Author Archives: Elore

Nykyisyydessä omaksi tehty runolauluperinne

Haapoja, Heidi 2017: Ennen saatuja sanoja. Menneisyys, nykyisyys ja kalevalamittainen runolaulu nykykansanmusiikin kentällä. Helsingin yliopisto & Suomen Etnomusikologinen Seura. 260 sivua + liitteet 13 sivua.

Viliina Silvonen

 

Heidi Haapoja Ennen saatuja sanoja 2017

(PDF)

”Itse laulan milloin kuulen / kuta kuulen niin kujerran / ennen saatuja sanoja / opittuja luottehia”. Nämä runosäkeet tuovat esiin Heidi Haapojan (nyk. Haapoja-Mäkelä) väitöskirjan lähtökohdan: muilta opetellun tai ”saadun” ja itse tehdyn suhteen monisyisyyden. Katkelmaan kätkeytyy myös koko tutkimuksen keskeiskysymys: minkälaisia merkitys- ja viittaussuhteita nykyisen ja menneen runolaulukulttuurin, niin laulujen kuin laulajien, välillä on?

Pääkysymystään Haapoja lähestyy kolmen nykykansanmusiikin kentältä nousevan alakysymyksen avulla. Hän tarkastelee, miten nykyisyys, menneisyys ja näiden välinen suhde ovat esillä keskustelussa sekä mikä määrittää ja oikeuttaa runolaulamista nykykontekstissa. Näitä kahta näkökulmaa hän käsittelee tutkimuksen toisessa pääluvussa. Kolmas osio keskittyy puolestaan perinteen käsitteeseen, sen saamiin määritelmiin ja merkityksiin nykykansanmuusikoiden runolaulupuheessa sekä perinteen ja runolaulun väliseen suhteeseen. Tutkimuksen lähtökohdat kumpuavat Haapojan omista kokemuksista ja pohdinnoista kansanmuusikkona – Haapoja on valmistunut myös Sibelius-Akatemiasta ja on siten ”yhtä aikaa tutkija, laulaja, sivustatarkkailija, ystävä ja kollega” (s. 7). Sisäryhmäläisyys on tutkimuksen kannalta olennaista, sillä nimenomaan sen kautta tutkimuksen näkökulmat ja keskeiset kysymykset ovat heränneet.

Aineisto on monipuolinen ja kattavan tuntuinen: parikymmentä puolistrukturoitua kansanmusiikin ammattilaisten haastattelua muodostavat pääaineiston ja ovat avaintekstejä tutkimuskysymysten kannalta. Niitä kehystävät ja tukevat erilaiset mediatekstit, havainnointi ja autoetnografinen reflektio. Kiinnostavan lisän aineistoon tuo se, että Haapojan sisäryhmäläisyyden myötä todellinen havainnointiperiodi ulottuu jo reilusti varhaisempaan aikaan kuin itse väitöstutkimuksen varsinaiseen alkamiseen. Tutkimuksen kohteena on nimenomaan 2000-luvun keskustelu nykykansanmusiikista, vaikka haastatteluissa on luonnollisesti mukana muistelua ja sen mukana viitteitä myös varhaisempiin vuosiin ja diskursseihin.

Väitöskirjan eri luvuissa toistuvia teemoja ovat muun muassa runolaulajuus, kansallisuus, autenttisuus ja perinne sekä omuus ja omistajuus. Tutkimus paikantuu vahvasti sekä folkloristiikkaan että (nykykansan)musiikintutkimuksen kentälle. Tutkimuksen viitekehykseksi Haapoja hahmottaa maltillisen konstruktionismin. Menetelmäänsä, tutkimuksen osien synteesiä, hän nimittää etnografiseksi luennaksi (s. 60–62). Viitteet ja yhteydet aiempaan tutkimukseen asettuvat luontevasti Haapojan analyysin joukkoon ja sitovat tutkimusta niin folkloristiikan kuin musiikintutkimuksen kenttään.

Haapojan tutkimuksen pääkysymykseen menneisyyden ja nykyisyyden suhteesta (nyky)runolaulun kentällä muodostuu moniulotteinen mutta selvä vastaus. Yhteys menneen ja nykyisen välillä rakentuu niin laulajien kuin laulujenkin välille, ja side koetaan muusikoiden keskuudessa vahvaksi. Henkilökohtaisten sidosten lisäksi yhteyksiä rakennetaan kansallisuuden ja kielialueen ”heimolaisuuden” tasoilla. Menneisyyden ja nykyisyyden runolauluesitykset kiinnittyvät toisiinsa autenttisuuden ja aitouksien luomisella, tiettyjen piirteiden käytön avulla. Haapojan tutkimuksessa perinne hahmottuu nimenomaan liikkeeksi, kulttuurin välittymiseksi laulujen ja laulajien välillä.

Me, suomalaisuus, kansallisuus ja ylirajaisuus

Suomalaisuus ja suomalais-ugrilaisuus sekä (kulttuurinen) nationalismi ovat runolauluun niin historiallisesti kuin nykyajassakin liittyviä teemoja. Haapoja on valinnut nationalismi-termin sijaan tutkimukseensa rutiininomaisen kansakuntapuheen ja sen pariksi tietoisen kansakuntapuheen, koska nationalismi-termiin liittyvät konnotaatiot eivät vastaa tutkimuksen ja tutkimusaineiston näkökulmia ja lähtökohtia eikä sitä käytetä kentällä.

Haapojan analyysi osoittaa, että valtamedioissa kansanmusiikkia käsiteltäessä mukana on toistuvasti rutiininomainen kansakuntapuhe, jolla Haapoja viittaa Pertti Alasuutaria mukaillen puhetta tai toimintaa jäsentävään kategoriaan. Kansanmusiikkiin erikoistuneissa medioissa vastaavanlaista eräällä tapaa tiedostamatonta viittaavuutta suomalaisuuteen ei ole, vaan toimintaa määritellään paikallisemmalla tasolla; muiden kulttuurien kansanmusiikkia sen sijaan jäsennetään kansallisuuden kautta. Muusikoiden keskuudessa taas esiintyy sekä rutiininomasta että tietoista kansakuntapuhetta. Tietoista kansakuntapuhetta, jolla muun muassa perustellaan toimintaa, on hyödynnetty esimerkiksi poliittisiin tarkoituksiin ja rahoitusta haettaessa. Haastatteluaineistossa käy toisaalta ilmi myös tarve erottautua tyystin kansallisuus- ja kansakuntapuheesta, minkä Haapoja näkee 2010-luvun poliittisesta ilmapiiristä kumpuavaksi.

Kansakuntapuheen, runolaulun suomalaisuuden, kulttuurimme ja kansallisvaltiomme kulttuurisen perustan ympärille punoutuva keskustelu on monisyisyydessään kiinnostava. Runolaulukulttuurin suomalaisuutta tai ei-suomalaisuutta sekä merkitystä kansallisvaltion historiassa on tarkasteltu folkloristiikan piirissä aiemminkin (ks. esim. Siikala 2012; Anttonen 2002). Tähän keskusteluun Haapojan tutkimus tuo mielenkiintoisena lisänä esittäjien kokemukset ja ajatukset sekä mediassa rakentuvan kuvan omuudesta ja tuttuudesta. Suomalaisuus, ylirajaisuus, meisyys, myyttinen itä, kieli-ideologiat ja vanha perinne kietoutuvat toisiinsa.

Kansakuntapuhe ja runolaulun omuus kulkevat rinnakkain tutkimuksen useilla alueilla. Omuus viittaa sekä runolaulun ”omaksi tekemiseen” että kansallisvaltiolliseen mutta myös laajempaan suomalais-ugrilaiseen yhteyteen. Tutkimuksessa meisyyksiä (”me”-kategorioita) hahmottuu viisi, ja ne ovat eri tavoin läsnä eri aineistoissa. Vaikka aineisto osoittaa kiinnostuksen omiin juuriin ja menneeseen kumpuavan osin nykyajan globaaliudesta, huomauttaa Haapoja runolaulupuheeseen liittyvän meisyyden olleen läsnä jo Porthanin De poësi Fennicassa 1700-luvun lopulla.

Erilaisten meisyyksien merkitys on keskeinen, kun käydään miettimään runolaulun suomalaisuutta, joka korostuu erityisesti valtamediassa, ja toisaalta ylirajaisuutta, johon taas liittyy omistajuuden kysymyksiä (Kenen omaa runolaulu on? Kuka voi ja saa pitää runolaulua omana?). Ylirajaisuudella ja globaalilla yhteydellä on roolinsa erityisesti runolaulamista nyky-yhteiskunnassa perustelevana ja oikeuttavana elementtinä: kansanmuusikoiden liberaali, kansainvälisyyteen ja monikulttuurisuuteen suuntautuva ajatusmaailma mahdollistaa toimimisen suomalais-ugrilaisella runolaulamisen kentällä.

Runolaulun omuuteen, omistajuuteen ja meisyyteen tuo kiinnostavan näkökulman myös se, miten sekä mediateksteissä että haastatteluaineistoissa nousee esiin runolaulun vieraus, toiseus ja outous: Haapoja osoittaa usein esimerkein, miten runolaulu kuuluu niin ajallisesti kuin kulttuurisesti toisaalle ja on jotakin, jota on opeteltava ymmärtämään ja tehtävä tutuksi, ”aktiivisesti sopeutettava meisyyden käsityksiin” (s. 123). Tutkimuksessa runolaulajien meisyys avautuu toiseudelle, ja runolaulun avulla pyritään ymmärtämään niin omia juuria kuin yleisesti ihmisyyttä.

Haapojan mukaan ylirajainen toiminta näyttäytyy aineistossa empaattisena ja kunnioittavana, ei niinkään omivana ja hyväksikäyttävänä. Ylirajaiseen toimintaan liittyy myös myyttinen itä, joka on runolaulun paikka, tila ja tausta ja jonka osina ovat niin idylliset mielikuvat kuin konkreettiset konserttipaikat (esimerkiksi Seurasaaren karjalaistalo) ja karjalainen laulusoundi. Myyttinen itä koetaan kentällä suomalais-ugrilaisena, runolauluperinnettä yhdistävänä ja kokoavana; idea ja mielikuva yhteisestä, jaetusta taustasta tulee ilmi myös mediateksteissä.

Autenttista ja omaa

Vanhan, suullisesti välittyneen ja muistinvaraisen runolaulukulttuurin ja nykyisen korkeakoulussa opiskellun, arkistomateriaalista luetun ja omaksi tehdyn välillä on moniulotteinen suhde. Tutkimuksen mukaan runolaulaminen kokemuksena koostuu äänestä, tarinankerronnasta ja niiden myötä erityisestä ”tiloissa olemisesta”, jolla Haapojan haastateltavat viittaavat transsinkaltaiseen tilaan. Nämä kaikki kolme rakentavat yhteyttä menneen ja nykyisyyden välillä: samalla kun runolaulaja esittää runolauluaan, hän antaa äänen menneille runolaulajille, ja laulajan oma tarina sulautuu yhteen arkistoon tallennettujen tarinoiden kanssa. ”Tiloissa olemisen” taas koetaan olevan jollakin tapaa yhteydessä esityksen autenttisuuteen.

Autenttisuus on yksi tutkimuksen keskeinen käsite nimenomaan aineistosta nousevana seikkana: autenttisuus koetaan tärkeäksi niin muusikoiden kuin kuulijoiden kesken. Haapoja painottaa, ettei autenttisuus tässä yhteydessä liity tieteelliseen tutkijalähtöiseen arvottamiseen, vaan se tulee nimenomaan toimijoiden lähtökohdista ja kokemuksista. Kansanmuusikoiden keskuudessa kuitenkin tunnistetaan tutkimuksessa folkloristiseksi autenttisuudeksi nimitettävä ajatus, johon liittyy traditionaalin ja modernin vastakkainasettelu. Aineistossa folkloristinen autenttisuus liittyy osaksi aitouden kriteereitä. Se näyttäytyy nimenomaan nykyajasta tavoittamattomissa olevana, ideaalina perinteen muotona, johon liitetään muun muassa suullinen periytyminen ja perinneyhteisö. Toisaalta osa haastateltavista kokee folkloristisen autenttisuuden ideaalin myös negatiivisena romantisointina.

Mennyttä ihannoivan autenttisuuden rinnalla Haapoja hahmottaa nykyisyyteen suuntaavia autenttisuuden kerrostumia. Haapoja erottaa näistä kaltaisuuden autenttisuuden sekä tulkinnan ja ilmaisun aitouden. Ensin mainitun taustalla on Charles Peircen semiotiikan kaltaisuus (iconicity), geneerinen intertekstuaalisuus ja intertekstuaalisen kuilun minimointi, joiden kautta (nyky)runolaulu hahmottuu osaksi genreään. Kaltaisuuden autenttisuudessa runolaulun ominaispiirteet, kuten runomitta, rytmi, sävelmä, muuntelu, pitkä estetiikka ja esityskokoonpano ovat keskeisiä. Tulkinnan ja itseilmaisun autenttisuudessa tärkeiksi koetaan tarinan ja tunteen aitous ja välittyminen; taiteilijan on oltava uskottava, seistävä esityksensä ja sanomansa takana, vaikka tarina itse voikin olla kollektiivitraditiota ja anonyymia. Haapojan analyysi osoittaa, että kaltaisuuden autenttisuuden rinnalla on myös tiedostettua epäautenttisuutta. Tämä viittaa erityisesti nykyajan esitysten ja laulajien henkilökohtaisuuden korostamiseen, jota tehdään laajentamalla intertekstuaalista kuilua eri keinoin. Tiedostetusta epäautenttisuudesta, runolaulun kaltaisuuden autenttisuuteen liittyvistä ominaispiirteistä erottautumisesta, syntyy uudenlaista autenttisuutta, joka ei enää viittaa suoraan vanhaan runolauluun, vaan on useimmiten joko mitallisesti tai sisällöllisesti muunneltua. Tietoisen epäautenttisuuden mahdollistaman perinteellä leikittelyn Haapoja näkee perinteisyyden ja uutta luovan kohtaamispaikkana, jossa on tilaa taiteilijan luovuudelle. Luovuus taas on osa omuutta ja omaksi tekemisen ja kokemisen prosessia.

Kuoleva runolaulu ja katkeamaton perinne

Mediateksteissä runolauluun liitetään vuoroin kuoleminen ja henkiinherääminen: perinne nähdään toisaalta menneenä, poistuneena ja menetettynä, toisaalta taas uusien runolaulajien eloon herättämänä ja nykyaikaan tuomana. Runolaulun kuoleminen ja perinteen katoaminen on ollut puheenaiheena jo toista sataa vuotta ja viimeisistä runonlaulajista on puhuttu läpi 1900-luvun. Siihen, nähdäänkö runolaulu elävänä vai kuolleena, vaikuttaa erityisesti se, mitä runolaululla itse asiassa tarkoitetaan: kuolemisesta puhuvat viittaavat sillä kokonaiseen kulttuurimuotoon, elämisen yhteydessä viittauskohteena ovat ennemminkin laulettu runo ja metriikka. Itse perinne ymmärretään aineistossa toisaalta sisällön välittymisen prosessiksi ja toisaalta välittyväksi sisällöksi.

Vastakohtana kuolemisen ja henkiinheräämisen metaforaparille on katkeamattomuus. Sen kautta runolaulu voidaan hahmottaa jatkumona, jossa toistot tuottavat perinteen, tradition. Sekä perinteen elämän/kuoleman että katkeamattomuuden Haapoja liittää kaksiaikaisuuden ajatukseen ja metakulttuuriseen kommentointiin: uusi ja vanha ovat yhtä aikaa läsnä ja vaikuttavat toisiinsa, mennyttä tuotetaan ja arvioidaan nykyisyydessä.

Mediateksteissä menneen ja nykyisen välisyydestä puhuttaessa toistuu katkeamattomuuden sijaan ajatus kalevalaisesta perinnöstä, jossa kalevalaisuus viittaa laajasti vanhaan suomalaiseen kulttuuriin, ei pelkästään Kalevala-eepokseen. Vastaavasti perintö on ikään kuin geneeristä: sitä, jolta runolaulu on peritty, ei nimetä. Tämä kalevalaisen perinnön ajatus liittyy vahvasti kulttuuriperinnön käsitteeseen. Nykykansanmuusikot näkevät periytymisen sekä kuvainnollisena, kansakuntaan ja kieleen liittyvänä, että konkreettisena biologiseen sukulaisuuteen perustuvana. Osa (nyky)runolaulajista korostaa karjalaisia sukujuuriaan ja sitä, että suvussa on ollut runolaulajia. Vaikka perinne ei olekaan suoraan suvussa perittyä ja suullisesti välittynyttä, koetaan sukujuurin muodostuva yhteys runolaulukulttuuriin merkitykselliseksi. Kuvainnollinen ja konkreettinen periytyminen on yhteydessä meisyyteen, ja siihen liittyy myös oikeutettuuden tunne.

Monialainen keskustelun avaus

Haapojan väitöskirja tuo uuden tulokulman folkloristiseen (runolaulun)tutkimukseen: siinä missä folkloristit ovat usein kartelleet ”perinteisiksi ja vanhoiksi miellettyjen sisältöjen ja/tai prosessien uudelleenkäyttämiseen liittyviä” (s. 6) tutkimuskohteita leimaten ne muun muassa folklorismiksi, avaa Haapojan tutkimus keskustelua menneen ja nykyisyyden vuorovaikutuksen suuntaan. Keskiössä on siis runolauluperinteen liikkuminen ja eläminen sekä prosessit, joissa runolaulu saa merkityksiä. Olen ehdottomasti Haapojan kanssa samaa mieltä tutkimuksen hyödyistä: ”Uskon perinteen käsitteen, perinteen autenttisuuksien ja runolaulusta puhumiseen liittyvien ideologisten piirteiden analyysin olevan hyödyllinen tulevalle runolaulututkimukselle” (s. 229). Väitöskirja avaa näkökulmia myös nykykulttuurin tutkimukseen. Lisäksi kulttuurinen appropriaatio, joka on vahvasti läsnä tutkimuksessa omaksi tekemisen ja omistajuuden kautta, on osoittautunut varsin ajankohtaiseksi puheenaiheeksi. Kaiken kaikkiaan teksti on rikasta ja helppolukuista, ja runsaat lukujenväliset viittaukset lisäävät lukemisen mielekkyyttä. Uskon väitöskirjan antavan paljon niin alan tutkijoille, suurelle yleisölle kuin muusikoille musiikkigenreen katsomatta.

