Category Archives: Ajankohtaiset

Keskustelua formulateorian moninaisten tulokulmien ympärillä

Formula: Units of Speech – ’Words’ of Verbal Art 17.–19.5.2017 Helsinki

Viliina Silvonen

 

Helsingin yliopiston folkloristiikan ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran yhdessä järjestämässä, jo perinteisessä toukokuisessa seminaarissa käsiteltiin tällä kertaa formulaa ja formulateoriaa (Oral-Formulaic Theory) erilaisine sovelluksineen. Seminaarin tavoitteena oli tuoda samaan keskusteluun kielitieteilijöiden ja suullisen runouden tutkijoiden näkökulmia formulasta. Molemmilla aloilla teoriaa ja termiä on hyödynnetty laajasti, ja tällaiselle keskusteluyhteyksiä avaavalle kokoontumiselle on selvästi ollut tilausta.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasaliin kokoontui moninainen joukko tutkijoita yli kymmenestä maasta. Mukana oli niin uranuurtajia kuin tutkijanuraansa aloittelevia jatko-opiskelijoita. Myös esitelmien aiheet olivat varsin monipuoliset: tulokulmat vaihtelivat empiriasta teoriaan ja metodologiaan ja tarkasteltavia kielen ilmiöitä ja runoperinteitä oli esillä aina Islannista Indonesiaan meille niin kotoista kalevalamittaista runoutta unohtamatta. Workshop-seminaarin pääorganisoijan Frogin toimittama seminaarijulkaisu tuki keskustelua, jolle oli kunkin esityksen jälkeen varattu ruhtinaallisesti aikaa. Keskustelu kävikin vilkkaana, toisinaan jopa kiivaana!

Kuten seminaarin otsikkokin kertoo, mukana oli kaksi päänäkökulmaa. Formula puheen yksikkönä viittaa kielitieteen näkökulmiin ja erityisesti Alison Wrayn morfeeminkaltaisen yksikön käsitteeseen (morpheme-equivalent unit), kun taas suullisen runouden ’sanana’ viittauskohteena on John Miles Foleyn esittelemä ’word’, jolla viitataan poeettiseen ’sanaan’ liittyvään merkitysten kokonaisuuteen (Frog 2017, 11). Hyvin yleisellä tasolla formulan voisi määritellä kielelliseksi vakiintuneeksi muodoksi, malliksi tai kaavaksi, jota hyödynnetään puhuessa tai runoa esitettäessä. Milman Parryn ja Albert Lordin 1900-luvun alkupuolella luomaa formulateoriaa (Parry 1930; Lord 1960) on kehitetty edelleen useisiin suuntiin, mutta Parryn perusajatus toistuvasti tietyn perusajatuksen ilmaisemiseen käytettävästä yksiköstä on pysynyt. Tämä kuului myös seminaarin esitelmissä laajasti: Lähestyttiinpä aihetta kummalta kantilta tahansa, ilmenee formulaisuus kiteytyneinä muotoina, jotka voivat olla esimerkiksi sanallisia, rakenteellisia tai vaikkapa rytmillisiä. Oli kyseessä sitten kokenut puhuja, kielenoppija, karjalaisitkijä tai islantilaissaagojen taitaja, niin esityksen taustalla vaikuttavat tietyt mentaaliset kaavat ja mallit.

Sujuvaa, merkityksellistä ja muuttuvaa

Keskiviikkoaamun ja koko seminaarin aloitti Alison Wray Cardiffin yliopistosta. Hänen keynote-luentonsa käsitteli muistiin palauttamisen (memorisation) osuutta esiintymisen sujuvuudessa ja luovuutta esityksessä. Esimerkkinä hänellä oli klassinen laulu, jonka muistiin painamisen prosessi ja formulaisen kielen osuus esitystilanteessa vertautuivat oivasti suullisen runouden vastaavaan prosessiin. Aluksi rinnastus tuntui yllättävältä – ainakin itse miellän klassisen laulun varsin tarkasti ennalta määritellyksi ja sidotummaksi esittämistraditioksi kuin esimerkiksi runolaulun – mutta valaisevien esimerkkien myötä yhteyksiä näiden kahden välillä paljastui runsaasti erityisesti paineiden alaisen esitystilanteen sujuvuuden osalta. Esitelmässään Wray korosti muistiin palauttamista ja siinä puolestaan formulaisuutta esityksen sujuvuutta tukevina tekijöinä.

Seminaarin toinen keynote-puhuja Karl Reichl Bonnin yliopistosta otti esitelmässään teoreettisemman näkökulman formulaa käsitellessään. Luennollaan hän tarkasteli mitan, muistin ja merkityksen suhdetta ja näiden kunkin mekanismeja sekä formulaa kirgisialaisepiikan esimerkein. Hän esitteli muun muassa riimiketjuja (rhyme-strings) muistamisen, mitan ja merkityksen näkökulmasta. Tällaiset varioivat riimiketjut toimivat eräänlaisena joustavana rakenteen mallina, muistin tukena ja muistamisen keinona esityksessä. Ketjut toistuvat runosta toiseen ja vastaavasti runonlaulajalta toiselle, mutta niiden kombinaatiot vaihtelevat eivätkä ne siksi ole laskettavissa varsinaisiksi formuloiksi. Niin Reichlin keynote-luento kuin muutamat muutkin esitelmät osoittivat, että epiikassa, kuten muissakin runolajeissa, on formulaiseen kielenkäyttöön kutakuinkin rinnastuvia toistuvia poeettisia keinoja, joiden analyysiin ja tarkasteluun ei ole vakiintunutta termistöä.

Tähän puutteeseen vastasi osaltaan konferenssin päätösesitelmä, jossa koko tapahtuman järjestäjä Frog esitteli multiformin käsitettä ja sen erilaisia soveltamismahdollisuuksia. Tällaiselle teeman ja formulan välimaastoon asettuvalle, variaation huomioivalle käsitteelle Frog näkee tarvetta eritoten kompleksisten tekstien tarkastelussa. Samasta syystä multiformi palvelee hyvin myös muun kuin mitallisen suullisen runouden tutkimusta. Multiformin käsite tuo siis lisää mahdollisuuksia variaation ja monimuotoisuuden tarkasteluun ja vie analyysia yhä useammille tasoille.

Kahvi ja kaikkein pyhin

Kuva: Viliina Silvonen

Kolmen päivän aikana myös musiikki oli läsnä useaan otteeseen, esimerkiksi Jarkko Niemi esitteli projektiaan selkuppien runosävelmien parissa ja Jacqueline Ekgren jopa laulatti seminaariväkeä! Torstai-iltapäivänä juhlasali täyttyi puheensorinasta, kun päästiin kiertelemään ja keskustelemaan tilan takaosaan asetettujen postereiden äärellä. Yksi esitelmistä pidettiin skypen välityksellä: Sergei Klimenko ei päässyt paikalle, mutta oli läsnä kommentoimassa ja vastaamassa kysymyksin, joita Frogin lukema esitelmä Ifugao hudhud -esimerkkeineen yleisössä herätti. Torstaina esitelmien jälkeen osallistujat pääsivät tutustumaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon ja ”kaikkein pyhimpään” seminaarissa kalevalaisen runolaulun nimikaavoista kertoneen Jukka Saarisen johdolla. Ja kyllä: niin Elias Lönnrotin käsikirjoitukset kuin arkistosalikin saivat osakseen ihastelua.

Koko kokoontumisen ajan kahvia oli tarjolla runsain mitoin ja ajatuksia vaihdettiin iloisesti niin kahvitauoilla kuin illanviettoissakin. Lämminhenkisen ja iloisen kolmipäiväisen päätteeksi Justus Lipsiusta sekä esitelmässään että kahvikeskusteluissa ylistänyt latinisti Hans Nollet esitti seminaarin innoittamana sepittämänsä, Catulluksen Passeris-runon mallia noudatteleva ylistysrunon suomalaiselle kahville.

– – Kahvi , deliciae mei sodalist, / Kahvi, deliciae meique ventris – –

(Kahvi, my friend’s delight / Kahvi, delight of mine)

Jatkukoon siis nyt avattu keskustelu formulasta ja formulaisesta kielenkäytöstä niin kahvikupposten äärellä kuin seminaarin annin perustalta työstettävän artikkelikokoelman parissa vielä pitkään!

Kirjallisuus

Frog (toim.) 2017: Formula: Units of Speech ­– ’Words’ of Verbal Art. Pre-print Papers of the Seminar-Workshop. Helsinki: Folkloristiikka, Helsingin yliopisto.

Lord, Albert 1960: The Singer of Tales. Cambridge: Harvard University Press.

Parry, Milman 1930: Studies in the Epic Technique of Oral Verse-Making. I. Homer and Homeric Style. – Harvard Studies in Classical Philology 41: 73–147.

 

Filosofian maisteri Viliina Silvonen tutkii itkuvirsiä folkloristiikan tohtorikoulutettavana Helsingin yliopistossa.

 

SaveSave

SaveSave

Rajankäyntejä, yhteenkuulumista ja erottamista

7th International Conference of Young Folklorists “Negotiations of Belonging”, University of Tartu Narva College. 4.–6.10.2017.

Siria Kohonen & Tuukka Karlsson

 

Seitsemäs Nuorten Folkloristien konferenssi järjestettiin lokakuussa 2017 Narvassa, Viron itärajan tuntumassa. Konferenssin teema ”Negotiations of Belonging” piti sisällään monimuotoisesti lähestymistapoja keskustella kuuluvuudesta ja kuulumattomuudesta ympäristöihin, kulttuureihin, yhteiskuntiin, yhteisöihin tai ryhmiin. Rajankäyntien teema, erottaminen ja ylittäminen, sai monia puheenvuoroja erilaisista lähtökohdista koko kolmipäiväisen konferenssin ajan.

Konferenssi oli meille ensimmäinen laatuaan. Tuukka pääsi tekemään ensiesiintymisensä tieteellisessä konferenssissa, ja Siria piti toisen kansainvälisen tutkimusesitelmänsä. Edustimme istunnoissamme yleisen teeman laajennetuimpia puheenvuoroja loitsu- ja parannusaiheillamme, mikä edesauttoi myös keskustelujen monipuolistumista.

Narva rajankäyntien kasvoina

Itäinen rajakaupunki Narva tarjosi otollisen ympäristön keskusteluille rajoista ja kuulumisesta. Narvan kaupungin erottaa Venäjästä ainoastaan noin 140 metriä leveä Narvajoki ja pieni kaksikaistainen silta. Vaikka virallinen kieli Narvassa on eesti, ei sitä kaduilla juuri kuule, sillä kaupunki on vironvenäläisten pääkaupunki. Ravintolassa tallinnalainen tutkija oli jopa hieman ihmeissään, kun tarjoilija osasi sujuvaa eestiä.

Konferenssissa järjestetty workshop esitteli Narvaa ja sen rajankäyntejä dokumenttielokuvan keinoin. Birgit Rosenbergin ohjaama Gerassimov’s Women (Kokoro Produktsioon 2017) esitettiin konferenssiyleisölle ohjaajan alustuksen säestämänä. Rosenbergin sanoin dokumentti kertoo naisista ”jotka asuvat vieraassa maassa, johon he eivät muuttaneet”. Elokuva esittelee, kuinka Gerassimovin puistossa vanhat naiset tapaavat toisiaan päivittäin, keskustelevat nykyisestä ja muistelevat vanhoja. He ovat tulleet Narvaan tai syntyneet siellä Neuvostoliiton aikana, ja Viron itsenäistymisen jälkeen he huomaavatkin, ettei heidän äidinkielensä olekaan enää heidän kotimaansa äidinkieli. Naisten puheenvuorojen kautta Rosenberg näyttää, kuinka yhden eliniän aikana sama ihminen muuttuu enemmistöstä vähemmistöksi omassa kotikaupungissaan.

Eriarvoisuuden monimuotoisuus

Ensimmäinen keynote-esitelmä esitteli metodologisia lähestymistapoja kuuluvuuden, rajankäyntien ja eriarvoisuuden tutkimukseen. Professori Nira Yuval-Davis (University of East London) kertoi lähestymistavastaan tilannesidonnaiseen intersektionaalisten risteymien analyysiin (situated intersectionality analysis). Yuval-Davis nosti esille, ettei eriarvoisuutta ole pelkästään ekonominen eriarvoisuus, vaan eriarvoisuutta voidaan tutkia monella eri saralla.

Yuval-Davis sijoittaa menetelmänsä dialogisen epistemologian alle. Esitelmässään hän painotti tutkimusaiheiden lähestymistä erilaisista perspektiiveistä: tutkittaessa esimerkiksi sosiaalisia statuksia voidaan ottaa huomioon niiden näkökulmat, jotka kuuluvat käsiteltyyn sosiaaliseen tai yhteiskunnalliseen ryhmään, sekä niiden, jotka eivät kuulu, ja näiden lisäksi niiden näkökulmat, jotka päättävät yksilöiden kuulumisesta, ja niiden, jotka toteuttavat erottelua käytännössä. Näin tutkimus kykenee ymmärtämään ja jopa selittämään konteksteihin sijoitettuja tutkimustapauksia.

Yuval-Davisin esitelmä avasi konferenssin ensimmäisen päivän. Hänen metodologinen otteensa toimi kiinnostavana johdantona tuleville istunnoille ja esitelmille.

Monimerkityksellisiä rajoja

Toisen konferenssipäivän aloitti vanhemman tutkijan, dosentti Tuulikki Kurjen (Itä-Suomen yliopisto) keynote-esitelmä identiteeteistä ja juurettomuuden tunteista Suomen ja Venäjän rajalla. Kurki käsitteli esitelmässään Traumatized borders -tutkimusprojektiin liittyvää tutkimustaan siitä, kuinka sekä julkiset että yksityiset kertomukset käsittelevät rajanylityksiä, identiteettejä ja johonkin kuulumista (belonging). Monitieteisen teoreettisen viitekehyksen pohjalta Kurki hyödyntää tutkimuksessaan kahta erityisen relevanttia käsitettä: hyperavaruutta (hyperspace) ja rajaperformansseja (border performantics).

