi painetun sanan pysyvyyteen. Väitöskirjakin sai odottaa itsenäisyysaikaa. Vuonna 1997 Viron tiedeakatemian jäseneksi nimitetty Krikmann väitteli vuonna 1998, väitöskirjan otsikko oli Sissevaateid folkloori lühivormidesse. 1, Põhimõisteid, žanrisuhteid, üldprobleeme (Lyhytmuotoisen folkloren tarkastelua I: Peruskäsitteistä, genresuhteista, yleisistä ongelmista, Tartto 1997). Krikmannin asennetta kuvaa kirjan nimeäminen ensimmäiseksi osaksi. Poikkeuksellinen tekijä huomattiin ja huomionosoituksia alkoi tulla: ulkomaisia ja kotimaisia kunniajäsenyyksiä, kuten International Society for Folk Narrative Researchissa, International Assosiation of Paremilogyssa sekä Emakeele Seltsissä. Lisäksi hän oli Proverbium julkaisun toimituskunnan jäsen. Elämäntyöstään hän sai tunnustuksena Valkoisen tähden III luokan ansiomerkin vuonna 1998, Viron tiedepalkinnon vuonna 1999, Baltic Assamblen tiedepalkinnon vuonna 2004, Eesti Kultuurkapitalin vuosipalkinnon vuonna 2004 ja Kalevalaseuran tunnustuspalkinnon 2013. Täyttäessään 75 vuotta vuonna 2014 Krikmann vastaanotti Viron tiedeakatemian Paul Aristen -mitalin sekä arvostetun Ferdinand Johann Wiedemannin kielentutkijan tunnustuspalkinnon.

Voimme kuvitella, että Krikmann, joka esitteli itsensä Krikuna (etunimen Arvo käyttö oli rajattu vain lähimmille sekä laulettaessa suomeksi ’Arvon mekin ansaitsemme’), oli ensikertalaisen kohtaamana jopa vaikeasti lähestyttävä. Hänessä oli sekä karismaa että nöyrää ujoutta. Kriku piti aina huolellisesti valmisteltuja esitelmiä – englanniksi tai venäjäksi kirjoitettuja sitten kun alkoi lopulta käydä kansainvälisissä konferensseissa Neuvostoliiton hajottua ja Viron otettua takaisin valtiollisen itsenäisyytensä. Sananlaskututkimuksen eli paremiologian, fraseologian ja huumorintutkimuksen tapaamisissa häntä ihailtiin ja arvostettiin. Krikmannin ajatus- ja käsitekehitelmistä ei ollut helppo saada otetta. Siksi ne kiehtoivatkin.

1990-luku oli tuonut myös tietokonelingvistiikan Krikmannin erityisalaksi. Hänen kiinnostuksensa kohdistui erityisesti lyhytmuotoiseen folkloreen, maantieteellisen levinneisyyden problematiikkaan, kansanhuumoriin ja näiden osa-alueiden teorioihin ja metodologiaan. Sananlaskujen semantiikka, kognitiivinen kielentutkimus ja folkloristiikan peruskysymykset johtivat hänet kontekstikysymyksiin. Niinpä Krikmann oli Viron ensimmäinen Internet-aineistojen tutkija. Hän julkaisi Eesti Kirjandusmuuseumin kustantamana vuonna 2004 viroksi, venäjäksi ja englanniksi pitkälti venäläisiltä nettisivuilta kootun aineiston Netinalju Stalinist (2004), nettihuumoria Stalinista.

Artikkelissaan ”On the Hypervariability of Some Fixed Expressions on the Internet” Krikmann tiivisti ajatuksiaan Internetin tuomista mahdollisuuksista folkloristiikalle:

Internet is not only a natural, spontaneous, archive and collection of folklore, but also – or primarily – a natural field of contemporary folkloric communication, which has stored and will continue to store and retain each single actualization of so-called speech genres of folklore. In order to understand which of the thousands of actualizations of hypervariable Internet proverbs were intended to be seriously didactic, or undoubtedly funny, or were meant to fulfill some pragmatic functions of advertisements, etc., there is probably no other way than to get closely familiarized with thousands and thousands of contexts. (…) (Krikmann 2015: 227.)

Ilmiasultaan Krikmann oli jyrkkiä kommentteja murahteleva akateemikko ja huumorintutkija, joka kulki mieluiten anonyyminä tai korkeintaan ”Krikuna” farkkutakissaan, sillä hän inhosi hierarkioita ja pokkurointia. Kun tietojen tehokäsittely eli digitaalinen aika alkoi Virossa mesenaatti George Sorosin suurlahjoitusten vauhdittamana, Kriku oli ensimmäisten joukossa soveltamassa voimallisesti uusimpia tekstinkäsittely- ja tietokantaohjelmia käyttäen hyväksi tehokkaita prosessoreja. Hän tehtaili kielen ainesten levinneisyyskarttoja ja jakaumia ja sai Eesti Keele Instituudissa ja Eesti Kirjandusmuuseumissa kollegojen kesken pian lempinimen Makro-Kriku. Työhuoneensa seinälle hän oli ripustanut ajatuksen ”Laisk teeb makro, virk klõpsib nädal aega” (Laiska laatii makron, kun ahkera naputtelee koko viikon).

Krikun ansiosta myös Suomessa käynnistyi ja toteutui kunnianhimoinen SKVR:n digitointihanke, muistelee tutkija Jukka Saarinen:

Tärkein yhteistyöni Krikun kanssa koski Suomen Kansan Vanhojen Runojen digitointia. SKVR-tietokannan olemassaolosta saamme kyllä pitkälti kiittää Krikua. Ilman hänen organisointikykyään ja ihmeellisiä makrojaan työn toteuttaminen olisi vienyt huomattavasti kauemmin, eikä lopputulos olisi niin tasokas kuin se nyt on. Kriku organisoi ja johti Tartossa teoksen skannauksen ja tekstintunnistuksen vuosina 1999–2001. Kun perustyö oli tehty, hän huolehti itse runotekstien rakenteistamisen toiveittemme mukaisesti. Tekstinkäsittelyohjelman makroilla hän muovasi aineiston sellaiseen muotoon, että siitä voitiin tehdä tietokanta. Työn aikana keskustelimme usein puhelimitse siitä, miten joku yksityiskohta pitää tehdä. Hän tunsi aineiston ja tavoitteemme niin hyvin, ettei minun tarvinnut koskaan juurta jaksain selitellä asioita. Hänellä oli aina ehdotus tai vaihtoehtoja, joista sain valita. (Jukka Saarinen, SKS, 24.3.2017)

Krikmann oli pienfolkloren alan ehdoton guru ja Tarton yliopiston ylimääräisenä professorina hän loi vankan perustutkimuspohjan tulevillekin tutkijoille. Tiedepolitiikka tai pikemminkin humanististen tieteiden tunnetuksi tekeminen ja yhteydet ulkomaisiin kollegoihin olivat Krikmannille tärkeitä. Hän ehti kirjoittaa yksin ja yhdessä toisten kanssa yli kaksisataa julkaisua ja oli monen virolaisen ja ulkomaisen tiedeorganisaation, toimituskunnan, johtoryhmän sekä tiedeneuvoston jäsen. Krikmann oli Akadeemilise Rahvaluule Seltsin, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, Kalevalaseuran ja Academia Scientiarum et Artium Europaean jäsen. Vuosina 1980–1988 ilmestyivät Viron sananlaskut, Eesti vanasõnad I-V, jossa Krikmannin työryhmään kuuluivat Anne Hussar ja Rein Saukas. Vuosina 2001–2013 Krikmann työryhmineen sai valmiiksi arvoitusten julkaisutyönsä Eesti mõistatused I-III1-2.

Tähän kahdenkymmenen vuoden aikaväliin osuvat myös hänen itämerensuomalaisten sananlaskujen vertailuhankkeiden yhteistyönsä suomalaisten sananlaskututkijoiden kanssa. Tätä aikaa Kriku itse muisteli paljon; hänen kertojan taitonsa pääsivät esiin tarinoissa kahvipaketeista monisteiden joukossa ja kirjojen kopioista. Virolais-suomalaisen sananlaskuhankkeemme työnimenä oli Proverbia Septentrionalia II, sillä se oli jatko-osa akateemikko Matti Kuusen johtamalle vuonna 1985 FFC-sarjassa julkaistulle itämerensuomalaisten sananlaskujen vertailututkimukselle.

Tällä kertaa hanke oli käynnistetty Krikmannin aloitteesta 1990-luvun puolivälin tienoilla ja se toteutettiin Akatemia-hankkeena Suomessa ja Virossa. Suomessa hanketta suunnittelivat ja ohjasivat professori Pentti Leino, FT Pekka Hakamies ja FL Kari Laukkanen. Tietokantaa rakensivat silloiset maisterit Outi Lauhakangas ja Eija Hukka. Uusi tutkimus oli entistä yksityiskohtaisempi ja sitä varten käytiin läpi arkistoaineistot toisintoineen ja pitäjäkohtaisine jakaumineen. Jättiaineiston kirjallinen julkaiseminen nousi kynnyskysymykseksi hankkeen päätösvaiheessa. Täydellisyyden tavoittelun motiivina Krikmannilla oli tieteellisesti tarkan ja rehellisen analyysin tuottaminen.

Krikmannin ehdottomuus näkyy tavassa, jolla hän vastasi artikkelipyyntöön professori Wolfgang Miederin 70-vuotispäivän kunniaksi suunnitellun kansainvälisen juhlajulkaisun toimittajille.

(…) Tavira-artikkelini on pelkkä kalpea varjokuva amerikkalaisten sananlaskujen todellisesta määrästä ja muotojen moninaisuudesta. Pyydän, että tutustuisitte oheiseen luonnosvaiheessa olleen työni fragmenttiin, joka on huomattavasti artikkelia laajempi. Se perustuu Miederin teokseen Dictionary of American Proverbs. (…) Alkuosa on vielä hyvin yksityiskohtainen, mutta imperatiiviosuus on pinnallinen ja alustava. Sama koskee sitä seuraavaa luokitusta. Kysymys on siis yleisesti ottaen toivottoman keskeneräisestä kokonaisuudesta, sillä valtava määrä poikkeuksia ja esitettyjä monitahoisempia sananlaskumuotoja on jäänyt huomiotta.[1]

Kriku oli sydämellinen ystävä ja elämän komiikan tunnistava viisas ihminen. Huumori kantoi ajoittaisen surumielisyydenkin yli. Itsekritiikki oli niin armotonta ja yliampuvaa, että se tuli usein tulkituksi huumorin viljelynä. Muulla kuin rakkaalla äidinkielellä kirjoittaminen oli Krikulle välttämätön väline. Venäjä, englanti ja suomikin sujuivat, vaikka yksityiskirjeissä hän valitti kirjoittavansa ”sikasuomeksi”. Sitäkin enemmän hän nautti omalla kielellään leikittelystä ja lukijoiden huumorintajun koettelusta. Näin hän kuvaa itseään:

Kuin sumun läpi alan hahmottaa, että Krikusta on tullut tai on tulossa kansainvälinen paremiologinen ongelma: hän pyrkii käyttäytymään vallattomasti asemassa, jossa pitäisi käyttäytyä arvokkaasti. [Hakkan justkui läbi udu taipama, et Krikust on saanud või saamas rahvusvaheline parömioloogiline probleem: ta püüab käituda ebaväärikalt olukorras, kus tuleks käituda väärikalt.][2]

Joskus tuli kysyttyä, että mitenkäs tarkkaan meidän näitä itämerensuomalaisia sananlaskutyyppejä on oikein tarkoitus analysoida. Oliko tutkija Kari Laukkasen perinpohjainen lähestymistapa meille hieman liian epärealistinen tavoite? “Se on optimaalinen!” tokaisi Kriku ja pyörähti tupakkatauolle.

 

Kirjallisuus

Krikmann, Arvo 2015: On the Hypervariability of Some Fixed Expressions on the Internet. – Christian Grandl and Kevin J. McKenna in cooperation with Elisabeth Piirainen and Andreas Nolte (ed.), Bis dat, qui cito dat. Gegengabe in paremiology, folklore, language, and literature. Honoring Wolfgang Mieder on his seventieth birthday. New York: Peter Lang, 215–228.

Krikmann, Arvo (toim.) 2004: Netinalju Stalinist. Internet-anekdoty o Staline. Internet humour about Stalin. Tartu: Eesti Kirjandusmuuseum.

Krikmann, Arvo & Sarv, Ingrid (toim.) 1988: Eesti vanasõnad IV. Tallinna: Eesti Raamat.

Krikmann, Arvo & Sarv, Ingrid (toim.) 1985: Eesti vanasõnad III. Tallinna: Eesti Raamat.

Krikmann, Arvo & Sarv, Ingrid (toim.) 1983: Eesti vanasõnad II. Tallinna: Eesti Raamat.

Krikmann, Arvo & Sarv, Ingrid (toim.) 1980: Eesti vanasõnad I. Tallinna: Eesti Raamat.

Krikmann, Arvo & Saukas, Rein (toim.) 2014: Eesti mõistatused III:2. Paralleelide register I. Tartu: Eesti Kirjandusmuuseum.

Krikmann, Arvo & Saukas, Rein (toim.) 2012: Eesti mõistatused III:1. Tartu: Eesti Kirjandusmuuseum.

Krikmann, Arvo & Saukas, Rein (toim.) 2002: Eesti mõistatused. II. Tartu: Eesti Keele Sihtasutus.

Krikmann, Arvo & Saukas, Rein (toim.) 2001: Eesti mõistatused. I. Tartu: Eesti Keele Sihtasutus

Kuusi, Matti et al. 1985: Proverbia Septentrionalia. 900 Balto-Finnic Proverb Types with Russian, Baltic, German and Scandinavian Parallels. FFC 236. Helsinki: Suomalainen tiedeakatemia.

 

VTT Outi Lauhakangas ja KT Liisa Granbom-Herranen ovat akateemikko Arvo Krikmannin suomalaisia paremiologikollegoja.

 

[1] Ote on alun perin englanniksi kirjoitetusta kirjeestä. Kirjeessä viitataan Krikmannin kirjoittamaan Portugalin Taviran ICP2010-paremiologikollokvion vuosijulkaisun artikkeliin ”An attempt at multidimensional structural classification of American proverbs”, Tavira 2011.

[2] Ote Arvo Krikmannin viroksi kirjoittamasta pitkästä kirjeestä Outi Lauhakankaalle. Tartto 2009.

Lectio: Andreas McKeough

Sodan kokemukset muuntuvat kerronnaksi

Andreas McKeough’n Lectio praecursoria Helsingin yliopistossa 28.1.2017

 

99 vuotta sitten Suomessa alkoi sota, jonka yksilölliset, kulttuuriset ja sosiaaliset vaikutukset kantautuivat pitkälle, yli sukupolvien. Suomessa sodittiin talvella ja keväällä 1918 sota, jossa monta erilaista pyrkimystä ja ristiriitaa sulautui yhdeksi aseelliseksi konfliktiksi, punaisten ja valkoisten väliseksi sisällissodaksi. Tällä konfliktilla oli merkittäviä vaikutuksia vastaitsenäistyneen kansakunnan mielenmaisemaan ja konkreettisemmin myös yhteiskuntaan. Tutkimukseni ei tarkastele sotaa historiallisena tapahtumana tai keskity suoranaisesti sen yhteiskunnallisiin vaikutuksiin. Se kohdistuu sodan kokemiseen ja sodan kirjalliseen, kerronnalliseen käsittelyyn: siihen, miten sodan kokeneet yksilöt – eri-ikäiset naiset ja miehet eri puolilta Suomea – ovat käsitelleet sotaan liittyviä omakohtaisia kokemuksiaan kerronnan avulla.