 

Kirjallisuus

Anttonen, Pertti 2002: Kalevala-eepos ja kansanrunouden kansallistaminen. – Laaksonen, Pekka & Piela, Ulla (toim.), Lönnrotin hengessä 2002. Helsinki: SKS, 39–57.

Siikala, Anna-Leena 2012: Itämerensuomalaisten mytologia. Helsinki: SKS.

 

Filosofian maisteri Viliina Silvonen tekee väitöskirjaa itkuvirsistä Helsingin yliopiston folkloristiikan oppiaineessa.

SaveSave

SaveSave

Historiallinen romaani, nationalismi ja kulttuurinen muisti

Kaljundi, Linda, Eneken Laanes & Ilona Pikkanen (eds.) 2015: Novels, Histories, Novel Nations. Historical Fiction and Cultural Memory in Finland and in Estonia. Helsinki: SKS. 342 sivua.

Ulla Savolainen

 

Linda Kaljundi, Eneken Laanes ja Ilona Pikkanen rinnastavat havainnollisesti historiallisen romaanin sekä historiamaalauksen toimittamansa artikkelikokoelman Novels, Histories, Novel Nations. Historical Fiction and Cultural Memory in Finland and in Estonia (2015) esipuheessa. Nämä taiteen lajit elivät suuruutensa päiviä 1800-luvulla osana länsimaisen aikakäsityksen murrosta, nationalismin nousua sekä modernisaatiota. Molempia myös pidettiin arvossa orastavissa ja vakiintuneemmissa kansallisvaltioissa läpi yhteiskunnan kerrosten ja sosiaaliluokkien. Aikojen ja miljöiden yksityiskohtaisen esittämisen kautta historiallinen romaani ja historiamaalaus onnistuivat rakentamaan vaikutusvaltaisia poliittisia ja ideologisia tulkintoja. Ne tuottivat sellaisia näkemyksiä menneisyyden tapahtumista, jotka tukivat kansallisten identiteettien rakennusta. Huolimatta historiantutkimuksen samanaikaisesta vakiintumisesta akateemisena oppialana, historiallisen romaanin kuten myös historiamaalauksen merkitys kansallisten menneisyyksien ja identiteettien konstruoinnissa oli keskeinen tuona aikana. Suosionsa lisäksi lajeja yhdistää myös niiden esteettisen ja yhteiskunnallisen arvostuksen romahtaminen 1900-luvun myötä. Modernismin taidekäsityksen sekä maailmansotien ja (viimeistään) niitä seuranneen nationalismin kritiikin myötä historiallisen romaanin ja historiamaalauksen menneisyystulkinnat sekä tyyli stigmatisoituivat ja muuttuivat lähinnä huonon maun merkeiksi.

1900-luvun parina viime vuosikymmenenä kiinnostus historialliseen romaaniin on nostanut uudella tavalla päätään. Tämän uuden mielenkiinnon syyt Novels, Histories, Novel Nations -teoksen toimittajat näkevät pitkälti akateemisen tutkimuksen kiinnostuksessa kulttuuriseen muistiin. Keskeisesti siihen liittyy myös nationalismin ja kansakuntien luomisen tarkastelu keksittyjen traditioiden (Hobsbawm & Ranger 1983) ja kuviteltujen yhteisöjen (Anderson 1991) näkökulmasta. Kiinnostus lajiin kiteytyykin sen samoihin poliittisesti ja ideologisesti voimallisiin ominaisuuksiin, jotka 1800-luvulla siivittivät lajin menestystä ja yhteiskunnallista relevanssia. Teoksen toimittajat toteavatkin, että historiallinen romaani näyttäytyy kiinnostavana vertailukohtana uudemmille menneisyyden representaatioille, joita 1900-luvun yhteiskunnallisiin kriiseihin ja murroksiin liittyneet kokemukset ovat synnyttäneet.

Historiallinen romaani Suomessa ja Virossa

Novels, Histories, Novel Nations. Historical Fiction and Cultural Memory in Finland and in Estonia -artikkelikokoelma keskittyy tarkastelemaan historiallista fiktiota Suomen ja Viron konteksteissa. Teoksen artikkelit keskittyvät pääasiassa jommankumman maan tapaustutkimuksiin, mutta kokoelman erinomaisessa johdantoluvussa kansalliset kontekstit ja teokset asettuvat havainnollisesti suhteessa toisiinsa. Sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin viitekehyksiin ja menneisyyden representaatioihin keskittyvä johdantoluku toimii siten sekä yleisesittelynä aiheeseen että syventävänä taustana kullekin tapaustutkimukselle. Se myös täydentää maiden historiallisen fiktion vähäistä tutkimusta ja tarjoaa niistä puuttuvan yleisesityksen, tosin vertailevasta näkökulmasta. Kokoelmassa artikkelit on järjestetty kronologisesti alueellisen ryhmittelyn sijaan. Tämä tukee Viron ja Suomen kontekstien tarkastelua ylirajaisesta näkökulmasta sekä elimellisesti suhteessa toisiinsa ja laajempaan eurooppalaiseen kontekstiin.

Teos jakautuukin kolmeen osaan. Ensimmäinen osista keskittyy 1800-luvun historialliseen fiktioon Suomen ja Viron kansallisten liikkeiden ja niihin kytkeytyvien menneisyystulkintojen näkökulmista. Artikkeleissa käsitellään muun muassa talonpoikaisuuden keskeistä roolia ja tästä juontuvia ongelmia suomalaisuuden ja virolaisuuden konstruoinnissa. Osan artikkelit analysoivat ja tuovat esiin sitä, miten historiallinen fiktio itse asiassa tuotti Suomen ja Viron kansallisvaltio-hankkeille elintärkeitä, mutta historiallisista lähdeaineistoista puuttuvia talonpoikaisia toimijoita. Fiktiossa toimijat sijoitettiin historiallisiin tapahtumiin ja siten tuotiin myös osaksi orastavaa kansallista mielikuvitusta ja itseymmärrystä. Toinen kokoelman osista keskittyy maailmansotien välisen ajan maskuliiniseen ja militaristiseen historialliseen fiktioon ja yleistajuiseen historiakirjoittamiseen. Osan artikkelit tuovat esiin sitä, kuinka Suomessa ja Virossa historiallinen romaani nousi sotien välisenä aikana itsenäistymisten ja sisällissodan johdosta uuteen kukoistukseen. Samaan aikaan laji putosi kuitenkin pois arvostetun kirjallisuuden joukosta monessa Euroopan maassa. Teoksen kolmas osa keskittyy toisen maailmansodan käsittelyyn suomalaisessa ja virolaisessa kirjallisuudessa.

Teoksen kirjoittajat edustavat lähinnä kirjallisuuden, mutta myös historian ja kulttuurintutkimuksen aloja. Artikkeleiden lähestymistapoja yhdistää kuitenkin ennen kaikkea kulttuurisen muistitutkimuksen näkökulma. Teoksen artikkeleiden tapaustutkimukset ulottuvat Zacharias Topeliuksen Välskärin kertomuksista (1856–1867) (Mari Hatavara) ja Eduard Bornhöhen Tasuja-pienoisromaanista (1880) (Eneken Laanes) 1930-luvun virolaisiin viikinkiromaanehin (Linda Kaljundi) sekä Jaan Krossin Uppiniskaisuuden kronikka-romaanisarjaan (1970­–1980) (Tiina Ann Kirss) ja Lapin sotaa käsittelevään kirjallisuuteen (Nina Sääskilahti). Teoksen päättää Ann Rigneyn, yhden kansainvälisesti tunnetuimmista kulttuurisen muistin ja historiallisen romaanin tutkijoista (Rigney 2004; 2012), päätössanat. Päätännässä hän suhteuttaa kokoelman laajempaan kansainväliseen kontekstiin sekä keskustelee paikallisten kirjallisuuksien tutkimuksen annista ylirajaisen kulttuurisen muistitutkimuksen kentälle.

Muistin mahdollisuudet

Novels, Histories, Novel Nations on monipuolinen ja antoisa artikkelikokoelma esimerkiksi perinteen, taiteen, kulttuurin ja historian sekä kulttuurisen muistitutkimuksen kaltaisten lähtökohtaisesti poikkitieteisten suuntausten tutkijoille. Kokoelmassa yhdistyvät teoreettisesti ja historiallisesti syväluotaava kehystys sekä tapaustutkimuksiin fokusoivat artikkelit. Nämä tukevat ja täydentävät toisiaan kokonaisuudessa siten, että teoksen anti nousee artikkeliensa summaa suuremmaksi. Kokoelman artikkeleiden yhdistävänä tekijänä on tutkimusaineistojen (historiallinen fiktio), aihepiirirajauksen (nationalismin kehkeytyminen Suomessa ja Virossa) lisäksi myös (kulttuurisen) muistitutkimuksen ([cultural] memory studies) näkökulma. Tutkimussuunnan piirissä vallitsevien yhteisöjen menneisyysnäkökulmia kuvaavien termien monipäisestä joukosta artikkelikokoelman keskiöön on valittu kulttuurisen muistin (cultural memory) käsite. Kirjallisuuden tutkimuksessa kulttuurisen muistin käsite onkin osuva, sillä käsitteellä viitataan tavallisesti joko kontekstisidonnaisiin representaatioihin, joiden kautta yhteisöt tuottavat, välittävät ja uusintavat käsitystä itsestään (Assman 1995, 132), tai laajemmin representaatioiden kokoelmaan, jolla mennyttä käsitellään nykyhetkessä ja nimenomaan nykyhetken näkökulmasta relevantilla tavalla (esim. Rothberg 2009, 9).

Vaikka tapaustutkimuksia yhdistävänä tekijänä onkin nimenomaan genre sekä nationalismi romantiikasta postmoderniin, kulttuuriseen muistitutkimukseen paikantuvan näkökulmansa ansiosta kokoelma avaa hienolla tavalla myös laajemmin kirjallisuuden, taiteen ja kaikenlaisen luovan ilmaisun sekä muisti- ja historiakäsitysten ja -representaatioiden roolia osana ideologioiden ja yhteiskunnallisten järjestelmien kehkeytymistä. Kokoelmassa keskeisiä ovat myös välittymisen (mediation) ja uudelleenvälittymisen (remediation) näkökulmat. Teoksessa tarkastellaan toisin sanoen sitä, kuinka kulttuurinen muisti syntyy nimenomaan (ja kenties ainoastaan) aihelmien, muotojen, kertomusten ja teemojen välittymisessä ja siirtymisessä välineestä eli mediumista toiseen (esim. Erll & Rigney 2009). Tästä näkökulmasta Novels, Histories, Novel Nations -kokoelma osoittaa, että kansainväliset sekä eri ajoissa ja ilmaisumuodoissa toistetut aihelmat olivat merkittävässä roolissa uusien kansallisuuksien ja valtioiden menneisyyden rakentamisessa. Folkloristiikan ja perinteentutkimuksen näkökulmista havainto aihelmien ja ilmaisun muotojen kiertelystä, varioinnista tai lainautumisesta ei sinällään ole uusi. Kulttuurisen muistitutkimuksen metodologisesti monitieteinen ja hyvin moninaisiin tutkimusaineistoihin pureutuva kenttä tarjoaa kuitenkin hedelmällisiä vertailukohtia ja mahdollisuuksia suhteuttaa alakohtaisia lähestymistapoja vahvuuksineen ja heikkouksineen toisiinsa.

 

Kirjallisuus

Anderson, Benedict 1991: Imagined Communities: Reflections on the Origins and Spread of Nationalism. London & New York: Verso.

Assman, Jan 1995: Collective Memory and Cultural Identity. – New German Critique 65, 125–135.

Erll, Astrid & Ann Rigney (eds.) 2009: Mediation, Remediation and the Dynamics of Cultural Memory. Berlin & New York: De Gruyter.

Hobsbawn, Eric & Terence Ranger 1983 (eds.): The Invention of Tradition. Cambridge: Cambridge University Press.

Rigney, Ann 2004: Portable Monuments: Literature, Cultural Memory, and the Case of Janie Deans. – Poetics Today 25 (2), 361–396.

Rigney, Ann 2012: The Afterlives of Walter Scott: Memory on the Move. Oxford & New York: Oxford University Press.

Rothberg, Michael 2009: Multidirectional Memory. Remembering the Holocaust in the Age of Decolonialization. California: Stanford University Press.

 

FT Ulla Savolainen on Eloren toinen päätoimittaja ja Suomen Akatemian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Memory Unchained -projektissaan hän tutkii inkeriläisten kokemuksiin liittyvää kirjallisuutta kulttuurisen muistin ja luovuuden näkökulmista.

SaveSave

SaveSave

SaveSave

Virtuaalimuseoita rakentamaan

Laine-Zamojska, Magdalena 2017: The Role of Small, Local History Museums in Creating Digital Heritage: the Finnish Case. Jyväskylä: University of Jyväskylä. 283 sivua.

Sulevi Riukulehto

 

(PDF)

Museologia on institutionaalisesti katsottuna nuori tieteenala. Laine-Zamojskan monografia on vasta kuudes suomalainen museologian alan väitöskirja. Aiemmin koskemattomia teemoja on siis vielä verrattain helppo löytää. Laine-Zamojskan väitöskirjassa niitä on kaksi: huomion ytimessä ovat kotiseutumuseot ja virtuaalinen museotoiminta. Molempien tutkimuksellinen uutuusarvo on huomattava.

Tietokoneistuminen on voimakkaasti lisännyt paikallismuseoiden kokoelmanhallintavaatimuksia. Uusia tarpeita ja samalla myös mahdollisuuksia liittyy sekä digitaalisiin aineistoihin että järjestelmiin. Vaativuustaso nousee edelleen, kun tarkasteltaviksi otetaan sähköiset palvelut ja kokonaiset virtuaalimuseoratkaisut. Laine-Zamojskan tutkimus käsittää kaikki nämä tasot. Suomen käyttäminen kohteena virtuaalimuseoita koskevassa tutkimuksessa on perusteltua, koska Suomessa sekä museo- että tietoverkot ovat tiheitä. Tähän sisältyy kuitenkin paradoksi, jonka Laine-Zamojskan työ tuo esiin: kattavuudesta huolimatta verkoitse ei voi tavoittaa Suomen kulttuuriperintöä.

Lähdeaineistona ovat museoiden käytössä olevat kokoelmanhallintaohjelmat ja -järjestelmät, sähköiset palvelut ja kokoelmat sekä Satakunnan paikallismuseotoimijoita koskeva haastatteluaineisto. Tutkimuskirjallisuudessa ovat edustettuina monet eri tieteenalat ja tutkimusperinteet.

Paikallis- ja kotiseutumuseot tutkimuksen kohteina

Museoiden yleisten periaatteiden ja myös museoteorian alkujuuret voidaan ulottaa Saksassa 1500-luvulle ja aina vanhalle ajalle saakka, jos museoiden perusolemuksena pidetään kokoelmien muodostamista. Itsenäisenä tieteenalana museologia on kuitenkin hyvin nuori. Suomessa museologian arvosanaopetus alkoi Jyväskylän yliopistossa lukuvuonna 1983–1984 ja Turun yliopistossa vuotta myöhemmin. Professori Janne Vilkunan luotsaamaan oppiaineeseen on vuoden 2002 jälkeen hyväksytty vain Hannu Valtosen, István Kecskemétin, Ulla Knuutisen, Helena Lonkilan ja Nina Robbinsin väitöstyöt.

Pienet paikallismuseot eivät ole aiemmin olleet kokonaisen, erillisen väitöstutkimuksen kohteena. Tiedossani ei ole muita pieniin, paikallis- ja kotiseutumuseoihin kohdistuvia akateemisia väitöstutkimuksia muiltakaan perinteentutkimuksen aloilta, kotiseutumuseot ovat ylipäätään olleet vain vähän tutkimuksen kohteina. Kuitenkin ne ovat hyvin erityinen, suomalainen ja pohjoiseurooppalainen museotyyppi. Voisi kuvitella, että harrastuneisuus meillä olisi huomattavasti suurempaa.

Myös historiantutkijoiden kiinnostus museoihin on ollut vaatimatonta. Suomen ensimmäisenä museohistoriallisena väitöskirjana pidetään Ritva Kavan tutkimusta Emil Cedercreutzista (1993), ja hänen jälkeensä museohistoriaa on väitöskirjoissaan käsitellyt puolenkymmentä tutkijaa (Marja-Liisa Rönkkö, Solveig Sjöberg-Pietarinen, Susanna Pettersson, Hanne Selkokari ja Hanneleena Hieta).

Suomen museoliiton kokoama museohistorian tietokanta tuntee 126 opinnäytettä ja kaikkiaan 570 julkaisua. Niihin sisältyy artikkeleita, opinnäytteitä, haastatteluja, juhlakirjoja, yksittäisten museoiden tekemiä historiikkeja ja katsauksia laitosten vaiheisiin. Suomalainen museoalan tutkimus on siis kaikkiaankin toistaiseksi niin rajallista, että innokas tutkija pystyy halutessaan lukemaan sen kokonaisuudessaan.