Hyperavaruus merkitsee Tuulikki Kurjen tutkimuksessa tilaa, jonka sekä alueellisia että symbolisia rajoja ylittävät tai rajaseuduilla asuvat jakavat. Kurjen mukaan hyperavaruus muodostuu jaetuista, juurettomuutta ja kodittomuutta käsittelevistä kokemuksista. Hyperavaruus nousee esiin liikkuvuutta ja traumoja koskevissa kertomuksissa, niiden kirjoittamisessa ja lukemisessa.

Rajaperformanssin käsitteen Kurki määritteli Yhdysvaltojen ja Meksikon rajanylityskokemuksia koskevien tutkimusten pohjalta yksilön keinoksi vastustaa valtakulttuurin tarjoamaa asemaa. Kulttuuristen performanssien ja identiteettityön avulla rajan ylittäneet ovat pyrkineet neuvottelemaan ja määrittelemään uudestaan omaa minuuttaan ja kuulumistaan johonkin. Rajaperformanssit ovat Kurjen mukaan olleet tärkeitä voimaantumisen lähteitä monille vähemmistöryhmille sekä territoriaalisten että kulttuuristen rajojen läheisyydessä. Esitelmässään Kurki käytti esimerkkeinä tutkimiaan suomalais-karjalaisten kirjailijoiden tekstejä. Niiden avulla hän demonstroi, kuinka juurettomuuden ja mihinkään kuulumattomuuden tunne esiintyivät Neuvosto-Karjalasta Suomeen muuttaneiden kirjoituksissa ja heidän neuvottelussaan omasta identiteetistään elämässä, jossa koti ei tunnu olevan missään.

Selkeän ulosannin ja mielenkiintoisten esimerkkien kautta konferenssin toiseen keynote-esitelmän sisältöön ja teemoihin pääsi hyvin käsiksi myös vanhojen aineistojen parissa työskentelevä väitöskirjatutkija. Kurjen esitelmä saikin reflektoimaan sen teemoja myös omaan tutkimusaiheeseen ja -aineistoon liittyen.

Hyvästejä ja uusia alkuja

Aamun avanneen esitelmän jälkeen olivat vuorossa odotetut ekskursiot kaupungille. Vaihtoehtoina oli joko kaupunkikierros Narvan keskustassa tai kävelyretki Narvan linnalle ja siellä tapahtuva museoon tutustuminen. Olimme molemmat ilmoittautuneet jo aiemmin jylhän, joskin toisessa maailmansodassa pahoja vaurioita kärsineen, linnan tutustumiskierrokselle. Linnaretki osoittautuikin paitsi antoisaksi oppaan johdolla tehdyksi museokierrokseksi, myös päivän kuntohetkeksi, kiitos lukuisten linnan torniin vievien portaiden. Narvan linna ja heti joen toisella puolella sijaitseva venäläinen Iivanan linna toimivat konkreettisena muistutuksena siitä, miten monella tasolla ja eri keinoin neuvotteluja identiteetistä, kulttuurista ja johonkin kuulumisesta voidaan käydä.

Konferenssin kolmas ja viimeinen päivä oli pyhitetty kokonaan esitelmäistunnoille, joiden jälkeen seurasi lopetustilaisuus ja hyvästien jättö uusille tuttaville ja kollegoille. Päivän paneelikeskustelut käsittelivät johonkin kuulumista aina tutkimushaastateltavan ja tutkijan välisen vuorovaikutuksen pohjalta lapsen myyttiseen tämän- ja tuonpuoleisen olemukseen liettualaisessa perinteessä. Loitsuperinnettä eri näkökulmista käsittelevillä esitelmillämme kannoimme kortemme kekoon ja saimme iloksemme keskusteluakin aikaan.

Kaiken kaikkiaan Narvan konferenssi tarjosi sekä arvokasta kokemusta, että korvaamattomia keskusteluja ja uusia ajatuksia tutkimukseen, unohtamatta mainioita kollegoita, joihin oli ilo päästä tutustumaan. Ensi vuonna nuoret folkloristit kokoontuvat Latviassa, konferenssin aiheen selvitessä myöhemmin.

 

TM Siria Kohonen ja FM Tuukka Karlsson ovat folkloristiikan jatko-opiskelijoita Helsingin yliopistossa.

Hanke-esittely: Normaalin rajoilla – Dementian ja vanhuuden kulttuuriset merkitykset suomalaisessa ja venäläisessä kulttuurissa

Koneen säätiön rahoittama tutkimushanke 2016–2019

Vetäjä Maija Könönen, Sinikka Vakimo, Tatiana Tiaynen-Qadir, Julia Zelikova, Anna Kinnunen

Verkkosivut: https://demoldcult.wordpress.com/

 

Monitieteisen ja kansainvälisen tutkimushankkeen humanistista näkökulmaa painottava lähestymistapa vanhuutta ja dementiaa kohtaan haastaa vallitsevien poliittis-taloudellisten ja lääketieteellisten diskurssien ylläpitämän kielteisten stereotypioiden yksipuolisuuden. Niissä vanhuus nähdään ensisijaisesti sairauksien, lisääntyneen hoivantarpeen ja fyysisten sekä henkisten voimavarojen hiipumisen ikäkautena. Vanhuus on näin määrittynyt yhteiskunnalliseen marginaaliin ja kulttuuriseen toiseuteen.

Tarkastelemme kriittisesti kulttuurisia vanhuuskäsityksiä historiallisina ja kontekstuaalisina konstruktioina, siis ajassa ja kulttuurissa muuttuvina ja liikkuvina, sosiaalisessa vuorovaikutuksessa uusinnettuina käsityksinä suomalaisessa ja venäläisessä kulttuurissa. Tarkastelumme painopiste on väestön ikääntymisen myötä lisääntyvässä dementiassa ja sen kulttuurisessa jäsentämisessä. Dementiatutkimusta ovat hallinneet biolääketieteelliset ja sosiaalipoliittiset lähestymistavat, ja Suomessakin aihetta on lääketieteellisen tutkimuksen ohella käsitelty pääosin yhteiskuntapoliittisena kysymyksenä hoivan vaatimista resursseista käsin. Humanistisesta, kulttuuristen käsitysten suunnasta aihetta ei ole juurikaan lähestytty, ei suomalaisessa eikä venäläisessä kulttuuripiirissä.

Tutkimushankkeemme avaa uusia näkökulmia ja vaihtoehtoja vanhuusiän ja muistisairauksien näkemiseen ja ymmärtämiseen. Tarkastelemme kulttuurisia käsityksiä muistisairauksista ja niiden määrittämisestä yhtäältä suhteessa ”normaaliksi” miellettyyn vanhuuteen. Toisaalta näemme dementian mielen sairauksiin verrattavissa olevana kulttuurisesti näkymättömänä, hulluudeksi tai höperyydeksi leimattuna ja torjuttunakin ilmiönä, josta on joko kokonaan vaiettu tai siitä on puhuttu kiertoilmauksin, hiljaa tai etäännyttävästi neurofysiologisin käsittein. Dementiaan liitetään usein vertauskuvia, jotka paljastavat sen herättämän ahdistuksen ja tietämättömyyden: sitä on kutsuttu ”2000-luvun demoniksi”, ”hiljaiseksi tsunamiksi” tai ”kyteväksi aikapommiksi”. Dementiaan kytkeytyy inhimillistä kärsimystä, mutta se miten tätä tragiikkaa kuvataan ja tulkitaan, liittyy enemmän ympäröivään kulttuuriin, aikaan ja paikkaan kuin biologiaan.

Tutkimuskohde

Hankkeella on kaksi toisiinsa liittyvää tutkimuskohdetta: vanhuus ja dementia. Tutkimushankkeen päätavoitteena on selvittää, miten vanhuutta ja dementiaa määritellään kulttuurisesti Suomessa ja Venäjällä. Lähestymme kohdettamme kahdesta suunnasta kysymällä:

  • Miten vanhuus- ja dementiakäsitykset muotoutuvat osana historiallista, yhteiskunnallista, uskonnollista ja ideologista kontekstia (makrokonteksti).
  • Miten ikään ja dementiaan liittyvät käsitykset rakentuvat erilaisten sosiaalisten kategorioiden, kuten esimerkiksi iän, sukupuolen, sukupolven tai asuinpaikan vaikutuksesta (mikrokonteksti).

Hankkeen perimmäinen pyrkimys onkin tehdä näkyväksi, purkaa ja kyseenalaistaa niitä kulttuurisia käytäntöjä ja diskursseja, joissa ikääntyviä syrjiviä ja marginalisoivia stereotypioita ja stigmoja tuotetaan ja vahvistetaan. Kahden kulttuuripiirin tarkastelu yhdessä ja erikseen edesauttaa stereotypioiden havaitsemista ja purkamista.

Venäjä ja venäläinen kulttuuri tarjoavat hedelmällisen lähtökohdan vanhuus- ja dementiakäsitysten ristivalottamiselle ja piiloisten kulttuuristen näkemysten esiintulolle kummankin kulttuurin monenlaisista traditioista ja ajattelumalleista koostuvissa konteksteissa. Vaikka Venäjällä demografinen kehitys on seurannut läntisten jälkiteollisten maiden suuntaa, siellä väestön ikääntymiseen liittyvät kysymykset ovat vasta tulemassa ajankohtaisiksi. Niitä pyritään ratkaisemaan uudistamalla vähitellen sosiaalihuolto-, terveydenhoito- ja eläkejärjestelmiä. Dementian käsite on suurelle osalle vielä vieras eikä sen lääketieteellistä selitysmallia ole yleisesti omaksuttu. Oletamme, että nämä seikat erilaisten kulttuuristen arvojen ja traditioiden lisäksi muokkaavat käsityksiä vanhuudesta ja dementiasta.

Kahden kulttuuripiirin ristivalotuksemme tueksi olemme hahmotelleet yhteiskunnan osa-alueita, joissa vanhuus- ja dementiakäsitykset mahdollisesti problematisoituvat Suomen ja Venäjän kontekstissa. Tällaisia ovat muun muassa kysymykset:

  • Kuinka vanha on vanha? Vanhuuden määrittely tilanteessa, jossa eläkeikä vaihtelee suuresti kahden valtion välillä.
  • Vanhuuden ajan elämäntapojen ja ikääntyneiden kulttuurien muotoutuminen tilanteessa, jossa jälkimodernin kulutuskulttuurin lanseeraama, aktiivista ja individuaalia eläkeläisyyttä implikoiva ”kolmas ikä” on toistaiseksi mahdollinen vain hyvin pienelle osalle eläkeläisiä Venäjällä.
  • Vanhuuskäsitysten muotoutuminen sukupuolittain eriytyneesti tilanteessa, jossa ikä- ja sukupuolijärjestysten jäsentämät ajattelumallit, perhearvot ja -ideaalit sekä sukupolvisuhteet määrittyvät eri tavoin.
  • Erilaisten ihmiskäsitysten ja terveys- ja sairausmielikuvien kytkeytyminen ”normaalin” ja ”epänormaalin” ihmisyyden määrittelyyn.
  • Erot yhdenmukaisuuden vs. erilaisuuden arvottamisessa ja kollektiivisuuden vs. yksilöllisyyden korostumisessa.
  • Muistamisen merkitys ja arvostus kulttuurissa, muistisairauden suhde ihmisyyden määrittymiseen.
  • ”Kansakunnan muistin” merkitykset. Vanhenemisen ja dementian tarkastelun yhteydessä ollaan aina tekemisissä myös muistille annettujen kollektiivisten ja poliittisten merkitysten kanssa – niin muistin ja menneisyyden merkityksestä yksilölle kuin yhteisölle tai kokonaiselle kansakunnalle.

Tutkimusryhmä

Tutkimushankkeeseen osallistuu viisi uransa eri vaiheissa olevaa tutkijaa, joista kukin lähestyy hankkeen yhteisiä tutkimuskysymyksiä oman tieteenalansa näkökulmasta.

Hankkeen vetäjä professori Maija Könönen tutkii ikääntymisnarratiiveja venäläisessä kaunokirjallisuudessa kirjallisuudentutkimuksen (kirjallisuusgerontologian) menetelmin. Hän pyrkii valottamaan sitä, miten historialliset puitteet ja kulttuuriset, erityisesti uskonnolliset, filosofiset ja muut ideologiset vaikutteet ovat muovanneet vanhuuteen ja erityisesti dementiaan liittyviä mielikuvia, käsityksiä ja arvoja. Tarkastelun painopiste on kirjallisuuden representaatioissa ilmenevissä dementian (vanhuuden höperyyden – starčeskij marazm) ja minuuden sekä dementian ja ”hulluuden” suhteissa, mikä puolestaan kertoo venäläisestä ihmiskäsityksestä ja sen suhteesta rationaliteettiin. Voiko vanhuuden ja dementian kuvauksista löytää hyveitä esim. ortodoksiseen kilvoitteluun kuuluvien pyhän hulluuden tai luostarivanhustraditioiden esikuvien mukaisesti?

Dementiaan yleensä liitettyä ”minuuden katoamista” ja ”rappeutumisnarratiivia” kyseenalaistetaan tarkastelemalla kaunokirjallisia tekstejä lähtökohtaisesti ”eheää minuutta” edellyttävän narratiivisen identiteetin käsitteen kautta. Tutkimuksessa tarkastellaan myös kirjallisuusgenren ja kertojan roolia dementianarratiivin rakentumisessa. Aineisto koostuu sekä venäläisestä fiktiivisestä proosasta että nk. dokumenttiproosasta. Mukana tarkastelussa on myös dementia-aiheisia blogikirjoituksia.