Vuoden 1918 sotaa on käsitelty yksilöllisesti ja ryhmissä sekä vaikenemalla että kertomalla, puhumalla ja kirjoittamalla. Melkein sata vuotta sitten sodittua sotaa koskevaa vaikenemista ja sodan käsittelyä vaikenemisen avulla on vaikea tavoittaa ja analysoida nykyhetkestä käsin, koska vaikeneminen ei jätä itsestään suoria jälkiä. Onkin luonnollista, että empiirisen tutkimuksen keinot sopivat paremmin historialliseen, kielellisistä ilmaisuista koostuvaan sekä kommunikaation että tallentamisen avulla välittyvään ja tavoitettavaan tiedon tutkimukseen. Historiallisia tapahtumia koskeva tieto ja myös sen välittymisen ja välittämisen tavat muuntuvat ajan kuluessa. Kuitenkin myös ikivanha tieto säilyttää merkityksiään ja voimaansa, kunhan tiedon välittäjä ja vastaanottajat ovat, ainakin tiettyyn pisteeseen saakka, semanttisesti ja kognitiivisesti samalla aaltopituudella. Kerronnan tuottamisen ja välittämisen prosessit voidaankin hahmottaa ilmiönä, jonka tietyt funktionaaliset, strukturaaliset ja jopa sisällölliset piirteet näyttäytyvät yleismaailmallisina ja toistuvina.

Kokemukset välittyvät kertomalla

Kerronnan tuottamisen, välittämisen ja vastaanottamisen prosessien kognitiivinen, sosiaalinen ja esteettinen merkitys kiteytyy narratiivin käsitteeseen. Se on käsite, joka ja jota on laajasti määritelty ja sovellettu tutkijoiden mielessä ja kielessä, tutkimusalan ja tutkimuksen kohteiden vaihdellessa. Vaikka tämä tekee narrativiin käsitteestä hyvin laajan, tarkoittaa se samalla sitä, että kyse on käsitteestä, joka on hyväksytty tarkoittamaan ilmiökokonaisuutta, jonka tiedolliset ja muodolliset ominaispiirteet ovat ihmisyydelle keskeisiä, niin tiedon välittämisen, omaksumisen kuin minäkäsitystemmekin kannalta merkityksellisiä. Itse ajauduin narratiivien, kerronnan ja kerrotun, teoreettiseen maailmaan siten, että kiinnostuin vuoden 1918 sodan yksilöllisestä kokemusmaailmasta. Jossain vaiheessa minulle valkeni, että tie kokemusten ääreen vie vain yhtä reittiä: pyrkimällä ymmärtämään kerrontaa erilaisiin psyykkisiin prosesseihin ja ilmauksellisiin tavoitteisiin lähtemättömästi kytkeytyvänä toimintana. Tutkimuksessani tarkastelen kerrontaa prosessina, jonka ulottuvuuksia on mahdollista tavoittaa kertomuksista analyyttisin keinoin. Toisin sanoen katson, että kerronnasta, etenkin omakohtaisiin kokemuksiin kohdistuvasta kerronnasta, on mahdollista löytää viitteitä niistä tekijöistä, jotka ovat vaikuttaneet siihen, miksi ja miten kertojat kertovat. Lähtökohtana on ennen kaikkea Jerome Brunerin (esim. Bruner 1986; 1991) hahmottelema ajatus siitä, että ihmiset käsittelevät todellisuuksiaan sellaisten narratiivisten prosessien avulla, jotka tuottavat sekä mentaalisia, sisäisiä, että kommunikoituja kertomuksia. Tämä pohjustaa näkemystä siitä, että yksilöiden minäkäsityksen ohella myös todellisuuskäsitykset muodostuvat kerronnallisesti, elämästä ja maailmasta kertomalla.

Kiinnostus vuoden 1918 sodan kokemusmaailmaa kohtaan virisi minussa lukioikäisenä, kun luin Väinö Linnan romaanitrilogian Täällä Pohjantähden alla. Vasta tapa, jolla Linna kuvaa Akseli Koskelan ja hänen perheensä raskaita vaiheita sodan lopussa ja sodan jälkeen, avasi silmäni sodan traagisuuteen, toisin kuin aiheen pintapuolinen käsittely historian tunneilla yläasteella. Arvelen, että kyseisellä romaanisarjalla on ollut samanlainen vaikutus moniin muihinkin, etenkin ilmestymisaikanaan. Enkä yhtään ihmettele, miksi juuri se vilkastutti vuoden 1918 sotaa koskevan keskustelun ja nosti sodan erilaiset tulkinnat jälleen kansankunnan huulille. Myöhemmin luin isoisäni omaelämäkerrasta, että Linnan romaaneilla oli keskeinen vaikutus siihen, että lapsena Vapaussodan historiaa ahminut pappi ymmärsi sen, että on olemassa muitakin totuuksia kuin vallanpitäjän totuus. Romaanihahmo Akseli Koskela ei muistini mukaan puhu Linnan romaaneissa juurikaan, jos lainkaan, sotakokemuksistaan kotiin päästyään, vaan kanavoi tunteensa fyysisen työn tekoon.

Vaikeista asioista onkin vaikea puhua, saati kirjoittaa. Vaikenemisen ja juhlistamisen ääripäiden ohella vuoden 1918 sotaa on kuitenkin käsitelty erittäin laajasti historiallisten tarinoiden ja kirjallisen kokemuskerronnan avulla. Sodan ajankohta heti itsenäistymisen jälkeen ja sen yksiselitteinen lopputulos – valkoisten selvä voitto – vaikuttavat lähtemättömästi siihen, miten ja mitä sodasta on kerrottu, niin suullisesti kuin kirjallisestikin. Sodan jälkeisinä vuosikymmeninä sodan historiallisia tulkintoja hallitsivat sodan voittajat, jotka myös kirjoittivat sodasta ahkerasti. Valkoisen osapuolen laajamittainen ja systemaattinen sodan käsittely ja juhlistaminen 1920- ja 1930-luvuilla on nykyperspektiivistä nähtävissä toimintana, joka sekä artikuloi että konstruoi valkoisten ideologiaa ja ideologista yhtenäisyyttä. Sodan valkoisia rivimiehiä kehotettiin kirjoittamaan kokemuksistaan sodassa, historiallisen tiedon ja sodan muistojen tallentamiseksi. Tämä tarjosi mahdollisuuden sodan kokemusten kertaamiseen, jäsentämiseen ja käsittelyyn yksilötasolla ja sellaisesta asemasta käsin, jossa oma ideologia ja toiminta sodassa tukivat toisiaan. Nämä nähtiin lisäksi itsestäänselvästi perusteltuina, asioina joita ei tarvitse selittää pitkällisemmin kerronnan kohdeyleisölle. Sodan punaiselle osapuolelle samankaltainen laajamittainen mahdollisuus avautui vasta 1960-luvulla, yhteiskunnallisten muutosten ja ajan kulumisen myötä. Tämä osapuolten välinen ajallinen ero aineiston laajassa tuottamisessa näkyy nykypäivänä arkistoihin tallennetuista aineistosta ja luo myös tietynlaisia rajoitteita vuoden 1918 sotaan osallistuneen sukupolven sotaa koskevan kokemuskerronnan tutkimiseen pitkäaikaisena ja dynaamisena prosessina.

Monivaiheinen tutkimusprosessi

Väitöstutkimukseni sai alkunsa kandidaatin tutkielmastani, jossa tutkin amatöörimäisesti vuoden 1918 sodan kerronnasta välittyviä kulttuurisia ja maailmankatsomukseen viittaavia ilmauksia. Jatkoin samalla linjalla pro gradu -tutkielmassani ja siten myös väitöskirjani lähti liikkeelle siitä kiinnostuksesta, jota koin vuoden 1918 sodan kokeneiden yksilöiden kokemuksia, heidän maailmankatsomuksiin viittaavia sodan selityksiä ja yksilöiden kulttuurisia taustoja sekä ennen kaikkea edellä mainittujen yhteyksiä kohtaan. Väitöskirjatutkimuksen edetessä tutkimuskysymysten kannalta yhä keskeisempään rooliin nousi se, miten kirjallisesti kertominen sotaan liittyvistä kokemuksista on toiminut näiden kokemusten käsittelyn – läpikäymisen, artikuloinnin ja ymmärtämisen – välineenä. Kuitenkin kiinnostukseni kerronnasta erottuviin ideologisiin ja kulttuurisiin ilmaisuihin säilyi. Lopulta väitöskirjani tutkimuskysymys muodostuikin osin päällekkäisestä vyyhdistä, joka sisältää kysymykset siitä, miten aineistoni kertojat kuvaavat sotaa teksteissään, miksi he kirjoittavat sodasta ja kenelle he kirjoittavat, miten kertojat viittaavat sosiaalisin tekijöihin ja kulttuuriseen tietoon sodan kuvaamisen ja kokemusten käsittelyn yhteydessä, ja vielä miten kertojat selittävät sotaa maailmankatsomustensa pohjalta ja minkälaisia subjektiivisia, kokemuspohjaisia ja ideologisia sodan ymmärrysmalleja kerronnasta erottuu.

Näiden tutkimuskysymysten prototyypit mielessäni suuntasin arkistoihin väitöstutkimuksen alkutaipaleella ja aloin lukea sotaa koskevia tekstejä. Niiden lisäksi tutkimusaineiston muodostamisen taustalla vaikutti kaksi lähtökohtaa: ensinnäkin etsin eri arkistoista tekstejä, joissa korostuu henkilökohtainen ote, toisin sanoen omista kokemuksista, ajatuksista ja tunteista kertominen, ja toiseksi pyrin myös muodostamaan aineiston, jonka kertojat olivat vuonna 1918 eri-ikäisiä, erilaisista sosiaalisista taustoista ja eri puolilta Suomea. Pyrin myös muodostamaan aineiston, jossa ilmaisun toistuvat piirteet ovat muodollisesti erilaisia. Tämän vuoksi otin aineistooni sekä muistelma- että päiväkirjatekstejä. Osa näistä teksteistä oli minulle tuttuja jo kandidaatin tutkielman kirjoittamisen ajalta. Halusin sisällyttää ne väitöskirjaani sen takia, että koin näkeväni niissä tietynlaisia sisällön ja ilmaisun tasoja. Näiden tavoittaminen oli seurausta kymmenistä lukukerroista ja tekstien merkitysten miettimisestä. Jälkikäteen olen usein miettinyt, olisiko tutkimusprosessi ollut suoraviivaisempi ja myös tutkimuksen tulokset merkittävämpiä, mikäli olisin valinnut aineistooni tekstejä, joiden sisältö ja ilmaisu olisivat samankaltaisempia, esimerkiksi vain muistelmatekstejä. Toisaalta aineiston monipuolisuus tekee siitä myös monisärmäisen. Tosin näitä särmiä on ollut joskus vaikea tavoittaa ja kuvata verbaalisti. Aineiston muodostamiseen vaikutti myös se, että henkilökohtaisella otteella pian sodan jälkeen kirjoitettuja punaisten muistelmia oli hyvin vaikea löytää. Tämä vaikutti osaltaan siihen, että päätin sisällyttää aineistooni sekä muistelmia että päiväkirjoja.

Vaikka tutkimukseni johdatti minua syvälle kokemusten ja kerronnan teoreettisiin maailmoihin, olen tutkimusprosessin alusta saakka ollut kiinnostunut ennen kaikkea kahdesta vuoden 1918 sodan kokemiseen ja tulkitsemiseen liittyvästä, toisiinsa läheisesti kietoutuvasta aspektista: ensinnä, minkälaisen kulttuurisen ja ideologisen tiedon varassa aikalaiset tulkitsivat sotaa? Toiseksi, miten ja missä määrin sodan tulkintamalleissa yhdistyy subjektiivinen ja kulttuurinen tieto? Tämä kiinnostus on ohjannut teoreettista työskentelyäni. Tutkimuksen alussa paneuduin ennen kaikkea maailmankuvan ja maailmankatsomuksen käsitteisiin, sillä näin – ja yhä näen – nämä käsitteet parhaana nimittäjänä sille, minkälaisen kuvan yksilöt rakentavat maailmoistaan ideologisen tiedon avulla. Tämän jälkeen syvennyin siihen, mitä tarkoittaa kulttuurinen, jaettu tieto. Viimeinen suuri teoreettinen etappi oli pureutua siihen, mikä on kokemus, ja miten kokemuksista kerrotaan muille. Läpi kaikkien näiden vaiheiden pyrin lukemaan myös mahdollisimman paljon teoreettista kirjallisuutta narratiiveista. Nähdäkseni tämä käsitekimppu – kokemus, kerronta, kulttuurinen tieto, maailmankuva ja maailmankatsomus – on näkökulmani kannalta keskeinen. Tämän vuoksi koin tutkimusprosessin alusta alkaen, että näiden käsitteiden tarkastelu ja myös määrittely on välttämätöntä. Olen usein kokenut lievää turhautumista, kun näitä käsitteitä – samoin kuin käsitettä kulttuuri – ei pohdita ja problematisoida kovinkaan usein kulttuurintutkimuksen alan erilaisissa tutkimuksissa, vaikka niitä muuten viljellään laajasti. Vaikka teoreettiset pohdinnat johtavatkin helposti eklektismiin ja liian laajoille kierroksille, olen kokenut tutkimukseni alusta lähtien tärkeänä sen, että taustoitan ja määrittelen itselleni ja lukijalleni ne käsitteet, jotka olen sisällyttänyt teoreettiseen viitekehykseen.

Yksilön maailmankuva on mielestäni luonnon, ihmisten ja kulttuurin alkuperää ja luonnetta koskevien perusoletusten ja niihin pohjautuvien perusarvojen järjestelmä. Yksilön maailmankatsomus on puolestaan tiedon järjestelmä, jonka komponentit pohjautuvat yksilön maailmankuvaan ja laajemmin sen taustalla vaikuttaviin ideologisiin diskursseihin. Se muodostuu tiedosta, jota yksilö aktiivisesti ja tiedostavasti valikoi ja muokkaa elämänsä ja sen olosuhteiden selityksiksi. Kulttuurinen tieto on kollektiivista ja sosiaalista tietoa, tietyn kulttuurin jäsenien jakamaa tietoa maailmasta. Se muodostuu ja välittyy sosiaalisessa interaktiossa ja merkitysten muodostamisen yksilöllisissä ja kollektiivisissa prosesseissa. Kulttuurinen, jaettu tieto, joka kohdistuu historiaan elettynä, koettuna ja tulkittuna menneisyytenä, rakentuu kollektiivisen muistamisen prosesseissa. Kokemus on kognitiivisen prosessin tuottama mentaalinen representaatio; mieleen tallentunut tieto siitä, mitä on tapahtunut ja miltä se on tuntunut. Kokemus tietystä asiasta muodostuu spesifissä kontekstissa tapahtuvana toimintana ja tiedostettujen elämysten aistimisena, tuntemisena ja ajattelemisena. Kokemusten sisältöihin ja sävyihin vaikuttavat myös emootiot, erilaiset biologiset, keholliset ja kemialliset reaktiot, sekä tunteet eli tiedostetut emootiot.