Virtuaalimuseotoiminta on tuore ja voimakkaasti kehittyvä ala. Koko ilmiö on tullut mahdolliseksi vasta informaatioteknologian voimakkaan kehityksen aikana. Sen välttämättömiä ehtoja ovat olleet tietokoneiden ja tietoverkkojen kehittyminen. Siksi on ihan ymmärrettävää, että digitaalisen ja virtuaalisen perinnön akateeminen tutkimus on toistaiseksi ollut vähäistä. Tältä alalta huomattava on Ari Häyrisen digitaalista kulttuuriperintöä käsittelevä väitöskirja vuodelta 2012.

Museotutkimus tieteiden rajapinnassa

Laine-Zamojskan aihe sijoittuu monien tieteiden rajapintaan. Sen syvällinen käsittely edellyttää niin informaatioteknologian, liiketalouden kuin perinteentutkimuksen piirissä kehittyneiden tutkimuskäsitteiden tuntemusta. Väitöstutkimuksessa ne kaikki pitää riittävällä tarkkuudella tuntea, mutta kaikkiin ei tarvitse keskittyä yhtä suurella tarkkuudella. Laine-Zamojska osoittaa tuntevansa erinomaisesti oman tieteenalansa, museologian, teoreettiset lähtökohdat ja tutkimusperinteen. Siihen hän suhteuttaa oman tutkimuksensa onnistuneesti. Myös muiden tieteenalojen tuntemus on uskottavaa.

Laine-Zamojska nojautuu Peter Vergon uuden museon käsitteeseen, joka painottaa museoiden tarkoitusta. Elisa Giaccardia seuraten hän ymmärtää museon osallistumiskulttuurina ja vuorovaikutuksena. Ajattelutapa petautuu luontevasti Tomislav Šolan ja Janne Vilkunan heritologiseen museon tulkintaan (museot ovat muistiorganisaatioita) sekä Kenneth Hudsonin ison museon ajatukseen, jonka juuret ovat jo 1900-luvun alun humanistisen maantieteen perinteessä. Informaatio- ja kommunikaatiotutkimuksen teorioissa tukipisteenä on krippendorfilainen ihmiskeskeisen suunnittelun ajatus. Tämä näkyy erityisesti virtuaalisia museoratkaisuja esiteltäessä, kun Laine-Zamojska keskittyy teknisten ja ohjelmallisten yksityiskohtien sijasta välineiden käytettävyyteen ja palvelevuuteen. Tämä auttaa kirjoittajaa selviytymään kunnialla monen tutkimusalan aiheuttamasta ristipaineesta.

Museot uudessa ympäristössä

Virtuaalimuseoiden ilmiö on moniulotteinen ja ajankohtainen mutta varsin huonosti tunnettu. Lähtökohtana on paikallismuseoiden rooli digiperinnön luomisessa tilanteessa, jossa länsimainen museotoiminta joutuu mukautumaan uuteen globaaliin ja digitaliseen toimintaympäristöön ja museotoiminnan tulkintaan. Laine-Zamojska johtaa tästä neljä tutkimuskysymystä: Mitkä laatuvaatimukset digitaalisille palveluille asetetaan? Minkätyyppisiä uudet palvelut ovat ja miten paikallismuseot liittyvät niihin? Mitkä ovat digitaalisen perinnön laatukriteerit ja yhteiskunnalliset ominaisuudet paikallismuseoissa? Miten palvelujen yhteiskunnallisia ominaisuuksia käytetään?

Työssä on kaksi varsin erityyppistä osaa, joita ei kuitenkaan ole eroteltu otsikkotasoissa. Viisi lukua käsittelee katsausartikkelien tapaan museoiden toimintaympäristön muutosta: museokokoelmien historiaa, virtuaalimuseon käsitettä ja kehitystä maailmalla ja Suomessa, kotiseutumuseoiden roolia suomalaisessa museokentässä digitaalisen aineiston tuottajina ja haltijoina sekä kotiseutumuseoita kohdealueella Satakunnassa, josta Laine-Zamojska nostaa lähempään tarkasteluun 11 kotiseutumuseota. Kaksi lukua käsittelee oman virtuaalimuseon prototyypitystä ja siitä saatuja kokemuksia. Kaikkiaan työn verkkoempiriaan sisältyy satoja esimerkkejä ohjelmistoista, museoista, näyttelyistä ja kokoelmista.

Katsaustyyppinen taustoitus palvelee lukijoita: se on sekä informatiivinen että dokumentoiva. Kirjan suurin ansio on kuitenkin kahdessa viimeisessä luvussa, jotka Laine-Zamojska käyttää oman prototyypin rakentamiseen. Ensin räätälöidään kotiseutumuseoille sopiva virtuaalimuseon mallikappale. Sitä seuraa pohdinta prototyypin mahdollisuuksista, rajoista ja puutteista.

Luokittelua, toimintatutkimusta, prototyypitystä

Käytettyjen tutkimusmenetelmien kirjo on jopa epätavallisen laaja. Virtuaalimuseon ilmiötä eri suunnista valotettaessa vaihtuvat myös metodiset välineet. Mielestäni tämä moninaisuus ei ole itsetarkoituksellista vaan nousee tutkimuksen tarpeista. Suomalaisten virtuaalimuseoiden kokonaiskuvaa rakennetaan V-MUST-luokittelumenetelmällä; ymmärrystä museotoiminnan prosesseista ja sosiaalisista suhteista lähestytään etnografisella toimintatutkimuksella (EAR), joka sekin on monia menetelmiä yhdistelevä sekatekniikka. Raportoinnissa etnografiaa tärkeämpään rooliin nousee kuitenkin prototyypityksen spiraali-iteraatio: suunnittelun, toteutuksen, havainnoinnin ja pohdinnan kehämäinen toisto. Jokainen spiraalin vaihe tarvitsee omat menetelmänsä, ja joka kierroksella valmistuu uusi prototypin versio.

Oman virtuaalimuseon rakentaminen tuo tutkimukseen uskottavia käsityöläismäisiä piirteitä, kun tutkijan oma toiminnallinen osallistuminen ja muiden asiantuntijoiden osallistaminen yhdistyvät etnografiseen tutkimustraditioon. Tämäntyyppinen oppineisuuden osoittaminen tekemällä ja toistamalla on suomalaisessa tutkimusperinteessä vielä harvinaista, vaikka sitä maailmalla harjoitetaan yleisesti muun muassa kokeellisen arkeologian ja historiallisen maantieteen tutkimusaloilla. Laine-Zamojska osoittaa, että prototyypin rakentaminen soveltuu hyvin myös virtuaalimuseon ilmiön metodiseksi välineeksi.

Kierros kierrokselta hioutuva virtuaalimuseon prototyyppi on sellaisenaan kiinnostava tutkimuksen tulos, joka olisi kirjoittajan käsityksen mukaan myös kaupallisesti hyödynnettävissä. Sitäkin arvokkaampi tulos on mielestäni kuitenkin päätösluvussa tiivistetty 27-kohtainen kooste virtuaalimuseon toteutuksen yleisistä periaatteista. Uljainkin prototyyppi vanhenee, mutta virtuaalimuseon muistilista on käytäntöön sovellettavissa teknologioista riippumatta. Tervetuloa virtuaalilasit, ja -kypärät!

Kirja tutkijan käteen

Kirja on tyyliltään ja kieliasultaan pääosin hyvä. Aiheen teknisestä luonteesta johtuen kieli on paikoin mekaanista ja epämukavaa. Sitä rasittavat muun muassa pitkät URL-osoitteet, joita ei tämäntyyppisessä työssä voi täysin välttää. Raportointi on selkeää ja johdonmukaista. Runsas kuvitus on kokonaisuuden hahmottamisen kannalta onnistunut ratkaisu. Se on ainoa tapa, jolla esimerkiksi väliaikaiset digitaaliset aineistot ja prototyypin välivaiheet voidaan tehdä lukijalle ymmärrettäviksi. Kuvakaappauksina toteutetut näkymät ovat kuitenkin laadultaan heikkoja, vaikka ne eivät ole pelkästään illustroivia.

The Role of Small, Local History Museums in Creating Digital Heritage on kirjoitettu opinnäytteeksi, ja sellaiseksi lukija sen myös helposti tunnistaa. Tietokirjana toimii parhaiten teoksen alkupuoli. Kotiseutumuseoiden vapaaehtoisille ja harrastajille kirja on epäilemättä turhan raskas, mutta museoalan tutkijoille se tuo tärkeän lisän.

 

Dosentti Sulevi Riukulehto on aluehistorian ja kulttuuriperinnön tutkimusjohtaja Helsingin yliopiston Ruralia-instituutissa.

SaveSave

Naispuhe ja tiedon yöpuoli

Piilola, Tiina 2017: Kalevalan naiset ja tiedon yöpuoli. Lönnrotin jalanjäljissä kohti Kalevalan naisten tarinoita. Jyväskylä: University of Jyväskylä. 229 sivua.

Niina Hämäläinen

 

(PDF)

Tiina Piilolan kirjallisuustieteen väitöskirja avautuu moneen suuntaan. Se on tutkimusmatka Kalevalan Ainoon, Ainon sisäiseen elämysmaailmaan ja tähän läheisesti liittyviin hahmoihin. Tutkimus liittyy feministiseen ja sukupuolentutkimukseen sekä keskusteluihin tunteista, ruumiillisuudesta ja tutkijan subjektiivisuudesta. Se koskettelee tulkinnoissaan erityisesti psykoanalyysia ja tiedostamatonta, joka Lönnrotin kirjoituksissa tarkoittaa tiedon yöpuolta. Tutkimus on myös Kalevalan tarinan uudelleenlukemista ja -kirjoittamista, mutta ennen kaikkea se on matka niin Ainon kuin väitöskirjan tekijän minuuteen.

Kalevala ei ole nykytutkijoiden lempilapsi saati keskustelun herättäjä, joten tervehdin Kalevalaan liittyvää tutkimusta ilolla. Toukokuussa 2017 Helsingin Sanomien uutista lukiessani kuitenkin heräsi epäilys, ettei kyseessä taida olla aivan perinteinen väitöskirjatutkimus. Niin mediaseksikäs oli jo otsikko: ”Kalevalan Aino oli aikansa downshiftaaja” (Repo 2017). Käsillä ei ole perinteinen väitöstutkimus, vaan jotain muuta. Tutkimus ei täytä väitöskirjan normaaleja vaatimuksia liittyen esitystapaan, argumentointiin, metodien käyttöön ja kieleen. Tässä arviossa en kuitenkaan kohdista kritiikkiäni väitöskirjan muotoseikkoihin – se on toivottavasti tehty itse väitöstilaisuudessa – vaan yritän avata Piilolan tutkimuksen uusia polkuja ja harhapolkuja; miten Piilola onnistuu luennassaan? Lähden tarkastelemaan Piilolan tutkimusta kirjallisuudentutkijan ja kirjailijan tulkintamatkana, jossa keskityn Ainon tarinaan.

Piilolan Kalevala-luennan tavoitteena on viedä Ainon tarinaa ”oikeudenmukaisempaan muotoon” (s. 27), toisin sanoen, Ainon tarinaa tulkitaan Ainon itsensä kautta, kaunokirjallisen henkilöhahmon analyysina. Ainon oma näkökulma ei sinänsä ole uusi (esim. Tarkiainen 1911; Piela 1999; Kupiainen 2004), mutta Piilola vie tulkintansa äärimmäisen pitkälle. Selviää, että Ainon merkitys on Piilolan tulkinnassa paljon syvempi kuin mitä aikaisemmat tutkijat ovat ymmärtäneet. Oikeudenmukaisempi luenta viittaa myös naisnäkökulmaan. Piilola lukee Kalevalaa emansipatorisesti, feministisellä otteella, naisten äänellä ja vastakarvaan. Ainon lisäksi tarkastelun kohteena ovat Louhi, Lemminkäisen ja Ainon äidit sekä Marjatta.

Runojen naispuhe

Miksi Aino itkee, kysyy Piilola, ja pyrkii asettumaan Ainon sisäiseen maailmaan ranskalaisfilosofi Lucy Irigarayn parler-femme -käsitteen avulla. Ainon vastaus äidilleen on Piilolan sanoin ”ympäripyöreä”: ”Itken kassan kauneutta, / tukan nuoren tuuheutta, / hivuksien hienoutta, / jos ne piennä peitetähän, / katetahan kasvavana” (Lönnrot 1985 [1849], runo 3, 551−556). Piilolan tulkinnassa Ainon epämääräinen, väistelevä vastaus todistaa sen, että ”naista pitää kuunnella toisenlaisella korvalla, toista merkitystä hakien” (s. 65) eli kuulijan tulee osata lukea rivien välistä, mikä Ainoa vaivaa. Tätä Ainon äiti ei osaa.

Piilolan tulkinta hyötyisi kulttuurisesta ja historiallisesta kontekstualisoinnista, jossa selvitettäisiin, mitä kulttuurisia tekijöitä valituksen taustalla on, miten valitus muovautuu runon kuluessa ja millaisia samanlaisia valituksia löytyy tallennetusta runoaineistosta. On totta, että Aino ei suoraan kerro syyksi sitä, että hän joutui vanhan miehen vaimoksi. Tämän hän sanoo vasta myöhemmin äidilleen. Tämän voi nähdä myös kerrontastrategisena ratkaisuna, jolla Lönnrot ohjasi Kalevalan luentaa. Lönnrot hyödynsi valituksessa naisten laulujen suosituinta aihetta, naisen kaksijakoisen elämän kuvausta ensin kukkana kotona, sitten haukuttuna miniälässä. Kyse on kansanrunojen feminiinistä puheesta, tyttöjen ja naisten maailmasta.

Kansanrunon kirjallisessa esityksessä runoaihelmat merkityksellistyvät toisin. Kansanrunoja vasten Aino valittaa liian varhaista avioitumista, siirtymistä tutusta ja turvallisesta lapsuudenkodista vieraaseen taloon. Ainon itku vertautuu häälauluun, jossa morsian valittaa menetettyä nuoruuttaan, eroa lapsuudenkodista ja vanhemmista sekä vieraan kodin outoutta. Häälaulua laulettiin morsiamelle tämän jättäessä lapsuudenkotinsa. Ero kansanrunon ja kirjallisen eepoksen välillä on puhujan vaihtuminen ja konkretian aste. Häälaulun lauloivat ystävät tai läheiset morsiamelle, mutta Kalevalassa laulaa Aino äidilleen. Muutoksen syvyys ja siihen liittyvä ahdistus paitsi lisäävät kerronnallista dramatiikkaa myös kasvattavat Ainon konkreettiseen pakoon todellisuudesta. Kansanomaisessa maailmassa kieltäytyminen ei ollut mahdollista, sillä naisen tehtävä oli avioitua, mutta laulu tarjosi keinon käsitellä muutokseen liittyviä uusia, pelottavia ja ahdistaviakin tunteita ja muuttuvia sosiaalisia suhteita.

Lönnrot luo Ainon murheelle kansanomaisen tulkintakehyksen, jota vasten murhe tulee ymmärtää: Ainon kohtalo juontaa naisten laulujen ikuiseen teemaan, elämään kahden kodin välissä. Se mihin kansanrunon naisten laulut jäävät, jatkuu Kalevalassa modernin naisen uhmana olla suostumatta epätyydyttävään liittoon. Tässä puhuu 1800-luvun tunnekulttuurin kasvatti, joka tavoitteli valinnoillaan eepoksen lukijoita, erityisesti ruotsinkielistä sivistyneistöä, jolle kansanrunojen maailma oli jokseenkin vieras.

Toisin tietäminen

Piilolaa askarruttaa, miksi Aino hukkuu, ja mitä se merkitsee Ainolle itselleen ja koko eepoksen juonelle. Piilola hyödyntää psykoanalyyttista ajatusta kivestä ihmisen itsen ytimenä. Ainon vetää meren pohjaan oma, masennuksesta painava sisin, josta hän samalla pääsee irtaantumaan. Lentävien Peter Panin ja Pikku Prinssin tavoin ei Ainokaan sopeudu omaan ruumiiseensa, vaan on herkkä ja haavoittuvainen. Hieman hankalasti ja ajatuksista toisiin liidellen Piilola pyrkii osoittamaan, että Ainon toisin tietämisen ydin on tämän ymmärryksessä omasta ruumiillisuudesta. Aino vajoaa veteen syntyäkseen uudelleen.

Tässä Piilolan analyysi on perusteltua, ja sen yhtymäkohtia voi lukea useastakin Kalevalaa ja kansanrunoja käsittelevästä tutkimuksesta (Piela 1999; Kupiainen 2004; Tarkka 2005). Aino edustaa eepoksen maailmassa tämän- ja tuonpuoleisuutta. Hän on ihmisen ja eläimen liitos, joka transformaatiollaan mahdollistaa, Piilolan sanoin, toisin tietämisen ymmärtämisen, ja tulee näin osoittaneeksi Väinämöisen heikkouden. Piilola toteaa, että ”[h]ukkuminen voidaan siis tulkita saapumisena uuden vaihtoehdon, uuden mahdollisen maailman kynnykselle, eli hedelmälliselle, empatian kokemuksen mahdollistavalle maaperälle […]” (s. 69). Silti, tässäkin, lisää syvyyttä olisi saanut avaamalla tulkintaa kohti kansanomaista kuvastoa (nainen kahden maailman rajalla fyysisesti ja tiedollisesti) ja kirjallisia malleja (kuoleva neito 1800-luvun kirjallisuudessa).

Yllättävin tulkinta nousee ajatuksesta, että Aino on itse asiassa Kalevalan kantava voima. Piilolan mukaan tämä kiteytyy runossa 44, jossa kuulijat ja koko ympäröivä luonto liikuttuvat ja iloitsevat Väinämöisen kanteleen soitosta. Piilolan tulkinnassa kyse on Irigarayn ihmettelyn filosofiasta. Soiton aikana tiedon yöpuoli, tunteiden ja intuition maailma, tunkeutuu kuulijoiden todellisuuteen. Tapahtuu vertauskuvallinen uudelleensyntymä. Piilola käyttää Irigarayn itsen rakastamisen käsitettä kuvatessaan sisäpuolista maailmaa, johon kuuluvat toisin näkeminen, ruumiillisuus ja tiedostamaton halu. Ainon vaikutus Väinämöiseen näkyy välillisesti kautta koko eepoksen. Juuri kanteleen soitossa Väinämöinen, liikutuksen voimasta, ”näkee tiedon yöpuolelle” (s. 49) eli ymmärtää Ainon tragedian sekä oman virheensä ja siitä seuranneen ahdistuksen ja epätoivon.