Hankkeen vanhempi tutkija dosentti Sinikka Vakimo tutkii dementia- ja vanhuuskäsitysten kansanomaista historiaa Suomessa. Hän selvittää, miten suomalaisesta, pääosin 1900-luvun agraarikulttuurin ajattelusta kertovista aineistoista voidaan nähdä erontekoja normaalin ja epänormaalin vanhenemisen sekä vanhuuden ajan ja dementian välillä. Tätä varten tutkimuksessa luetaan ristiin erityyppisiä ja eriaikaisia kerronnallisia ja muita tekstejä. Näiden rinnalla Vakimo hyödyntää tutkimushanketta varten tuotettuja, nykyajan käsityksistä kertovia omaelämäkerrallisia ryhmäkeskustelu- ja kirjoitusaineistoja. Tutkimuksen laaja tavoite on pyrkiä hahmottamaan dementiaan ja vanhenemiseen liittyviä pitkän keston kulttuurisia ajattelumalleja sekä eritellä lyhytkestoisempia ja aikaan sidoksisempia ja muuntuvia määrityksiä näistä. Tutkimusaineistoja luetaan ja tulkitaan erityisesti ikä- ja sukupuolierojen sekä luokkaerojen näkökulmista.

Hankkeen tutkijatohtori YTT Tatiana Tiaynen-Qadir tutkii Suomessa asuvien venäjänkielisten maahanmuuttajanaisten kokemuksia vanhenemisesta. Miten he mieltävät ikääntymisen ja minkälaisia ikääntymisstrategioita heillä on elämässään? Keskeinen kysymys on se, miten nämä strategiat muuttuvat kun he kohtaavat vaihtoehtoisia näkemyksiä ja käytäntöjä suomalaisessa kulttuuripiirissä. Minkälaisia ruumiiseen, emootioihin ja luovuuteen liittyviä ikääntymisen puolia nousee esiin? Tutkimusaineisto on peräisin kahdesta eri lähteestä: 1) venäjänkielisten maahanmuuttajanaisten keskustelu- ja kirjoitusryhmässä tuotetuista elämänkaarikertomuksista, ja 2) etnografisesta kenttätutkimuksesta erilaisia aktiviteetteja venäjänkielisille senioreille Helsingissä järjestävän projektin piirissä. Tiaynen-Qadirin tutkimus yhdistää innovatiivisesti ikääntymisen antropologian kulttuurigerontologian lähestymistapoihin.

Hankkeen toinen tutkijatohtori PhD Julia Zelikova on pietarilainen sosiologi, joka tutkii ikääntymiseen liittyviä stereotypioita nyky-Venäjällä. Hän keskittyy erityisesti ikääntyvien seksiin ja rakkauteen liittyviin asenteisiin ja stereotyyppisiin käsityksiin. Sen lisäksi, että Zelikova tarkastelee stereotyyppisiä stigmatisoivia ja marginalisoivia vanhuuskäsityksiä tuottavia diskursseja ja käytänteitä, hän haluaa osoittaa sellaisen yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tarpeen, joka lisää ymmärrystä ikääntyvien seksuaalisten suhteiden merkitystä ja arvoa kohtaan. Tutkimuksessa ikääntyminen nähdään yhteiskunnallisten instituutioiden konstruoimana prosessina, jossa luodaan perusta eronteoille ”nuoruuden”, ”keski-iän” ja ”vanhuuden” välille liittämällä tietynlaiset sosiaalisiin ja kulttuurisiin konventioihin perustuvat käyttäytymisnormit näihin kategorioihin. Zelikovan empiirinen aineisto koostuu 18 syvähaastattelusta, joista ikääntyneitä ja seksuaalisuutta määrittävät diskursiiviset käytänteet, stereotyyppiset käsitykset ja myös kulttuuriset ikänormit nostetaan esiin erilaisin analyyttisin menetelmin.

Hankkeen nuorempi tutkija FM Anna Kinnunen tutkii vanhuutta ja dementiaa koskevia käsityksiä suhteessa suomalaisessa kulttuurissa määrittyviin hulluuskäsityksiin. Hän käyttää tutkimusaineistonaan pohjoissavolaisen Niuvanniemen sairaalan psykiatristen potilaiden sairauskertomuksia. Tutkimuksen primääriaineisto muodostuu noin sadasta sairauskertomuksesta, joissa potilailla on diagnosoitu vanhuuden mielisairaus. Sairauskertomukset ajoittuvat 1930-luvulle, jonka sosiokulttuurista ilmapiiriä leimasi nuoren, terveen ja vahvan ruumiin ihannointi. 1900-luvun alkuvuosikymmenten psykiatriassa taas korostettiin näkemystä, jonka mukaan mielen toiminnan häiriöt heijastuvat poikkeavuuksina potilaan ruumiissa. Aikakauden ideologinen konteksti luo Kinnusen tutkimuksessa mielenkiintoisen kehyksen kysymykselle, miten vanhenevaa mieltä ja ruumista nimetään, kuvataan ja käsitellään 1930-luvun psykiatrisissa sairauskertomuksissa. Tutkimuksessa selvitetään myös normaalina ja poikkeavana pidetyn vanhenemisen rajaa tarkastelemalla merkintöjä potilaiden laitoshoitoon johtaneista syistä: millaisia tietoja esimerkiksi potilaan omaiset ovat antaneet tämän käyttäytymisestä, ja mikä heidän mukaansa aiheutti tarpeen toimittaa omainen psykiatriseen hoitoon? Missä siis kulki kotona hoidetun vanhuuden ”höperyyden” ja laitoshoitoa vaatineen poikkeavuuden raja? Kinnusen hankkeessa toteuttama tutkimus on osa hänen käynnissä olevaa perinteentutkimuksen väitöskirjahankettaan. Väitöstutkimuksessaan Kinnunen tarkastelee psyykkisesti sairastaviin ihmisiin kytkeytyvien kulttuuristen käsitysten konstruointia erilaisissa ja eriaikaisissa kotimaisissa aineistoissa.

 

Hankkeen tutkijat kuuluvat Itä-Suomen yliopiston (UEF) humanistisen vanhuustutkimuksen tutkijaryhmään. Hanke tekee yhteistyötä Helsingissä toimivien Maria Akatemia ry:n ja Helenan Vanhainkodin Säätiön kanssa.

Lectio: Dorothea Breier

The vague feeling of belonging of a transcultural generation

Lectio praecursoria Helsingin yliopistossa 10.11.2017

 

Dorothea Breier

– Transcultural?! We certainly know the term “culture”, also the prefix “trans-“ is something we probably came across several times in our lives, for instance in terms like transaction, transatlantic, transgender etc. So: “trans-“ as an indicator for something that goes “across” or “beyond” something else.

So, what do we mean when talking about “transculturality”? The view on culture has changed significantly over the past years. Since the 1970s, approximately, the concept of multiculturalism spread in an attempt to describe the increasingly diverse societies. It is still used in everyday talk, in magazines, newspapers, etc., while science started to become more critical about it.

Part of the criticism is that the idea behind multiculturalism would actually support and strengthen boundaries between groups of people by creating the image of clearly distinct cultures living side by side. The problematic nature of this image is that it denies the fact that those cultures are no homogeneous bubbles, but in fact have always been in active exchange with each other, thus having been shaped by ideas, beliefs and ways of living of other societies. Precisely this interconnectedness is what the concept of transculturality tries to describe: it means that there are no homogeneous cultural bubbles, they have always been heterogeneous, shaped by people, goods and ideas coming from elsewhere.

Ideas of national cultures and the fear of the “Other”

So, what does this mean in turn?

Should we abandon the idea of national cultures? All those pictures we have of ourselves and others, which we keep on re-inventing; images we might acknowledge to be stereotypes, but hey, there has to be some truth in it, right? – What happens if we admit that none of those traits developed just at this specific place within this specific group of people? If we consider a shared history and culture as foundation of our nation-states – and if we then deny the existence of distinct national cultures, wouldn’t this suggest as a reverse consequence to question the right of existence of exactly such a nation-state?

In fact, there are claims to overcome the general concept of nation-states. As more and more people relocate and live somewhere else than their ancestral home, the idea of a nation of people with a shared heritage becomes increasingly questionable. – And from a conservative point of view this indeed might seem like an undermining of a presumed homogeneous population. – Which causes fear among those who do not move around, but stay where their family has “always” been living. They feel that what they see as “their” cultural heritage is threatened by those coming from outside.

This is nothing new. As a German, stories about attempts to keep the bloodline clean and to protect some “national heritage” sound somehow familiar. However, I personally thought Europe had learned from the catastrophic consequences such endeavours could bring. Unfortunately, recent developments in Europe taught me differently. After the sudden increase in refugees coming to European territory, especially in 2015, it seems like the borders dividing the “Western countries” from the rest of the world became more and more tangible. Not only was the actual defense of EU borders intensified, but also the boundaries in people’s minds hardened. The fact that people tend to perceive the “Other” as a threat explains a rise of right-wing populist parties all over Europe that we could witness in recent elections. Those parties heavily exploited their people’s fear of the Other in order to gain votes. They drew on pictures of what people commonly regard as “their” culture and way of living, and presented those as being under threat.

– And it worked.

It worked because the idea of an own, national culture is ever-present, deeply seated and unquestioned in many people’s minds. This is what many refer to when defining themselves and even take pride in – as if it were something they achieved themselves.

Justification of exclusion

Which leads to the questions I keep on asking myself – and I am now drawing on the frame of reference I am most familiar with, which is Europe:

So, I am asking myself: With what right do Europeans think that the area they live in is theirs only? What are the grounds to think that they are the ones to defend it against those outside? Because they were born there? – Should birth, something that lies completely beyond the control of a person, decide on their right to live a life they desire – or: to live in general? Should birth decide over the mobility of a person, whether one finds a border to be open or closed when getting there?

And just as a side note: There does not seem to be much of a problem with people from “Western” countries moving freely and settling down in other countries – while those, who wish to do so on European grounds are being eyed suspiciously. Is the reason for that their perceived heritage that appears to be “just too different” from the perceived own?

Here, several problematic ideas come into play. First, the image of inherited values and beliefs. How often do people draw on groups of foreigners who “just” act in a certain way – all of them! – as if members of this group were genetically predestined to act and think like this. – No one inherits certain beliefs, thoughts or ways of behaviour by birth. Every one of us is shaped first and foremost by our social surrounding. And this is what the second issue links to. Just as we have to admit that our society is no homogeneous unit, in fact none is. Even within a group that from the outside appears to be most homogeneous, we find diversity, we find people who identify more and others less with what by definition makes this group.

If we now connect those two aspects, so if we admit that a person’s values and behaviour are shaped by their social surrounding, and that precisely this social surrounding is made of individuals with various attitudes – what reason should there be to put people coming from outside under general suspicion?

Besides – most of our contemporary nation-states are of very young age and did not naturally form. Instead, they were put into shape artificially by politics, in the course of which the narrative of one people with one history and one culture was created. This aspect should not be left aside as it underlines the constructed nature of what is often seen as a distinct national culture until today.

Mobile realities…

Our contemporary reality is that people are moving around the globe. According to the IOM, so the International Organization for Migration, about 214 million people are considered migrants. If they formed a nation of their own, consisting of those 214 million people, this nation would be the fifth most populous country in the world.

And naturally, migrants mingle with others, absorb ideas from elsewhere, modify their customs according to what they learn along the way. They always have and as long as we exist always will. It is an undeniable fact that for precisely this reason, cultures are interwoven and share innumerable traits between each other. This means in consequence that there is no national culture as such that would have to and even could be protected against external “threats”. – We might find patterns of behaviour, of tales, of beliefs that are shared primarily by people in certain areas. However, this does not mean that these patterns could not be found somewhere else or that they were not shaped by influences coming from outside of the area. So, what actually is it that makes what people regard to be their national heritage?

…in an interconnected world

This is no new development, no new threat we are facing today. Unlike political borders that are hard to abandon in the short run, we need to make sure that we deconstruct the boundaries in our heads.

There is no “us versus them”; instead, there should only be “us”. We live in one world, this is what connects us, what is our smallest common denominator. There is no safe haven Europe that will stand even if the rest of the world is falling apart. The problems in other parts of the world are our problems as well, what happens elsewhere will also affect us in one way or another. In times of severe global issues, like global warming or the pollution of the oceans that connect our continents, there remains no use in thinking within national categories. Even larger frameworks such as the European Union don’t help as much as it would be necessary.

Why should we care if somewhere far away forests are burning? If people are drowning in waste and running out of water? Why should we care? We are sitting in our comfortable homes with a seemingly never-ending supply of food and goods. So, why bother?

– Because we are all living on one planet. And if it were not for compassion and empathy, we in fact should care, because in the end we will be affected as well. The planet does not care about national borders. And what many of us privileged citizens still don’t understand: Our way of living is causing many of those problems that make others flee their homes. Our consumption, our careless consumption of goods and resources, our still way too large production of waste, it all is part of a larger circle. – The consequences of which in turn are often the reason why people leave their homes and try everything they can to get to the other side of the scale.

– Can we blame them for it? Isn’t it justified that they desire to escape harsh living conditions? – And many are not “just” fleeing in search for a more prosperous life, but in fact are fleeing from war or other acts of violence. In those cases – isn’t it still greed, the desire for more, more power, more resources, that is the very source of those conflicts?

“Us” rather than “us versus them”

Even though nation-states as such might not be directly to blame for such developments, still they do play a part in it. – Favouring the image of “us versus them” – and that is by nature inherent in the very concept of a nation-state – so, this image equally strengthens the race for power and resources: who gets most?

What we often forget in this race: the winner will actually not win. If for example rainforests, far, far away, are burnt down for the production of palm-oil – which we can find in basically any processed food or item here – so, even those events far away, they will affect us. In this case, the climate will be affected, also here, and with it the nature, the agriculture, the wildlife, our lives.

There is no reason to continue thinking in national terms. We need to learn that we, all of us, live in one world. The problems somewhere else are our problems. Our actions affect others, which in turn will get back on us – in one way or another, like it or not. There is no reason for, or use in, closing our borders and our hearts to others, this will not solve any problems. Instead, we should accept that our world is inter-connected and full of diversity, that people and cultures have always mixed and that this is nothing bad, but only natural. Instead of holding on to false ideas and imaginaries, we should open up to changes. Changes will occur anyway, but it is on us to make sure that they will lead to a world in which everyone can live in freedom and peace.

The role of Academia

Finally, some last words in order to bring this speech to the academic context that would be appropriate for this setting: What role does science, the academic world, play in all of this – and, which role should it play?