Tavoittaakseni aineistoni tekstien viittauksia kulttuuriseen ja ideologiseen tietoon, konstruoin käsitteen kerronnan sosiokulttuurinen jäsentäminen. Pyrin sen avulla tiivistämän sitä, miten ja miksi omaelämäkerrallisessa, omakohtaisiin kokemuksiin kohdistuvassa kerronnassa viitataan jaettuun tietoon, niin sen kiteytyneisiin muotoihin kuin sen muodostamiin laajoihin viitekehyksiin. Samalla käsitteestä muodostui metodinen apuväline, jolla kuvata niitä kerronnan sisältöjä ja viittaussuhteita, joihin pyrin keskittymään analyysissani.

Tutkimus sisältää kaksi analyyttista osiota, jotka molemmat koostuvat erilaisten kerronnallisten ilmiöiden tarkastelusta. Näin molemmat osiot ovat ikään kuin kerrostuneita, ja osin päällekkäisiäkin. Ensin tarkastelin tekstien kerrontaintentioita ja kerrontaotteita sekä aineiston teksteihin sisältyvää kerronnan sosiokulttuurista jäsentämistä; sitä, miten kertojat viittaavat kulttuuriseen tietoon ja kuvaavat sosiaalisia tekijöitä. Sitten tarkastelin tekstien sisältämiä kerrontastrategioita, kerronta-ajan vaikutusta kerrontaan, kokemusten kerronnallista esittämistä ja lopuksi vielä sitä, miten kerronnan sosiokulttuurinen jäsentäminen ja teksteistä erottuvat sodan ymmärrysmallit heijastavat kertojien maailmankatsomusten ominaispiirteitä vuoden 1918 sodan osalta. Löysin aineistoni 12 tekstin joukosta 5 eri kerrontastrategiaa. Nimesin strategiat seuraavasti: 1) arki- ja tunnepainottunut, reflektiivinen kirjoittaminen, 2) havainnoiva, paikallishistoriallinen elämäkerronta 3) marginalisoitujen historiakäsitysten ja kokemusmaailmojen välittäminen ja käsittely 4) vapaussodan historiakäsitysten konstruointi ja välittäminen ja 5) elämänhistorian affektiivinen konstruointi ja välittäminen.

Kerronta, elämänhistoria ja kulttuuri

Monialainen ja kieltämättä myös polveileva analyysi valottaa vuoden 1918 sodan kokemusten kerronnallista käsittelyä tutkimukseen valitsemieni, hyvin erilaisten aineistojen osalta ja siten tuo esiin myös vuoden 1918 sodan henkisiä ja fyysisiä vaikutuksia yksilöiden elämään. Tutkimus osoittaa, että kokemusten omaelämäkerrallinen, kerronnallinen käsittely on jatkuvaa ja luonteeltaan dialogista, reflektiivistä ja tavoitesidonnaista – ihminen muuttuu läpi elämän, ja samalla muuttuu myös suhde omiin kokemuksiin. Aika voi kullata muistot ja parantaa haavat, mutta toisaalta myös palauttaa mieleen kivuliaat kokemukset ja omat epäonnistumiset. Havaitsinkin, että vuoden 1918 sodan kokemusten kerronnallisen käsittelyn tapaan vaikuttaa keskeisesti kerronta-aika: miten paljon aikaa on kulunut kerrotuista kokemuksista ja miten ja missä määrin kertojat ovat kyenneet prosessoimaan – toisin sanoen artikuloimaan, kertaamaan ja analysoimaan – kokemuksiaan ja tunteitaan mentaalisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti.

Kerronta tapahtuu ajassa ja paikassa, ja sekä kerronnan sisältöön että muotoon vaikuttaa laajasti kerronta-ajan historiallinen konteksti, niin yleisellä tasolla – yhteiskunnallisten ja kulttuuristen tekijöiden muodossa – kuin yksilötasollakin, elämänhistoriallisesti. Etäisyys koettuihin tapahtumiin määrittää myös sitä tutkimuksesta selvästi esiin tulevaa, myös kerronnan tyylipiirteisiin ja funktioihin kytkeytyvää eroa, joka piirtyy päiväkirjojen ja muistelmatekstien välille: päiväkirjassa koetut kokemukset ovat lähellä ja kerronta keskittyy kokemusten herättämiin tunteisiin, kun taas muistelmateksteissä elämänhistoriallisten ja historiallisten syy-seuraussuhteiden tunteminen määrittää vahvasti kokemusten käsittelyä. Tämän vuoksi päiväkirjat paljastavat paljon siitä, miltä kokemukset ovat tuntuneet ja minkälaisia ajatuksia ne ovat kokemisen hetkellä herättäneet, kun taas muistelmatekstit paljastavat kertojiensa elämäntarinoita ja sisäisiä, mentaalisia tarinoita vuoden 1918 sodan kriisistä.

Tämän lisäksi havaitsin, että kokemusten kerronnalliseen käsittelyyn vaikuttaa keskeisellä tavalla koettujen kokemusten luonne, kertojan kulttuurinen tausta ja maailmankatsomus ja kerronnan kohdeyleisö. Nämä kaikki ohjaavat ja määrittävät kerronnan intentioita, sen syitä ja päämääriä. Kerronnan intentioiden ja kerronnan tyylilajin vaikutus näkyy siinä, miten tekstien kertojat konstruoivat narratiivista toimijuutta; miten he esittävät itsensä omaelämäkerrallisen subjekteina, toimijoina ja kokijoina tekstin kuvaamassa maailmassa. Kertojien kulttuuristen taustojen ja maailmankatsomusten osalta havaitsin, että valkoiset kertojat eivät juuri lainkaan kuvaa kulttuurisia ja sosiaalisia taustojaan, vaan korostavat vuoden 1918 sodan ideologista luonnetta ja oman osapuolen nationalismia, mikä sodan kontekstissa tarkoittaa ennen kaikkea antivenäläisyyttä. Kaikki punaiset kertojat identifioituvat työväenliikkeeseen ja kuvaavat laajemmin sosiaalisia ja kulttuurisia taustojaan. Työläisidentiteetin luonne vaihtelee kuitenkin kertojien kesken: joillakin on kyse yksinkertaisesti eletyn elämän määrittämästä, korostetun sosiaalisesta suhteesta toisiin ihmisiin, kun taas jotkut kertojat identifioituvat työväenluokkaan edellä kuvatun “yhteiskuntakokemuksen“ ohella myös teoreettisesti, sosialistisen yhteiskuntakäsityksen muodossa.

Vaikka olen kyennyt, jopa itseäni yllättävällä tavalla, etäännyttämään itseni aineistoni kertojista ja heidän traagisista kokemuksistaan sodassa, koko tutkimusprosessin ajan on mielessäni ollut se, miten onnekas olen, kun en ole kokenut sotaa. Toivonkin, että tutkimukseni voisi toimia muistutuksena siitä, miten tuhoisia sodat, niin sisäisiä kun ulkoista vihollista vastaan, ovat niin yhteiskunnallisesti, kulttuurisesti kuin yksilötasollakin, fyysisesti ja psyykkisesti. Toivon hartaasti, että saan elää elämäni loppuun kokematta sotaa, ja mikäli saan, olen onnekas.

McKeough, Andreas 2017: Kirjoittaen kerrottu sota. Tutkimus vuoden 1918 sodan kerronnallisesta käsittelystä omaelämäkerrallisissa teksteissä. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Helsinki 2017, 345 s. [https://helda.helsinki.fi/handle/10138/174000]

 

Kirjallisuus

Bruner, Jerome 1991: Acts of Meaning. Harvard University Press, Cambridge, Massachusets.

Bruner, Jerome 1986: Actual Minds, Possible Worlds. Harvard University Press, Cambridge, Massachusetts.

 

FT Andeas McKeough työskentelee opettajana Tartossa

Lectio: Jussi Lehtonen

Kansatieteellinen tulevaisuudentutkimus

Jussi Lehtosen lectio praecursoria Turun yliopistossa 22.10.2016

 

Jussi Lehtonen

Aloitetaan miettimällä jotakin arkiaamua jossakin suomalaisessa kaupungissa. Ratin takana istuu äreähkö keski-ikäinen mies, joka yrittää selvitä aamuruuhkan läpi työpaikalleen. Kaistat ovat täynnä autoja, liikenne matelee, torvet soivat ja kuten joka aamu, iso risteys on tukossa autoista, kun liikennevalot viimein vaihtuvat.

Kun auton kuljettaja on aikansa sadatellut tilannetta ja jono lähtee taas vetämään, takapenkillä istuva kansatieteilijä kumartuu hieman eteenpäin ja käynnistää digitaalitallentimensa. Ensimmäinen kysymys singahtaa ilmoille ja vilkas keskustelu täyttää auton. Autoilija pääsee purkamaan tuntojaan aamuliikenteen epäkohdista. Palataan tähän tilanteeseen vielä lopuksi uudelleen.

Kansatiede ajassa

Kansatieteellinen tutkimus on aina elänyt ajassa. 1800-luvulla etsittiin suomalaisuuden juuria ja 1900-luvulla seurattiin perinteisen maaseutuyhteiskunnan muuttumista kaupungistuneeksi Suomeksi. 2000-luvulla Turun yliopiston kansatieteen oppiaineessa tutkimuksen keskiössä ovat monet nykyhetkeen linkittyvät ilmiöt ja asiat. Nämä kaikki tutkimusteemat, vuosisadasta riippumatta, käsittelevät usein ihmisen elämää sen eri ilmenemismuodoissa sekä yksilön selviytymistä jokapäiväisessä arjessa.

Ihmiset elävät arkielämää myös tulevaisuudessa. Aikataso ei olekaan kansatiedettä määrittävä tekijä – tai paremminkin, aikataso ei rajaa kansatieteellisen tutkimuksen tekemistä. Usein ihmiset edelleen mieltävät kansatieteen historiaan kiinnittyväksi tieteenalaksi, joka tutkii menneitä asioita. Kärjistetysti voidaan ehkä sanoa, että kansatiede voisi näyttää tutkivan rukinlapoja ja hanhenjalkaäkeitä ja sellaista mennyttä yhteiskuntaa ja rahvasta, jota ei enää ole. Mutta tämä ei ole totuus, kuten tiedämme.

Toki kansatieteilijä usein edelleenkin tutkii historiallista arkielämää ja tämä on hyvin tärkeää tutkimusta. Jotta ymmärrämme nykyhetken elämäämme, meidän tulee tietää miten ennen on tehty ja mitkä ratkaisut ovat johtaneet ympärillämme näkyvän maailman muotoutumiseen. Samaan aikaan tehdään paljon tutkimusta, jossa keskiössä on nykyhetki ja sen kulttuuriset piirteet sekä arkielämän ilmenemismuodot nykyisissä yhteiskunnissamme.

Kansatieteen professori Pekka Leimu on kirjoittanut vuonna 1992 ilmestyneessä artikkelissaan kansatieteen tutkimuskohteista. Hänen mukaansa kansatieteen professori Ilmar Talve määritteli 1970-luvulla kansatieteen tutkimuskohteiksi esimerkiksi esiteollisen ajan kansankulttuurin, teollisuustyöväen tutkimuksen sekä urbaanin kansatieteen – mutta laajempana käsitteenä myös nykyhetken tutkimuksen. Talve ei mainitse tulevaisuutta eikä se liioin Leimun artikkelin kirjoitushetkellä, eli 1990-luvun alussa, ollut vielä kansatieteellisen tutkimuksen aikatasona. Leimu kuitenkin kirjoittaa artikkelissaan myös siitä, miten kaikille tieteenaloille on tärkeää kehittyä edelleen ja näin ollen myös kansatiede tullee kehittämään tutkimuskohteitaan tulevaisuudessakin. (Leimu 1992, 203–11 passim.)

Tässä tutkimuksessani olen kehittänyt kansatieteen tutkimuskohdetta edelleen eteenpäin. Olen laajentanut Pekka Leimun ja Ilmar Talven aiemmin määrittelemien tutkimuskohteiden aikatason nykyhetkestä kohti tulevaisuutta. Kansatieteessä tämä on uutta. Rakennan tutkimuksessani skenaarioita ihmisten tulevaisuuden arkielämästä. Tämä tulkinta rakentuu vahvan historian ja nykyhetken tietämyksen päälle. Taito hahmottaa pitkä aikajana ja siinä tapahtuneita kehityskulkuja ja muutoksia nimenomaan tavallisen ihmisen näkökulmasta onkin mielestäni kansatieteellisen tulevaisuudentutkimuksen vahvuus.

Tulevaisuus tutkimuskohteena

Käsitteenä kansatieteellinen tulevaisuudentutkimus on uutta. Ennen käsillä olevaa tutkimusta ei tulevaisuudentutkimuksen menetelmiä ja näkökulmia ole käytetty tämän tasoisessa kansatieteellisessä tutkimuksessa. Tieteenalallamme on totuttu helposti yhdistelemään menetelmiä, teorioita ja näkökulmia toisilta tieteenaloilta. Pääasia on se, että saamme ihmisten arkielämään liittyvään tutkimuskysymykseemme vastauksia eikä se, että käytämme tiedon prosessoinnissa tai hankinnassa juuri täsmällisesti omia välineitämme – unohtamatta kuitenkaan kenttätyön leimallisuutta kansatieteellisessä tutkimuksessa.

Tässä mielessä ajateltuna tulevaisuudentutkimus ei siis ole mitään uutta ja yllättävää, kun sitä tarkastelee kansatieteilijänä. Mutta uutta onkin nimenomaan tulevaisuudentutkimus tieteenalana, jota ei aiemmin ole kansatieteeseen yhdistetty. Ja toisaalta, myös tutkimuksen ajallinen elementti on uusi. Historian ja nykyhetken rinnalle on nyt näkyvästi nostettu myös tulevaisuuden arki.

Kansatiede on tulevaisuudentutkimukseen verrattaessa vanha tieteenala. Sen sijaan tulevaisuudentutkimus on Suomessa vakiinnuttanut tieteellisen oppituolin asemansa vasta aivan viime vuosina. Tiedonalaksi kutsuttuna se on kuitenkin jo pitkään tehnyt merkittävää tutkimusta lukuisten tärkeiden teemojen parissa, maailmanlaajuisesti ja yhteiskunnalliseen keskusteluun aktiivisesti osallistuen.

Yksi näitä kahta tieteenalaa meidän ajassamme yhdistävä tekijä onkin ajankohtaisuus. Kansatieteessä me olemme tarttuneet helposti tutkimusteemoihin, jotka juuri sillä hetkellä tuntuvat olevan merkityksellisiä yhteiskunnassa tai ovat jotenkin murrostilanteessa. Nämä ovat usein juuri niitä ilmiöitä, joita muut tieteenalat eivät tutki. Tulevaisuudentutkimus miettii asiaa vielä tästä eteenpäinkin ja näkee nykyhetken lähtöalustana tulevaisuudelle, jonka me itse rakennamme.