Tiedon yöpuolella

Piilolan näkemys Ainosta kantamassa eepoksen kollektiivista muistia on kiinnostava. Muisti aktuaalistuu tilanteissa, joissa tiedon yöpuoli tulee läsnä olevaksi, kuten kanteleen soitossa. Tässä Piilola olisi voinut tarkastella syvemmin Kalevalan säkeitä, erityisesti lyriikkaa, Lönnrotin sanoin, ihmisen toista, pyhää kieltä, ja tietämisen yöpuolta. ”Laulusta”-kirjoituksessa Lönnrot osoittaa, että naisen raskaat elämänkokemukset saavat aikaan tarpeen eritellä tunteita. Huolien kautta opitaan myös laulut. (Lönnrot 1990, 406.) Juuri Aino-runoon, kuten Piilola itsekin toteaa, Lönnrot lisäsi lyyrisiä tunnelmia. Mitä tapahtuu kielen tasolla siinä tulkintaprosessissa, jossa Lönnrot hyödyntää naisten laulujen maailmaa, tunteita ja naispuhetta osana Kalevalan tarinaa? Tässä on muistettava se, että Ainon tarina on suuressa määrin Lönnrotin sovitus kansanomaisista Hirttäytyneen neidon, Vedenkantaja Annin ja Vellamon neidon onginta -runoista.

Tiedon yöpuolen merkitys Piilolan tutkimukselle on keskeinen. Käsite on nostettu myös tutkimuksen otsikkoon. Tämän vuoksi käsitteen analyyttisempi käyttö olisi ollut tarpeellista (vrt. Saarelainen 2011). Tiedon yöpuolelle kiinnittyvät toisin tietäminen, toinen kieli, tunteet, halut ja intuitiot. Tulkinta jää kuitenkin turhan kapeaksi, jos todetaan, että esimerkiksi Lönnrotin toimitusvalintojen taustalla vaikuttivat käsitykset tiedon yöpuolesta ja intuitiosta, kuten Piilola tulkitsee (s. 81). Lönnrot varmasti toimitti Kalevalaa myös intuitiivisesti, kuten kuka tahansa luovan työn tekijä, mutta ennen kaikkea Lönnrot toimi tietoisesti ja päämäärähakuisesti. Tulkinnassa voidaan päästä mahdollisesti myös tiedostamattoman jäljille, jos ensin syvennytään tiedostettuun toimintaan: siihen miten Lönnrot hyödynsi kansanrunotallenteita, mitä säkeitä muutteli, mitä hylkäsi, miten hän yhdisteli eri aihelmia ja mitä sai niillä aikaan.

Vapauttaako naiskirjoitus Kalevalan tulkinnat?

Folkloristin näkökulmasta suurin ongelma Piilolan luennassa on sen historiattomuus ja kontekstittomuus. Kalevalan erityisyys ja haastavuus suullisen ja kirjallisen kulttuurin välissä syntyneenä teoksena ohitetaan. Vaikka Piilola välillä sivuaa Lönnrotin taustoja tai kansanrunoaineistoa, hän lukee Kalevalaa autonomisena kaunokirjallisena teoksena. Tässä suhteessa hänen tulkintansa on puhtaasti eläytyvää toisinlukemista.

Hankaluuksia aiheutuu myös teoreettisten kehysten runsaudesta. Vaikka psykoanalyyttinen ja feministinen viitekehys on sinänsä perusteltu ja monipuolisesti kirjoittajan hallussa, uuvuttaa jatkuva sitaattien ja käsitteiden käyttö, varsinkin kun niitä ei aina ole selitetty lukijalle, vaan ne on upotettu kirjoittajan omaan ajatusvirtaan. Epäilen, riittääkö ihmettelyn metodi uudenlaiseksi tavaksi tutkia eepoksen maailmaa.

Kuten Piilola tutkimuksen loppuun liitetyssä tutkimuspäiväkirjassaan toteaa, toisteinen, rönsyilevä ja ideoita ilmoille heittelevä kirjoitus on tietoisesti valittu tyyli ja omakohtaista naiskirjoitusta. Tämän vuoksi ihmetyttää, miksi Helene Cixous’n naiskirjoitusta (écriture féminine) ei nosteta esiin itse tutkimuksessa Irigarayn naispuheen rinnalle. Kauttaaltaan tekstistä huokuu kirjoittajan innostus ja tulkinnan riemu, mutta rönsyilevä, ihmettelevä, ajatuksista toiseen hyppelevä metodi johtaa monessa kohdin ylitulkintoihin.

Kollektiivisen muistin ja naisellisen tiedon risteyksessä on kuitenkin jotain, joka kantaa ja jossa tutkimus on kiinnostavimmillaan. Ilman tarkempaa argumentointia ja tutkimushistorian syvällisempää tuntemusta tulkinnat eivät vielä onnistu haastamaan aikaisempia näkemyksiä. Tähän liittyen Piilola voisi tarkastella jatkossa yksityiskohtaisemmin lyriikan ja tunteiden voimaa eepoksen syvänä rakenteellisena, poeettisena ja eettisenä toisin tietämisen juonteena, ei ainoastaan henkilöhahmojen rakennusaineksena.

Piilolan tutkimusta tulee lukea sen omassa kehyksessä, äärimmäisen subjektiivisena, ajatuksista toisiin liikkuvana ja alati ihmettelevänä matkana Kalevalan naisten maailmaan ja naiseuden kokemukseen.

 

Kirjallisuus

Kupiainen, Tarja 2004: Kertovan kansanrunouden nuori nainen ja nuori mies. Helsinki: SKS.

Lönnrot, Elias 1985 [1849]: Kalevala. 27. painos. Helsinki: SKS.

Lönnrot, Elias 1990: Laulusta. − Majamaa, Raita (toim.), Valitut teokset 2: Mehiläinen. Helsinki: SKS, 405−408.

Piela, Ulla 1999: Aino-myytti. − Piela, Ulla, Knuuttila, Seppo & Kupiainen, Tarja (toim.), Kalevalan hyvät ja hävyttömät. Helsinki: SKS, 118−130.

Repo, Päivi 2017: Väitös: Kalevalan Aino oli aikansa downshiftaaja. Helsingin Sanomat 19.5.2017.

Saarelainen, Juhana 2011: Tieto, tietäminen ja tiede historiallisena ilmiönä. Elias Lönnrotin lääketieteellinen väitöskirja ja hänen käsityksensä tiedosta. − Salmi, Hannu (toim.), Menneen ja tulevan välillä. 1800-luvun kulttuurihistorian lukukirja. Turku: K&H, 53−90.

Tarkiainen, Viljo 1911: Aino ja muut Kalevalan naiset. Porvoo: WSOY.

Tarkka, Lotte 2005: Rajarahvaan laulu. Tutkimus Vuokkiniemen kalevalamittaisesta runokulttuurista 1821−1921. Helsinki: SKS.

 

Tutkija Niina Hämäläinen työskentelee Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tutkimusosastolla.

SaveSave

SaveSave

Getting a Handle on Eddic Poetry

Larrington, Carolyne, Judy Quinn & Brittany Schorn (eds.) 2016: A Handbook of Eddic Poetry. Myths and Legends of Early Scandinavia. Cambridge: Cambridge University Press. xii + 413 pages.

Frog

 

The overabundance of information at our fingertips today has stimulated a new era of handbooks and encyclopaedias. Whether these take the form of a concentrated compendium or a wiki, they promise itemized synthetic overviews of particular topics in articles of varying scope that may be tailored to a degree of specialization or to a particular audience. A Handbook of Eddic Poetry. Myths and Legends of Scandinavia (2016) is the first such compendium focused on so-called ‘eddic’ poetry, i.e. Scandinavian poetry in meters descended from the common Germanic alliterative poetic form. The subtitle of the collection underscores that preserved eddic poetry is predominantly linked to mythological and heroic narratives. Today, research on eddic poetry has so many facets and is advancing in so many directions that specialists cannot keep up with the sheer volume of research being produced while students are often at a loss regarding where to start in the face of the ever-growing research literature. A Handbook of Eddic Poetry offers a rich resource that can provide an excellent foundation for students while new perspectives that it offers will be of value to experienced scholars.

Background

The Handbook is largely developed from the two workshops organized by the Eddic Network (founded by the editors) in 2013 and 2014 at St. John’s College, University of Oxford. The Network and its activities were organized in response to other current projects. Scholarly convention divides the Old Norse corpus into two categories, ‘eddic’, referring to genres of tradition-based knowledge like epic, aphorism and riddle (the associated poetic form also being found as a mode of speech of supernatural beings), and ‘skaldic’, referring to situation-specific verses and poems identifiable with particular poets or speakers and their perspectives. The massive Skaldic Project is producing an annotated edition of the skaldic corpus and has also stimulated interest in and attention to skaldic poetry. On the other hand, the DFG-Projekt Edda-Kommentar is a correspondingly massive annotated edition of the classic eddic corpus. The latter project is within a particular school of German scholarship which takes stances to the poetry and its transmission. Some scholars find these stances problematic and have been concerned that the resulting Kommentar edition will become such a central resource that students will take those stances as hegemonic. The Eddic Network anticipated a rise in interest in eddic poetry, which it hoped to stimulate. The Handbook is intended to meet the need for such a resource which is already felt today, and it offers fresh and diverse views that can be considered in dialogue with the poem-specific apparatus of the Kommentar.

The creation of reference resources in Old Norse Studies is not new. Old Norse Studies is a field concerned with the language and culture of medieval and Viking-Age Scandinavia and its diaspora. As such, the field is extremely broad in the diversity of subjects addressed and spills into interdisciplinary discussion in a number of directions. Moreover, vernacular written manuscript sources, such as those in which eddic poetry is preserved, are products of a technology that was carried with the spread of Christianity. Thus, research on eddic poetry as well as sagas and ‘skaldic’ or court poetry concern contemporary meanings and uses of both the poetry and ‘pre-Christian’ heritage in Christian societies where it was written down as well as how these sources may or may not shed light on cultures, traditions and their evolution in the Viking Age. Finding one’s way through the labyrinth of literature in the field can be challenging indeed. The Handbook follows on the growing trend to produce article-collections. The compendium is comparable to A Companion to Old Norse–Icelandic Literature and Culture (McTurk 2001) but with a more specific focus. It thus participates in the turn away from earlier weight on bibliographic resources accompanying the articles of the still-valued Old Norse–Icelandic Literature: A Critical Guide (Clover & Lindow1985). An introductory reference resource focused on eddic poetry and its scholarship has long been wanting in the field and this volume with contributions by such a splendid group of scholars is welcome to see.

Contents and organization

The Handbook is organized with an introduction, eighteen thematic chapters, consolidated bibliography and an index. Carolyne Larrington’s short introduction orients the reader to the volume and its contents. The eighteen chapters are not grouped into larger sections.

Margaret Clunies Ross opens the thematic chapters with “The Transmission and Preservation of Eddic Poetry”. Joseph Harris follows this with a review of “Traditions of Eddic Scholarship”, which I found a highlight and a must-read for students. Judy Quinn’s “The Editing of Eddic Poetry” presents an illustrative series of examples of how editors’ choices and reliance on their editions can affect interpretations of the poetry. In “The Dating of Eddic Poetry”, Bernt Ø. Thorvaldsen offers a useful introductory discussion of different criteria that have been used to date poems and problems with them especially in light of the oral background of the poetry. Terry Gunnell advances the perspective on the poetry as more than words on a page in “Eddic Performance and Eddic Audiences”. He discusses different potential aspects of performance contexts and importantly highlights the phonic texture of the poetry, the roles of sounds in the aesthetics of aural reception. These latter two chapters connect back to questions of the poetry’s transmission.

A group of chapters concerned mainly with content come next. John Lindow’s “Eddic Poetry and Mythology” is a concentrated overview that may be the best such synthesis he has produced across his many years of working with these topics. Jens Peter Schjødt presents and illustrates a discourse-based approach to “Eddic Poetry and the Religion of Pre-Christian Scandinavia” that circumvents problems of several earlier uses and interpretations of this corpus. Carolyne Larrington then discusses “Eddic Poetry and Heroic Legend” from stories of pan-Germanic heroes to the generation of new heroes and entertaining stories using both elements of the inherited traditions and other stories arriving in Scandinavia. I found Stefan Brink and John Lindow’s “Place Names in Eddic Poetry” extremely interesting and valuable as a dense, detailed review and discussion, although I thought the topic quite specific for a devoted article in a handbook, especially when personal names or metrical lists (þulur) of names do not receive corresponding attention.

The Handbook then includes chapters on connecting preserved eddic poetry with evidence in the archaeological record. Lilla Kopár gives a very nice introduction for students of both poetry and iconography in “Eddic Poetry and the Imagery of Stone Monuments”, where her underscoring of potential regional variation in traditions is particularly appreciated. In “Eddic Poetry and Archaeology”, John Hines presents a useful review of scholarship and discussions from the perspective of archaeology; then, for relating archaeological and textual sources, he concentrates on “material semantics”, the meaningfulness of things and how sources from different fields can offer complementary perspectives to our understandings.

The following five chapters of the Handbook concentrate on language, form and techniques or devices used in the poetry. Brittany Schorn wrestles with the difficult questions surrounding “Eddic Modes and Genres”, turning attention away from genres as prescriptive text-type categories to the variety of resources for expression available to Old Norse poets. R. D. Fulk’s dense but accessible introduction to “Eddic Metres” is a valuable introduction to the formal side of the poetry. Brittany Schorn then continues with a chapter on “Eddic Style”, with sections on “Diction”, “Form” and “Dialogue and Poetic Voice”. I must admit that I found it a bit jarring to read Fulk’s chapter between the two intimately related chapters by Schorn, as a consequence of which I felt like her discussion in the section on “Form” was somewhat redundant to the meter chapter even if it was introducing new and useful perspectives. Focus narrows in Judy Quinn’s discussion of “Kennings and Figurative Language in Eddic Poetry”, concentrating on meanings and intertextuality in the general sections and giving attention to ambiguities in interpretation in the case studies. I was very excited to read Maria Elena Ruggerini’s chapter on “Alliterative Lexical Collocations in Eddic Poetry”, which offers something quite new to eddic scholarship, although I was surprised by its presence in the Handbook: this chapter struck me as an article about innovative new research on a very specific topic. The chapters on kennings and alliterative collocations are both valuable works of scholarship, but they again elaborate specific aspects of poetic diction as opposed to others (e.g. synonymy, syntax, parallelism, echo-words) that – in the context of a handbook – I would have expected to be sufficiently covered in a general discussion of diction.

The penultimate chapter turns to an aspect of culture reflected and manipulated in the poetry that has been especially charged in scholarly discourse: gender. David Clark’s and Jóhanna Katrín Fríðriksdóttir’s “The Representation of Gender in Eddic Poetry” is a well-rounded introduction with a nice review of gender discussions in Old Norse Studies. The collection is brought to a close by Heather O’Donoghue’s “The Reception of Eddic Poetry”, which offers an insightful look especially at early reception up to the twentieth century.

The quality of individual contributions to the volume is excellent. Practically speaking, the Handbook is a collection of articles by different authors. Individual authors vary in the breadth and orientation of their contributions, and chapters also seem to vary in the audiences to which they are oriented. For example, the title “The Editing of Eddic Poetry” and this chapter’s position in the book led me to expect a broader discussion of motivations for editorial choices and when they are or are not justified, in addition to potential negative consequences of editorial emendations. Whereas chapters like “The Representation of Gender in Eddic Poetry” present ostensibly more neutral overviews, “Eddic Poetry and the Religion of Pre-Christian Scandinavia” has a more programmatic slant (which is not itself a bad thing). Chapters like “Traditions of Eddic Scholarship” will be accessible to students with only superficial knowledge of eddic poetry whereas “Eddic Modes and Genres” seems oriented to readers already familiar with these discussions. In the latter chapter, the scholarly convention of a binary divide between ‘eddic’ and ‘skaldic’ poetry is presumed as general knowledge; skaldic poetry and its relevant characteristics are not introduced and the chapter is so far removed from the Handbook’s earlier discussion of the eddic–skaldic split that only more experienced readers will benefit fully from what the chapter has to offer. The diversity of authors’ approaches will itself be an introduction for students into the diversity within the field, but I think the collection would have benefitted from addressing this diversity more explicitly. For example, discussions emphasizing the oral background of the poetry and those which seem to treat and interpret the texts like modern literature each reflect assumptions, sometimes wholly implicit, about how the poetry operated and varied in society. Students would benefit from an address of the compatibility or incompatibility of these approaches and their assumptions, which could offer perspective on how to relate them. Nevertheless, cohesion of the collection is supported by the organization of a number of chapters on a structure of overview sections followed by one or more illustrative case studies. The chapters are also extensively cross-referenced, highlighting their interconnections. Individually, the quality of the chapters is extremely high; they are simply diverse, and different chapters will be of greater or lesser value and accessibility to different audiences.

I very much enjoyed reading each chapter of this volume, yet I must say that, when reading the Handbook from beginning to end, I had difficulty seeing its principles of organization. Some chapters seem to group in twos and threes, but I was puzzled, for example, by the separation of the chapters on performance and aspects of variation (in the dating chapter) from those on genre, meter, style and language by chapters on content and on comparison with archaeological material. Fulk offers a very nice discussion of motivations for editorial choices which I had expected ten chapters earlier in “The Editing of Eddic Poetry”. Other chapters seemed overly-specific for a handbook of this scope. I enjoyed and benefitted especially from those chapters which seemed to fall outside what I would expect for a handbook, but the same chapters also shift the Handbook toward being more of a collection of articles rather than a handbook proper. This will certainly be an enduring volume in the field, but I suspect it will become used more as a collection of articles than as a handbook for students to read from beginning to end.