While doing research on my topic, I read a lot on migration, on lives of migrants and the so-called second generation. – And it made me reflect, it made me reconsider my own point of view on culture, on social injustice, on mobile realities and their effects on our societies. Thanks to the literature I read, but also talks at conferences, follow-up discussions, and finally the things my interviewees reflected upon; so, thanks to those sources, my mind got a lot of input that made me question my previous ideas on those topics. I did not always have this critical view on national categories, but it developed with the information and impulses I got along the way.

Academia has a lot of precious things to say that could make a difference in what is going on. However, what I realised is that it does not seem to draw on its full potential. Instead, those findings and reflections often stay within academia. The way the general public discusses issues such as the national culture and the seemingly Other seems to continuously re-invent images and impressions that should be overcome as outdated.

So, the mission I see for academia is to find ways to reach out to the non-academic world. In order to make people reflect upon unquestioned ideas, researchers and scholars need to find other formats than academic publications. We need to be bold, to experiment, to collaborate with non-scholars to spread our findings in ways that actually speak to people – and in this, to do our part in changing what is going wrong in this world.

 

Breier, Dorothea. 2017. The vague feeling of belonging of a transcultural generation. An ethnographic study on Germans and their descendants in contemporary Helsinki. Helsinki: Unigrafia. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-3812-5

 

Ph.D. Dorothea Breier is planning on her PostDoc project in European Ethnology at the Univeristy of Helsinki.

 

Lectio: Aura Kivilaakso

Abstrakti ja altis kulttuuriperinnön käsite

Aura Kivilaakson lectio praecursoria Turun yliopistossa 19.5.2017

 

Aura Kivilaakso

Syksyllä 2010 päätin tehdä rakennusperinnön ja -suojelun julkisuuskuvaa hahmottelevan väitöskirjatutkimuksen, sillä ajattelin, ettei aiheesta ollut riittävästi tieteellistä tietoa. Pidin median toimintatapojen ymmärtämistä tärkeänä kulttuuriympäristön asiantuntijoiden viestinnän vahvistamiseksi. Tarkoituksenani oli alusta asti tuottaa akateemista, mutta samalla käytännönläheistä tutkimustietoa, jonka avulla kulttuuriperinnön asiantuntijat voivat kehittää viestintäänsä. Yli kuusivuotisen tutkimusprosessin aikana tutkimusaiheeni säilyi samana, joskin se täsmentyi.

Rajasin heti ensimmäisenä keväänä jatkotutkijaseminaariryhmän neuvosta tutkimukseni empirian koskemaan pelkkää Puu-Käpylän 1960-luvulla käytyä kaavoituskeskustelua. Myös tutkimuksen sävy muuttui. Jo työn alkumetreillä tutustuin Laurajane Smithin vuonna 2006 julkaistussa kirjassaan Uses of Heritage esiin nostamaan ajatukseen länsimaisesta auktorisoidun perinnön diskurssista (Authorized Heritage Discourse eli AHD). Sen ydinajatus on, että kulttuuriperintöhallinto käyttää valtaa ja ylläpitää erilaisia luokkaeroja määritellessään, mikä on säilyttämisen arvoista kulttuuriperintöä. Smith siis kritisoi institutionalisoitunutta kulttuuriperintökäsitystä sen ihmisen unohtavasta luonteesta.[1] Alkoi tuntua siltä, että akateemisen kulttuuriperinnön tutkimuksen ja kulttuuriperintöhallinnon välillä on jonkinlainen juopa. Pidin auktorisoidun perinnön diskurssin osoittamaa valta-asetelmaa koko ajan todellisena ja huomioon otettavana, mutta totesin, että sen soveltaminen akateemisessa rakennussuojelutoiminnan tutkimuksessa tuottaa rajallista tietoa. Minulle tuli tarve perustella, miksi asiantuntijoita tarvitaan.

Kuusivuotisen tutkimusprosessin aikana ilmapiiri yhteiskunnassamme muuttui. Sama instituutioita ja substanssiasiantuntijuutta kohtaan hyökkäävä vastakkainasettelun henki, jota auktorisoidun perinnön diskurssi huokuu, ulottui yhtäkkiä myös poliittisiin ja yhteiskunnallisiin keskusteluihin. Viestinnän professori Esa Väliverronen kirjoittaakin, ettei asiantuntijoita eli omaan erityisalaansa syvällisesti perehtyneitä, koulutettuja ihmisiä enää arvosteta suuren yleisön keskuudessa samoin kuin aikaisemmin. Tämä johtuu kolmen samanaikaisen murroksen yhteisvaikutuksesta: ihmisten muuttuneesta suhtautumisesta yhteiskunnallisia instituutioita kohtaan, viestinnän ja mediamaailman muutoksesta sekä muun muassa kulutuskulttuurissa ilmenevästä kulttuurin yksilöllistymisestä.[2] Asiantuntijuuden arvostuksen heikkenemisellä on monenlaisia seurauksia, kuten kokemuspohjalta muodostetun tiedon vahvistuminen poliittisissa keskusteluissa. Tämä ilmiö aiheuttaa ongelmia muun muassa luonnontieteiden ja yhteiskuntatieteiden aloilla. Vaikka kulttuuriperintökysymyksissä kokemusperäisen tiedon hyödyntäminen päätöksenteossa on sen sijaan suotavaa ja jopa edellytys, ei kulttuuriperintöhallinto ole tästä instituutiokriittisestä ilmapiiristä irrallaan.

Rakennussuojelu on mielipiteitä jakava puheenaihe. Sitä koskevissa keskusteluissa asiantuntijat ja asukkaat asetetaan helposti mustavalkoisesti vastakkain. Kulttuuriperintö itsessään on käsitteellinen konstruktio, josta universaalia totuutta ei voi sanoa. Kulttuuriperintö syntyy valinnoista ja ihmisten käymästä arvokeskustelusta. Siksi tieteellinen tai kulttuuriperintöhallinnon välittämä tieto ei voi yksiselitteisesti kertoa, mikä on arvokasta tai esimerkiksi suojelun arvoista kulttuuriperintöä. Kulttuuriperintöhallinnolla ja kulttuuriympäristön asiantuntijan näkökulmalla on kuitenkin paikkansa, jota auktorisoidun perinnön diskurssi ei tunnista. Asiantuntijan näkökulman sivuuttamisella voikin olla kulttuuriperinnön asemaa yhteiskunnallisessa päätöksenteossa heikentäviä vaikutuksia. Erityisen selvästi tämä tulee esiin, kun tarkastelun kohteena on kaupunkisuunnittelu.

Tukea tiedeviestinnän kentältä

Olin jo ennen jatko-opintojen aloittamista kiinnostunut kirjoittamisesta ja tiedon popularisoinnista. Tämän kiinnostuksen seurauksena liityin pian jatko-opintojeni aloittamisen jälkeen Suomen tiedetoimittajain liittoon, jonka kautta löysin tiedeviestinnän maailman. Tuntui siltä, etten olekaan yksin ajatusteni kanssa. Tiedeviestinnän kentällä asiantuntijuuteen ja tieteellisen tiedon hyödyntämiseen liittyviä ongelmia on puitu jo kauan.[3] Tiedeviestinnän ydinajatus on, että tieteellinen tai asiantuntijatieto täytyy esittää aina kohdeyleisön huomioivin esittämistavoin, yleisön ymmärtämässä muodossa. Tämä koskee sekä tiedon sisältöjä että esittämistapaa.[4] Lähtökohtana on ajatus, että asian tiettäväksi tekeminen vaatii teoreettisen tiedon esittämistä käytännöstä kertovalla kielellä, sillä muuten asiaa ei yleisön keskuudessa ymmärretä.[5]

Väitöskirjatutkimuksen lähtökohtana tulee aina olla uuden tiedon tuottaminen. Omassa tutkimuksessani vastaan tähän vaateeseen soveltavalla lähestymistavalla, jossa operoin kaupunkisuunnittelun, kulttuuriperinnön ja tiedeviestinnän välimaastossa. Kriittisen kulttuuriperinnön tutkimuksen alalla kaupunkisuunnittelua on tutkittu aiemmin erityisesti asukaskokemusten valossa. Kansatieteilijänä koen tämän erittäin hyvänä asiana. Asukaskokemuksia täytyy ymmärtää, mikäli ympäristöä halutaan vaalia ja kehittää aidosti ihmislähtöisesti. Nämä tutkimukset tuovat asukasnäkökulman esiin, mutta eivät juuri ota kantaa siihen, miten asiantuntijan tulisi toimia mielipiteitten ristituulessa, jos huomioon otetaan myös kaupunkisuunnittelun poliittinen kenttä. Kulttuuriympäristön asema päätöksenteossa voi järkkyä siksikin, jos kritiikin kohteeksi joutuneet ja erilaisia näkemyksiä huomioon liian kiltisti ottavat asiantuntijat käyvät diplomaattisiksi ja varovaisiksi.

Tarjoankin omalla kulttuuriperintöprosessin osallisuuksiin sekä asiantuntijaviestintään keskittyvällä tutkimuksellani uuden avauksen kulttuuriympäristön tutkimuksen kentälle. Kutsun avausta uudeksi siksi, että vaikka tutkimuksen kohteena onkin kulttuuriperinnön diskursiivisuus ja valta-asetelmat, en aseta siinä kulttuuriperintöhallintoa kasvottomaksi, autoritääriseksi tahoksi. Olen kiinnittänyt tutkimuksessani erityistä huomiota tutkimustulosten pragmaattisuuteen – toivon, että työstäni on myös konkreettista hyötyä kulttuuriperinnön parissa tehtävälle asiantuntijatyölle. Tästä huolimatta näkökulmani heijastaa myös tätä aikaa, eikä se anna tyhjentävää vastausta siihen, miten kulttuuriperinnön näkökulmaa voi vahvistaa yhteiskunnassa ja kaupunkisuunnittelun kentällä. Tunnustankin, että ensisijainen ajatukseni väitöskirjassa on osoittaa, miten asiantuntijoiden asennetta julkisuutta ja yleistajuista viestintää kohtaan tulisi kehittää, jotta asiantuntijoiden tekemä tärkeä työ olisi yhteiskunnassamme entistä vaikuttavampaa. Asiantuntijat ovat erilaisia, eikä kaikkien tarvitse viestiä suurelle yleisölle samalla tavalla, saati samalla intensiteetillä. Tärkeää kuitenkin olisi, että asiantuntijat oppivat hyödyntämään julkisuutta ja mediaa työnsä luonnollisena osana sekä ennen kaikkea viestimään ihmisten ja ihmisryhmien kanssa vuorovaikutteisesti – omaksuisivat avoimen asiantuntijuuden ihanteen osaksi ammatillista identiteettiään.

Puu-Käpylän kaavoituskiista esimerkkinä vaikuttavasta asiantuntijaviestinnästä

Tutkimukseni empiirisenä tapausesimerkkinä on modernin rakennussuojelun symboliksi Suomessa muotoutunut Helsingin Puu-Käpylän asemakaavoitusta käsitellyt keskustelu 1960-luvulla. Tapaus heijasti ajan modernistisen kaupunkisuunnittelun ihanteita, sillä 1920-luvulla rakennettu puutarhakaupunki kaavoitettiin tuolloin pitkälti taloudellisista syistä uudisrakentamiselle. Vuonna 1960 julkisuuteen tuotu, arkkitehtuurikilpailun voittanut asemakaavasuunnitelma herätti kuitenkin julkisesti käydyn keskustelun, johon osallistui aktiivisesti kulttuuriympäristön asiantuntijoita, asukkaita ja poliitikkoja. Ajan kuluessa pari valtakunnallista sanomalehteä asettui puutalojen säilyttämistä vaatineiden ihmisten äänenkannattajiksi. Kyseessä oli maan ensimmäinen rakennussuojelukiista, jonka seurauksena jo laadittu uusi asemakaava jäi toteuttamatta ja kokonainen asuinalue suojeltiin. Puu-Käpylää voi pitää yhtenä rakennussuojelun historian virstanpylväänä Suomessa, sillä alue oli ensimmäinen kansanliikkeen seurauksena suojeltu asuinalue maassamme.

Analysoin tutkimuksessa Puu-Käpylästä vuosina 1960–1971 julkaistuja sanomalehtikirjoituksia ja niiden vaikutusta suojelupäätökseen. Aikarajaus lähtee vuodesta 1960, jolloin alueen asemakaavaa koskenut arkkitehtuurikilpailu ratkesi, ja päättyy vuoteen 1971, jolloin alueen suojelukaava sai lainvoiman. Primääriaineistoni käsittää 154 sanomalehtikirjoitusta Helsingin Sanomista, Hufvudstadsbladetista, Kansan Uutisista, Käpylä-lehdestä ja Uudesta Suomesta.

Vaikka Puu-Käpylän kaavoituskiista tapahtui puoli vuosisataa sitten hyvin erilaisessa mediamaailmassa kuin missä tänä päivänä elämme, käytän tapausta positiivisena esimerkkinä siitä, miten asiantuntijoiden ja tavallisten kansalaisten äänet yhtyivät julkisella areenalla omista perspektiiveistään yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Asioita ei siis voi lähteä ratkomaan sillä esioletuksella, että tavallisen ihmisen ja asiaa ammatikseen tuntevan näkemykset olisivat aina eroavat.[6] Siksikin osallisten mielipide-erojen vastakkainasettelun sijaan on hedelmällisempää keskittyä etsimään yhtymäkohtia eri intressiryhmien näkemyksistä. Rakentava lähestymistapa paljastaa parhaiten sen, mitkä rakennusperintöön liittyvät arvot ovat merkityksellisimpiä ja siten kaupunkisuunnittelussakin huomionarvoisimpia.