Tulevaisuuden ymmärtäminen tutkimuskohteeksi saattaa osoittautua joillakin tieteenaloilla haasteeksi. Tulevaisuudentutkija Pentti Malaska kirjoittaa, että niin sanotut vanhat tieteenalat eivät helposti tavoita yhteiskunnan murroskohtia. Siihen on hänen mukaansa syynä näiden tieteenalojen tarve erottautua muista tieteenaloista. Toisin sanoen, nämä niin sanotut vanhat tieteenalat tutkivat jotakin ilmiötä pääasiassa oman suppean näkökulmansa avulla eivätkä laaja-alaisesti, kuten tulevaisuudentutkimus. Voimakas tarve erottautua muista tieteenaloista vahvistaa siis muureja ja vähentää monimuotoisten ja soveltavien tulosten saamista. Muutoksen tutkiminen muilla tieteenaloilla alkaa Malaskan mukaan vasta, kun on tarpeeksi esimerkiksi kirjallista tai muuta tieteenalalle tyypillistä aineistoa saatavilla. (Malaska 1993, 10–13 passim.)

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ilmiö on ehtinyt jo tapahtua ja muotoutua jonkinlaiseksi ennen kuin nämä niin sanotut vanhat tieteenalat rohkenevat tehdä siitä tutkimusta. Tulevaisuudentutkimus sen sijaan ei arastele tarttua kehittymässä oleviin ja sirpaleiselta tuntuviin tutkimusaiheisiin, joiden lähteistöä ei voi vielä kaivaa suoraan kirjastosta tai arkistosta, tai saada talteen edes haastattelemalla. Yhteiskunta on monimuotoinen toimintaympäristö. Perustutkimuksen kartoittamat teemat ovat merkityksellisiä lähtökohtia monitieteiselle soveltavalle tutkimukselle.

Soveltava kansatiede

Tulevaisuudentutkimus on yhteiskunnallisesti vaikuttava tieteenala, jonka merkitys nähdään tärkeäksi aina eduskuntaa myöten. (Tulevaisuusvaliokunta (www).) Yhdistettynä kansatieteeseen, tulevaisuudentutkimuksen avulla on mahdollista vaimentaa mahdollisten tulevien ongelmien vaikutusta ihmisten jokapäiväiseen elämään. Toisaalta voidaan rakentaa sellaisia tulevaisuuksia, joissa ihmiset viihtyvät ja kohtaavat toisensa ja tekevät työtään niin, että arjen muutos nousee ihmisistä itsestään. Tämä sopii hyvin yhteen soveltavan kansatieteen näkökulman kanssa.

Tulevaisuudentutkija Mika Mannermaa on kirjoittanut osuvasti monitieteisyyden ja uusien näkökulmien tarpeesta. Hänen mukaansa ”potkuriteknologian asiantuntijat olivat huonoja ennakoimaan lentokoneiden tulevia huippunopeuksia siinä vaiheessa, kun uusi teknologia, suihkuturbiinit, oli vasta oraalla heikkona signaalina ja muiden kuin potkuriteknologian asiantuntijoiden pätevyysalueella”. Mannermaan mukaan tutkijan on hedelmällistä aika ajoin osallistua toisenlaisten paradigmatodellisuutta edustavien tieteenalojen tilaisuuksiin saadakseen etäisyyttä omaan aiheeseensa. (Mannermaa 2004, 23.)

Monitieteisyys on merkittävä voimavara, joka on nyttemmin huomioitu jo peruskoulujen uusien opetussuunnitelmienkin tasolla. Samalla yliopistoissa on ryhdytty tietoisesti rikkomaan vanhoja tieteenalojen raja-aitoja luomalla monitieteisiä opintokokonaisuuksia. Kuten eräät ruotsalaiset kansatieteilijät kirjoittavat, yliopisto-opiskelijoiden tarve niin sanottuun käytännönläheiseen tieteentekemiseen on kasvanut merkittävästi. Pelkästään teoreettisen asian opiskelu ei enää riitä, vaan samalla halutaan selvittää jotakin reaalimaailman ongelmaa ja löytää siihen ratkaisuja. (O’Dell & Willim 2011, 28.)

Samanlaisia näkökulmia nousee esiin myös muista yhteyksistä. Osana yliopistopedagogiikan opintoihin tekemääni tutkielmaa toteutin laajan kyselyn, jonka vastauksissa opiskelijat kaipasivat opintoihinsa enemmän monitieteisyyttä ja eri tieteenaloilta tulevien opiskelijakollegojen kanssa tehtäviä yhteisiä projekteja. Myös läheisempää suhdetta yhteiskuntaan, jossa elämme, kaivattiin. Vastaajat edustivat kaikkia Turun yliopiston tiedekuntia, eivät siis vain humanisteja tai kansatieteilijöitä. (Lehtonen 2016.)

Tulevaisuudentutkimus yhdistettynä kansatieteeseen on soveltavaa kansatiedettä. Soveltavaa kansatieteellistä tutkimusta on Suomessakin tehty, mutta siitä ei välttämättä ole käytetty tätä nimitystä. Soveltavan kansatieteen avulla tarjotaan ratkaisumalleja sellaisiin ongelmiin, jotka löytyvät joko tutkijan kehittämästä kysymyksenasettelusta tai esimerkiksi jonkin organisaation itse kuvailemista ongelmista. Monitieteisyys ja tiimityöskentely, jotka suomalaisessa yliopistoyhteisössä ovat toisinaan edelleenkin vasta kehitysasteella, ovat etnologien Billy Ehnin ja Orvar Löfgrenin mukaan tärkeitä soveltavan kansatieteen näkökulmaa käytettäessä. (Ehn & Löfgren 2009, 39, 44.) Tulevaisuudentutkimus on lähtökohtaisesti monitieteistä eikä kansatiedekään pyri rakentamaan muureja toisia tieteenaloja vastaan.

Tulevaisuudentutkimuksen menetelmiä on lukemattomia. Uusia kehitetään ja vanhoja muokataan koko ajan. Tätä tukee mainittu monitieteisyys: toiselta tieteenalalta tuleva tutkija voi kehittää olemassa olevasta tutkimusmenetelmästä omien lähtökohtiensa ja osaamisensa avulla juuri itselleen parhaiten sopivan. Kuten tulevaisuudentutkija Wendell Bell sanoo, tulevaisuuden näkökulman pystyy löytämään lähes jokaisesta tutkimusaiheesta. Hän toteaa, että tulevaisuudentutkijoiden tarkoituksena ei ole omia tieteenalaa vain itselleen. (Bell 2003, 113.) Tämä mahdollistaa mutkattoman monitieteisyyden ja menetelmäkehityksen sekä laajan yhteiskunnallisen vaikuttavuuden. Tulevaisuudentutkimus ei rakenna raja-aitoja vaan pyrkii rikkomaan niitä.

Soveltava kansatiede ja tulevaisuutta rakentava tutkimus eivät ole vähemmän tieteellistä tiedettä kuin pelkästään teoreettisten asioiden käsitetasolla tapahtuva pohdiskelu. Soveltava kansatiede rakentuu, kuten etnologi Tom O’Dell kirjoittaa, oman tieteenalamme teorioiden ja historiallisen kehityksen päälle. (O’Dell 2009, 26.) Kansatieteilijä käyttää ongelmanratkaisutaitojaan esimerkiksi jonkin yhteisön, yksilön tai organisaation hyväksi.

Ulkopuolelta annettu tilaustyö ei tarkoita sitä, että hylkäämme osaamisemme kerätä aineistoa ja tulkita sitä kansatieteilijöinä. Sen sijaan otamme näkökulmaksi tilaajan maailmankuvan, josta meille luonteenomaisella tulkinnalla etsimme vastauksia tutkimusongelmaan. Kansatieteellisen tulevaisuudentutkimuksen kivijalkana ovat sekä kansatieteen että tulevaisuudentutkimuksen tieteenalojen perusteet ja lähtökohdat.

Tästä huolimatta elinkeinoelämän ja yritysmaailman toimintojen ainakin näennäinen edistäminen saatetaan edelleen kokea epäilyttävänä humanistien keskuudessa, vaikka näiden asioiden tutkiminen ja kehittäminen eivät tarkoita sielunsa myymistä markkinavoimille. (O’Dell 2009, 23–26 passim.) Tutkimuksen avulla pystyy tarvittaessa tuomaan esiin uudenlaisia näkökulmia myös yritysten ja kaupallisen sektorin pohdittaviksi. Samaan aikaan tällainen tutkimus herättää yhteiskunnallista ja esimerkiksi organisaatioiden sisäistä keskustelua.

Lopuksi

Palataan nyt esitykseni alussa mainitsemaani ruuhkassa seisovaan autoon. Kansatieteilijän lisäksi auton takapenkillä istuu nimittäin toinenkin henkilö. Hän on tulevaisuudentutkija. Kun nämä kaksi tutkijaa yhdistävät voimansa, autoilija ja monet hänen kanssakärsijänsä ruuhkassa saavat äänensä kuuluville uudella tavalla. Miltä ruuhka näyttää autoilijan silmin? Mistä ruuhka autoilijan mielestä johtuu? Millä toimenpiteillä se ehkä helpottaisi? Mitä merkityksiä ruuhka ja toiset autoilijat saavat autoilijan mielessä? Entä miten aika ruuhkassa voisi kulua hyödyllisesti? Ja niin edelleen. Kansatieteilijä ja tulevaisuudentutkija voivat myös sulautua yhdeksi tutkijaksi, joka hallitsee molemmat näkökulmat.

Esimerkiksi näiden tietojen avulla tutkija voi rakentaa nykytilananalyysin tutkimuskohteestaan. Sen jälkeen hän voi tarjota vaikkapa vaihtoehtoisia tulevaisuuskuvia ongelmien ja epäkohtien ratkaisemiseksi esimerkiksi liikennevirastolle, kaupungin virkamiehille tai autonvalmistajille. Soveltava kansatiede ja tulevaisuudentutkimus ovat yksi väylä ihmisten arjen helpottamisessa.

Kansatieteellisen tulevaisuudentutkimuksen perusteet on nyt luotu. Kuten tieteenaloilla yleensäkin, on seuraavaksi vuorossa pohdinta siitä, onko tässä uudessa lähestymistavassa jotakin sellaista, jota voidaan työstää edelleen ja jos voidaan, mihin suuntaan. Tieteenalan sisäinen sekä tieteidenvälinen keskustelu on tarpeen, jotta voidaan luoda jotakin uutta ja kehittää nyt luotuja aihioita tarvittaessa eteenpäin.

Ihminen on elänyt arkeaan historiassa. Hän on kokenut suuren sodan tai luonnonmullistuksen, josta voimme lukea historiankirjojen sivuilta. Massalta vaikuttava ihmisjoukko koostuu yksilöistä eikä massa ole yhtenäinen, vaikka se siltä ulospäin näyttäisi. Kansatieteilijä näkee historiassakin yksilön ja sama koskee nykyhetkeä ja tulevaisuutta. Yksilö toimii osana yhä individuaalimpaa maailmaa ja saattaa kuulua moniin fyysisiin ja virtuaalisiin yhteisöihin. Tämä ihminen elää omaa arkeaan myös tulevaisuudessa. Soveltavan kansatieteen ja tulevaisuudentutkimuksen näkökulmien avulla voidaan etsiä vaihtoehtoisia ratkaisumalleja tulevien vuosien ja vuosikymmenten arjen haasteisiin.

 

Lehtonen, Jussi 2016: Skenaarioita maaseudun palveluista. Kaupat, kirjastot, pankit ja postit historiasta tulevaisuuksiin. Annales Universitatis Turkuensis C 429. Turun yliopisto, Turku.
[http://www.doria.fi/handle/10024/125357]

Lähteet

Bell, Wendell 2003: Foundations of futures studies. History, purposes and knowledge. Volume 1: Human science for a new era. Transaction Publishers, New Brunswick.

Ehn, Billy & Löfgren, Orvar 2009: Ethnography in the marketplace. Culture Unbound. Journal of current cultural research 1/2009. Linköping University, Linköping. Ss. 31–49.

Lehtonen, Jussi 2016: Valmistusmylly ja yksittäiskurssitutkinto. Tulevaisuuskuvia Turun yliopiston opetuksesta vuonna 2025. Julkaisematon opinnäyte. Kasvatustieteellinen tiedekunta, Yliopistopedagogiikka, Turun yliopisto.

Leimu, Pekka 1992: The achievements and challenges of Finnish ethnology on the brink of the 1990s. Teoksessa Matti Räsänen (toim.): Pioneers. The History of Finnish Ethnology. Studia Fennica Ethnologica 1. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Malaska, Pentti 2003: Tulevaisuustietoisuus ja tulevaisuuteen tunkeutuminen. Teoksessa Matti Vapaavuori & Santtu von Bruun (toim.): Miten tutkimme tulevaisuutta? Tulevaisuuden tutkimuksen seura ry, Helsinki.

Mannermaa, Mika 2004: Heikoista signaaleista vahva tulevaisuus. WSOY, Helsinki.

O’Dell, Tom 2009: What’s the use of culture? Culture Unbound. Journal of current cultural research 1/2009. Linköping University, Linköping. Ss. 15–29.

O’Dell, Tom & Willim, Robert 2011: Composing ethnography. Ethnologia Europaea – Journal of European Ethnology. Volume 41:1. Museum Tusculanum Press, Copenhagen. Ss. 27–39.

Tulevaisuusvaliokunta (www). Tulevaisuusvaliokunta – Eduskunta. https:www.eduskunta.fi/FI/lakiensaataminen/valiokunnat/tulevaisuusvaliokunta/Sivut/default.aspx Luettu 12.10.2016.

 

FT Jussi Lehtonen työskentelee tutkijatohtorina Turun yliopiston kansatieteen oppiaineessa ”Eläinten toimijuus yhteiskunnassa” -tutkimushankkeessa (SA).

Lectio: Anna Hynninen

Arkistoille suunnatun aktiivisen muistelukerronnan kontekstualisointi ja variaatio

Anna Hynnisen Lectio praecursoria Turun yliopistossa 25.2.2017

 

Tämä lektio on koottu nykyhetken kokemuksista ja merkityksistä, mutta myös muistoista. Lektiota miettiessäni tulin jälleen hyvin tietoiseksi siitä, miten nykyhetkeä tulee selitettyä oman menneisyyden ja elämänhistorian kautta ja toisaalta miten menneestä tulee kertoneeksi nykyhetken perspektiivistä käsin.

Muistelu ja kerronta ovat ihmisen ikiaikaisia tapoja jäsentää omaa elämäänsä. Kertomalla omasta itsestämme kiinnitymme siihen yhteisöön, jonka keskellä elämme. Nykyään sosiaalisen median tarjoamat väylät, kuten blogit, Facebook tai Instagram ovat hyviä esimerkkejä omaelämäkerrallisesta tunnustamisesta.