Overview

A Handbook of Eddic Poetry. Myths and Legends of Early Scandinavia is a high-quality collection that will be of value and interest to students and scholars of all levels. Its chapters offer overviews of essential topics that will certainly be of use in university courses and that can be practically referenced in current research for their concentrated and up-to-date surveys and discussions. The collection also includes valuable new research on more specific topics in eddic poetry, both in case studies of more generally oriented articles and also in chapters on more specialized topics. This significant volume will be an important addition to any university library, and I hope that it will soon be available in an affordable paperback so that students and established scholars can keep a copy on a shelf at hand.

Literature

Clover, Carol J. & John Lindow 1985: Old Norse–Icelandic Literature. A Critical Guide. London: Cornell University Press.

McTurk, Rory 2001: A Companion to Old Norse–Icelandic Literature and Culture. Oxford: Blackwell.

 

Frog is an Academy of Finland Research Fellow of Folklore Studies, Department of Philosophy, History, Culture and Art Studies, University of Helsinki.

 

SaveSave

SaveSave

SaveSave

Keskustelua formulateorian moninaisten tulokulmien ympärillä

Formula: Units of Speech – ’Words’ of Verbal Art 17.–19.5.2017 Helsinki

Viliina Silvonen

 

Helsingin yliopiston folkloristiikan ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran yhdessä järjestämässä, jo perinteisessä toukokuisessa seminaarissa käsiteltiin tällä kertaa formulaa ja formulateoriaa (Oral-Formulaic Theory) erilaisine sovelluksineen. Seminaarin tavoitteena oli tuoda samaan keskusteluun kielitieteilijöiden ja suullisen runouden tutkijoiden näkökulmia formulasta. Molemmilla aloilla teoriaa ja termiä on hyödynnetty laajasti, ja tällaiselle keskusteluyhteyksiä avaavalle kokoontumiselle on selvästi ollut tilausta.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasaliin kokoontui moninainen joukko tutkijoita yli kymmenestä maasta. Mukana oli niin uranuurtajia kuin tutkijanuraansa aloittelevia jatko-opiskelijoita. Myös esitelmien aiheet olivat varsin monipuoliset: tulokulmat vaihtelivat empiriasta teoriaan ja metodologiaan ja tarkasteltavia kielen ilmiöitä ja runoperinteitä oli esillä aina Islannista Indonesiaan meille niin kotoista kalevalamittaista runoutta unohtamatta. Workshop-seminaarin pääorganisoijan Frogin toimittama seminaarijulkaisu tuki keskustelua, jolle oli kunkin esityksen jälkeen varattu ruhtinaallisesti aikaa. Keskustelu kävikin vilkkaana, toisinaan jopa kiivaana!

Kuten seminaarin otsikkokin kertoo, mukana oli kaksi päänäkökulmaa. Formula puheen yksikkönä viittaa kielitieteen näkökulmiin ja erityisesti Alison Wrayn morfeeminkaltaisen yksikön käsitteeseen (morpheme-equivalent unit), kun taas suullisen runouden ’sanana’ viittauskohteena on John Miles Foleyn esittelemä ’word’, jolla viitataan poeettiseen ’sanaan’ liittyvään merkitysten kokonaisuuteen (Frog 2017, 11). Hyvin yleisellä tasolla formulan voisi määritellä kielelliseksi vakiintuneeksi muodoksi, malliksi tai kaavaksi, jota hyödynnetään puhuessa tai runoa esitettäessä. Milman Parryn ja Albert Lordin 1900-luvun alkupuolella luomaa formulateoriaa (Parry 1930; Lord 1960) on kehitetty edelleen useisiin suuntiin, mutta Parryn perusajatus toistuvasti tietyn perusajatuksen ilmaisemiseen käytettävästä yksiköstä on pysynyt. Tämä kuului myös seminaarin esitelmissä laajasti: Lähestyttiinpä aihetta kummalta kantilta tahansa, ilmenee formulaisuus kiteytyneinä muotoina, jotka voivat olla esimerkiksi sanallisia, rakenteellisia tai vaikkapa rytmillisiä. Oli kyseessä sitten kokenut puhuja, kielenoppija, karjalaisitkijä tai islantilaissaagojen taitaja, niin esityksen taustalla vaikuttavat tietyt mentaaliset kaavat ja mallit.

Sujuvaa, merkityksellistä ja muuttuvaa

Keskiviikkoaamun ja koko seminaarin aloitti Alison Wray Cardiffin yliopistosta. Hänen keynote-luentonsa käsitteli muistiin palauttamisen (memorisation) osuutta esiintymisen sujuvuudessa ja luovuutta esityksessä. Esimerkkinä hänellä oli klassinen laulu, jonka muistiin painamisen prosessi ja formulaisen kielen osuus esitystilanteessa vertautuivat oivasti suullisen runouden vastaavaan prosessiin. Aluksi rinnastus tuntui yllättävältä – ainakin itse miellän klassisen laulun varsin tarkasti ennalta määritellyksi ja sidotummaksi esittämistraditioksi kuin esimerkiksi runolaulun – mutta valaisevien esimerkkien myötä yhteyksiä näiden kahden välillä paljastui runsaasti erityisesti paineiden alaisen esitystilanteen sujuvuuden osalta. Esitelmässään Wray korosti muistiin palauttamista ja siinä puolestaan formulaisuutta esityksen sujuvuutta tukevina tekijöinä.

Seminaarin toinen keynote-puhuja Karl Reichl Bonnin yliopistosta otti esitelmässään teoreettisemman näkökulman formulaa käsitellessään. Luennollaan hän tarkasteli mitan, muistin ja merkityksen suhdetta ja näiden kunkin mekanismeja sekä formulaa kirgisialaisepiikan esimerkein. Hän esitteli muun muassa riimiketjuja (rhyme-strings) muistamisen, mitan ja merkityksen näkökulmasta. Tällaiset varioivat riimiketjut toimivat eräänlaisena joustavana rakenteen mallina, muistin tukena ja muistamisen keinona esityksessä. Ketjut toistuvat runosta toiseen ja vastaavasti runonlaulajalta toiselle, mutta niiden kombinaatiot vaihtelevat eivätkä ne siksi ole laskettavissa varsinaisiksi formuloiksi. Niin Reichlin keynote-luento kuin muutamat muutkin esitelmät osoittivat, että epiikassa, kuten muissakin runolajeissa, on formulaiseen kielenkäyttöön kutakuinkin rinnastuvia toistuvia poeettisia keinoja, joiden analyysiin ja tarkasteluun ei ole vakiintunutta termistöä.

Tähän puutteeseen vastasi osaltaan konferenssin päätösesitelmä, jossa koko tapahtuman järjestäjä Frog esitteli multiformin käsitettä ja sen erilaisia soveltamismahdollisuuksia. Tällaiselle teeman ja formulan välimaastoon asettuvalle, variaation huomioivalle käsitteelle Frog näkee tarvetta eritoten kompleksisten tekstien tarkastelussa. Samasta syystä multiformi palvelee hyvin myös muun kuin mitallisen suullisen runouden tutkimusta. Multiformin käsite tuo siis lisää mahdollisuuksia variaation ja monimuotoisuuden tarkasteluun ja vie analyysia yhä useammille tasoille.

Kahvi ja kaikkein pyhin

Kuva: Viliina Silvonen

Kolmen päivän aikana myös musiikki oli läsnä useaan otteeseen, esimerkiksi Jarkko Niemi esitteli projektiaan selkuppien runosävelmien parissa ja Jacqueline Ekgren jopa laulatti seminaariväkeä! Torstai-iltapäivänä juhlasali täyttyi puheensorinasta, kun päästiin kiertelemään ja keskustelemaan tilan takaosaan asetettujen postereiden äärellä. Yksi esitelmistä pidettiin skypen välityksellä: Sergei Klimenko ei päässyt paikalle, mutta oli läsnä kommentoimassa ja vastaamassa kysymyksin, joita Frogin lukema esitelmä Ifugao hudhud -esimerkkeineen yleisössä herätti. Torstaina esitelmien jälkeen osallistujat pääsivät tutustumaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon ja ”kaikkein pyhimpään” seminaarissa kalevalaisen runolaulun nimikaavoista kertoneen Jukka Saarisen johdolla. Ja kyllä: niin Elias Lönnrotin käsikirjoitukset kuin arkistosalikin saivat osakseen ihastelua.

Koko kokoontumisen ajan kahvia oli tarjolla runsain mitoin ja ajatuksia vaihdettiin iloisesti niin kahvitauoilla kuin illanviettoissakin. Lämminhenkisen ja iloisen kolmipäiväisen päätteeksi Justus Lipsiusta sekä esitelmässään että kahvikeskusteluissa ylistänyt latinisti Hans Nollet esitti seminaarin innoittamana sepittämänsä, Catulluksen Passeris-runon mallia noudatteleva ylistysrunon suomalaiselle kahville.

– – Kahvi , deliciae mei sodalist, / Kahvi, deliciae meique ventris – –

(Kahvi, my friend’s delight / Kahvi, delight of mine)

Jatkukoon siis nyt avattu keskustelu formulasta ja formulaisesta kielenkäytöstä niin kahvikupposten äärellä kuin seminaarin annin perustalta työstettävän artikkelikokoelman parissa vielä pitkään!

Kirjallisuus

Frog (toim.) 2017: Formula: Units of Speech ­– ’Words’ of Verbal Art. Pre-print Papers of the Seminar-Workshop. Helsinki: Folkloristiikka, Helsingin yliopisto.

Lord, Albert 1960: The Singer of Tales. Cambridge: Harvard University Press.

Parry, Milman 1930: Studies in the Epic Technique of Oral Verse-Making. I. Homer and Homeric Style. – Harvard Studies in Classical Philology 41: 73–147.

 

Filosofian maisteri Viliina Silvonen tutkii itkuvirsiä folkloristiikan tohtorikoulutettavana Helsingin yliopistossa.

 

SaveSave

SaveSave

Rajankäyntejä, yhteenkuulumista ja erottamista

7th International Conference of Young Folklorists “Negotiations of Belonging”, University of Tartu Narva College. 4.–6.10.2017.

Siria Kohonen & Tuukka Karlsson

 

Seitsemäs Nuorten Folkloristien konferenssi järjestettiin lokakuussa 2017 Narvassa, Viron itärajan tuntumassa. Konferenssin teema ”Negotiations of Belonging” piti sisällään monimuotoisesti lähestymistapoja keskustella kuuluvuudesta ja kuulumattomuudesta ympäristöihin, kulttuureihin, yhteiskuntiin, yhteisöihin tai ryhmiin. Rajankäyntien teema, erottaminen ja ylittäminen, sai monia puheenvuoroja erilaisista lähtökohdista koko kolmipäiväisen konferenssin ajan.

Konferenssi oli meille ensimmäinen laatuaan. Tuukka pääsi tekemään ensiesiintymisensä tieteellisessä konferenssissa, ja Siria piti toisen kansainvälisen tutkimusesitelmänsä. Edustimme istunnoissamme yleisen teeman laajennetuimpia puheenvuoroja loitsu- ja parannusaiheillamme, mikä edesauttoi myös keskustelujen monipuolistumista.

Narva rajankäyntien kasvoina

Itäinen rajakaupunki Narva tarjosi otollisen ympäristön keskusteluille rajoista ja kuulumisesta. Narvan kaupungin erottaa Venäjästä ainoastaan noin 140 metriä leveä Narvajoki ja pieni kaksikaistainen silta. Vaikka virallinen kieli Narvassa on eesti, ei sitä kaduilla juuri kuule, sillä kaupunki on vironvenäläisten pääkaupunki. Ravintolassa tallinnalainen tutkija oli jopa hieman ihmeissään, kun tarjoilija osasi sujuvaa eestiä.

Konferenssissa järjestetty workshop esitteli Narvaa ja sen rajankäyntejä dokumenttielokuvan keinoin. Birgit Rosenbergin ohjaama Gerassimov’s Women (Kokoro Produktsioon 2017) esitettiin konferenssiyleisölle ohjaajan alustuksen säestämänä. Rosenbergin sanoin dokumentti kertoo naisista ”jotka asuvat vieraassa maassa, johon he eivät muuttaneet”. Elokuva esittelee, kuinka Gerassimovin puistossa vanhat naiset tapaavat toisiaan päivittäin, keskustelevat nykyisestä ja muistelevat vanhoja. He ovat tulleet Narvaan tai syntyneet siellä Neuvostoliiton aikana, ja Viron itsenäistymisen jälkeen he huomaavatkin, ettei heidän äidinkielensä olekaan enää heidän kotimaansa äidinkieli. Naisten puheenvuorojen kautta Rosenberg näyttää, kuinka yhden eliniän aikana sama ihminen muuttuu enemmistöstä vähemmistöksi omassa kotikaupungissaan.

Eriarvoisuuden monimuotoisuus

Ensimmäinen keynote-esitelmä esitteli metodologisia lähestymistapoja kuuluvuuden, rajankäyntien ja eriarvoisuuden tutkimukseen. Professori Nira Yuval-Davis (University of East London) kertoi lähestymistavastaan tilannesidonnaiseen intersektionaalisten risteymien analyysiin (situated intersectionality analysis). Yuval-Davis nosti esille, ettei eriarvoisuutta ole pelkästään ekonominen eriarvoisuus, vaan eriarvoisuutta voidaan tutkia monella eri saralla.

Yuval-Davis sijoittaa menetelmänsä dialogisen epistemologian alle. Esitelmässään hän painotti tutkimusaiheiden lähestymistä erilaisista perspektiiveistä: tutkittaessa esimerkiksi sosiaalisia statuksia voidaan ottaa huomioon niiden näkökulmat, jotka kuuluvat käsiteltyyn sosiaaliseen tai yhteiskunnalliseen ryhmään, sekä niiden, jotka eivät kuulu, ja näiden lisäksi niiden näkökulmat, jotka päättävät yksilöiden kuulumisesta, ja niiden, jotka toteuttavat erottelua käytännössä. Näin tutkimus kykenee ymmärtämään ja jopa selittämään konteksteihin sijoitettuja tutkimustapauksia.

Yuval-Davisin esitelmä avasi konferenssin ensimmäisen päivän. Hänen metodologinen otteensa toimi kiinnostavana johdantona tuleville istunnoille ja esitelmille.

Monimerkityksellisiä rajoja

Toisen konferenssipäivän aloitti vanhemman tutkijan, dosentti Tuulikki Kurjen (Itä-Suomen yliopisto) keynote-esitelmä identiteeteistä ja juurettomuuden tunteista Suomen ja Venäjän rajalla. Kurki käsitteli esitelmässään Traumatized borders -tutkimusprojektiin liittyvää tutkimustaan siitä, kuinka sekä julkiset että yksityiset kertomukset käsittelevät rajanylityksiä, identiteettejä ja johonkin kuulumista (belonging). Monitieteisen teoreettisen viitekehyksen pohjalta Kurki hyödyntää tutkimuksessaan kahta erityisen relevanttia käsitettä: hyperavaruutta (hyperspace) ja rajaperformansseja (border performantics).

Hyperavaruus merkitsee Tuulikki Kurjen tutkimuksessa tilaa, jonka sekä alueellisia että symbolisia rajoja ylittävät tai rajaseuduilla asuvat jakavat. Kurjen mukaan hyperavaruus muodostuu jaetuista, juurettomuutta ja kodittomuutta käsittelevistä kokemuksista. Hyperavaruus nousee esiin liikkuvuutta ja traumoja koskevissa kertomuksissa, niiden kirjoittamisessa ja lukemisessa.

Rajaperformanssin käsitteen Kurki määritteli Yhdysvaltojen ja Meksikon rajanylityskokemuksia koskevien tutkimusten pohjalta yksilön keinoksi vastustaa valtakulttuurin tarjoamaa asemaa. Kulttuuristen performanssien ja identiteettityön avulla rajan ylittäneet ovat pyrkineet neuvottelemaan ja määrittelemään uudestaan omaa minuuttaan ja kuulumistaan johonkin. Rajaperformanssit ovat Kurjen mukaan olleet tärkeitä voimaantumisen lähteitä monille vähemmistöryhmille sekä territoriaalisten että kulttuuristen rajojen läheisyydessä. Esitelmässään Kurki käytti esimerkkeinä tutkimiaan suomalais-karjalaisten kirjailijoiden tekstejä. Niiden avulla hän demonstroi, kuinka juurettomuuden ja mihinkään kuulumattomuuden tunne esiintyivät Neuvosto-Karjalasta Suomeen muuttaneiden kirjoituksissa ja heidän neuvottelussaan omasta identiteetistään elämässä, jossa koti ei tunnu olevan missään.

Selkeän ulosannin ja mielenkiintoisten esimerkkien kautta konferenssin toiseen keynote-esitelmän sisältöön ja teemoihin pääsi hyvin käsiksi myös vanhojen aineistojen parissa työskentelevä väitöskirjatutkija. Kurjen esitelmä saikin reflektoimaan sen teemoja myös omaan tutkimusaiheeseen ja -aineistoon liittyen.

Hyvästejä ja uusia alkuja

Aamun avanneen esitelmän jälkeen olivat vuorossa odotetut ekskursiot kaupungille. Vaihtoehtoina oli joko kaupunkikierros Narvan keskustassa tai kävelyretki Narvan linnalle ja siellä tapahtuva museoon tutustuminen. Olimme molemmat ilmoittautuneet jo aiemmin jylhän, joskin toisessa maailmansodassa pahoja vaurioita kärsineen, linnan tutustumiskierrokselle. Linnaretki osoittautuikin paitsi antoisaksi oppaan johdolla tehdyksi museokierrokseksi, myös päivän kuntohetkeksi, kiitos lukuisten linnan torniin vievien portaiden. Narvan linna ja heti joen toisella puolella sijaitseva venäläinen Iivanan linna toimivat konkreettisena muistutuksena siitä, miten monella tasolla ja eri keinoin neuvotteluja identiteetistä, kulttuurista ja johonkin kuulumisesta voidaan käydä.