Kysymyksenasetteluni on kaksiosainen. Ensimmäinen tutkimuskysymykseni on: Mitkä kulttuuriperinnön määreet nousevat keskeisimmiksi rakennetun ympäristön arvoista ja piirteistä julkisuudessa keskusteltaessa? Tämä tarkastelu nostaa aineistosta esiin erilaisia toimijoita, näiden rooleja ja keskinäisiä suhteita, jolloin keskeiseksi näkökohdaksi asettuu asiantuntijoiden ja asukkaiden välinen vuorovaikutus. Toinen tutkimuskysymykseni onkin: Miten tämän päivän kulttuuriympäristön asiantuntijoiden tulisi kehittää kommunikointiaan suuren yleisön kannalta saavutettavampaan suuntaan? Soveltavassa osuudessa pohdin asiantuntijan paikkaa rakennettuun ympäristöön liittyvässä kulttuuriperintöprosessissa sekä sitä, millainen asiantuntijuus on kulttuuriympäristön säilymisen ja olemassa olevaa ympäristöä kunnioittavan muutoksen kannalta vaikuttavinta. Määräysvallan sijaan nostan tutkimuksessani keskeisempään asemaan määrittelyvallan, joka kumpuaa Foucault’n tiedon ja vallan kytköksiä painottavasta ajattelusta.[7]

Tutkimukseni on yhteiskunnallisesti orientoitunut, ja siksi metodivalinnaksi sopi luonteeltaan kantaaottava kriittinen diskurssianalyysi. Metodissa tarkastellaan tekstin sisältämiä valtarakenteita eli sitä, miten tietyt toimijat pääsevät teksteissä tai puheessa esiin ja miten toiset syrjäytetään. Sen avulla voi osoittaa, miten diskurssit ja niiden taakse kätkeytyvät osin näkymättömät valtasuhteet rakentavat ja ylläpitävät hegemoniaa.[8] Juuri tämä tekee kriittisestä diskurssianalyysistä kriittistä – se paljastaa valtajärjestelmiä ja hierarkioita arkikielessä muutoin kokonaisuutena ymmärretyn yhteisön sisällä. Kriittisellä diskurssianalyysillä on myös kantaa ottava, yhteiskuntakriittinen luonne, eikä se ole koskaan poliittisesti neutraalia.[9] Verrattaessa kriittistä diskurssianalyysiä diskurssien tutkimukseen laajemmin, on lähestymistavan erityispiirre vapaus suhteessa tieteenalaan ja sen paradigmaan. Kriittisen diskurssianalyysin kautta ei pyritä minkään tietyn teorian orjalliseen noudattamiseen, vaan lähtökohtana on teorioiden, metodien ja empirian valitseminen sen mukaan, miten ne parhaiten palvelevat tutkimuksen yhteiskunnallista päämäärää.[10]

Puu-Käpylän suojelua edeltäneessä kulttuuriperintöprosessissa kulttuuriperinnön vaikuttavimmiksi määreiksi nousivat julkisuudessa puutarhakaupungin ajallinen ja toiminnallinen jatkuvuus sekä viihtyvyys, joskin tärkeään asemaan nousivat myös alueen kehittämisen taloudellisuus ja kaupunkisuunnitteluun liittyvät valtakysymykset. Analyysini osoittaa, että keskustelussa keskeisiksi arvoiksi nousivat puutarhakaupungin kulttuurihistoriallinen merkitys ja kauneusarvot. Nämä arvot ovat aikansa ilmentymiä, sillä esimerkiksi kauneusarvot, jotka eivät korostu tämän päivän asiantuntijoiden tekemässä rakennusperinnön arvottamisessa, olivat 1960–1970-luvulla normaali rakennussuojelussa käytetty argumentti. Huomionarvoista silti on, että nämä arvot olivat ainoastaan yksi merkityksiä yhdistävien diskurssien ainesosa. Esimerkiksi aineistostani esiin nouseva viihtyisän kaupungin diskurssi rakentui sekä kaupunkiluontoa että maisemaa ihannoivista argumenteista, ja diskurssissa keskeiseen asemaan nousi kertojan subjektiivinen esteettinen kokemus. Aineistoni perusteella historiallista merkitystä sekä viihtyvyyttä korostavat diskurssit sisälsivät varsin paljon myös nostalgista puhuntaa. Toisekseen pelkkä kulttuurihistoriallinen arvo sellaisenaan ei ollut keskustelun kantava voima, vaan enemmin historian tietoinen käyttö paikallisidentiteettiä tukevana, paikalle merkityksen antavana kehyskertomuksena.

Vastakkainasettelusta yhteisymmärryksen tavoitteluun

Kulttuuriperinnön käsitteen monitulkintaisuuden sekä abstraktin ja alttiin luonteen takia haluan lopuksi korostaa, ettei tutkimukseni edusta 1900-luvun alussa suosittua loogisen positivismin traditiota, joka korostaa tieteen kielen merkitystä unohtaen tieteen jatkuvan kriittisen uudelleenarvioinnin tarpeen.[11] Kulttuuriympäristön arvoista puhuttaessa asiantuntijoiden tulee arvioida tekemistään jatkuvasti uudelleen, sillä arvot elävät ajassa ja kertovat paitsi suojeltavista, menneisyyteen kiinnittyvistä arvoista, myös arvottamisajankohdan ihanteista. Asiantuntijoiden toiminnan kriittisessä arvioinnissa hyvä yhteistyökumppani on akateeminen maailma eriaiheisine tutkimuksineen. Rakennusperinnön arvottamisessa on tärkeää huomioida paikallisyhteisön näkemys, ja ihanteellista on, jos kohteen kulttuuriperintöstatus määritellään kulttuuriperintöyhteisön näkemyksen pohjalta. En kuitenkaan arvioi asiantuntijoiden tapaa arvottaa rakennusperintöä omassa tutkimuksessani, vaan osoitan, että eri tilanteissa asiantuntijatiedosta kannattaa puhua eri kielillä. Tarkasteluni ydinsanoma on siis se, että kulttuuriympäristön tilaa ja tulevaisuutta tarkastellen asiantuntijan näkemykselle on ollut ja tulee yhä tulevaisuudessa olemaan tarvetta, sillä alueiden kehittäminen tapahtuu suurelta osin hallinnollisella tasolla. Se, mitä asiantuntijan tulee kuitenkin kehittää, on tilannetaju ja retoriikka.

Näiden näkökohtien myötä väitöskirjastani voikin kiteyttää kaksi eri väitettä. Tutkimukseni ensimmäinen kohderyhmä on kriittisen kulttuuriperinnön tutkimuksen kenttä. Väitän, ettei auktorisoidun perinnön diskurssi huomioi riittävästi asiantuntijan näkökulman merkitystä. Erityisesti rakennusperinnöstä puhuttaessa kulttuuriperintö on altis joutua tiettyjen intressien ajamiselle, ja silloin asiantuntijan kaupunkisuunnittelun kestävyyttä ja yhteistä hyvää edistävää näkökulmaa tarvitaan. Kriittisen kulttuuriperinnön tutkimuksen alankin on hyvä muistaa, etteivät ihannetila ja tosiasiallinen tila välttämättä koskaan kohtaa toisiaan. Foucault’n ajattelun mukaisesti kaupunkisuunnittelussa on siksi hyvä keskittyä normatiivisen, ihannetilaa tavoittelevan ehdottomuuden sijaan ”tilannekohtaiseen käytännöllisyyteen” – hyvän yhteiskunnan ja hyvän kaupungin toteuttamiseen tapaus tapaukselta.[12]

Toinen väitteeni kohdentuu kulttuuriympäristön asiantuntijoille. Kulttuuriympäristönäkökulman huomioiminen päätöksenteossa, kuten kaavoituksessa voisi olla vahvempi. Väitän, että sen vahvistaminen vaatii uudenlaisia viestintätaitoja kulttuuriympäristön asiantuntijoilta. Oman ammatillisen kielensä lisäksi heidän tulee pystyä puhumaan suuren yleisön tavoittavalla yleistajuisella tavalla sekä ratkaisukeskeisellä poliitikkojen kielellä.

Olen ottanut tutkimuksessani kirjaimellisesti kriittisen diskurssianalyysin kannustuksen valita tutkimuksen empiria ja teoriat sen yhteiskunnallisen päämäärän mukaan. Tarkoitukseni on ollut tuottaa käytännönläheistä tietoa alan kehittämisen tarpeisiin sekä huomioida analyysissäni niin kaupunkisuunnittelun, kulttuuriperinnön kuin viestinnän näkökulmat. Lopputulos hahmottuukin lopulta sellaiseksi kriittiseksi kulttuuriperinnön tutkimukseksi, jota Laurajane Smith on myöhemmissä kirjoituksissaan peräänkuuluttanut. 2010-luvulla kirjoittamissaan artikkeleissa Smith on todennut, että kuten kulttuuriperintöinstituutioiden, tulisi myös kriittisten kulttuuriperinnön tutkijoiden muistaa tunteiden vaikutus tutkimustuloksiin. Lisäksi hän on toivonut kriittiseltä kulttuuriperinnön tutkimukselta vahvempaa teoreettista otetta.[13] Tätä teoreettista vahvuutta olen tavoitellut tutkimuksessani hyödyntämällä analyysissä erilaisia teoreettisia tarkasteluja.

Tutkimukseni ydinajatus on, että rakennussuojeluun liittyvät kysymykset ovat liian moniulotteisia, jotta niitä kannattaisi kärjistää osoittelemalla. Kriittisen kulttuuriperinnön tutkimuksen sisään on mielestäni muodostunut asiantuntijuutta kritisoiva juonne, jota paradigman tässä vaiheessa on jo syytä revisoida. Auktorisoidun perinnön diskurssin valossa ei voi yksioikoisesti osoittaa rakennussuojelutoiminnan tai rakennusperinnön arvottamisprosessien ongelmia, sillä esimerkiksi asukkaiden ja asiantuntijoiden väliset ristiriidat kumpuavat useimmiten viestinnällisistä ongelmista, jotka voivat olla molemminpuolisia. Väitän, että ratkaisu rakennetun ympäristön suojelua tai arvottamista koskeviin kiistatilanteisiin löytyisi näin ollen asiantuntijaviestinnän kehittämisestä vuorovaikutteisemmaksi ja keskustelevammaksi, missä kulttuuriperintöhallinto tarvitsee kuitenkin apua. Tutkimustulosten sovellettavuuteen käytännön kulttuuriperintötyössä keskittyvä akateeminen tutkimus voisi olla tässä kehittämistyössä tärkeässä roolissa.

 

Kivilaakso, Aura 2017: Suojelevat sanat. Puu-Käpylän kaavoituskiista esimerkkinä vaikuttavasta kulttuuriympäristön asiantuntijaviestinnästä. Annales Universitatis Turkuensis C 435. Turun yliopisto.

[http://www.doria.fi/handle/10024/134585]

 

Kirjallisuus

Brossard, Dominique & Bruce V. Lewenstein, 2010: A Critical Appraisal of Models of Public Understanding of Science: Using Practice to Inform Theory. – Kahlor, LeeAnn & Stout, Patricia A. (eds.), Communicating Science. New Agendas in Communication. New York: Routledge. 11–39.

Dijk, Teun A. van 1993: Principles of Critical Discourse Analysis. – Discourse & Society 4(2): 249–283.

Foucault, Michel 2007: The Archeology of Knowledge. London: Routledge.

Heikkilä, Heikki, Laura Ahva, Jaana Siljamäki & Sanna Valtonen 2012: Kelluva kiinnostavuus. Journalismin merkitys ihmisten sosiaalisissa verkostoissa. Tampere: Vastapaino & COMET-tutkimuskeskus, Tampereen yliopisto.

Häkli, Jouni 2002: Kansalaisosallistuminen ja kaupunkisuunnittelun tiedonpolitiikka. – Bäcklund, Pia, Häkli, Jouni & Schulman, Harry (toim.), Osalliset ja osaajat. Kansalaiset kaupungin suunnittelussa. Helsinki: Gaudeamus. 110–124.

Karhunen, Eeva 2014: Porin kuudennen osan tarinoista rakennettu kulttuuriperintö. Turku: Turun yliopisto.

Pietilä, A.-P. 2013: Miten media valitsee aiheensa. – Strellman, Urpu & Vaattovaara, Johanna (toim.), Tieteen yleistajuistaminen. Helsinki: Gaudeamus. 65–79.

Pynnönen, Anu 2013: Diskurssianalyysi: Tapa tutkia, tulkita ja olla kriittinen. Working paper N:o 379/2013 [online]. Pynnönen, Anu 2013: Diskurssianalyysi: Tapa tutkia, tulkita ja olla kriittinen. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto [online]. <https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/42412/978-951-39-5471-0.pdf?sequence=1> [5.1.2018.]

Smith, Laurajane 2006: The Uses of Heritage. New York: Routledge.

Smith, Laurajane & Gary Campbell 2015: The elephant in the room: heritage, affect and emotion. – Logan, William, Craith, Máiréad Nic & Kockel, Ullrich (Eds.), A Companion to Heritage Studies. Oxford: Wiley Blackwell. 443-460.

Smith, Laurajane & Emma Waterton 2013: Heritage, Communities and Archaeology. Duckworth Debates in Archeology. London: Bloomsbury Publishing.

Tuominen, Laura 1992: 1900-luvun rakennusperintö. Luettelointi- ja suojelukysymyksiä. Selvitys 8/1992. Helsinki: Ympäristöministeriö, Kaavoitus- ja rakennusosasto.

Väliverronen, Esa 2016: Julkinen tiede. Tampere: Vastapaino.

Winther Jørgensen, Marianne & Louise Phillips 2000: Diskursanalys som teori och metod. Översättning: Sven-Erik Torhell. Lund: Studentlitteratur.

 

Filosofian tohtori Aura Kivilaakso työskentelee erikoissuunnittelijana Museoviraston Kulttuuriympäristöpalvelut -osastolla.

 


 

[1] Esim. Smith 2006, 1–7; Karhunen 2014, 33.

[2] Ks. Väliverronen 2016, 19–22, 45–47.

[3] Esim. Väliverronen 2016, 177–179, 193–196.

[4] Pietilä 2013, 78.

[5] Ks. Brossard & Lewenstein 2010.

[6] Heikkilä, Ahva, Siljamäki & Valtonen 2012, 176–178.

[7] Ks. Foucault 2007.

[8] Pynnönen 2013, 28–29.

[9] Winther Jørgensen & Phillips 2000, 67–70. Ks. myös Pynnönen 2013, 28–29.