Perinteisempi tapa kertoa itsestä on kirjata ylös omaelämäkerrallisia muistoja ja kirjoittaa niistä elämäkerta tai muistelmateos. Suomessa eri perinnearkistot ovat jo useamman vuosikymmenen ajan keränneet muistelua kokoelmiinsa. Esimerkiksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran eli lyhemmin SKS:n arkisto on järjestänyt erilaisia muistelukeruita yli sadan vuoden ajan. Arkistojen järjestämät keruut ovat olleet poikkeuksellisen suosittuja Suomessa (Pöysä & Timonen 2004). Keruuvastaajista löytyy ihmisiä, jotka kirjoittavat innokkaasti aina kun heitä kehotetaan. Väitöskirjassani perehdyn aktiivivastaajan Toini Pelkosen kerrontaan.

Aktiivikertoja Toini Pelkonen

Toini syntyi vuonna 1919 Viipurin-läänin Pyhäjärven pitäjässä karjalaiseen suurperheeseen. Lapsuuttaan Toini on kuvannut turvalliseksi, mutta työteliääksi maalaiselämäksi. Toini odotti kansakouluun pääsyä suurella innostuksella. Monessa maalaisperheessä ei kuitenkaan arvostettu koulunkäyntiä, koska se vähensi lapsista saatavaa taloudellista apua. Koulunkäynnin koettiin vaikuttavan työhön kasvatettujen lapsien työmoraaliin, sekä kasvattavan ruumiillista työtä vieroksuvaa ja herrasväkeä matkivaa nuorisoa. Erityisesti tyttöjen koulunkäyntiä epäiltiin, koska nainen pääsi naimisiin ilman kouluja. (Jauhiainen 1993, 80; Saari 1992, 261; Mikkola 2009, 259–260.) Toinikin joutui lykkäämään kouluun menoa vuodella. Päästessään vihdoin kouluun hän oli jo 9-vuotias. Toinin lempiaineita olivat historia ja erityisesti ainekirjoitus. Kansakoulun loppumisen jälkeen Toini olisi halunnut jatkaa opintojaan, mutta kotona ei siihen suostuttu. Rakkaus kirjoittamiseen kuitenkin säilyi.

Aikuisena ja viiden lapsen äitinä Toini tunsi perheen olevan hänen työnantajansa, eikä ”työaikana” ollut sopivaa harrastaa kirjoittamista. Kun nuorin lapsista muutti kotoa, Toini sai vihdoin omaa aikaa. Hän osallistui Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiön kirjoituskeruuseen saaden heti kunniamaininnan. Palkinto kannusti jatkamaan kirjoitusharrastusta. 62-vuotiaana Toini löysi Museoviraston ja SKS:n arkistojen keruut ja on siitä lähtien vastannut niistä useimpiin. Materiaalia on kertynyt useita satoja sivuja.

Kirjoittamisen merkitys

Tutkimukseni aineisto muodostuu Toinin arkistoille lähettämistä keruuvastuksista. Vertailuaineistona on muutamia arkistojen ulkopuolisia kirjoituksia sekä minun ja Toinin välistä suullista kerrontaa. Tutustuin Toinin kirjoituksiin jo vuonna 2001 ollessani työharjoittelussa SKS:n arkistossa. Silloin ymmärsin, miten tärkeää arkistovastaaminen voi joillekin kirjoittajille olla. Mikä on saanut Toinin kirjoittamaan elämästään niin paljon? Mikä aktiivikirjoittajia ylipäätään motivoi? Karjala-lehden tekemässä haastattelussa vuonna 1997 Toini on sanonut seuraavasti:

Vanhoja taakse jääneitä asioita ei sovi sivuuttaa, niistä kertominen on jokaisen kirjoitustaitoisen ihmisen velvollisuus. Sitä paitsi asioiden muistiin merkitseminen antaa paljon, ainakin minulle se on puoli elämää. Jos Luoja on siunannut sinua hyvällä muistilla, niin laita asiat ylös. Perinteen kirjoittaminen on tärkeää, näin jää jälkipolville muisto monesta meistä karjalaisestakin. (Karjala: puolueista riippumaton suomalainen karjalaisten lehti 1997)

Kirjoittaminen on ollut Toinille rakas harrastus, mutta se on tuntunut myös velvollisuudelta. Omaelämäkertansa Toini on kirjoittanut arkistoille kolme kertaa. Jokainen omaelämäkerta käsittelee Toinin elämää syntymästä kirjoitushetkeen, kuitenkin aina vähän eri perspektiivistä. Ensimmäinen SKS:lle kirjoitettu Karjalaisten omaelämäkerta keskittyy Karjalassa vietettyyn lapsuus- ja nuoruusaikaan. Toisessa SKS:lle kirjoitetussa Satasärmäinen nainen –naisomaelämäkerrassa Toini pohtii erityisesti naisen asemaa. Kolmannessa Museovirastolle kirjoitetussa elämäkerrassa painottuvat vuorostaan aineellisen ympäristön ja perinteen kuvaukset.

Kun aloitin Toinin kerronnan tarkastelun, minulla oli tarve muodostaa jonkinlainen selkeä kuva hänestä. Huomasin kuitenkin pian, että se on mahdotonta, koska eri kirjoitukset antoivat ristiriitaisia viestejä kirjoittajastaan. Välillä Toini vaikutti itsetietoiselta ja eri tilanteisiin hyvin sopeutuvalta naiselta. Toisinaan tuli kuitenkin esiin kriittinen, pohdiskeleva ja herkempi Toini. Eri teksteistä olikin löydettävissä erilaisia Toini Pelkosia. Huomasin, etten voi lähteä tulkitsemaan, minkälainen tekstin takaa löytyvä Toini todellisuudessa on. Sain kiinni vain siitä, miten hän kerronnalla tuottaa minäkuvaansa. Tämän huomion kautta lähdin rakentamaan tutkimustani, joka jakautuu kahteen eri analyysiosaan.

Muistelukerronnan kontekstualisointi

Tutkimuksen ensimmäisessä analyysiosassa tarkastelen, miten Toini kertoo omasta naiseudestaan suhteessa muihin identiteettikategorioihin, kuten lottuuteen, vaimouteen ja äitiyteen. Selvitän millaiset historialliset muutokset ja ideologiat ovat vaikuttaneet Toinin elämään ja sitä kautta hänen kerrontaansa. Kyse on kontekstualisoinnista eli kerrontaa ympäröivien kehysten rakentamisesta. En voi kunnolla ymmärtää Toinin kirjoituksia, jos en selvitä, millaisesta kulttuurista ja historiasta ne kertovat. Kontekstualisoinkin tutkimuksessa Toinin kerrontaa käymällä lävitse suuren määrän Karjalaa, perhettä, sekä sota-aikaa ja siinä erityisesti lottuutta koskevaa tutkimuskirjallisuutta.

Jos tutkimuksen kohteena olisi yksi tietty teema tai tapahtuma, kuten esimerkiksi lottuus, kontekstualisoinniksi riittäisi lotta-teemaan perinpohjainen tutustuminen. Tutkimuskohteenani on kuitenkin ensisijaisesti kerronta ja kerronnan prosessi, ei kerronnan sisältö ja kerrottu muistitieto. Tutkimukseni eroaa folkloristiikassa paljon tehdystä muistitietotutkimuksesta. Muistitiedon avulla tutkitaan muun muassa virallisessa historiankirjoituksessa sivuutettujen käsityksiä. Näin vaiennetuille, kuten esimerkiksi sodassa hävinneille, annetaan oma äänensä (ks. esim. Portelli 1997; Fingerroos ym. 2006).

Tutkimukseni ei kuitenkaan kohdistu yhteen tiettyyn tapahtumaan tai ilmiöön, vaan se keskittyy siihen, miten yksilö rakentaa kerronnallaan omaa minuuttaan suhteessa suomalaisen yhteiskunnan murroksiin. Siksi laaja kontekstualisoiminen, eli Toinin tekstien historiallisten kehysten selvittäminen, on tutkimukseni kannalta tärkeää.

Äitiyden ideaalin murros

Nostan yhtenä kontekstuaalisena tekijänä esiin suomalaisen äitiysihanteen murroksen. Äitiys on ollut yksi Toinin elämän keskeisimmistä tekijöistä. Hän on kertonut paljon siitä, miten tunsi olevansa omalla paikallaan suuren perheen äitinä. Samalla Toinin kerronnasta on luettavissa oman äitiyden puolustaminen ja kokemus äitiyden alhaisesta arvostamisesta. Ymmärtääkseni Toinin kerrontaa paremmin lähdin selvittämään Suomessa 1900-luvulla vallinneita äitiysihanteita. Toinin äitiyskertomuksen alku sijoittuu Toinin nuoruuden unelmiin. Nuoruudessaan Toini oli toivonut valmistuvansa historianopettajaksi ja jäävänsä lapsettomaksi vanhaksipiiaksi. Naimattomuus ja oma ammatti edustivat Toinille itsensä toteuttamista, vapautta ja uutta modernia naiseutta. Kuitenkin rakastumisen sekä sodan tuoman turvattomuuden tunteen myötä Toini päätyi välirauhan aikana avioliittoon. Haaveet omasta ammatista ja itsenäisestä elämästä saivat jäädä.

Sotien aikainen ja heti sotien jälkeinen väestöpolitiikka kannusti naisia synnyttämään keskimäärin kuusi lasta (Nätkin 1997, 89). Mentyään naimisiin, äidiksi tuleminen ja kotiäitiys olivat Toinillekin itsestään selviä asioita. Sodan madaltaman väestömäärän vuoksi synnyttäminen ”propagoitiin” naisten velvollisuudeksi ja isosta perheestä muodostui monelle naiselle kunniakysymys. Näin myös Toinille, jonka unelmaksi muodostui kuusilapsinen perhe. Toini synnyttikin kaiken kaikkiaan viisi lasta päästen lähelle ihanteellista äitikansalaista. Vaikka perheellä oli tiukka taloudellinen tilanne, Toini koki saavansa nautintoa äitiydestä. Hän ei harmitellut perheelle menetettyä aikaa vaan koki ylpeyttä äitiydestään.

Äitikansalaisen ihanne alkoi kuitenkin murtua 1950-luvulta eteenpäin. Uuden modernin naisen odotettiin panostavan kodin ulkopuoliseen elämään, lapsilukua pyrittiin rajoittamaan ja suurta perhettä pidettiin jopa moukkamaisena. Syntyvyyden sääntely normina ja modernin naisen käytäntönä aiheutti kuitenkin ongelmia ja häpeää 1950-luvulla monilapsisien perheiden äidille. (Helsti 2000, 277—279, 286, 289.) Uusi modernin itsenäisen naisen malli oli ristiriidassa Toinin ja monen muun naisen entisten äitiysihanteiden kanssa. Toini synnytti viimeisen lapsensa vuonna 1954. Jo raskauden aikana hän koki syrjintää äitiyttään kohtaan.

Siinä riitti taas puhetta kun saivat kuulla että odotan. Oli neuvojia miten ei lapsia tule. Pidettiin tyhmänä, se sanoi sinusta sitä ja tätä. (SKS KRA Sata 14059. 1991)

Sanottiin modernit yksilapsiset rouvat, miten sinä fiksu ihminen hankitkaan tuollaisen kakaralauman ja menetät aikasi kotona. Minua ei silloin tuollainen arvostelu hetkauttanut, mieheni arvosti työtäni ja myöskin itse. (Kirje Anna Hynniselle 30.7.2003)

Toinin teksteistä on luettavissa vanhan äitikansalaisideaalin törmääminen uuteen moderniin naiseuteen. Yhteiskunta ei enää arvostanut äitiyttä ja kotona tehtyä työtä. Vuosia myöhemmin, miehen jäädessä eläkkeelle, Toinikin haki omaa eläkettä, koska hän ajatteli tehneensä arvokasta työtä kotiäitinä. Eläkettä ei kuitenkaan myönnetty.

Tämän hetken naisella on työnsä kodin ulkopuolella, mutta kovan työn tekivät myös minun aikaiset kotiäidit. Sen tietää vain, kuka on itse kokenut sodanajan ja puutteet. Jos kenelle olen katkera niin yhteiskunnalle. Ilman sen apua olen pysynyt kotona ja hoitanut lapseni, venyttänyt markan ja pistänyt ”suun säkkiä myöten”. (-) Katsonkin, että elämälläni, työlläni, on näyttöä mistä minulle eläke maksettaisiin (-) Ei minulta mitään puutu, melko mukavasti riittää miehen eläke. (-) Yhteiskunnan arvostus puuttuu, saada palkkaa jo tehdystä työstäni. (SKS KRA. KE 013737-38. 1983)

Lainauksesta tulee esiin, miten yhteiskunnassa ilmenevän äitiysihanteen muutos vaikutti suoraan yksilöiden elämään. Tutkimuksessani kontekstualisoinnin tarkoituksena onkin tuoda esiin laajempia yhteiskunnallisia kehyksiä, joihin Toinin kerronta kiinnittyy.

Kerronnan variaatio

Muistelukerronnassa on tärkeää huomioida sen muuntuvuus, se miten yksilö muotoilee kerrontaansa yhä uudelleen koko elämänsä ajan. Tutkimukseni toisessa osassa keskityn muistelukerronnan muunteluun eli variaatioon.

Variaatiota on pidetty yhtenä suullisen perinteen luonteenomaisimpana piirteenä ja kirjallisen kerronnan on katsottu olevan suullista kerrontaa pysyvämpää. Tutkimukseni osoittaa, miten myös kirjoitettu muistelukerronta muuntuu tilannekohtaisesti. Kerronnan variaatiota tarkastellaan tutkimuksessa kuuden avainkertomuksen kautta. Avainkertomus on sisällöltään ja kerronnaltaan latautunut, ja käsittelee kertojalleen erityisen tärkeitä ja kertomisen arvoisia asioita (Kaivola-Bregenhøj 2007, 209). Avainkertomukset ovat eräänlaisia pääväyliä Toinin elämään. Jokaisesta kuudesta avainkertomuksesta on tutkimuksessani vähintään neljä erilaista versiota.

Avainkertomusten analyysin kautta tutkimuksessa hahmottuu neljä erilaista variaation tasoa:

Ensimmäiseksi positioiden ja positiosuhteiden variaatio eli se, kenenä Toini kertoo. Kertooko hän ensisijaisesti esimerkiksi lottana, äitinä vai evakkona. Toiseksi kerronnan tyylin ja kerrontastrategioiden variaatio eli se, miten Toini kertoo. Onko kerronnan tyyli esimerkiksi pohdiskelevaa, kriittistä vai raportoivaa. Kolmanneksi kerronnan rakentumisen variaatio eli se, missä järjestyksessä kertomuksen tapahtumat ja episodit esiintyvät ja mikä kohta eri versioissa mahdollisesti painottuu. Ja neljänneksi tutkimukseni kysymyksenasettelun kannalta keskeisin eli kerronnan merkityksen variaatio. Havainnollistan lopuksi kerronnan merkityksen variaatiota yhden avainkertomuksen avulla. Kyseessä on avainkertomus nimeltään Alman kuolema.