Konferenssin kolmas ja viimeinen päivä oli pyhitetty kokonaan esitelmäistunnoille, joiden jälkeen seurasi lopetustilaisuus ja hyvästien jättö uusille tuttaville ja kollegoille. Päivän paneelikeskustelut käsittelivät johonkin kuulumista aina tutkimushaastateltavan ja tutkijan välisen vuorovaikutuksen pohjalta lapsen myyttiseen tämän- ja tuonpuoleisen olemukseen liettualaisessa perinteessä. Loitsuperinnettä eri näkökulmista käsittelevillä esitelmillämme kannoimme kortemme kekoon ja saimme iloksemme keskusteluakin aikaan.

Kaiken kaikkiaan Narvan konferenssi tarjosi sekä arvokasta kokemusta, että korvaamattomia keskusteluja ja uusia ajatuksia tutkimukseen, unohtamatta mainioita kollegoita, joihin oli ilo päästä tutustumaan. Ensi vuonna nuoret folkloristit kokoontuvat Latviassa, konferenssin aiheen selvitessä myöhemmin.

 

TM Siria Kohonen ja FM Tuukka Karlsson ovat folkloristiikan jatko-opiskelijoita Helsingin yliopistossa.

Hanke-esittely: Normaalin rajoilla – Dementian ja vanhuuden kulttuuriset merkitykset suomalaisessa ja venäläisessä kulttuurissa

Koneen säätiön rahoittama tutkimushanke 2016–2019

Vetäjä Maija Könönen, Sinikka Vakimo, Tatiana Tiaynen-Qadir, Julia Zelikova, Anna Kinnunen

Verkkosivut: https://demoldcult.wordpress.com/

 

Monitieteisen ja kansainvälisen tutkimushankkeen humanistista näkökulmaa painottava lähestymistapa vanhuutta ja dementiaa kohtaan haastaa vallitsevien poliittis-taloudellisten ja lääketieteellisten diskurssien ylläpitämän kielteisten stereotypioiden yksipuolisuuden. Niissä vanhuus nähdään ensisijaisesti sairauksien, lisääntyneen hoivantarpeen ja fyysisten sekä henkisten voimavarojen hiipumisen ikäkautena. Vanhuus on näin määrittynyt yhteiskunnalliseen marginaaliin ja kulttuuriseen toiseuteen.

Tarkastelemme kriittisesti kulttuurisia vanhuuskäsityksiä historiallisina ja kontekstuaalisina konstruktioina, siis ajassa ja kulttuurissa muuttuvina ja liikkuvina, sosiaalisessa vuorovaikutuksessa uusinnettuina käsityksinä suomalaisessa ja venäläisessä kulttuurissa. Tarkastelumme painopiste on väestön ikääntymisen myötä lisääntyvässä dementiassa ja sen kulttuurisessa jäsentämisessä. Dementiatutkimusta ovat hallinneet biolääketieteelliset ja sosiaalipoliittiset lähestymistavat, ja Suomessakin aihetta on lääketieteellisen tutkimuksen ohella käsitelty pääosin yhteiskuntapoliittisena kysymyksenä hoivan vaatimista resursseista käsin. Humanistisesta, kulttuuristen käsitysten suunnasta aihetta ei ole juurikaan lähestytty, ei suomalaisessa eikä venäläisessä kulttuuripiirissä.

Tutkimushankkeemme avaa uusia näkökulmia ja vaihtoehtoja vanhuusiän ja muistisairauksien näkemiseen ja ymmärtämiseen. Tarkastelemme kulttuurisia käsityksiä muistisairauksista ja niiden määrittämisestä yhtäältä suhteessa ”normaaliksi” miellettyyn vanhuuteen. Toisaalta näemme dementian mielen sairauksiin verrattavissa olevana kulttuurisesti näkymättömänä, hulluudeksi tai höperyydeksi leimattuna ja torjuttunakin ilmiönä, josta on joko kokonaan vaiettu tai siitä on puhuttu kiertoilmauksin, hiljaa tai etäännyttävästi neurofysiologisin käsittein. Dementiaan liitetään usein vertauskuvia, jotka paljastavat sen herättämän ahdistuksen ja tietämättömyyden: sitä on kutsuttu ”2000-luvun demoniksi”, ”hiljaiseksi tsunamiksi” tai ”kyteväksi aikapommiksi”. Dementiaan kytkeytyy inhimillistä kärsimystä, mutta se miten tätä tragiikkaa kuvataan ja tulkitaan, liittyy enemmän ympäröivään kulttuuriin, aikaan ja paikkaan kuin biologiaan.

Tutkimuskohde

Hankkeella on kaksi toisiinsa liittyvää tutkimuskohdetta: vanhuus ja dementia. Tutkimushankkeen päätavoitteena on selvittää, miten vanhuutta ja dementiaa määritellään kulttuurisesti Suomessa ja Venäjällä. Lähestymme kohdettamme kahdesta suunnasta kysymällä:

  • Miten vanhuus- ja dementiakäsitykset muotoutuvat osana historiallista, yhteiskunnallista, uskonnollista ja ideologista kontekstia (makrokonteksti).
  • Miten ikään ja dementiaan liittyvät käsitykset rakentuvat erilaisten sosiaalisten kategorioiden, kuten esimerkiksi iän, sukupuolen, sukupolven tai asuinpaikan vaikutuksesta (mikrokonteksti).

Hankkeen perimmäinen pyrkimys onkin tehdä näkyväksi, purkaa ja kyseenalaistaa niitä kulttuurisia käytäntöjä ja diskursseja, joissa ikääntyviä syrjiviä ja marginalisoivia stereotypioita ja stigmoja tuotetaan ja vahvistetaan. Kahden kulttuuripiirin tarkastelu yhdessä ja erikseen edesauttaa stereotypioiden havaitsemista ja purkamista.

Venäjä ja venäläinen kulttuuri tarjoavat hedelmällisen lähtökohdan vanhuus- ja dementiakäsitysten ristivalottamiselle ja piiloisten kulttuuristen näkemysten esiintulolle kummankin kulttuurin monenlaisista traditioista ja ajattelumalleista koostuvissa konteksteissa. Vaikka Venäjällä demografinen kehitys on seurannut läntisten jälkiteollisten maiden suuntaa, siellä väestön ikääntymiseen liittyvät kysymykset ovat vasta tulemassa ajankohtaisiksi. Niitä pyritään ratkaisemaan uudistamalla vähitellen sosiaalihuolto-, terveydenhoito- ja eläkejärjestelmiä. Dementian käsite on suurelle osalle vielä vieras eikä sen lääketieteellistä selitysmallia ole yleisesti omaksuttu. Oletamme, että nämä seikat erilaisten kulttuuristen arvojen ja traditioiden lisäksi muokkaavat käsityksiä vanhuudesta ja dementiasta.

Kahden kulttuuripiirin ristivalotuksemme tueksi olemme hahmotelleet yhteiskunnan osa-alueita, joissa vanhuus- ja dementiakäsitykset mahdollisesti problematisoituvat Suomen ja Venäjän kontekstissa. Tällaisia ovat muun muassa kysymykset:

  • Kuinka vanha on vanha? Vanhuuden määrittely tilanteessa, jossa eläkeikä vaihtelee suuresti kahden valtion välillä.
  • Vanhuuden ajan elämäntapojen ja ikääntyneiden kulttuurien muotoutuminen tilanteessa, jossa jälkimodernin kulutuskulttuurin lanseeraama, aktiivista ja individuaalia eläkeläisyyttä implikoiva ”kolmas ikä” on toistaiseksi mahdollinen vain hyvin pienelle osalle eläkeläisiä Venäjällä.
  • Vanhuuskäsitysten muotoutuminen sukupuolittain eriytyneesti tilanteessa, jossa ikä- ja sukupuolijärjestysten jäsentämät ajattelumallit, perhearvot ja -ideaalit sekä sukupolvisuhteet määrittyvät eri tavoin.
  • Erilaisten ihmiskäsitysten ja terveys- ja sairausmielikuvien kytkeytyminen ”normaalin” ja ”epänormaalin” ihmisyyden määrittelyyn.
  • Erot yhdenmukaisuuden vs. erilaisuuden arvottamisessa ja kollektiivisuuden vs. yksilöllisyyden korostumisessa.
  • Muistamisen merkitys ja arvostus kulttuurissa, muistisairauden suhde ihmisyyden määrittymiseen.
  • ”Kansakunnan muistin” merkitykset. Vanhenemisen ja dementian tarkastelun yhteydessä ollaan aina tekemisissä myös muistille annettujen kollektiivisten ja poliittisten merkitysten kanssa – niin muistin ja menneisyyden merkityksestä yksilölle kuin yhteisölle tai kokonaiselle kansakunnalle.

Tutkimusryhmä

Tutkimushankkeeseen osallistuu viisi uransa eri vaiheissa olevaa tutkijaa, joista kukin lähestyy hankkeen yhteisiä tutkimuskysymyksiä oman tieteenalansa näkökulmasta.

Hankkeen vetäjä professori Maija Könönen tutkii ikääntymisnarratiiveja venäläisessä kaunokirjallisuudessa kirjallisuudentutkimuksen (kirjallisuusgerontologian) menetelmin. Hän pyrkii valottamaan sitä, miten historialliset puitteet ja kulttuuriset, erityisesti uskonnolliset, filosofiset ja muut ideologiset vaikutteet ovat muovanneet vanhuuteen ja erityisesti dementiaan liittyviä mielikuvia, käsityksiä ja arvoja. Tarkastelun painopiste on kirjallisuuden representaatioissa ilmenevissä dementian (vanhuuden höperyyden – starčeskij marazm) ja minuuden sekä dementian ja ”hulluuden” suhteissa, mikä puolestaan kertoo venäläisestä ihmiskäsityksestä ja sen suhteesta rationaliteettiin. Voiko vanhuuden ja dementian kuvauksista löytää hyveitä esim. ortodoksiseen kilvoitteluun kuuluvien pyhän hulluuden tai luostarivanhustraditioiden esikuvien mukaisesti?

Dementiaan yleensä liitettyä ”minuuden katoamista” ja ”rappeutumisnarratiivia” kyseenalaistetaan tarkastelemalla kaunokirjallisia tekstejä lähtökohtaisesti ”eheää minuutta” edellyttävän narratiivisen identiteetin käsitteen kautta. Tutkimuksessa tarkastellaan myös kirjallisuusgenren ja kertojan roolia dementianarratiivin rakentumisessa. Aineisto koostuu sekä venäläisestä fiktiivisestä proosasta että nk. dokumenttiproosasta. Mukana tarkastelussa on myös dementia-aiheisia blogikirjoituksia.

Hankkeen vanhempi tutkija dosentti Sinikka Vakimo tutkii dementia- ja vanhuuskäsitysten kansanomaista historiaa Suomessa. Hän selvittää, miten suomalaisesta, pääosin 1900-luvun agraarikulttuurin ajattelusta kertovista aineistoista voidaan nähdä erontekoja normaalin ja epänormaalin vanhenemisen sekä vanhuuden ajan ja dementian välillä. Tätä varten tutkimuksessa luetaan ristiin erityyppisiä ja eriaikaisia kerronnallisia ja muita tekstejä. Näiden rinnalla Vakimo hyödyntää tutkimushanketta varten tuotettuja, nykyajan käsityksistä kertovia omaelämäkerrallisia ryhmäkeskustelu- ja kirjoitusaineistoja. Tutkimuksen laaja tavoite on pyrkiä hahmottamaan dementiaan ja vanhenemiseen liittyviä pitkän keston kulttuurisia ajattelumalleja sekä eritellä lyhytkestoisempia ja aikaan sidoksisempia ja muuntuvia määrityksiä näistä. Tutkimusaineistoja luetaan ja tulkitaan erityisesti ikä- ja sukupuolierojen sekä luokkaerojen näkökulmista.

Hankkeen tutkijatohtori YTT Tatiana Tiaynen-Qadir tutkii Suomessa asuvien venäjänkielisten maahanmuuttajanaisten kokemuksia vanhenemisesta. Miten he mieltävät ikääntymisen ja minkälaisia ikääntymisstrategioita heillä on elämässään? Keskeinen kysymys on se, miten nämä strategiat muuttuvat kun he kohtaavat vaihtoehtoisia näkemyksiä ja käytäntöjä suomalaisessa kulttuuripiirissä. Minkälaisia ruumiiseen, emootioihin ja luovuuteen liittyviä ikääntymisen puolia nousee esiin? Tutkimusaineisto on peräisin kahdesta eri lähteestä: 1) venäjänkielisten maahanmuuttajanaisten keskustelu- ja kirjoitusryhmässä tuotetuista elämänkaarikertomuksista, ja 2) etnografisesta kenttätutkimuksesta erilaisia aktiviteetteja venäjänkielisille senioreille Helsingissä järjestävän projektin piirissä. Tiaynen-Qadirin tutkimus yhdistää innovatiivisesti ikääntymisen antropologian kulttuurigerontologian lähestymistapoihin.

Hankkeen toinen tutkijatohtori PhD Julia Zelikova on pietarilainen sosiologi, joka tutkii ikääntymiseen liittyviä stereotypioita nyky-Venäjällä. Hän keskittyy erityisesti ikääntyvien seksiin ja rakkauteen liittyviin asenteisiin ja stereotyyppisiin käsityksiin. Sen lisäksi, että Zelikova tarkastelee stereotyyppisiä stigmatisoivia ja marginalisoivia vanhuuskäsityksiä tuottavia diskursseja ja käytänteitä, hän haluaa osoittaa sellaisen yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tarpeen, joka lisää ymmärrystä ikääntyvien seksuaalisten suhteiden merkitystä ja arvoa kohtaan. Tutkimuksessa ikääntyminen nähdään yhteiskunnallisten instituutioiden konstruoimana prosessina, jossa luodaan perusta eronteoille ”nuoruuden”, ”keski-iän” ja ”vanhuuden” välille liittämällä tietynlaiset sosiaalisiin ja kulttuurisiin konventioihin perustuvat käyttäytymisnormit näihin kategorioihin. Zelikovan empiirinen aineisto koostuu 18 syvähaastattelusta, joista ikääntyneitä ja seksuaalisuutta määrittävät diskursiiviset käytänteet, stereotyyppiset käsitykset ja myös kulttuuriset ikänormit nostetaan esiin erilaisin analyyttisin menetelmin.

Hankkeen nuorempi tutkija FM Anna Kinnunen tutkii vanhuutta ja dementiaa koskevia käsityksiä suhteessa suomalaisessa kulttuurissa määrittyviin hulluuskäsityksiin. Hän käyttää tutkimusaineistonaan pohjoissavolaisen Niuvanniemen sairaalan psykiatristen potilaiden sairauskertomuksia. Tutkimuksen primääriaineisto muodostuu noin sadasta sairauskertomuksesta, joissa potilailla on diagnosoitu vanhuuden mielisairaus. Sairauskertomukset ajoittuvat 1930-luvulle, jonka sosiokulttuurista ilmapiiriä leimasi nuoren, terveen ja vahvan ruumiin ihannointi. 1900-luvun alkuvuosikymmenten psykiatriassa taas korostettiin näkemystä, jonka mukaan mielen toiminnan häiriöt heijastuvat poikkeavuuksina potilaan ruumiissa. Aikakauden ideologinen konteksti luo Kinnusen tutkimuksessa mielenkiintoisen kehyksen kysymykselle, miten vanhenevaa mieltä ja ruumista nimetään, kuvataan ja käsitellään 1930-luvun psykiatrisissa sairauskertomuksissa. Tutkimuksessa selvitetään myös normaalina ja poikkeavana pidetyn vanhenemisen rajaa tarkastelemalla merkintöjä potilaiden laitoshoitoon johtaneista syistä: millaisia tietoja esimerkiksi potilaan omaiset ovat antaneet tämän käyttäytymisestä, ja mikä heidän mukaansa aiheutti tarpeen toimittaa omainen psykiatriseen hoitoon? Missä siis kulki kotona hoidetun vanhuuden ”höperyyden” ja laitoshoitoa vaatineen poikkeavuuden raja? Kinnusen hankkeessa toteuttama tutkimus on osa hänen käynnissä olevaa perinteentutkimuksen väitöskirjahankettaan. Väitöstutkimuksessaan Kinnunen tarkastelee psyykkisesti sairastaviin ihmisiin kytkeytyvien kulttuuristen käsitysten konstruointia erilaisissa ja eriaikaisissa kotimaisissa aineistoissa.

 

Hankkeen tutkijat kuuluvat Itä-Suomen yliopiston (UEF) humanistisen vanhuustutkimuksen tutkijaryhmään. Hanke tekee yhteistyötä Helsingissä toimivien Maria Akatemia ry:n ja Helenan Vanhainkodin Säätiön kanssa.

Lectio: Dorothea Breier

The vague feeling of belonging of a transcultural generation

Lectio praecursoria Helsingin yliopistossa 10.11.2017

 

Dorothea Breier

– Transcultural?! We certainly know the term “culture”, also the prefix “trans-“ is something we probably came across several times in our lives, for instance in terms like transaction, transatlantic, transgender etc. So: “trans-“ as an indicator for something that goes “across” or “beyond” something else.

So, what do we mean when talking about “transculturality”? The view on culture has changed significantly over the past years. Since the 1970s, approximately, the concept of multiculturalism spread in an attempt to describe the increasingly diverse societies. It is still used in everyday talk, in magazines, newspapers, etc., while science started to become more critical about it.