[10] van Dijk 1993, 252.

[11] Ks. Tuominen 1992, 41.

[12] Häkli 2002, 114–120.

[13] Smith & Waterton 2013; Smith & Campbell 2015.

SaveSave

SaveSave

Lectio: Maria Vanha-Similä

Muistitietotutkimus Forssan tehdasyhteisön arjesta

Lectio praecursoria Turun yliopistossa 28.10.2017

 

Maria Vanha-Similä

Tänä vuonna juhlitaan 100-vuotiasta itsenäistä Suomea. Forssan tekstiiliteollisuuden juuret ulottuvat vielä paljon kauemmas, sillä tänä vuonna paikkakunnan tekstiiliteollisuuden alkamisesta tulee kuluneeksi 170 vuotta. Forssa syntyi, kasvoi ja kehittyi yhdessä tekstiiliteollisuuden kanssa. Vuosikymmenien saatossa ne kokivat yhdessä monet nousut ja laskut. Itsenäinen Forssa Oy tuli osaksi Finlayson-konsernia vuonna 1934, jolloin uuden yhtiön nimeksi tuli Finlayson-Forssa Oy. Nimitys oli käytössä 1970-luvulle asti, jolloin yhtiö hankki myös Porin Puuvillan. Forssalaisen tekstiiliteollisuuden viimeiset kultaiset vuodet osuivat 1950–1960-luvuille, jolloin työntekijöitä tarvittiin paljon, tuotanto oli laajaa ja monipuolista. Ala kuitenkin vähitellen hiipui 1970-luvun lopulta lähtien ja forssalainen tekstiiliteollisuus tuli lopulta tiensä päähän 2000-luvun lopulla, jolloin viimeiset yksiköt sulkivat ovensa yksi toisensa jälkeen. Tekstiiliteollisuus jätti monin tavoin jälkensä paikkakunnalle. Se elää ihmisten puheissa ja muistoissa vielä pitkään. Tekstiiliteollisuus vaikutti hyvin moneen forssalaiseen perheeseen. Usein tehtaalla työskenneltiin sukupolvesta toiseen, mutta paikkakunnalle muutettiin myös työn perässä.

Tutkimuksessani olen tarkastellut erityisesti lapsiperheiden arkea Forssan tehdasyhteisössä 1950–1970-luvuilla. Forssa on kotikaupunkini, mutta sen tekstiiliteollisuus oli minulle vieras maailma aloittaessani tutkimustyöni. Pelkkä tutkijan ja tutkittavan yhteinen kotiseutu ei siis välttämättä merkitse samanlaista taustaa. Tekstiiliteollisuuden tutkimus vei kuitenkin minut mennessään, joten innostus ja uuden oppiminen ovat olleet väitöskirjatyöni kantavia voimia. Tavoitteena tutkimuksessani oli alun vierauden kokemuksesta huolimatta päästä lähelle tutkimuskohdetta. Keskeisenä teemana työssä ovat olleet tehdasyhteisön ihmisten omat kokemukset. Millaista lapsiperheiden arki Forssan tehdasyhteisössä oli ja miten entiset tekstiiliteollisuuden työntekijät arkensa kokivat?

Kansatieteellistä työväentutkimusta muistitietotutkimuksen lähtökohdista

Kansatieteessä arki on ollut tutkimuksen keskiössä aivan alusta lähtien. Kansatieteessä on menty lähelle ihmisten jokapäiväistä elämää. Paradigman muutos on tuonut tutkimuksen kohteeksi yhä laajemmat aiheet. Turun yliopiston ensimmäinen kansatieteen professori Ilmar Talve piti tärkeänä, että kansatieteessä tutkittaisiin myös teollisuusyhteisöjä ja tehtaiden työntekijöitä, joten nämä tulivat oppiaineen yhdeksi painopistealueeksi 1950–1960-lukujen taitteessa (Talve 1958, 436–437; Talve 1963, 33–35). Erityisesti juuri turkulainen kansatiede on tarkastellut tehdastyöntekijöiden arkea. Tutkimukseni on jatkumoa tälle Turun yliopiston kansatieteen työväentutkimukselle. Tutkimukseni on kuitenkin päivittynyt tähän aikaan. Enää ei pyritä mahdollisimman laajaan vaan pikemminkin syvään tutkimusotteeseen.

Tutkimukseni paikantuu muistitietotutkimuksen kenttään. Kansainvälinen Oral history -tutkimus käännetään Suomessa yleensä muistitietotutkimukseksi. Kansatieteessä muistitietoa on tallennettu ja hyödynnetty pitkään. Sen avulla voitiin dokumentoida asioita, joihin muuten oli vaikea päästä käsiksi. Kansatieteessä muistiedon ongelmina nähtiin epävarmuus muistitiedon luotettavuudessa sekä objektiivisuudessa. Viimeisen 20 vuoden aikana muistitietotutkimus on löytänyt paikkansa myös kansatieteessä. Muistitietoaineistojen erityisyys nähdään nykyisin yhä enemmän rikkautena eikä enää vain haasteena. (Korkiakangas 1996; Korkiakangas 1999,161; Leimu 1985, 21.). Muistitietotutkimuksella päästään lähelle ihmisten arkea. Muistitiedon avulla saadaan tietoa ihmisten jokapäiväisestä elämästä ja arkipäivän kokemuksista. (Ks. esim. Korkiakangas 2006, 133–135; Anderson & Jack 2006, 129; Portelli 2006, 35–36). Forssan tehdasyhteisön arki tarttui muistiin myös ihmisten kehoihin. Näiden muistojen sanoiksipukeminen on ollut välillä hankalaa. Työntekijät tunsivat kehoissaan tehdassalien voimakkaat äänet, tuoksut ja pölyn. Erilaiset yksiköt ja työtehtävät jättivät myös erilaiset muistijäljet.

Muistitietoon liittyy myös nostalgia. Siinä menneisyys nähdään positiivisessa valossa. Mikä tahansa asia menneisyydestä voi herättää nostalgisia ajatuksia, jos siihen liittyy jollakin tavoin positiivisia tai miellyttäviä tunteita. Menneeseen kohdistuva haikeus sisältää sekä muistamista että unohtamista. Kokemisen hetkellä tapahtumat eivät välttämättä tuntuneet siltä, että niitä voisi jälkeenpäin kaivata, mutta myöhemmin muisteltuna ne voivat tuntua erilaisilta. (Korkiakangas 1996, 37; Korkiakangas 1999, 171; Korkiakangas 2006, 123, 133–135). Haastattelemani Forssan tehdasyhteisön jäsenet kokivat yhteisön arjen eri tavoin. Monella oli positiivisia tunteita ainakin joistakin yhteisön arjen osa-alueista. Työ tehtaassa saattoi herättää negatiivisia tunteita ja muistoja, mutta esimerkiksi vapaa-ajassa tai asumisessa oli jotakin sellaista, joka sai kaipaamaan mennyttä aikaa.

Moniääninen tehdasyhteisö

Tekemäni kenttätyöt ovat olleet keskeisessä roolissa tutkimuksessani, sillä se perustuu pitkälti itse luomiini muistitietoaineistoihin. Tutkimuksessani olen haastatellut eri tehtävissä toimineita Finlayson-Forssa Oy:n työntekijöitä, sekä naisia että miehiä. Tekstiiliteollisuus mielletään helposti naisten työpaikaksi. Kuitenkin esimerkiksi Forssan tehtaiden työntekijöistä noin puolet oli miehiä 1960–1970-luvuilla. Olen kokenut tärkeäksi, että sekä naiset että miehet ovat saaneet äänensä kuuluviin tässä tutkimuksessa. Olen keskittynyt sellaisiin aiheisiin, joita tutkimuskohteena olleet ihmiset ovat pitäneet tärkeinä. Ne ovat olleet usein sellaisia, joita aikaisemmissa tehdasyhteisötutkimuksissa ei ole juurikaan huomioitu. Tutkimuksessani on ollut tärkeää kuunnella miten haastateltavat ovat kertoneet arjestaan tehdasyhteisössä. Pohtiessani tutkimukseni näkökulmaa, kuuntelin ja luin yhä uudelleen tekemiäni haastatteluja. Tärkeä havainto oli, miten naiset ja miehet puhuivat perheistään. Olen tarkastellut millaista naisten ja miesten arki oli kotona ja töissä. Sukupuoliin liitetään erilaisia odotuksia, merkityksiä ja rooleja. Sukupuolta ei voi tutkimuksissa sivuuttaa, sillä se on yksi merkittävä kulttuuria jäsentävistä seikoista. Sukupuoliroolit ovat yhteisöllisesti jaettu käsitys ja normi oikeanlaiseksi koetusta naiseudesta ja mieheydestä. Niitä opitaan syntymästä lähtien yhteisön jäseninä. (Löfström 1999, 249, 253–254, 259–260; Rossi 2010, 22).

Monella Forssan tehdasyhteisön työntekijällä ja perheellä jokapäiväinen elämä oli samantapaista. Muistitietoaineisojen sekä muiden tekstiiliteollisuutta käsittelevien aineistojen tarkalla lähiluvulla olen pyrkinyt luomaan moniäänisen kuvan yhteisön arjesta. Monella arki oli työntäyteistä, mutta näennäisestä samankaltaisuudesta huolimatta tehdasyhteisö oli monitahoisempi kokonaisuus. Esimerkiksi luokka ja sukupuoli määrittivät monin eri tavoin ihmisten elämää Forssan tehdasyhteisön jäseninä. Ne vaikuttivat itse työpaikalla mutta myös työn ulkopuolella. Niin kodeissa, asumisessa kuin vapaa-ajantoiminnassakin.

Perhearkea tekstiilitehtaiden ympärillä

Työntekijät asuivat usein työnantajan omistamissa asunnoissa. Luokka ja sukupuoli määrittelivät, millaisen asunnon perhe yhtiöltä sai. Tärkeitä kriteerejä olivat työtehtävät, koulutus ja perheen koko. Yleensä asunto saatiin perheen isän mukaan. Yhtiöllä oli omia kerrostaloja, luhtitaloja, puutaloalueita sekä omakotitaloalueita. Työnantaja pyrki sitouttamaan työtekijöitä tehdasyhteisöön ja koko paikkakunnalle tukemalla monin tavoin omakotitalorakentamista. Moni työntekijä työskenteli saman tasoisissa työtehtävissä koko työuransa, mutta koki 1950–1970-luvuilla merkittävää asumistason nousua.

Yhtiöllä oli monipuolista vapaa-ajantoimintaa. Se tarjosi monille sellaisia elämyksiä, joihin heillä ei muuten välttämättä ollut mahdollisuuksia. Monille vapaa-ajantoiminta oli vastapainoa yksitoikkoiselle työlle. Sukupuoli ja luokka määrittelivät myös vapaa-ajantoimintaa. Periaatteessa kerhot, joukkueet ja retket olivat avoimia kaikille, mutta kuitenkin niissä vallitsivat kirjoittamattomat säännöt, joiden mukaan niihin saattoi osallistua. Erityisesti haastattelemani äidit pitivät tärkeinä yhtiön vapaa-ajantoiminnan maksuttomuutta tai alhaisia kustannuksia. Ne tekivät äitien harrastamisesta oikeutetumpaa aikana, jolloin äitien paikan katsottiin olevan usein kotona. Työnantaja kannusti työntekijöitään erityisesti liikuntaan, jotta nämä olisivat mahdollisimman hyvässä kunnossa jaksaakseen raskaissa työtehtävissään.

Forssan tekstiiliteollisuudessa työskenteli alusta lähtien paljon naisia. Tekstiiliteollisuudessa työskennelleet naiset jatkoivat usein työssäkäyntiä myös naimisiinmenon jälkeen. Vuonna 1965 Forssan tehtaiden naisista oli naimisissa 65 prosenttia (FM TA). Luku on korkea, sillä yleensä kaupungeissa asuvista naimisissa olevista naisista töissä kävi tuolloin noin 45 prosenttia (Ollila 1990, 334–338). Koska äitien työssäkäynti oli yleistä, lastenhoidon järjestäminen oli keskeinen osa arkea. Yhtiön oma lastentarha aloitti toimintansa jo vuonna 1902. Se oli erityisen merkityksellinen yksinhuoltajille sekä työn perässä Forssaan muuttaneille. 1950–1970-luvuilla lapsista yleisesti huolehtivat myös isovanhemmat, erityisesti isoäidit, muut sukulaiset, naapurit, kotiapulaiset sekä työkaverit. Myös vanhemmilla sisaruksilla oli vastuuta nuoremmista sisaruksista.

Forssan tekstiiliteollisuudessa tehtiin paljon vuorotyötä. Oli yleistä, että molemmat vanhemmat kävivät töissä tehtaalla. Monet vanhemmat ratkaisivat lastenhoidon työskentelemällä eri vuoroissa. Esimerkiksi toinen arkena ja toinen viikonloppuna tai toinen illassa ja toinen aamussa.

Tutkimuksessani olen tuonut erityisesti esiin tehdasyhteisön isiä. 1970-luvulla nuoret koulutetut isät alkoivat yhä innokkaammin osallistua lasten- ja kodinhoitoon. Vuorotyöperheissä työläisisillä oli kuitenkin jo aktiivisempi rooli kotona, jos myös äiti työskenteli vuorotyössä. Tausta näiden nuorten koulutettujen ja työläisisien osallistumisessa on erilainen. Nuoret koulutetut isät olivat etujoukoissa ja uranuurtajia. He olivat niitä, joihin yhteiskunnallisessa keskustelussa viitattiin. Vuorotyöperheiden työläisisien syyt osallistua lastenhoitoon olivat kuitenkin käytännöllisiä, eivätkä esimerkiksi ideologisia. 1950–1970-lukujen isyys on usein aikaisemmin esitetty yhtenäisenä, mutta muistitietoon pohjautuva tutkimukseni osoittaa, että perheiden jokapäiväinen elämä oli moninaisempaa. Erityisen merkityksellistä on juuri työläisisien roolin nostaminen esiin lapsiperheiden arjessa 1950–1970-luvuilla.