Alman kuolema

Toini oli Alman kuollessa 9-vuotias. Kertomuksen mukaan Alma, Toini ja kolmas tyttö Saimi kahlasivat kotia kohti lumihangessa kylmänä talvipäivänä. Alma ei päässyt rikkinäisillä kengillään ylös mäkeä ja joutui kiertämään pitkän matkan paleluttaen jalkansa. Seuraavana aamuna Toini haki Almaa kouluun, mutta Alman äiti kertoi tytön olevan korkeassa kuumeessa ja syytti Toinia Alman hylkäämisestä. Yhdeksän päivän jälkeen Alma kuoli keuhkokuumeeseen. Vähän ennen tytön kuolemaa lähipiiri todisti erilaisia kuolemanenteitä, kuten selittämättömät askeleet ullakolla sekä Alman hymyn ja käsienojennuksen lähestyvää ”Noutajaa” kohtaan. Kertomus päättyy karjalaisten kuolemanrituaalien, kuten ruumiin pesun, pukemisen ja aittaan viemisen kuvailuun. Alman kuolema -avainkertomuksesta on Toinin repertuaarissa neljä erilaista versiota. Havainnollistan kerronnan merkityksen muuntelua kertomalla kahdesta niistä.

Ensimmäinen versio on poimittu Toinin vastauksesta Karjalaisen perinteen työryhmän kyselyyn Karjalainen perhe ja suku. Kyselyn keruuesitteessä on pyydetty kertomaan muun muassa karjalaisesta kuolemanperinteestä, kuten sairaan luona valvomisesta, kuolinhetkestä ja kuoleman jälkeisistä toimista. Keruuvastauksessaan Toini keskittyykin kuolemanperinteen kuvaamiseen. Hän kertoo tarkasti ja eläytyen Alman kuolinhetkestä ja kuolinhetkeen liittyvistä yliluonnollisista enteistä. Alman sairastumisen syytä ja äidin syytöksiä Toini ei mainitse lainkaan. Kerronnan merkitys kiteytyy ennen kaikkea kuoleman enteen todistamiseen ja kuolemanperinteen kartuttamiseen.

Toinen saman avainkertomuksen versio on poimittu Toinin Museovirastolle kirjoittamasta omaelämäkerrasta. Jälleen Toini kirjoittaa karjalaisesta kuolemanperinteestä, mutta lyhyemmin. Sitä vastoin omaelämäkerrassa kerrotaan tarkemmin tapahtumista ennen Alman sairastumista eli Alman tragediasta ja siitä, miten Alman äiti syytti Toinia tapahtuneesta. Perinnetiedon sijasta versiossa korostuu traumatisoivan ja voimakkaan kokemuksen purkaminen kirjoittamalla. Avainkertomuksien eri versioiden vertailu osoittaa, miten samasta kertomuksesta on luettavissa kahdenlaisia merkityksiä. Traumaattisen kokemuksen kerronta ja perinnetiedon kuvaaminen eivät mahdu täydellisinä samaan kirjoitusvastaukseen. Ensimmäisessä keruussa on etsitty maailmansotien jälkeistä karjalaista perheeseen liittyvää perinnettä ja näin kerronnassa korostuu perinnetieto. Museoviraston omaelämäkerrassa vuorostaan korostuu omaelämäkertagenreen kytkeytyvä henkilökohtaisuus ja kokemuksellisuus, mikä on vähentänyt perinnetiedon kirjaamista.

Kerronnan ja vaikenemisen suhde

Avainkertomusten variaatioon vaikuttaa aina kerrontakonteksti eli se, minne kerronta on suunnattu, mitä keruussa on kysytty, milloin ja missä elämänvaiheessa on kerrottu, sekä mitä ja miten aiheesta ylipäätään tulee ja saa kertoa. Arkistokirjoittaminen toimiikin julkisen ja yksityisen kerronnan välimaastossa. Kirjoittajat tietävät, että arkistolle lähetetyt kirjoitukset ovat tutkijoiden käytettävissä. Kirjoituksia julkaistaan harvoin sellaisinaan, lukuun ottamatta tutkimuksiin ja SKS:n antologioihin päätyneitä tekstejä. Silti tämä osittainenkin julkisuus ohjaa ja sensuroi kirjoittamista. Itsestään selvistä tai arkaluonteisista asioista saatetaan vaieta. Avainkertomusten eri versioiden vertailu paljastaa variaation lisäksi sen, miten kerronnasta jää aina puuttumaan jotain – hiljennetyksi – jo siksi, että kaikki kokemuksemme eivät ole helposti sanallistettavissa.

Muistelukertomukset kiinnittyvätkin kerronnan lisäksi vaikenemiseen, eli siihen, mitä kulloinkin jätetään sanomatta. Näen vaikenemisen kuitenkin myös aktiivisena toimintana, jonain jolla kertoja voi suunnata, vahvistaa tai uudelleen kehystää kerrottua informaatiota. Viimeinen lainaus on poimittu Toinin Museovirastolle lähettämästä sota-aikaa käsittelevästä kirjoituksesta. Lainauksessa tiivistyy, mitä kerronta merkitsee Toinille ja miten kerronta on aina valintaa siitä, mistä kertoo, miten kertoo ja mitä jättää kertomatta.

Tosi hauskaa on ollut tätä muistelua kirjoittaa, itkeä ja nauraa. Lukea vanhoja kirjeitä ja hassua päiväkirjaa. Elää uudelleen monet tapahtumat, jo unhoon jääneet ja panna tälle ”viimeiselle suoralle” matkaevääksi. Kirjoittaa päivät päälletysten ja päällimmäisiksi parhaimmat. (MV/34/200/1988)

 

Hynninen, Anna 2017: MINÄ, LOTTA, VAIMO, ÄITI. Kerronnan variaatio ja toimijuus aktiivikertojan muistelukerronnassa. Turun yliopisto: Turku [http://www.doria.fi/handle/10024/130993]

 

Aineistot

Sanomalehdet

Karjala: puolueista riippumaton suomalainen karjalaisten lehti 1997: Vpl. Pyhäjärveltä kotoisin oleva Toini Pelkonen: Kirjoittamine on miul enemmä ko puol elämää. Myllö, Pekka (toim.).

Arkistoaineistot

Karjalaisen perinteen työryhmän kysely Karjalainen perhe ja suku (KPT9/1994)

Museoviraston kysely 34. Naisten elämä ja työpanos sotien 1939—1944 aikana (MV/34/1988)

Museoviraston omaelämäkerta (MV/OMA/1992)

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkiston Satasärmäinen nainen. Elämäkertakirjoituskilpailu naisille (SKS KRA. SATA. 1992)

Kirjeet

Kirje Anna Hynniselle 30.7.2003

Kirjallisuus

Fingerroos, Outi & Haanpää, Riina & Heimo, Anne & Peltonen, Ulla- Maija (toim.) 2003: Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä. Tietolipas 214. Helsinki: SKS

Helsti, Hilkka 2000: Kotisynnytysten aikaan. Etnologinen tutkimus äitiyden ja äitiysvalistuksen konflikteista. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 785. Helsinki: SKS.

Jauhiainen, Arto 1993: Koulu, oppilaiden huolto ja hyvinvointivaltio. Suomen oppivelvollisuuskoulun oppilashuollon ja sen asiantuntijajärjestelmien muotoutuminen 1800-luvun lopulta 1990-luvulle. Turku: Turun yliopisto.

Kaivola Bregenhøj, Annikki 2007: Historia purkautuu kertomuksiksi. Naiset kertovat sodasta. – Stark, Eija & Stark, Laura (toim.): Kansanomainen ajattelu. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1106. Helsinki: SKS, 185—216

Mikkola, Kati 2009: Tulevaisuutta vastaan – Uutuuksien vastustus, kansantiedon keruu ja kansakunnan rakentaminen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1251. Helsinki: SKS

Nätkin, Ritva 1997: Kamppailu Suomalaisesta äitiydestä. Tampere: Gaudeamus.

Portelli, Alessandro 1997: The Battle of Valle Giulia. Oral History and the Art of Dialogue. Madison: The University of Wisconsin Press.

Pöysä, Jyrki & Timonen, Senni 2004: Kuinka ahkerat muurahaiset saivat kasvot? Henkilökohtaisen tiedon paikka arkiston keruuohjeissa. – Kurki, Tuulikki (toim.): Kansanrunousarkisto, lukijat ja tulkinnat. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1002. Helsinki: SKS, 218–254.

Saari, Marketta 1992: Iris-rukan oppivuodet. Tyttöjen kansakouluopetus 1930-luvulla. – Näre, Sari & Lähteenmaa, Jaana (toim.): Letit liehumaan. Tyttökulttuuri murroksessa. Tietolipas 124. Helsinki: SKS, 259- 268.

 

Filosofian tohtori Anna Hynninen on Turun yliopiston folkloristiikan tutkija

Lectio: Heidi Haapoja

Ennen saatuja sanoja: Kalevalamittainen runolaulu, nykykansanmusiikki ja perinne

 

Heidi Haapojan Lectio praecursoria Helsingin yliopistossa 13.1.2017

 

Heidi Haapoja

Kalevalamittainen runolaulu on Suomessa kansallissymboliaseman saavuttanut ilmaisumuoto, jolla on juuret useamman tuhannen vuoden takana. Itämerensuomalaisella alueella esiintyvää kahdeksantavuista runomittaa kutsutaan Suomessa usein kalevalamitaksi, koska Elias Lönnrot perusti Kalevala-eepoksensa sen varaan. Kalevala on kuitenkin vain pieni osa kalevalamittaisten runojen merta: alun perin laulettuina kulkeneita runoja on tallennettu itämerensuomalaisella alueella valtavia määriä. Näissä merkityksellisissä lauletuissa runoissa kiteytyivät yhteisön tiedot, taidot ja uskomukset, ja runot liikkuivat suullisesti ihmiseltä toiselle alati hienovaraisesti muuttuen ja kontekstiinsa sopeutuen.

[Shamu-yhtye laulaen:]

Itse laulan, millon kuulen,
Kuta kuulen, niin kujerran,
Ennen saat[uja] sanoja,
Opetuita luottehia.
Omat on saam[ani] san[ani],
[Omat] tieltä tempom[ani],
Päistä heinän hieroman[i],
Kanarvoista katk[omani].

[…]

(SKVR I3, 1278. Latvaj. Lönnrot A II 6, n. 100. 34. Arhippa Perttuńe.)

1800-luvun aikana, kun eurooppalaisen kansallisromantiikan henki oli saavuttanut suomen- ja ruotsinkielisen eliitin, alempien yhteiskuntaluokkien keskuudessa kulkeneet runot huomattiin ja ikään kuin löydettiin kansan pariin suuntautuneilla kenttäretkillä. Filosofi Johan Gottfried Herderin hengessä ajateltiin, että kansanrunous oli merkittävä vaihe tietoisuuden ja ihmisyyden kehityksessä, ja kansanlaulut nähtiin sivistymättömän, aistillisen kansan hengenilmaisuna. Laulujen löytämisen myötä ne myös muuttivat olomuotoaan: niistä alettiin tehdä kirjallisia muistiinpanoja, nuotinnoksia, kirjajulkaisuja ja näiden vanavedessä syntyi myös kansalliseepos, Kalevala, jonka myötä kalevalamittaiseen runouteen liittyvää suomalaisuus-eetosta on toistettu yhä uudelleen ja uudelleen.

Nykykansanmusiikin synty

1960-luvulla, kun suomalaista yhteiskuntaa leimasi voimakas teollistuminen ja kaupungistuminen, moniaalla länsimaissa ja toisaalta myös Neuvostoliitossa oli herännyt nostalgiaa henkivä innostus menetetyiksi, aidoiksi ja hektisen modernisaation ikeestä puhtaiksi ajateltuja kansanlauluja ja kansanmusiikkia kohtaan. Näin kävi myös Suomessa, jossa ihailtiin erityisesti maaseutukulttuuria, ja tämän myötä Suomessa alettiin elvyttää instrumenttipohjaista, maaseudun miesten suosimaa pelimannimusiikkia. Syntyi Kaustisen kansanmusiikkijuhlat ja suuri määrä harrastajaorganisaatioita.

Soitinpohjainen pelimannimusiikki ei kuitenkaan tarjonnut kaikille viehätystä: haluttiin jotakin vielä muinaisempaa, vielä arkaaisempaa. Tästä syystä korkeasti koulutettujen, usein varsin liberaalien ja kaupunkilaistuneiden musiikintutkijoiden joukossa syntyi 1970-luvulla muinaismusiikki-innostus, joka johti kalevalamittaisten runolaulujen esiin nostamiseen ja valtavien arkistomateriaalien käyttämiseen avantgardistisen, taiteellisesti kunnianhimoisen musisoinnin taustana. 1980-luvulle tultaessa tämä johti siihen, että maan ainoaan musiikkiyliopistoon Sibelius-Akatemiaan perustettiin kansanmusiikin osasto. Tästä alkoi kansanmusiikin ammattilaistuminen, ja tätä nykykansanmusiikiksi kutsuttua ammattimaisen musiikintekemisen kenttää tutkin väitöskirjassani.

Kuva 1. Shamu-yhtye Musiikkitalon kahvilassa vuonna 2013. Kuva: Taavi Tatsi.

1990-luvulta alkaen kalevalamittainen runolaulu on ollut merkittävä osa suomalaista nykykansanmusiikkia. Moni ehkä muistaa Värttinä-yhtyeen ja sen suuren suosion, ja 2000-luvun aikana kalevalamittaista runolaulua on kuultu niin Musiikkitalon suurella lavalla, sinfoniaorkesterien levyillä, klubeilla, festivaaleilla kuin pienimuotoisissa taidetapahtumissakin. Nykykansanmusiikin puitteissa runolaulujen taustana käytetään vanhoja arkistoäänitteitä ja runotekstejä, mutta niitä ei pyritä rekonstruoimaan, vaan käyttämään taiteellisen ilmaisun väylänä. Muusikot pyrkivät sisäistämään runolaulut ja tekemään niistä ”omia”, mutta samalla säkeissä koetaan limittyvän monien menneiden laulajien äänet ja historiat.

Nimeämisen prosessissa syntyvä perinne

Väitöskirjassani kysyin, miten runolauluun liittyvässä puheessa rakennetaan menneisyyden ja nykyisyyden suhde. Aineistossa suhde rakentuu monin tavoin: henkilökohtaisella, kansallisella, esitysten ja kulttuurisen liikkeen tasolla. Kulttuurisen liikkeen ja välittymisen tasolla tuo suhde muodostetaan runolaulun nimeämisessä perinteeksi. Käsittelen lectiossani tätä nimeämisen prosessia.

Yleiskielessä perinne-käsitettä käytetään kuvaamaan tapojen ja uskomusten periytymistä ja liikettä ajassa, mikä jo itsessään luo jatkumosuhteen nykyisyyden ja menneisyyden välille. Perinne nähdään usein jonakin, joka on ei-kirjallista ja suullista, periytyvää ja vanhaa sekä arvostettua. Äkkiseltään ajateltuna kalevalamittainen runolaulu onkin kaikkea tätä, mutta tarkemmin tarkasteltuna nämä määreet alkavat vaikuttaa hankalilta: mitä oikeastaan tarkoittaa ei-kirjallinen ja suullinen? Millä tavalla perinne periytyy ja kuinka vanhaa sen täytyy olla? Kuka määrittää perinteen arvon ja miksi? Kun kalevalamittainen runolaulu asetetaan nykykansanmusiikin kontekstiin, millaisessa valossa nämä määreet silloin näyttäytyvät?