Part of the criticism is that the idea behind multiculturalism would actually support and strengthen boundaries between groups of people by creating the image of clearly distinct cultures living side by side. The problematic nature of this image is that it denies the fact that those cultures are no homogeneous bubbles, but in fact have always been in active exchange with each other, thus having been shaped by ideas, beliefs and ways of living of other societies. Precisely this interconnectedness is what the concept of transculturality tries to describe: it means that there are no homogeneous cultural bubbles, they have always been heterogeneous, shaped by people, goods and ideas coming from elsewhere.

Ideas of national cultures and the fear of the “Other”

So, what does this mean in turn?

Should we abandon the idea of national cultures? All those pictures we have of ourselves and others, which we keep on re-inventing; images we might acknowledge to be stereotypes, but hey, there has to be some truth in it, right? – What happens if we admit that none of those traits developed just at this specific place within this specific group of people? If we consider a shared history and culture as foundation of our nation-states – and if we then deny the existence of distinct national cultures, wouldn’t this suggest as a reverse consequence to question the right of existence of exactly such a nation-state?

In fact, there are claims to overcome the general concept of nation-states. As more and more people relocate and live somewhere else than their ancestral home, the idea of a nation of people with a shared heritage becomes increasingly questionable. – And from a conservative point of view this indeed might seem like an undermining of a presumed homogeneous population. – Which causes fear among those who do not move around, but stay where their family has “always” been living. They feel that what they see as “their” cultural heritage is threatened by those coming from outside.

This is nothing new. As a German, stories about attempts to keep the bloodline clean and to protect some “national heritage” sound somehow familiar. However, I personally thought Europe had learned from the catastrophic consequences such endeavours could bring. Unfortunately, recent developments in Europe taught me differently. After the sudden increase in refugees coming to European territory, especially in 2015, it seems like the borders dividing the “Western countries” from the rest of the world became more and more tangible. Not only was the actual defense of EU borders intensified, but also the boundaries in people’s minds hardened. The fact that people tend to perceive the “Other” as a threat explains a rise of right-wing populist parties all over Europe that we could witness in recent elections. Those parties heavily exploited their people’s fear of the Other in order to gain votes. They drew on pictures of what people commonly regard as “their” culture and way of living, and presented those as being under threat.

– And it worked.

It worked because the idea of an own, national culture is ever-present, deeply seated and unquestioned in many people’s minds. This is what many refer to when defining themselves and even take pride in – as if it were something they achieved themselves.

Justification of exclusion

Which leads to the questions I keep on asking myself – and I am now drawing on the frame of reference I am most familiar with, which is Europe:

So, I am asking myself: With what right do Europeans think that the area they live in is theirs only? What are the grounds to think that they are the ones to defend it against those outside? Because they were born there? – Should birth, something that lies completely beyond the control of a person, decide on their right to live a life they desire – or: to live in general? Should birth decide over the mobility of a person, whether one finds a border to be open or closed when getting there?

And just as a side note: There does not seem to be much of a problem with people from “Western” countries moving freely and settling down in other countries – while those, who wish to do so on European grounds are being eyed suspiciously. Is the reason for that their perceived heritage that appears to be “just too different” from the perceived own?

Here, several problematic ideas come into play. First, the image of inherited values and beliefs. How often do people draw on groups of foreigners who “just” act in a certain way – all of them! – as if members of this group were genetically predestined to act and think like this. – No one inherits certain beliefs, thoughts or ways of behaviour by birth. Every one of us is shaped first and foremost by our social surrounding. And this is what the second issue links to. Just as we have to admit that our society is no homogeneous unit, in fact none is. Even within a group that from the outside appears to be most homogeneous, we find diversity, we find people who identify more and others less with what by definition makes this group.

If we now connect those two aspects, so if we admit that a person’s values and behaviour are shaped by their social surrounding, and that precisely this social surrounding is made of individuals with various attitudes – what reason should there be to put people coming from outside under general suspicion?

Besides – most of our contemporary nation-states are of very young age and did not naturally form. Instead, they were put into shape artificially by politics, in the course of which the narrative of one people with one history and one culture was created. This aspect should not be left aside as it underlines the constructed nature of what is often seen as a distinct national culture until today.

Mobile realities…

Our contemporary reality is that people are moving around the globe. According to the IOM, so the International Organization for Migration, about 214 million people are considered migrants. If they formed a nation of their own, consisting of those 214 million people, this nation would be the fifth most populous country in the world.

And naturally, migrants mingle with others, absorb ideas from elsewhere, modify their customs according to what they learn along the way. They always have and as long as we exist always will. It is an undeniable fact that for precisely this reason, cultures are interwoven and share innumerable traits between each other. This means in consequence that there is no national culture as such that would have to and even could be protected against external “threats”. – We might find patterns of behaviour, of tales, of beliefs that are shared primarily by people in certain areas. However, this does not mean that these patterns could not be found somewhere else or that they were not shaped by influences coming from outside of the area. So, what actually is it that makes what people regard to be their national heritage?

…in an interconnected world

This is no new development, no new threat we are facing today. Unlike political borders that are hard to abandon in the short run, we need to make sure that we deconstruct the boundaries in our heads.

There is no “us versus them”; instead, there should only be “us”. We live in one world, this is what connects us, what is our smallest common denominator. There is no safe haven Europe that will stand even if the rest of the world is falling apart. The problems in other parts of the world are our problems as well, what happens elsewhere will also affect us in one way or another. In times of severe global issues, like global warming or the pollution of the oceans that connect our continents, there remains no use in thinking within national categories. Even larger frameworks such as the European Union don’t help as much as it would be necessary.

Why should we care if somewhere far away forests are burning? If people are drowning in waste and running out of water? Why should we care? We are sitting in our comfortable homes with a seemingly never-ending supply of food and goods. So, why bother?

– Because we are all living on one planet. And if it were not for compassion and empathy, we in fact should care, because in the end we will be affected as well. The planet does not care about national borders. And what many of us privileged citizens still don’t understand: Our way of living is causing many of those problems that make others flee their homes. Our consumption, our careless consumption of goods and resources, our still way too large production of waste, it all is part of a larger circle. – The consequences of which in turn are often the reason why people leave their homes and try everything they can to get to the other side of the scale.

– Can we blame them for it? Isn’t it justified that they desire to escape harsh living conditions? – And many are not “just” fleeing in search for a more prosperous life, but in fact are fleeing from war or other acts of violence. In those cases – isn’t it still greed, the desire for more, more power, more resources, that is the very source of those conflicts?

“Us” rather than “us versus them”

Even though nation-states as such might not be directly to blame for such developments, still they do play a part in it. – Favouring the image of “us versus them” – and that is by nature inherent in the very concept of a nation-state – so, this image equally strengthens the race for power and resources: who gets most?

What we often forget in this race: the winner will actually not win. If for example rainforests, far, far away, are burnt down for the production of palm-oil – which we can find in basically any processed food or item here – so, even those events far away, they will affect us. In this case, the climate will be affected, also here, and with it the nature, the agriculture, the wildlife, our lives.

There is no reason to continue thinking in national terms. We need to learn that we, all of us, live in one world. The problems somewhere else are our problems. Our actions affect others, which in turn will get back on us – in one way or another, like it or not. There is no reason for, or use in, closing our borders and our hearts to others, this will not solve any problems. Instead, we should accept that our world is inter-connected and full of diversity, that people and cultures have always mixed and that this is nothing bad, but only natural. Instead of holding on to false ideas and imaginaries, we should open up to changes. Changes will occur anyway, but it is on us to make sure that they will lead to a world in which everyone can live in freedom and peace.

The role of Academia

Finally, some last words in order to bring this speech to the academic context that would be appropriate for this setting: What role does science, the academic world, play in all of this – and, which role should it play?

While doing research on my topic, I read a lot on migration, on lives of migrants and the so-called second generation. – And it made me reflect, it made me reconsider my own point of view on culture, on social injustice, on mobile realities and their effects on our societies. Thanks to the literature I read, but also talks at conferences, follow-up discussions, and finally the things my interviewees reflected upon; so, thanks to those sources, my mind got a lot of input that made me question my previous ideas on those topics. I did not always have this critical view on national categories, but it developed with the information and impulses I got along the way.

Academia has a lot of precious things to say that could make a difference in what is going on. However, what I realised is that it does not seem to draw on its full potential. Instead, those findings and reflections often stay within academia. The way the general public discusses issues such as the national culture and the seemingly Other seems to continuously re-invent images and impressions that should be overcome as outdated.

So, the mission I see for academia is to find ways to reach out to the non-academic world. In order to make people reflect upon unquestioned ideas, researchers and scholars need to find other formats than academic publications. We need to be bold, to experiment, to collaborate with non-scholars to spread our findings in ways that actually speak to people – and in this, to do our part in changing what is going wrong in this world.

 

Breier, Dorothea. 2017. The vague feeling of belonging of a transcultural generation. An ethnographic study on Germans and their descendants in contemporary Helsinki. Helsinki: Unigrafia. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-3812-5

 

Ph.D. Dorothea Breier is planning on her PostDoc project in European Ethnology at the Univeristy of Helsinki.

 

Lectio: Aura Kivilaakso

Abstrakti ja altis kulttuuriperinnön käsite

Aura Kivilaakson lectio praecursoria Turun yliopistossa 19.5.2017

 

Aura Kivilaakso

Syksyllä 2010 päätin tehdä rakennusperinnön ja -suojelun julkisuuskuvaa hahmottelevan väitöskirjatutkimuksen, sillä ajattelin, ettei aiheesta ollut riittävästi tieteellistä tietoa. Pidin median toimintatapojen ymmärtämistä tärkeänä kulttuuriympäristön asiantuntijoiden viestinnän vahvistamiseksi. Tarkoituksenani oli alusta asti tuottaa akateemista, mutta samalla käytännönläheistä tutkimustietoa, jonka avulla kulttuuriperinnön asiantuntijat voivat kehittää viestintäänsä. Yli kuusivuotisen tutkimusprosessin aikana tutkimusaiheeni säilyi samana, joskin se täsmentyi.

Rajasin heti ensimmäisenä keväänä jatkotutkijaseminaariryhmän neuvosta tutkimukseni empirian koskemaan pelkkää Puu-Käpylän 1960-luvulla käytyä kaavoituskeskustelua. Myös tutkimuksen sävy muuttui. Jo työn alkumetreillä tutustuin Laurajane Smithin vuonna 2006 julkaistussa kirjassaan Uses of Heritage esiin nostamaan ajatukseen länsimaisesta auktorisoidun perinnön diskurssista (Authorized Heritage Discourse eli AHD). Sen ydinajatus on, että kulttuuriperintöhallinto käyttää valtaa ja ylläpitää erilaisia luokkaeroja määritellessään, mikä on säilyttämisen arvoista kulttuuriperintöä. Smith siis kritisoi institutionalisoitunutta kulttuuriperintökäsitystä sen ihmisen unohtavasta luonteesta.[1] Alkoi tuntua siltä, että akateemisen kulttuuriperinnön tutkimuksen ja kulttuuriperintöhallinnon välillä on jonkinlainen juopa. Pidin auktorisoidun perinnön diskurssin osoittamaa valta-asetelmaa koko ajan todellisena ja huomioon otettavana, mutta totesin, että sen soveltaminen akateemisessa rakennussuojelutoiminnan tutkimuksessa tuottaa rajallista tietoa. Minulle tuli tarve perustella, miksi asiantuntijoita tarvitaan.

Kuusivuotisen tutkimusprosessin aikana ilmapiiri yhteiskunnassamme muuttui. Sama instituutioita ja substanssiasiantuntijuutta kohtaan hyökkäävä vastakkainasettelun henki, jota auktorisoidun perinnön diskurssi huokuu, ulottui yhtäkkiä myös poliittisiin ja yhteiskunnallisiin keskusteluihin. Viestinnän professori Esa Väliverronen kirjoittaakin, ettei asiantuntijoita eli omaan erityisalaansa syvällisesti perehtyneitä, koulutettuja ihmisiä enää arvosteta suuren yleisön keskuudessa samoin kuin aikaisemmin. Tämä johtuu kolmen samanaikaisen murroksen yhteisvaikutuksesta: ihmisten muuttuneesta suhtautumisesta yhteiskunnallisia instituutioita kohtaan, viestinnän ja mediamaailman muutoksesta sekä muun muassa kulutuskulttuurissa ilmenevästä kulttuurin yksilöllistymisestä.[2] Asiantuntijuuden arvostuksen heikkenemisellä on monenlaisia seurauksia, kuten kokemuspohjalta muodostetun tiedon vahvistuminen poliittisissa keskusteluissa. Tämä ilmiö aiheuttaa ongelmia muun muassa luonnontieteiden ja yhteiskuntatieteiden aloilla. Vaikka kulttuuriperintökysymyksissä kokemusperäisen tiedon hyödyntäminen päätöksenteossa on sen sijaan suotavaa ja jopa edellytys, ei kulttuuriperintöhallinto ole tästä instituutiokriittisestä ilmapiiristä irrallaan.

Rakennussuojelu on mielipiteitä jakava puheenaihe. Sitä koskevissa keskusteluissa asiantuntijat ja asukkaat asetetaan helposti mustavalkoisesti vastakkain. Kulttuuriperintö itsessään on käsitteellinen konstruktio, josta universaalia totuutta ei voi sanoa. Kulttuuriperintö syntyy valinnoista ja ihmisten käymästä arvokeskustelusta. Siksi tieteellinen tai kulttuuriperintöhallinnon välittämä tieto ei voi yksiselitteisesti kertoa, mikä on arvokasta tai esimerkiksi suojelun arvoista kulttuuriperintöä. Kulttuuriperintöhallinnolla ja kulttuuriympäristön asiantuntijan näkökulmalla on kuitenkin paikkansa, jota auktorisoidun perinnön diskurssi ei tunnista. Asiantuntijan näkökulman sivuuttamisella voikin olla kulttuuriperinnön asemaa yhteiskunnallisessa päätöksenteossa heikentäviä vaikutuksia. Erityisen selvästi tämä tulee esiin, kun tarkastelun kohteena on kaupunkisuunnittelu.

Tukea tiedeviestinnän kentältä

Olin jo ennen jatko-opintojen aloittamista kiinnostunut kirjoittamisesta ja tiedon popularisoinnista. Tämän kiinnostuksen seurauksena liityin pian jatko-opintojeni aloittamisen jälkeen Suomen tiedetoimittajain liittoon, jonka kautta löysin tiedeviestinnän maailman. Tuntui siltä, etten olekaan yksin ajatusteni kanssa. Tiedeviestinnän kentällä asiantuntijuuteen ja tieteellisen tiedon hyödyntämiseen liittyviä ongelmia on puitu jo kauan.[3] Tiedeviestinnän ydinajatus on, että tieteellinen tai asiantuntijatieto täytyy esittää aina kohdeyleisön huomioivin esittämistavoin, yleisön ymmärtämässä muodossa. Tämä koskee sekä tiedon sisältöjä että esittämistapaa.[4] Lähtökohtana on ajatus, että asian tiettäväksi tekeminen vaatii teoreettisen tiedon esittämistä käytännöstä kertovalla kielellä, sillä muuten asiaa ei yleisön keskuudessa ymmärretä.[5]

Väitöskirjatutkimuksen lähtökohtana tulee aina olla uuden tiedon tuottaminen. Omassa tutkimuksessani vastaan tähän vaateeseen soveltavalla lähestymistavalla, jossa operoin kaupunkisuunnittelun, kulttuuriperinnön ja tiedeviestinnän välimaastossa. Kriittisen kulttuuriperinnön tutkimuksen alalla kaupunkisuunnittelua on tutkittu aiemmin erityisesti asukaskokemusten valossa. Kansatieteilijänä koen tämän erittäin hyvänä asiana. Asukaskokemuksia täytyy ymmärtää, mikäli ympäristöä halutaan vaalia ja kehittää aidosti ihmislähtöisesti. Nämä tutkimukset tuovat asukasnäkökulman esiin, mutta eivät juuri ota kantaa siihen, miten asiantuntijan tulisi toimia mielipiteitten ristituulessa, jos huomioon otetaan myös kaupunkisuunnittelun poliittinen kenttä. Kulttuuriympäristön asema päätöksenteossa voi järkkyä siksikin, jos kritiikin kohteeksi joutuneet ja erilaisia näkemyksiä huomioon liian kiltisti ottavat asiantuntijat käyvät diplomaattisiksi ja varovaisiksi.

Tarjoankin omalla kulttuuriperintöprosessin osallisuuksiin sekä asiantuntijaviestintään keskittyvällä tutkimuksellani uuden avauksen kulttuuriympäristön tutkimuksen kentälle. Kutsun avausta uudeksi siksi, että vaikka tutkimuksen kohteena onkin kulttuuriperinnön diskursiivisuus ja valta-asetelmat, en aseta siinä kulttuuriperintöhallintoa kasvottomaksi, autoritääriseksi tahoksi. Olen kiinnittänyt tutkimuksessani erityistä huomiota tutkimustulosten pragmaattisuuteen – toivon, että työstäni on myös konkreettista hyötyä kulttuuriperinnön parissa tehtävälle asiantuntijatyölle. Tästä huolimatta näkökulmani heijastaa myös tätä aikaa, eikä se anna tyhjentävää vastausta siihen, miten kulttuuriperinnön näkökulmaa voi vahvistaa yhteiskunnassa ja kaupunkisuunnittelun kentällä. Tunnustankin, että ensisijainen ajatukseni väitöskirjassa on osoittaa, miten asiantuntijoiden asennetta julkisuutta ja yleistajuista viestintää kohtaan tulisi kehittää, jotta asiantuntijoiden tekemä tärkeä työ olisi yhteiskunnassamme entistä vaikuttavampaa. Asiantuntijat ovat erilaisia, eikä kaikkien tarvitse viestiä suurelle yleisölle samalla tavalla, saati samalla intensiteetillä. Tärkeää kuitenkin olisi, että asiantuntijat oppivat hyödyntämään julkisuutta ja mediaa työnsä luonnollisena osana sekä ennen kaikkea viestimään ihmisten ja ihmisryhmien kanssa vuorovaikutteisesti – omaksuisivat avoimen asiantuntijuuden ihanteen osaksi ammatillista identiteettiään.