Lapsiperheiden ratkaisut ennen ja nyt

Tänä syksynä on keskustelu voimakkaasti perhevapaiden uudistuksista. Äitejä halutaan aikaisemmin töihin ja isien osuutta pyritään vahvistamaan. Vuodesta 1978 lähtien myös isät ovat voineet jäädä vanhempainvapaalle. Perhevapaauudistukset ovat lisänneet pikku hiljaa isien vapaiden käyttöä. Arvot ja asenteet kuitenkin muuttuvat hitaasti. Vuonna 2016 äidit pitivät vanhempainpäivärahapäivistä 90,5 prosenttia ja isät 9,5 prosenttia. Vanhempainrahaosuudesta, jonka kumpi tahansa vanhemmista voi käyttää, isien käyttämä osuus oli vain 1,7 prosenttia. (http://www.kela.fi/perhevapaat-tietopaketti)

Syyskuussa 2017 Terveyden ja hyvinvoinninlaitos julkaisi tutkimuksen, jonka mukaan isien perhevapaiden käytön lisääminen on avainasemassa sukupuolten tasa-arvon edistämisessä. Syy isien vähäiseen perhevapaiden käyttöön löytyy usein työpaikalta. Vaikka siellä suhtauduttaisiin positiivisesti isyysvapaaseen, vanhempainvapaan ja hoitovapaan ajatellaan itsestään selvästi kuuluvan äidille. Isän on vaikea ottaa puheeksi pidempää vapaata työpaikalla, jos se ei kuulu työpaikan kulttuuriin. Tutkimus esittää vain isälle korvamerkityn perhevapaan pidentämistä. Näin se tekisi siitä yleisesti hyväksytympää sekä tukisi samalla isien osuutta lastenhoidossa, naisten ja miesten tasa-arvoa sekä edistäisi naisten työllisyyttä. (Kvande 2009; Närvi 2017; Salmi 2017; Lammi-Taskula ym. 2017 ).

Tänä syksynä julkista keskustelua on herättänyt myös varhaiskasvatus. Eri tahojen toiveena on ollut taata lapsille laadukas varhaiskasvatus yhä nuorempana. Välillä unohdetaan, että perheet ovat aina yksilöitä. On osoitettu, että perheet käyttävät hyvin monia limittäisiä lastenhoitojärjestelyjä. Käytävä keskustelu kiteytyy ajatukseen, että lasta hoidetaan kotona tai hän osallistuu varhaiskasvatukseen. Totuus on kuitenkin tässäkin monitahoisempi arjen todellisuus. Lasten hoito toteutuu usein erilaisten hoitomuotojen yhdistelminä. Varhaiskasvatukseen osallistuvien lasten kohdalla perheet käyttävät 28 eri tapaa järjestää lastenhoito (Hietamäki ym. 2017, 68). Varhaiskasvatuksen lisäksi lapsista huolehtivat esimerkiksi isovanhemmat ja muut sukulaiset. Osa vanhemmista on päätynyt työskentelemään eri kellonaikoihin.

Nämä 2010-luvun lastenhoitojärjestelyt tuntuvat kovin tutuilta, sillä kuten olen tutkimuksessani osoittanut, perheiden tekemät ratkaisut olivat myös Forssan tehdasyhteisössä 1950–1970-luvuilla aina monen tekijän summa. Perheet tarvitsivat monenlaisia järjestelyjä selvitäkseen arjessa. Silloin ei edes osattu haaveilla subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta tai vuoropäiväkodeista. Vanhempien tuli löytää muita ratkaisuja. Vielä 1970-luvulla lastentarhoja pidettiin laitoshoitona. Silloin esimerkiksi kaksivuotiaiden katsottiin parhaiten kehittyvän kotona vanhempien kanssa eikä tarhoihin ollut asiaa. Tämä lisäsi lapsiperheiden arjen haasteita, jos molemmat vanhemmat kävivät töissä. Lastenhoidon järjestäminen oli entistä mutkikkaampaa ja vaati vielä moninaisempia järjestelyjä. Ajan ihanteiden ja todellisuuden välillä vallitsi kuilu, joka ei ainakaan helpottanut perheiden arkea, sillä kaikilla ei ollut mahdollista valita työssäkäynnin ja lastenkotihoidon välillä.

Lopuksi

Forssan tehdasyhteisö oli hyvin moninainen yhteisö. Se oli paljon muutakin kuin työyhteisö. Monella perheellä elinpiiri oli pitkälti kietoutunut yhtiön ympärille. Osa koki sen turvallisena, osa aika ahdistava. Lektioni aluksi kuvasin Forssan tekstiiliteollisuuden kaarta. Forssa eli pitkään yhdessä tekstiiliteollisuutensa kanssa. 2000-luvun lopulla viimeisetkin tehdassalit hiljenivät. Vanhat tehdasrakennukset muistuttavat nyt teollisen aikakauden päättymisestä ja siirtymisestä toisenlaiseen aikaan. Kaupungin sydämessä sijaitsevat rakennukset ovat pitkälti siirtyneet uuteen käyttöön. Teollinen tuotanto on monella alalla siirtynyt pois länsimaista, jolloin vanhojen tehdaspaikkakuntien on pitänyt löytää uusi identiteetti. Esimerkiksi Englannin vanhat teollisuuskaupungit Hull, Liverpool ja Manchester ovat panostaneet voimakkaasti kulttuuriin. Tämä on ollut kannattava sijoitus, sillä nämä kaupungit ovat löytäneet uudelleen paikkansa. Ne ovat nyt dynaamisia ja trendikkäitä kaupunkeja, jotka myös arvostavat ja hyödyntävät menneisyyttään, mutta katsovat samalla kohti tulevaisuuteen. Myös Forssan ja forssalaisten tulee luoda itselleen uusi tulevaisuus. Menneisyyden käsittely antaa avaimia myös katsottaessa eteenpäin.

 

Vanha-Similä, Maria 2017: Yhtiöön, yhtiöön! Lapsiperheiden arki Forssan tehdasyhteisössä 1950–1970-luvuilla. Kansatieteellinen Arkisto 58. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys.

http://www.utupub.fi/handle/10024/143937

 

Lähteet

Arkistoaineistot

Forssan museo (FM), Tekstiiliarkisto (TA): Finlayson-Forssa Oy:n työntekijämäärä 1.10.1965.

Sähköiset lähteet

Kelan internet-sivut. http://www.kela.fi/perhevapaat-tietopaketti. Viitattu 5.10.2017.

Kirjallisuus

Anderson, Kathryn & Dana C. Jack 2006: Learning to listen. Interview techniques and analyses. – Perks, Robert & Thomson, Alistair (eds.), The Oral History Reader. London & New York: Routledge.

Hietamäki, Johanna, Julia Kuusiholma, Eija Räikkönen, Maarit Alasuutari, Johanna Lammi-Taskula, Katja Repo, Kirsti Karila, Paula Hautala, Anu Kuukka, Maiju Paananen, Ville Ruutiainen & Petteri Eerola 2017: Varhaiskasvatus- ja lastenhoitoratkaisut yksivuotiaiden lasten perheissä: CHILDCARE-kyselytutkimuksen 2016 perustulokset 2016. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

Korkiakangs, Pirjo 1996: Muistoista rakentuva lapsuus. Agraarinen perintö lapsuuden työnteon ja leikkien muistelussa. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys.

Korkiakangas, Pirjo 1999: Muisti, muistelu, perinne. – Bo Lönnqvist, Elina Kiuru & Eeva Uusitalo (toim.), Kulttuurin muuttuvat kasvot. Johdatusta etnologiatieteisiin. Helsinki: SKS.

Korkiakangas, Pirjo 2006: Etnologisia näkökulmia muistiin ja muisteluun. – Outi Fingerroos, Riina Haanpää, Anne Heimo & Ulla-Maija Peltonen (toim.), Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä. Helsinki: SKS.

Kvande, Elin 2009: Work-Life Balance for Fathers in Globalized Knowledge Work. Some Insights from the Norwegian Context. Gender, Work and Organization 16(1), 58–72.

Lammi-Taskula, Johanna, Minna Salmi & Johanna Närvi 2017: Isien perhevapaat. – Salmi, Minna & Närvi, Johanna (toim.), Perhevapaat, talouskriisi ja sukupuolten tasa-arvo. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

Leimu, Pekka 1985: Pennalismi ja initiaatio suomalaisessa sotilaselämässä. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys.

Löfström, Jan 1999: Tutkija ja (mies)sukupuoli: Retrospektiivisiä pohdintoja eräästä tutkimusprojektista. – Lönnqvist, Bo, Kiuru, Elina & Uusitalo, Eeva (toim.), Kulttuurin muuttuvat kasvot. Johdatusta etnologiatieteisiin. Helsinki: SKS.

Närvi, Johanna 2017: Perhevapaat työpaikoilla ja työelämässä. – Salmi, Minna & Närvi, Johanna (toim.), Perhevapaat, talouskriisi ja sukupuolten tasa-arvo. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

Ollila, Anne 1990: Perhe – ura vai vankila. – Immonen, Kari (toim.), Naisen elämä. Mistä on pienet tytöt tehty, mistä tyttöjen äidit. Helsinki: Otava.

Rossi, Leena-Maija 2010: Sukupuoli ja seksuaalisuus, erosta eroihin. – Saresma, Tuija, Rossi, Leena-Maija & Juvonen, Tuula (toim.), Käsikirja sukupuoleen. Tampere: Vastapaino.

Salmi, Minna 2017: Perhevapaakeskustelu etenee: kotihoidon tuesta lastenhoidon järjestelmän uudistamiseen. – Salmi, Minna & Närvi, Johanna (toim.), Perhevapaat, talouskriisi ja sukupuolten tasa-arvo. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

Talve, Ilmar 1958: Kansatiede ja murroskausi. Suomalainen Suomi 7/1958, 432–440.

Talve, Ilmar 1963: Suomalainen kansatiede. Turku: Turun yliopiston kansatieteen laitos.

 

Filosofian tohtori Maria Vanha-Similä on Turun yliopiston kansatieteen tutkija.

SaveSave

SaveSave

Lectio: Janne Rantala

Räp, poliittiset esivanhemmat ja heikkojen valta

Lectio praecursoria Itä-Suomen yliopistossa 9.9.2017

 

Janne Rantala

On kenties aivan luontevaa aloittaa rakennetta, vastakulttuuria ja julkista muistia käsittelevän väitöskirjan lectio henkilökohtaisella muistolla Maputon kodistani Malhangalenen kaupunginosassa.

Sisälle kuului kovenevaa pyöreäpäisten vasaroiden pauketta. Automekaanikot ne oikoivat peltiä alhaalla mangopuiden alla. Olin juuri pysäyttänyt nauhurin ja lopettanut räppäri Azagaian haastattelemisen, kun hän pyysi toisen kupillisen anoppini keittämää lähes hillomaisen paksua mapfilwa-mehua. Herkku oli valmistettu Marracuenen pikkupoikien keräämistä villinä kasvavista hedelmistä. ”Tämä on herkullista”, Azagaia sanoi. ”Tästä olisi voitu tehdä teollinen tuote Samora Machelin aikakaudella”. Presidentti Machelin ihailijana tunnettu artisti vaikutti viittaavan itsenäisyyden alkuvuosiin, ja aikaan ennen Machelille ja hänen seurueelleen järjestettyä tappavaa lentokoneonnettomuutta vuonna 1986. Ennen lentokoneen maahan syöksyä seuranneita 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun samoin tuhoisia rakennesopeutusohjelmia ainakin Mosambikin suuret kaupungit olivat yhä olleet teollistuneita. Marxilais-leniniläiseksi julistautuneen nuoren valtion keskeisiä poliittisia tavoitteita olivat alikehittyneisyyden lopettaminen ja irtautuminen apartheidin hallitseman Etelä-Afrikan taloudellisestakin ylivallasta. Myöhemmin ymmärsin, ettei vuonna 1983 syntyneen räppärin kuvailemaa innovatiivista menneisyyttä ollut koskaan oikeasti eletty. Azagaia viittasi hänelle pitkälti monin eri tavoin kerrotun menneisyyden vaihtoehtoiseen tulevaisuuteen, siihen joka ei koskaan koittanut. Näin on itse asiassa aina, kun mosambikilaiset puhuvat siitä minkälaista olisi, jos Samora olisi yhä elossa.

Kuva 1: Azagaia ja Samora Machelin patsas. Räppäri Azagaia esiintyy Marcha Popular Pela Paz -mielenosoituksessa (Kansan rauhanmarssi) elokuussa 2016. Paidan selässä lukee elinkustannusten nousuun viitaten ”Kansa ei kestä enää” (Povo já não aguenta), ja mainoksen tekstissä kehotetaan käyttämään pankkikorttia vaihtorahan säästämiseksi. Maputo: Praça da Independência. Kuva: Janne Rantala.

 

 

Vain pari vuotta Azagaiaa vanhempi vaimoni kuuli Machelin kuolemasta lokakuun aamuna 1986, kun hän oli kantamassa vettä kannettomilla astioilla Baixasta kotiinsa ylös Polanaan, yhdelle pääkaupungin arvostetuimmista asuma-alueista. Vaimoni kotikadulla, rakennuksessa, jossa nykyään toimii vaalituloksien oikeellisuudesta päättävä komissio, kidutettiin Machelin valtakaudella vankeja, luultavasti lähinnä poliittisia vankeja. Parvekkeelle ei kuitenkaan saanut mennä aamuöisin kuuntelemaan vankien tuskanhuutoja tai sotilaat alkoivat ampua varoituslaukauksia. Machelin valtakauden tosiasiallisesta kurjuudesta huolimatta, lähes millä tahansa mittarilla mitattuna, sitä muistellaan hämmästyttävän usein kaihoten.