Tutkimuksessani etsin näihin kysymyksiin vastausta aineistostani, muusikoiden haastatteluista ja mediateksteistä, sillä halusin tietää, miten aineistossa perinne määritellään ja nimetään. Teoreettinen tausta-ajatus tälle näkökulmalle nousee tavasta nähdä perinne jonakin, joka ei ole sisäsyntyisesti asioihin liittyvä tekijä. Mikään asia tai kulttuurimuoto ei siis ole perinnettä tai perinteinen, ennen kuin se sellaiseksi sanoitetaan. Tästä perspektiivistä katsoen perinne tuotetaan nimeämisen prosesseissa asioihin yhä uudelleen ja uudelleen, ja tässä nimeämisen prosessissa syntyy kulttuurista liikettä. Tämä ei kuitenkaan ole mitä tahansa liikettä: kuten edesmennyt akateemikko Anna-Leena Siikala toteaa, ”Menneisyydestä nykyisyydessä, toisin sanoen perinteestä, tulee perinnettä, kun linkki nykyisyyden ja etnisesti tai kansallisesti relevantin menneisyyden välillä nähdään merkittävänä.” Kalevalamittainen runolaulu on tästä eräänlainen oppikirjaesimerkki: sitä ei tuoteta perinteeksi vain nykykansanmusiikin kentällä, vaan laajasti yhteiskunnallisissa ja julkisissa diskursseissa. Suomessa runolaulujen on ajateltu kantavan mukanaan kansallisesti relevantteja menneisyyden ääniä, historioita ja tulkintoja jo usean vuosisadan ajan.

Runolaulu on perinnettä, mutta miten?

Kalevalamittainen runolaulu nimetään aineistossani perinteeksi ainakin kahdella tavalla. Ensinnäkin, perinne tarkoittaa aineistossa runolaulun välittymisen prosessia. Runolaulun tapauksessa perinteiseksi välittymisen tavaksi ymmärretään useimmiten suullinen muoto, siis laulujen välittyminen laulajalta toiselle muistinvaraisesti ei-moderniksi ymmärretyssä perinneyhteisössä. Tällainen perinteen välittymisen prosessi nähdään aineistossa ensisijaisesti kuolleena, menetettynä ja nykyisen modernin maailman hävittämänä. Välittymisen prosessissa kuvataan tapahtuneen katkos, joka erottaa nykyisen ajan ja nykyiset laulut menneestä. Tätä ei välttämättä kuitenkaan nähdä onnettomana asiana: vaikka runolauluperinteen välittymisen suullinen muoto nähdään kuolleena, on sen tilalle tullut uudenlainen, kirjallinen ja nykymaailmaan soveltuva tapa välittää runolauluja. Katkos perinteessä antaa vapaat kädet ”katsoa” lauluja uusin silmin, kuten laulaja Outi Pulkkinen kuvaa haastattelussa:

H: Sä puhuit, että siinä sun äidin ikäpolven tienoilla on tullu katkos, tai äidin ja isoäidin välissä. Onks sun mielest tässä runolaulussa tapahtunu semmonen katkos?
O: Kyllä joo, ihan totaalinen katkos. Vienan Karjalassa nyt vissiin ehkä joitaki ihmisiä on elossa, mitkä on omilta vanhemmiltaa tai sukulaisiltaan oppinu niitä [runolauluja]. Ei se elävänä siellä kuitenkaan enää oo.
H: Et me tavallaan katellaan niitä arkistoaineistoja semmosen katkoksen yli?
O: Kyllä.
H: Mitä sä ajattelet et se katkos merkkaa siinä välissä?
O: No, se varmaan on ollu jollain lailla väistämätön. Justiisa tää nopeen tiedonkulun, musiikillisten virtausten ja en tiiä, ehkä jonkun [nauraa] suomalaisen itsetunnon puutteen takia tullu. Mutta tuota, toisaalta se varmaan siihen tekee ihan erilaisen jutun, ku että jos me oltas eletty siinä runolaulumaailmassa. […] Jos ei olis sitä katkosta, niin eri tavalla katottas niitä arkistoja. Et meil ei ehkä olis noita arkistoäänitteitä, jossei sitte ois tullu tätä katkosta. (OP/HH13052011)

Esimerkissä suullisen välittymisen prosessissa nähdään ”totaalinen katkos”, mikä on tyypillistä runolauluun liittyvälle puheelle. Ajatus juontaa juurensa niin kutsuttuun modernisaatiokertomukseen, jossa historiallinen tietoisuus on kahtiajakautunut. Modernisaatiokertomuksessa vastakkain asettuvat moderni ja traditionaali aika, ja jälkimmäinen nähdään tällöin menetettynä ja modernin tuhoamana. Samalla tuo menetetty traditionaalinen aika näyttäytyy ikään kuin puhtaampana, pysähtyneempänä, rauhaisampana, myyttisempänä ja vähemmän hektisenä kuin nykyinen. Nykyisyydestä käsin tuohon menetettyyn aikaan on helppo kaivata.

Modernisaatiokertomuksen kahtiajakautuneen ajan ajatus on nähtävissä myös seuraavassa Helsingin Sanomissa julkaistussa Värttinä-yhtyeen Vienan-Karjalan matkaa ja levyä koskevassa haastattelussa vuodelta 2015. Luen esimerkin:

Vieläkö runonlauluperinne elää kylissä vahvana? ”Kyllä se on katoamassa. Laulaminen ei ole itsestään selvästi siellä enää tätä päivää. Osa laulajista oli jo kovin vanhoja. Eräälläkin mummolla oli niin paha astma, ettei ääni kulkenut. Hänellä oli surullinen päivä sinä päivänä. Ei oikein laulattanut. Toiselle taas aikamiespoika huuteli toisesta kamarista, että älähän nyt laula mummo siellä. Oli siellä siis karuuttakin nähtävissä. Mutta monella kyllä muisti pelasi vielä. Tarinoita nuoruusajasta ja vanhoja lauluja riitti. Oli myös hieno huomata, että perinne elää kuitenkin nuorempien keskuudessa. Tapasimme muutaman kuoron, jotka ovat opetelleet näitä kappaleita ja vievät perinnettä eteenpäin.

Esimerkissä on nähtävissä viittaus ajatukseen, jossa perinteen välittymisen prosessi nähdään hiipuvana ja katoamaisillaan olevana. Samaan aikaan esimerkissä mainitaan kuitenkin hivenen paradoksaalisesti, että ”perinne elää nuorempien keskuudessa”. Tässä kohdin kaksi erilaista perinnekäsitystä leikkaavat toisensa: jos suullisen välittymisen prosessi nähdään kuolevana, viittaa tässä ”elävä perinne” toisenlaiseen tapaan ymmärtää perinteen käsite.

Tässä näkemyksessä huomio siirtyy välittymisen prosessista sisältöön, joka välittyy. Perinne tarkoittaa tällöin itse laulua, melodiaa, runomittaa, säkeitä ja niistä muodostunutta tarinaa. Tällöin suullinen välittyminen siirtyy taka-alalle, ja runolaulun sisältö asettuu keskiöön. Aineistossa laulun sisällön matka menneisyydestä kohti nykyisyyttä nähdään katkeamattomana ketjuna, vaikka laulun kontekstit ja tulkinnat ovatkin erilaisia. Perinnettä voidaan näin ollen opetella ja opiskella kirjoista ja arkistoista, kuten Värttinän laulaja Karoliina Kantelinen kuvailee haastattelussa:

H: Jos sä aattelet vaikka sitä 1800-luvun runolaulukulttuuria […], ni mimmosen yhteyden sä näät siinä runolaulajien välillä? Tai runolaulukulttuurin välillä?
K: Näämmä siin sellasen yhtäläisyyden. No, sanotaan ensin se eroavaisuus, että kun tosiaan se konteksti on eri, et meillä se on esittävää taidetta, opiskeltavaa lajia, ni sillon se on ollu sitä iha arkielämää. Se on ollu arkea ja pyhyyttä yhtä aikaa. Laulaja on kuitenki aina laulaja, se rakastaa sitä, mitä se tekee. Ni kyl mä koen, et nyt tässä päivässä myös se intohimo välittää niit tarinoita, ni se on jatkunu sielt hamast. Et ne menee sinne vuoteen miinus nolla. Että ihminenhän vaan haluu kertoa juttuja, ja sit ku se on löytäny sen sanallisen ja musiikillisen muodon, niin se on kyllä aika hurjaa, et jos semmonen joskus katkee. Et mikä voi olla niin hurja tapahtuma, että ihminen ei enää kerro eikä laula tarinoita? Ja vaikka ei oo sanojakaan, ni kylhän se tarina on siin melodiassa. Niin ne samat, ne laulajat. Et se on ollu se laulu, tai musiikki on ollu siinä koko ajan ihmisen lähellä, et nyt se on erotettu. Mutta ehkä se on se sana, se on se tarina, joka on ollu se katkeamaton meidän laulajien välillä. Ja sit ku se tarina siirtyy, vaik ne on vaan siel arkistonauhas, tai sit ne mitä on kerätty, meil on ne kirjallisena siinä, ni kuitenki sä näät sen tarinan siinä. Ni sitten nykyihminen pystyy sen nappaamaan ja kertoo sen taas joko juuri niin tai sit omin sanoin. Et kuitenki se tarina elää. (KK/HH06952014)

Haastattelukatkelmassa perinne eli ”sana” nimetään ja tehdään katkeamattomaksi. Runolaulu juurrutetaan osaksi muinaisuudesta kumpuavaa inhimillistä tarvetta kertoa tarinoita, eikä tarinoiden välittymisen tavalla loppujen lopuksi ole kovin suurta merkitystä tässä yhteydessä.

Niin sain sanoa saatu

Alussa lauloimme laulajan aloitussanat, jotka Elias Lönnrot tallensi vuonna 1834 vienalaiselta Arhippa Perttuselta. Myös näissä säkeissä kommentoidaan perinteen olemusta, sitä, kuinka laulu välittyy ja siirtyy laulajalle. Sanat eli laulu olivat Perttusen vienalaisyhteisössä auktoriteetteja, jotka kantoivat mukanaan perinteellistä tietoa ja viisautta. Sanat olivat ennen saatuja, siis mennyttä nykyisyydessä, perinnettä. Mielenkiintoista kyllä, silti Perttunen, suullisessa runolaulukulttuurissa elänyt taitava laulaja, ei kertonut oppineensa lauluja suullisen välittymisen ketjussa esimerkiksi suvulta, vanhemmilta tai muulta nimetyltä lähteeltä. Ei, laulussaan laulava minä korostaa oppineensa laulut itse – omat on saamani sanani, hän sanoo.

Noissa muutamissa Perttusen ääntä haaleina kaikuina kantavissa säkeissä on yllättävän paljon samaa kuin oman aineistoni laulajien kommenteissa omasta perinteeseen kiinnittymisestään: vaikka perinne sanojen eli laulun merkityksessä nähdään katkeamattomana, eräänlaisena ajan läpi kulkevana itsenäisenä subjektina, pitää perinne silti tehdä omaksi, opetella itse.

[Shamu-yhtye laulaen:]

Niin sain sanoa saatu[!]
Pantu aitan parv[en] pääh[än]
Kukkaroh kultas[eh],
Vaskiseh vakkaseh.
Kuin aika tosin tuloo,
Aukoan sanasen ark[un],
Kirjo kannen kiimahutan
Poikki puolin polvilleni.
[…]

(SKVR I3, 1278. Latvaj. Lönnrot A II 6, n. 100. 34. Arhippa Perttuńe.)

Perttusen laulussa perinteen kerrotaan olevan tallessa säiliössä, sanaisessa arkussa, kunnes se sieltä taas haetaan. Raotimmeko mekin tuota arkkua tänään, vaikka olemmekin monella tavalla Perttusen perinneyhteisön toisia, ulkopuolisia, 2000-luvun suomenkielisinä kaupunkilaisina? Jotakin merkityksellistä ja relevanttia noiden säkeiden on kannettava mukanaan, sillä muuten kukaan meistä ei olisi täällä tänään kokoontuneena näiden sanojen äärelle. Tämä merkityssuhde jää lopulta jokaisen laulajan ja kuulijan itsensä harkittavaksi, mutta omassa tutkimuksessani haastateltujen laulajien vastaus on selvä: jokainen kalevalamittaisen runolaulun esitys tuotetaan ja kytketään monin säikein osaksi katkeamattomien sanojen ketjua, perinnettä.

 

Heidi Haapoja Ennen saatuja sanoja 2017Haapoja, Heidi 2017: Ennen saatuja sanoja. Menneisyys, nykyisyys ja kalevalamittainen runolaulu nykykansanmusiikin kentällä. Suomen Etnomusikologisen Seuran julkaisuja 22. < http://julkaisut.etnomusikologia.fi/julkaisut/Haapoja_Heidi_Ennen_Saatuja_Sanoja_2017.pdf>

 

Filosofian tohtori, musiikin maisteri Heidi Haapoja toimii post doc -tutkijana Helsingin yliopistossa Koneen säätiön rahoittamassa ”Omistajuus, kieli, kulttuuriperintö: Kansanrunousideologiat Suomen, Karjalan tasavallan ja Viron alueilla” -projektissa.

Huumori ja meänkielisten tilallinen identiteetti

 Juha Ridanpää

 

Tässä artikkelissa tarkastellaan, kuinka kielellisten vähemmistöjen tilallinen identiteetti rakentuu ja muotoutuu huumorin kautta. Tutkimuskohteena on Ruotsin puoleisessa Tornionlaaksossa meänkieltä puhuvat kielelliset vähemmistöt. Tutkimuskysymystä lähestytään narratiivisen identiteetin käsitteen kautta, jolla viitataan siihen, kuinka yksilöt ja ryhmät rakentavat kertomuksen itsestään suhteessa laajempiin yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin diskursseihin. Tutkimus perustuu kahdeksaan syyskuun 2015 ja helmikuun 2016 välillä eri kulttuuritoimijoiden kanssa käytyyn ryhmäkeskusteluun, joissa huumoria lähestyttiin sekä keskustelun temaattisena aiheena että kerronnan muotona. Keskusteluissa kävi ilmi, että meänkieliset kokevat omaavansa erityisen, omanlaatuisen ja poikkeavan huumorintajun, jota luonnehtii mm. härskiys ja rankkuus sekä toiseuden kokemiseen yhdistyvä itseironisuus. Samoin yhdeksi keskeiseksi keskustelun aiheeksi nousi kysymys siitä, onko meänkieli hauska kieli jo itsessään ja tällä tavoin meänkielisten narratiivista identiteettiä luonnehtiva ominaispiirre. Lisäksi tutkimuksessa tuli esille, kuinka itseironia toimii merkittävänä työkaluna vähemmistöidentiteettiä käsiteltäessä.