Puu-Käpylän kaavoituskiista esimerkkinä vaikuttavasta asiantuntijaviestinnästä

Tutkimukseni empiirisenä tapausesimerkkinä on modernin rakennussuojelun symboliksi Suomessa muotoutunut Helsingin Puu-Käpylän asemakaavoitusta käsitellyt keskustelu 1960-luvulla. Tapaus heijasti ajan modernistisen kaupunkisuunnittelun ihanteita, sillä 1920-luvulla rakennettu puutarhakaupunki kaavoitettiin tuolloin pitkälti taloudellisista syistä uudisrakentamiselle. Vuonna 1960 julkisuuteen tuotu, arkkitehtuurikilpailun voittanut asemakaavasuunnitelma herätti kuitenkin julkisesti käydyn keskustelun, johon osallistui aktiivisesti kulttuuriympäristön asiantuntijoita, asukkaita ja poliitikkoja. Ajan kuluessa pari valtakunnallista sanomalehteä asettui puutalojen säilyttämistä vaatineiden ihmisten äänenkannattajiksi. Kyseessä oli maan ensimmäinen rakennussuojelukiista, jonka seurauksena jo laadittu uusi asemakaava jäi toteuttamatta ja kokonainen asuinalue suojeltiin. Puu-Käpylää voi pitää yhtenä rakennussuojelun historian virstanpylväänä Suomessa, sillä alue oli ensimmäinen kansanliikkeen seurauksena suojeltu asuinalue maassamme.

Analysoin tutkimuksessa Puu-Käpylästä vuosina 1960–1971 julkaistuja sanomalehtikirjoituksia ja niiden vaikutusta suojelupäätökseen. Aikarajaus lähtee vuodesta 1960, jolloin alueen asemakaavaa koskenut arkkitehtuurikilpailu ratkesi, ja päättyy vuoteen 1971, jolloin alueen suojelukaava sai lainvoiman. Primääriaineistoni käsittää 154 sanomalehtikirjoitusta Helsingin Sanomista, Hufvudstadsbladetista, Kansan Uutisista, Käpylä-lehdestä ja Uudesta Suomesta.

Vaikka Puu-Käpylän kaavoituskiista tapahtui puoli vuosisataa sitten hyvin erilaisessa mediamaailmassa kuin missä tänä päivänä elämme, käytän tapausta positiivisena esimerkkinä siitä, miten asiantuntijoiden ja tavallisten kansalaisten äänet yhtyivät julkisella areenalla omista perspektiiveistään yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Asioita ei siis voi lähteä ratkomaan sillä esioletuksella, että tavallisen ihmisen ja asiaa ammatikseen tuntevan näkemykset olisivat aina eroavat.[6] Siksikin osallisten mielipide-erojen vastakkainasettelun sijaan on hedelmällisempää keskittyä etsimään yhtymäkohtia eri intressiryhmien näkemyksistä. Rakentava lähestymistapa paljastaa parhaiten sen, mitkä rakennusperintöön liittyvät arvot ovat merkityksellisimpiä ja siten kaupunkisuunnittelussakin huomionarvoisimpia.

Kysymyksenasetteluni on kaksiosainen. Ensimmäinen tutkimuskysymykseni on: Mitkä kulttuuriperinnön määreet nousevat keskeisimmiksi rakennetun ympäristön arvoista ja piirteistä julkisuudessa keskusteltaessa? Tämä tarkastelu nostaa aineistosta esiin erilaisia toimijoita, näiden rooleja ja keskinäisiä suhteita, jolloin keskeiseksi näkökohdaksi asettuu asiantuntijoiden ja asukkaiden välinen vuorovaikutus. Toinen tutkimuskysymykseni onkin: Miten tämän päivän kulttuuriympäristön asiantuntijoiden tulisi kehittää kommunikointiaan suuren yleisön kannalta saavutettavampaan suuntaan? Soveltavassa osuudessa pohdin asiantuntijan paikkaa rakennettuun ympäristöön liittyvässä kulttuuriperintöprosessissa sekä sitä, millainen asiantuntijuus on kulttuuriympäristön säilymisen ja olemassa olevaa ympäristöä kunnioittavan muutoksen kannalta vaikuttavinta. Määräysvallan sijaan nostan tutkimuksessani keskeisempään asemaan määrittelyvallan, joka kumpuaa Foucault’n tiedon ja vallan kytköksiä painottavasta ajattelusta.[7]

Tutkimukseni on yhteiskunnallisesti orientoitunut, ja siksi metodivalinnaksi sopi luonteeltaan kantaaottava kriittinen diskurssianalyysi. Metodissa tarkastellaan tekstin sisältämiä valtarakenteita eli sitä, miten tietyt toimijat pääsevät teksteissä tai puheessa esiin ja miten toiset syrjäytetään. Sen avulla voi osoittaa, miten diskurssit ja niiden taakse kätkeytyvät osin näkymättömät valtasuhteet rakentavat ja ylläpitävät hegemoniaa.[8] Juuri tämä tekee kriittisestä diskurssianalyysistä kriittistä – se paljastaa valtajärjestelmiä ja hierarkioita arkikielessä muutoin kokonaisuutena ymmärretyn yhteisön sisällä. Kriittisellä diskurssianalyysillä on myös kantaa ottava, yhteiskuntakriittinen luonne, eikä se ole koskaan poliittisesti neutraalia.[9] Verrattaessa kriittistä diskurssianalyysiä diskurssien tutkimukseen laajemmin, on lähestymistavan erityispiirre vapaus suhteessa tieteenalaan ja sen paradigmaan. Kriittisen diskurssianalyysin kautta ei pyritä minkään tietyn teorian orjalliseen noudattamiseen, vaan lähtökohtana on teorioiden, metodien ja empirian valitseminen sen mukaan, miten ne parhaiten palvelevat tutkimuksen yhteiskunnallista päämäärää.[10]

Puu-Käpylän suojelua edeltäneessä kulttuuriperintöprosessissa kulttuuriperinnön vaikuttavimmiksi määreiksi nousivat julkisuudessa puutarhakaupungin ajallinen ja toiminnallinen jatkuvuus sekä viihtyvyys, joskin tärkeään asemaan nousivat myös alueen kehittämisen taloudellisuus ja kaupunkisuunnitteluun liittyvät valtakysymykset. Analyysini osoittaa, että keskustelussa keskeisiksi arvoiksi nousivat puutarhakaupungin kulttuurihistoriallinen merkitys ja kauneusarvot. Nämä arvot ovat aikansa ilmentymiä, sillä esimerkiksi kauneusarvot, jotka eivät korostu tämän päivän asiantuntijoiden tekemässä rakennusperinnön arvottamisessa, olivat 1960–1970-luvulla normaali rakennussuojelussa käytetty argumentti. Huomionarvoista silti on, että nämä arvot olivat ainoastaan yksi merkityksiä yhdistävien diskurssien ainesosa. Esimerkiksi aineistostani esiin nouseva viihtyisän kaupungin diskurssi rakentui sekä kaupunkiluontoa että maisemaa ihannoivista argumenteista, ja diskurssissa keskeiseen asemaan nousi kertojan subjektiivinen esteettinen kokemus. Aineistoni perusteella historiallista merkitystä sekä viihtyvyyttä korostavat diskurssit sisälsivät varsin paljon myös nostalgista puhuntaa. Toisekseen pelkkä kulttuurihistoriallinen arvo sellaisenaan ei ollut keskustelun kantava voima, vaan enemmin historian tietoinen käyttö paikallisidentiteettiä tukevana, paikalle merkityksen antavana kehyskertomuksena.

Vastakkainasettelusta yhteisymmärryksen tavoitteluun

Kulttuuriperinnön käsitteen monitulkintaisuuden sekä abstraktin ja alttiin luonteen takia haluan lopuksi korostaa, ettei tutkimukseni edusta 1900-luvun alussa suosittua loogisen positivismin traditiota, joka korostaa tieteen kielen merkitystä unohtaen tieteen jatkuvan kriittisen uudelleenarvioinnin tarpeen.[11] Kulttuuriympäristön arvoista puhuttaessa asiantuntijoiden tulee arvioida tekemistään jatkuvasti uudelleen, sillä arvot elävät ajassa ja kertovat paitsi suojeltavista, menneisyyteen kiinnittyvistä arvoista, myös arvottamisajankohdan ihanteista. Asiantuntijoiden toiminnan kriittisessä arvioinnissa hyvä yhteistyökumppani on akateeminen maailma eriaiheisine tutkimuksineen. Rakennusperinnön arvottamisessa on tärkeää huomioida paikallisyhteisön näkemys, ja ihanteellista on, jos kohteen kulttuuriperintöstatus määritellään kulttuuriperintöyhteisön näkemyksen pohjalta. En kuitenkaan arvioi asiantuntijoiden tapaa arvottaa rakennusperintöä omassa tutkimuksessani, vaan osoitan, että eri tilanteissa asiantuntijatiedosta kannattaa puhua eri kielillä. Tarkasteluni ydinsanoma on siis se, että kulttuuriympäristön tilaa ja tulevaisuutta tarkastellen asiantuntijan näkemykselle on ollut ja tulee yhä tulevaisuudessa olemaan tarvetta, sillä alueiden kehittäminen tapahtuu suurelta osin hallinnollisella tasolla. Se, mitä asiantuntijan tulee kuitenkin kehittää, on tilannetaju ja retoriikka.

Näiden näkökohtien myötä väitöskirjastani voikin kiteyttää kaksi eri väitettä. Tutkimukseni ensimmäinen kohderyhmä on kriittisen kulttuuriperinnön tutkimuksen kenttä. Väitän, ettei auktorisoidun perinnön diskurssi huomioi riittävästi asiantuntijan näkökulman merkitystä. Erityisesti rakennusperinnöstä puhuttaessa kulttuuriperintö on altis joutua tiettyjen intressien ajamiselle, ja silloin asiantuntijan kaupunkisuunnittelun kestävyyttä ja yhteistä hyvää edistävää näkökulmaa tarvitaan. Kriittisen kulttuuriperinnön tutkimuksen alankin on hyvä muistaa, etteivät ihannetila ja tosiasiallinen tila välttämättä koskaan kohtaa toisiaan. Foucault’n ajattelun mukaisesti kaupunkisuunnittelussa on siksi hyvä keskittyä normatiivisen, ihannetilaa tavoittelevan ehdottomuuden sijaan ”tilannekohtaiseen käytännöllisyyteen” – hyvän yhteiskunnan ja hyvän kaupungin toteuttamiseen tapaus tapaukselta.[12]

Toinen väitteeni kohdentuu kulttuuriympäristön asiantuntijoille. Kulttuuriympäristönäkökulman huomioiminen päätöksenteossa, kuten kaavoituksessa voisi olla vahvempi. Väitän, että sen vahvistaminen vaatii uudenlaisia viestintätaitoja kulttuuriympäristön asiantuntijoilta. Oman ammatillisen kielensä lisäksi heidän tulee pystyä puhumaan suuren yleisön tavoittavalla yleistajuisella tavalla sekä ratkaisukeskeisellä poliitikkojen kielellä.

Olen ottanut tutkimuksessani kirjaimellisesti kriittisen diskurssianalyysin kannustuksen valita tutkimuksen empiria ja teoriat sen yhteiskunnallisen päämäärän mukaan. Tarkoitukseni on ollut tuottaa käytännönläheistä tietoa alan kehittämisen tarpeisiin sekä huomioida analyysissäni niin kaupunkisuunnittelun, kulttuuriperinnön kuin viestinnän näkökulmat. Lopputulos hahmottuukin lopulta sellaiseksi kriittiseksi kulttuuriperinnön tutkimukseksi, jota Laurajane Smith on myöhemmissä kirjoituksissaan peräänkuuluttanut. 2010-luvulla kirjoittamissaan artikkeleissa Smith on todennut, että kuten kulttuuriperintöinstituutioiden, tulisi myös kriittisten kulttuuriperinnön tutkijoiden muistaa tunteiden vaikutus tutkimustuloksiin. Lisäksi hän on toivonut kriittiseltä kulttuuriperinnön tutkimukselta vahvempaa teoreettista otetta.[13] Tätä teoreettista vahvuutta olen tavoitellut tutkimuksessani hyödyntämällä analyysissä erilaisia teoreettisia tarkasteluja.

Tutkimukseni ydinajatus on, että rakennussuojeluun liittyvät kysymykset ovat liian moniulotteisia, jotta niitä kannattaisi kärjistää osoittelemalla. Kriittisen kulttuuriperinnön tutkimuksen sisään on mielestäni muodostunut asiantuntijuutta kritisoiva juonne, jota paradigman tässä vaiheessa on jo syytä revisoida. Auktorisoidun perinnön diskurssin valossa ei voi yksioikoisesti osoittaa rakennussuojelutoiminnan tai rakennusperinnön arvottamisprosessien ongelmia, sillä esimerkiksi asukkaiden ja asiantuntijoiden väliset ristiriidat kumpuavat useimmiten viestinnällisistä ongelmista, jotka voivat olla molemminpuolisia. Väitän, että ratkaisu rakennetun ympäristön suojelua tai arvottamista koskeviin kiistatilanteisiin löytyisi näin ollen asiantuntijaviestinnän kehittämisestä vuorovaikutteisemmaksi ja keskustelevammaksi, missä kulttuuriperintöhallinto tarvitsee kuitenkin apua. Tutkimustulosten sovellettavuuteen käytännön kulttuuriperintötyössä keskittyvä akateeminen tutkimus voisi olla tässä kehittämistyössä tärkeässä roolissa.

 

Kivilaakso, Aura 2017: Suojelevat sanat. Puu-Käpylän kaavoituskiista esimerkkinä vaikuttavasta kulttuuriympäristön asiantuntijaviestinnästä. Annales Universitatis Turkuensis C 435. Turun yliopisto.

[http://www.doria.fi/handle/10024/134585]

 

Kirjallisuus

Brossard, Dominique & Bruce V. Lewenstein, 2010: A Critical Appraisal of Models of Public Understanding of Science: Using Practice to Inform Theory. – Kahlor, LeeAnn & Stout, Patricia A. (eds.), Communicating Science. New Agendas in Communication. New York: Routledge. 11–39.

Dijk, Teun A. van 1993: Principles of Critical Discourse Analysis. – Discourse & Society 4(2): 249–283.

Foucault, Michel 2007: The Archeology of Knowledge. London: Routledge.

Heikkilä, Heikki, Laura Ahva, Jaana Siljamäki & Sanna Valtonen 2012: Kelluva kiinnostavuus. Journalismin merkitys ihmisten sosiaalisissa verkostoissa. Tampere: Vastapaino & COMET-tutkimuskeskus, Tampereen yliopisto.

Häkli, Jouni 2002: Kansalaisosallistuminen ja kaupunkisuunnittelun tiedonpolitiikka. – Bäcklund, Pia, Häkli, Jouni & Schulman, Harry (toim.), Osalliset ja osaajat. Kansalaiset kaupungin suunnittelussa. Helsinki: Gaudeamus. 110–124.

Karhunen, Eeva 2014: Porin kuudennen osan tarinoista rakennettu kulttuuriperintö. Turku: Turun yliopisto.

Pietilä, A.-P. 2013: Miten media valitsee aiheensa. – Strellman, Urpu & Vaattovaara, Johanna (toim.), Tieteen yleistajuistaminen. Helsinki: Gaudeamus. 65–79.

Pynnönen, Anu 2013: Diskurssianalyysi: Tapa tutkia, tulkita ja olla kriittinen. Working paper N:o 379/2013 [online]. Pynnönen, Anu 2013: Diskurssianalyysi: Tapa tutkia, tulkita ja olla kriittinen. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto [online]. <https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/42412/978-951-39-5471-0.pdf?sequence=1> [5.1.2018.]

Smith, Laurajane 2006: The Uses of Heritage. New York: Routledge.

Smith, Laurajane & Gary Campbell 2015: The elephant in the room: heritage, affect and emotion. – Logan, William, Craith, Máiréad Nic & Kockel, Ullrich (Eds.), A Companion to Heritage Studies. Oxford: Wiley Blackwell. 443-460.

Smith, Laurajane & Emma Waterton 2013: Heritage, Communities and Archaeology. Duckworth Debates in Archeology. London: Bloomsbury Publishing.

Tuominen, Laura 1992: 1900-luvun rakennusperintö. Luettelointi- ja suojelukysymyksiä. Selvitys 8/1992. Helsinki: Ympäristöministeriö, Kaavoitus- ja rakennusosasto.

Väliverronen, Esa 2016: Julkinen tiede. Tampere: Vastapaino.

Winther Jørgensen, Marianne & Louise Phillips 2000: Diskursanalys som teori och metod. Översättning: Sven-Erik Torhell. Lund: Studentlitteratur.

 

Filosofian tohtori Aura Kivilaakso työskentelee erikoissuunnittelijana Museoviraston Kulttuuriympäristöpalvelut -osastolla.

 


 

[1] Esim. Smith 2006, 1–7; Karhunen 2014, 33.

[2] Ks. Väliverronen 2016, 19–22, 45–47.

[3] Esim. Väliverronen 2016, 177–179, 193–196.

[4] Pietilä 2013, 78.

[5] Ks. Brossard & Lewenstein 2010.

[6] Heikkilä, Ahva, Siljamäki & Valtonen 2012, 176–178.

[7] Ks. Foucault 2007.

[8] Pynnönen 2013, 28–29.

[9] Winther Jørgensen & Phillips 2000, 67–70. Ks. myös Pynnönen 2013, 28–29.

[10] van Dijk 1993, 252.

[11] Ks. Tuominen 1992, 41.

[12] Häkli 2002, 114–120.

[13] Smith & Waterton 2013; Smith & Campbell 2015.

SaveSave

SaveSave