Lue artikkeli

 

Humour and spatial identity of Meänkieli speaking minorities

This article discusses how the spatial identity of linguistic minorities is constructed and shaped through humour. The research focuses on the Meänkieli speaking minorities living in the Torne Valley in Sweden. The research question is approached with the concept of narrative identity, which refers to how individuals and groups build the stories of their self-concept within the context of wider social and cultural discourses. Research is based on eight group discussions, conducted with various cultural workers in the Torne Valley between September 2015 and February 2016, wherein humour was approached simultaneously as a topic of discussion and a mode of narrating. The group discussions disclosed how Meänkieli speaking minorities conceive having a special, unique, and exceptional sense of humour, which is characterized by certain forms of roughness and coarseness as well as a way of experiencing otherness allied with self-irony. In addition, the question whether Meänkieli is a humorous language as such, and by that constitutes a special characteristic of their narrative identity, was one of the key topics during discussions. The research also pointed out how self-irony works as a significant tool for dealing and coping with the minority identity.

Read the article

 

 

Muistelun monet muodot

– kertomus, kehollisuus ja hiljaisuus paikan tietämisen tapoina

Kristiina Korjonen-Kuusipuro & Anna-Kaisa Kuusisto-Arponen

Tampereen yliopisto, johtamiskorkeakoulu, TRUST-kärkihanke

 

Artikkelissamme tarkastelemme Karjala-muistelun kehollisia ja materiaalisia ulottuvuuksia, muisteluun liittyviä käytäntöjä ja erityisesti hiljaisuutta osana muistelua. Pohdimme, millaisia hiljaisia käytäntöjä muistelussa rakennetaan, uusinnetaan ja toisaalta kuinka näitä hiljaisuuksia haastetaan. Artikkelimme perustuu Kurkijoelle vuonna 2010 tehtyyn kotiseutumatkaan ja siellä kerättyyn etnografiseen aineistoon. Tutkimusaineistona on tutkijan kenttätyömuistiinpanot, matkalaisten muistiin kirjoittamia mietteitä ja valokuvia. Artikkelimme metodologisena kontribuutiona on tarkastella kertomusta, kehollisuutta ja hiljaisuutta yhtä aikaa ilmentyvinä tietämisen tapoina, ja osoittaa, miten näitä muistelukäytäntöjä voidaan tutkia aistietnografian keinoin.

Artikkelimme osoittaa, kuinka erilaiset muistelukäytännöt muodostuvat, kuinka niihin otetaan osaa, miten niistä kerrotaan ja ennen kaikkea, miten keholliset käytännöt tulevat näkyviksi yksilöiden muistelukerronnan kautta. Karjala-muisteluun liittyy myös hiljaisuuksia, jotka konkretisoituivat erityisesti Karjalan matkoille tyypillisissä, toistuvissa käytännöissä. Hiljaisuus konkretisoitui esimerkiksi haluttomuutena muistaa ja muistella vaikeita asioita. Tällaisiin kokemuksiin ja muistoihin liittyy sanallistamisen vaikeutta, mutta samalla kuitenkin näiden moniaistillista, osin tiedostamatontakin, esiin tuomista. Hiljaisuuksien tulkinta on haasteellista ja tutkijalta tulkinta vaatii huolellisuuden lisäksi myötäelämisen kykyä ja hienotunteisuutta.

Artikkelin johtopäätöksenä on, että sosio-tilallisen kuulumisen analyysin tulee olla tilannesidonnaista ja tarkastelussa tulee hyödyntää limittäin kehollisuutta, kokijoiden muistelupuhetta ja materiaalisten elementtien tarkastelua. Näin on mahdollista paremmin ymmärtää muistelun poliittisuutta sekä paikan tietämisen kansallista, yhteisöllistä ja subjektiivista kehystämistä.

Lue artikkeli

 

Various ways of remembering a place:

Narration, bodily performances, and silence as a way of knowing

 

 

This article discusses the various practices of remembering adopted in Finnish Karelia, which was ceded to the Soviet Union after the Second World War. We explore the bodily experiences of remembering, and especially silences related to it. We analyse what kind of silent practices are being built, how they are renewed and also challenged. The empirical data of this article is based on a field trip made to Kurkijoki, Karelian Isthmus, in 2010. The empirical material consists of a fieldwork diary, photographs, and diaries written by co-travellers. Methodologically we show how narrative bodily performances and silences are intertwined and how they can be researched through sensory ethnography.

The article illustrates how various practices of remembering are formed, how people take part in these commemoration practices, how they narrate them, and how subjective, embodied remembering becomes visible through bodily performances and practices. We also argue that silence is always part of remembering and one way of knowing the place. Silence is a typical reaction when unpleasant memories occur. In these situations the body, sometimes unconsciously, reveals the untold. Thus, it must be noticed that interpreting silences requires carefulness and empathetic presence from a researcher.

We conclude that the analysis of socio-spatial belonging should always be contextual and situational. In the analysis embodied practices, oral narratives, and material elements should always be viewed together. This way it becomes possible to understand the politics of remembering and the national, collective, and subjective framings of knowing the place.

Read the article

 

Kanavointi ja jakautunut yrittäjyys

– new age -henkisyyden ja yrittäjyyden yhdistämisen rajat ja mahdollisuudet

Katriina Hulkkonen

 

Tarkastelen artikkelissa etnografisen aineiston avulla kanavointia tekevien henkilöiden yrittäjyyttä Suomessa. Kanavoinnilla tarkoitetaan tiedon välittämistä toisilta olemisen taajuuksilta eli yleensä erilaisilta henkiolennoilta. Kanavoinnin tarkoituksena on auttaa ihmisiä antamalla heille ohjeita ja tukea. Tutkimuskirjallisuudessa sitä pidetään yhtenä new age -henkisyyden keskeisistä ilmiöistä. Artikkelin aineisto koostuu monipaikkaisen etnografian avulla muodostetusta haastattelu- ja havainnointiaineistosta sekä new age -kirjallisuudesta.

Kysyn artikkelissa, miten yrittäjyyden logiikka ja new age -tyyppisen henkisyyden logiikka rajoittavat toisiaan ja mitä ne mahdollistavat. Tarkastelen aihetta käsittelemällä kanavointiin liittyvän yrittäjyyden ominaispiirteitä, yrittäjien käsityksiä markkinoinnista sekä rahaan liittyviä näkemyksiä. Hyödynnän artikkelissa toimijaverkkoteorian ajatusta verkostosta sekä ihmisten ja ei-ihmisten kytköksistä. Esitän, että kanavointia tekevien henkilöiden yrittäjyyttä voidaan kuvata käsitteellä jakautunut yrittäjyys. Se ilmentää toimintaa ja yrittäjyyttä, joka on jakautunut useiden toimijoiden, erityisesti yrittäjien ja henkiolentojen, mutta myös asiakkaiden sekä erilaisten välineiden kesken. Kanavointia tekevien yrittäjien elämässä yrittäjyys ja henkisyys ovat vahvasti yhteen kietoutuneita. Yrittäjät kokevat, että ihmisten auttaminen kanavoinnin avulla on heidän elämäntehtävänsä. Toisaalta henkimaailmasuhteeseen perustuva työ asettaa yrittäjät yhteiskunnan marginaaleihin.

Lue artikkeli

 

Channelling and Shared Entrepreneurship:

Limits and Possibilities of Combining New Age Spirituality and Business

This article is concerned with the relationship between entrepreneurship and New Age spirituality. It is an ethnographical enquiry into channels’ (persons who do channelling) entrepreneurship in today’s Finland. Channelling refers to an ability to receive and transmit information from other levels of being, usually from spirits. The purpose of channelling is mainly to help the client or the audience by giving them advice and support. The research materials consist mainly of interviews and New Age literature.

In this article, I concentrate on how the logic of business and the logic of New Age spirituality, on one hand, restrict each other and, on the other hand, enable something. I use the actor-network theory and its idea of network as a tool to explore channels’ entrepreneurship and action. I suggest that the concept of shared entrepreneurship can be used to describe channels’ entrepreneurship and their co-operation with the non-human entities. It denotes the entrepreneurship that is distributed between different actors: especially channels, spirits, customers, and material things. In the life of channels, the spirituality and business are deeply intertwined. Channels opine that helping people is their vocation, yet at the same time their work may expose them to cultural marginalization, which can make their lives more difficult.

Read the article

Totuudenjälkeisen jäljillä

Taija Kaarlenkaski ja Ulla Savolainen

 

Suomen Kansantietouden Tutkijain Seuran 12.5.2017 Turussa järjestämässä kevätkoulussa tartuttiin ajankohtaiseen ja kiisteltyynkin teemaan, totuudenjälkeiseen aikaan. Seminaarissa esitelmöitiin ja keskusteltiin muun muassa mielikuvituksesta, erilaisista kuolemakäsityksistä, maailmanlaajuisista salaliittoteorioista sekä Donald Trumpin ja Timo Soinin esiintymisestä sosiaalisessa mediassa. Totuuksien ja asioiden totena esittämisen kysymysten lisäksi teema laajeni käsittämään myös erilaisten todellisuuksien kysymyksiä.

Oxfordin englanninkielen sanakirjan mukaan termi ”totuudenjälkeinen” (post-truth) viittaa maailmantilanteeseen, jossa henkilökohtaiset näkemykset, vakaumukset tai tunteet vaikuttavat yleiseen mielipiteeseen enemmän kuin objektiiviset tosiasiat. Laajemmalle yleisölle termi tuli tutuksi erityisesti Yhdysvaltojen presidentin Donald Trumpin vaalikampanjan sekä Ison-Britannian Brexit-äänestyksen myötä. Folkloristeille ja kulttuurintutkijoille väite siitä, että tämä hetki olisi leimallisesti ainutlaatuinen totuuden vähentyneen painoarvon vuoksi, edellyttää kriittistä tarkastelua. Termi ”totuudenjälkeinen” sisältää ajatuksen edeltävästä totuuden ajasta, historiallisesta aikakaudesta tai hetkestä, jolloin objektiivisilla tosiasioilla olisi ollut kyseenalaistamaton auktoriteetti ja arvo. Onko objektiivisilla faktoilla oikeastaan koskaan ollut kiistatonta painoarvoa politiikassa tai muussa vallankäytössä? Miten käsittelemme tutkijoina kriittisesti mutta eettisesti kestävällä tavalla sitä seikkaa, että näemme totuudenjälkeisyyttä todennäköisemmin muiden kuin omanmielistemme puheissa?

Totuudenjälkeinen aika suo folkloristeille myös oivia mahdollisuuksia itsearviointiin. Julkisuudessa folkloristeilla on tunnetusti ollut rooli totena esitettyjen tarinoiden aiempien versioiden ja elämien paljastamisessa. Totuudesta puhuttaessa folkloristeille ja kulttuurintutkijoille erinomainen analyysin kohde on myös yleiskielessä ja tutkimuksessakin yleistynyt myytti-sanan käyttö (usein pejoratiivisesti) epätoden tai valheen merkityksessä. Mitä kertoo ajastamme tai meistä tutkijoina se, jos tavallisin sana kaikensorttisille kyseenalaistettaville käsityksille on myytti, sana jonka yksi merkitys on myös kertomus jumalista?

Vaikka totena esitettyjen tarinoiden tai uskomuksen epätodeksi näyttämisen kiinnostavuutta saatikka viihdearvoa ei tule vähätellä, kiinnostavampaa folkloristisen tutkimuksen näkökulmasta voi kuitenkin olla folkloren merkitys käyttäjilleen. Mitä olennaisempia kysymyksiä jääkään kysymättä, jos keskitymme yksinomaan tuomaroimaan kertomusten paikkansapitävyyttä? Näitä ovat esimerkiksi se, miksi ihmiset äänestävät populisteja, vaikka näiden valheista ja korruptoituneisuudesta olisi vedenpitäviä todisteita, tai se, miksi ihmiset jättävät lapsensa rokottamatta, vaikka tietävät sen sotivan asiantuntijoiden suosituksia vastaan (ks. esim. Kitta 2011).

Totuuksien etsimisen ja arvioimisen lisäksi tiedemaailman kestopuheenaiheisiin kuuluu nykyisin raha. Kuluneen vuoden aikana Suomen Kansantietouden Tutkijain Seuran johtokunnassa ja Eloren toimituskunnassa on keskusteltu paljon taloudesta ja tieteellisestä julkaisemisesta. Tutkimusrahoittajat ja yleinen tiedepolitiikka vaativat yhä enemmän avoimen saatavuuden julkaisemista, mutta tilausmaksuttomien open access -lehtien rahoitus on niukkaa siitä huolimatta, että Tieteellisten Seurojen Valtuuskunta (TSV) jakaa niille valtionavustuksia. Ongelmallista on, että julkaistuista artikkeleista hyötyvät taloudellisesti ennen kaikkea kirjoittajien edustamat yliopistot, ja tieteellisiä lehtiä julkaisevien seurojen oletetaan kattavan suuren osan lehtien kuluista. Tähän ongelmaan on tarttunut TSV:n ja Kansalliskirjaston yhteishanke ”Kotimaiset tieteelliset lehdet avoimiksi ja vaikuttamaan” (Kotilava). Kotilava-hankkeen yhtenä tavoitteena on kehittää kotimaisille open access -lehdille rahoitusmalli, joka voisi perustua esimerkiksi konsortiorahoitukseen. Konsortioon voisivat kuulua opetus- ja kulttuuriministeriö, yliopistot ja ammattikorkeakoulut sekä erilaiset tutkimuslaitokset ja tutkimusrahoittajat. (Ilva & Lilja 2014, 5). Elore odottelee suurella mielenkiinnolla hankkeen tuloksia.

Kevään Eloren kolme vertaisarvioitua artikkelia tarjoavat monipuolisen kattauksen. Katriina Hulkkonen tarkastelee toisilta olemisen tasoilta tietoa välittäviä yrittäjiä ja heidän kokemuksiaan henkisyyden ja yrittäjyyden yhteensovittamisesta. Juha Ridanpään artikkelissa puolestaan pohditaan huumorin merkitystä meänkielisten tilallisen identiteetin rakentumisessa. Kristiina Korjonen-Kuusipuron sekä Anna-Kaisa Kuusisto-Arposen artikkeli hahmottaa Karjala-muistelun kehollisia ja materiaalisia ulottuvuuksia, muisteluun liittyvien käytäntöjä sekä hiljaisuuksia kotiseutumatkalta kerätyn etnografisen aineiston pohjalta. Vertaisarvioitujen artikkelien lisäksi kevään Elore sisältää Janne Saarikiven pyhän käsitettä ja sen alkuperää käsittelevän katsauksen. Tuttuun tapaan mukana on myös ajankohtaista-osio, joka tällä kertaa sisältää useita kiinnostavia lektioita, sekä arvioita alojemme uusimmasta kirjallisuudesta. Suuret kiitokset kaikille kirjoittajille, toimittajille, vertaisarvioijille, toimitussihteerille ja kielentarkastajalle! Kuluneen kevään säät huomioiden Elore toivottaa lukijoilleen lämmintä, pitkää ja vähälumista kesää!

Lähteet

Ilva, Jyrki & Lilja, Johanna 2014: Kotimaiset tieteelliset lehdet ja avoin julkaiseminen: selvitys mahdollisista rahoitusmalleista. Helsinki: Tieteellisten Seurain Valtuuskunta [online]. < http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/102279/Kotimaiset_tieteelliset_OA.pdf?sequence=2 > [16.5.2017.]

Kitta, Andrea 2011: Vaccinations and Public Concern in History: Legend, Rumor and Risk Perception. London: Routledge.