Väitöstutkimukseni keskeinen ajatus oli, että rakenteen käsitteellä on väliä, koska sen käyttö yhteiskuntatieteissä ei ole loppunut kriittisten tarkastelujen vähäisyydestä huolimatta. Keskeinen metodologinen lähtökohtani puolestaan oli, että rakennetta on mahdollista tarkastella sen rihmastollisissa yhteyksissä mihin tahansa toiseen kulttuuri- ja yhteiskuntatieteelliseen käsitteeseen, esimerkiksi julkisen muistin käsitteeseen. Azagaian huomautuksen paljastamaan muistiin kytkeytyvä julkinen aspekti ja ylipäänsä julkinen muisti ovat rakenteellisesti merkityksellisiä ilmiöitä. Julkista muistia on hyvä tarkastella konkreettisten aineistojen, esimerkiksi musiikkiaineistojen kautta, kuten väitöstutkimuksessani. Julkinen muisti on kiistanalainen kenttä, jossa kamppailevat muun muassa virallinen muisti ja kansanmuistin moninaiset muodot, niistä antagonistisimpana virallista muistia suoraan kyseenalaistavat vastamuistot. Taiteilijoiden merkitys tällaisissa historiakamppailuissa on suuri, kuten Suomessakin on viime vuosina nähty marsalkka Mannerheimia koskevien teosten ristiriitaisessa julkisessa vastaanotossa (Kyyrö 2014)[1]. Paljon aiemminkin muun muassa Väinö Linnan teosten vastaanotto paljasti kirjailijan suunnattoman potentiaalin haastaa ja lopulta jopa selättää, ei toki aivan yksin, virallisen historian voittoisat kertomukset, joissa häviäjille usein jätetään vain roiston rooli. Taiteilijoiden mahdollisuus muokata kansakuntien sekä paikallisten ja ylirajaisten yhteisöjen julkista muistia ja näin ainakin symbolisella tasolla sovitella ja sovittaa menneitä vääryyksiä ja yhteistä historiaa, on varmastikin yksi Victor Turnerin (2007, 124) rituaaliteoriassaan kuvaaman heikkojen vallan muodoista.

Suuri osa nimenomaan Maputon räp-muusikoiden presidentti Machelin ääntä ja muistoa hyödyntävistä kappaleista, joita tutkimuksessani analysoin, esittää Machelin myönteisenä poliittisena esikuvana, jota muistelemalla kritisoidaan nykyistä poliittista eliittiä, joka yhä koostuu pitkälti itsenäisyyssodan korkea-arvoisista veteraaneista. Heitä kutsutaan eräässäkin tällaisessa kappaleessa omaisuuden taistelijoiksi ja syytetään itsenäisyyssodan arvojen hylkäämisestä ja muiston ylläpidosta vain omien etuoikeuksien oikeuttamiseksi (Azagaia 2009). Kutsun kuolemansa jälkeen uutta poliittista merkitystä saaneita vainajia tutkimuksessa kehittämälläni poliittisen esivanhemman käsitteellä. Poliittisten esivanhempien merkitys on kuitenkin silkkaa ihailua ristiriitaisempi ja monimutkaisempi ilmiö. Epäilenpä jopa, etteivät poliittiset esivanhemmat pysyisi lainkaan ”elossa”, jos heidän muistonsa ei olisi kiistanalainen. Tästä hyvänä esimerkkinä ovat Mosambikin ja Suomen marsalkat Machel ja Mannerheim, jotka molemmat johtivat toista osapuolta maansa verisessä sisällissodassa ja ovat siksi alati kiistanalaisia, vaikka kaikki eivät tätä haluaisi myöntää. Poliittisten esivanhempien tapauksessa ylipäänsä, on vähintäänkin tavallista, että toisen sankari on toisen roisto tai petturi. Kiistattomampia sankareita ei puolestaan monestikaan juuri muistella. Mosambikissa tästä on hyvänä esimerkkinä kansallisen yhtenäisyyden arkkitehdiksi kutsuttu Eduardo Mondlane.

Poliittisten esivanhempien ruumiillisuus

Antropologi Catherine Verdery (1999) huomasi analysoidessaan itäisen Euroopan poliittisesti merkityksellisiin kuolleisiin ruumiisiin liittyviä tapahtumia Itä-blokin hajoamisprosesseissa eli vanhojen patsaiden kaatamisia, uusien pystyttämisiä sekä ruumiiden balsamointiin ja kotimaihinsa palauttamiseen liittyviä kiistoja, että ruumiillisuus on tärkeä osa poliittisesti merkityksellisten vainajien symbolista voimaa. Sen nähdäkseni selittää sellainen vanha fenomenologisen antropologian viisaus, että ruumis aisteineen on kaiken kulttuurin eksistentiaalinen perusta. Ruumiillisuus, joka on monilta osin sekä elävän että kuolleen ruumiin ominaisuus, mahdollistaa muun muassa aistimiskyvyn, empatian ja julmuuden. Tässä sen erikoisolemuksessa piilee pitkälti sen kaikkiin muihin symboleihin nähden ylivertainen symbolinen voima.

Poliittiset esivanhemmat ja niiden ruumiita koskevat käsitykset ja käytännöt saavat kuitenkin lukuisia erilaisia muotoja erityisissä kulttuurisissa ja historiallisissa puitteissa. Itä-Euroopassa vainajien ruumiillisuus ymmärrettiin yhä post-kommunistisena aikanakin muun muassa ortodoksisten ja roomalaiskatolisten käsitysten kautta, joissa pyhimysten reliikeillä on tärkeä roolinsa. Tässä salin ihmeitä tekevien ikonien äärellä on kenties aivan sopiva paikka muistuttaa meitä muita paitsi teologisesti sivistyneitä siskoja ja veljiä siitä seikasta, että monesti mainitut reliikit sisältävät pyhimyksen ruumiin kappaleita. Jollain tapaa ne varmasti toimivat esikuvina vaikkapa Neuvostoliiton perustajaisien mausoleumeille muumioineen. Eteläisessä Afrikassa irrotettujen ruumiinosien käyttö ei puolestaan kelpaa myönteiseen eikä hyväksyttyyn spirituaalisuuteen tai uskonnollisuuteen, ellei sotamagiaa sellaiseksi lasketa (Igreja 2012). Poliittisten esivanhempien ruumiillisuus ymmärretään alueella sikäläisten, samalla tavoin osin keskenään ristiriitaisten ja monikerroksisten, mutta samalla monelta osin sitkeiden käsitysten kautta, jotka koskevat hyvää kuolemaa ja oikeanlaista hautaamista, sekä elävien ja kuolleiden välistä vuorovaikutussuhdetta, erityisesti uskomusta elämän tietynlaiseen jatkumiseen kuoleman jälkeen, muodossa, joka kenties parempien sanojen puutteessa käännetään yleensä henkiseksi (Honwana 2015; Langa 1992).

Kuva 2

Räp-kappaleissa ja niiden esitystilanteissa välittyvä ruumiillisuus voi toimia sekä poliittisen esivanhemman eduksi että häntä vastaan. Machelin räp-kappaleissa esiin tuotu ruumiillisuus muistuttaa hänen kuolevaisuudestaan, haavoittuvuudestaan, inhimillisyydestään ja kansanmiehen roolistaan, siitä että häntä oli ilo kätellä, tai että hän keskusteli kansan keskellä kuin ihminen ihmiselle, kuten monesti kerrotaan, tai kuten itsenäisen Mosambikin varhaisista elokuvista tuskin täysin sattumalta nähdään[2].

Toisaalla ruumiillisuus voi auttaa kuuntelijaa asettumaan Machelin autoritäärisen hallinnon uhrien asemaan, näin muun muassa räppäri Mesion (2012) isännöimässä niin sanotussa posse cut -kappaleessa “Se Samora estivesse vivo” – jos Samora olisi elossa. Posse cut -tyylissä useat räppärit kilpailevat toki ystävällisessä hengessä riimiensä nokkeluudesta, ja ehkäpä siksi myötämielisten puheenvuorojen väliin mahtuu tässä kappaleessa ainakin yksi varsin pisteliäs osuus, jossa räppäri Y-Not paljastaa Machelin hallinnon synkän ja moralistisen puolen mosambikilaiseen poplaulajattareen viittaavin säkein:

 

Dama do Bling ruoskittaisiin
keskellä julkista aukiota
Koska näyttää paikkoja
ja tanssii pikkukalsareissa
”Tchunababy”-mikrosortseja ei voisi kuvitellakaan
vain capulanaa ja kaapuja
Mitä pitäisi kuvitella
että teitä kaikkia hakattaisiin patukoilla[3]

 

Muissa säkeissä Y-Not sanailee muun muassa, että jos Samora olisi elossa, kriittistä räppäriä Azagaiaa olisi kidutettu ja hänet olisi teloitettu. Ja ettei olisi vaaleja, sillä Samorallahan on poika. Tässä tapauksessa Machel edustaa, ei suinkaan herooista perustajaisää, kuten joillakin kappaleen osuuksista, vaan ihmisoikeuksien loukkaamiseen elinaikanaan syyllistynyttä poliittista johtajaa ja ahdasmielistä hallintoa, ja siinä tapauksessa että hän olisi yhä elossa, vieläpä nepotismin potentiaalista harjoittajaa[4]. Tässä tapauksessa yleisöllä annetaan välineitä samaistua Samora Machelin sijaan hänen autoritäärisen hallintonsa uhreihin. Näissä säkeissä kritisoidaan samalla myös nykyisen saman valtapuolueen uusliberalistisen hallinnon autoritäärisyyttä, vaikka sitä tuskin pidetään niin räikeänä kuin yksipuolueaikana.

Myös muissa taiteissa muistellaan Machelia sekä hyvässä että pahassa. Samaan sävyyn kuin edellisissä säkeissä Gilberto Mendesin esittämä iäkäs mies tuiskahtaa teatteri ”Gungun” koomisessa näytelmässä, ilmeisesti ilmaisten tyytymättömyyttään nuorempaan sukupolveen, että jos Samora olisi elossa, olisi puolet mosambikilaisista vankilassa.

Sankaruuden alueellisuus

Sen jälkeen, kun löysin edellä lainaamani kappaleen, oli minulla tilaisuus kuulla jonkin verran muualla kuin pääkaupunkiseudulla tehtyä mosambikilaisräppiä. Hiphop-tapahtumassa Punhos no ar (suom. Nyrkit ilmaan), elokuussa 2016, yllätyin perinpohjaisesti, kun Beirasta tuleva Duplo V -duo osoitti kappaleessaan Sagrada Munhava kunnioitustaan Maputossa erittäin kiistanalaisille historiallisille henkilöille, kuten Uria Simangolle ja Andrea Matsaingassalle, ja heihin liittyvälle ghettomaiselle Munhavan kaupunginosalle. Nämä poliittiset esivanhemmat osallistuivat vuosien 1964–1974 itsenäisyyssotaan ja myöhemmin heidät syrjäytettiin vapautusrintama Frelimosta. Vielä hämmästyneempi olin siitä kuinka rauhanomaisesti ja keskittyneesti yleisö kuunteli kappaletta vain yhden läsnäolijoista lähtiessä mielenosoituksellisesti pois yleisöstä. Hän ehti vuoropuhelussaan artistien kanssa huudahtaa olevansa kotoisin kyseisestä kaupunginosasta, muttei tainnut pitää mainittuja kuuluisuuksia suitsuttamisen arvoisina.

Maputossa niin virallisessa kuin kansan muistissakin, Simangoa ja Matsaingaissaa pidetään tavallisesti joko pettureina tai heidät unohdetaan, olkoonkin että Uria Simangon suhteen ainakin nuorten opiskelijoiden ja aktivistien piirissä harjoitetaan jonkinasteista kunnianpalautusta, mistä kertoo suosittu kirja, jonka kansi on kuvaparin vasemmanpuoleisessa kuvassa (kuva 3). Unohduksesta virallisessa muistissa kertoo vaikkapa Frelimon silloisen varapuheenjohtajan Uria Simangon leikkaaminen pois kuuluisasta kuvasta (kuvaparissa oikealla), jossa Samora Machel ja Josina Muthemba vihitään pyhään avioliittoon vuonna 1969 itsenäisyydensodan yhä kestäessä. Siviiliammatiltaan pappina toiminut Uria Simango toimi tuossa tilaisuudessa sulhasparin vihkijänä, vaikka yleensä kuvan vasen reuna, jossa Simango seisoo, on leikattu pois, kuten tässä. Vain muutamaa kuukautta vihkiseremoniaa myöhemmin Simango syrjäytettiin Frelimon johdosta, joka johti miehen pakoon Tansaniasta, jossa vapautusrintaman päämaja tuolloin sijaitsi.

Kuva 3

 

Tällaisten esitysten ja kappaleiden perusteella näyttää siltä, että Keski-Mosambikissa tehdyllä räpillä on täysin erilainen näkökulma moniin poliittisiin esivanhempiin, kuten sekä Maputon ghetoissa että eliitin muisteluseremonioissa palvottuun Samora Macheliin. Näkemykset eroavat varsinkin Frelimo-eliitin pettureina pitämien historiallisten henkilöiden, kuten 1980-luvun alussa teloittamansa Simangon, suhteen. Havaintoni kansanmuistien eroista on samansuuntainen joihinkin Sofalan läänin kansanmuistiin keskittyneisiin tutkimuksiin, joita on toistaiseksi aika vähän (Igreja 2013). Mesion isännöimän kappaleen tekijät eivät olekaan yksinomaan Maputosta: hän itse on Niassasta ja opiskelee poliittista historiaa ja julkishallintoa Nampulassa; kappaleen on vielä julkaissut levymerkki Zalde Records, joka on erikoistunut beiralaisiin räppäreihin. Onkin vastaisuudessa mielenkiintoista syventyä siihen miten muista lääneistä tulevat räppärit vaikuttavat alueellaan julkiseen muistiin ja jo nyt alkaneeseen vaikutukseen Maputonkin hiphop-väen käsityksiin, ja sitä kautta laajemminkin julkiseen muistiin. Muiden läänien räppäreitä kun on vasta hiljattain alettu kuulemaan Maputossa.

Joka tapauksessa on selvää, että pääkaupungissa järjestetyt muutamat hiphop-tapahtumat, joissa laajalti esiintyi muitakin kuin pääkaupunkiseudun räppäreitä, ovat mahdollistaneet muiden läänien räp-muusikoille Maputon valloituksen ja Mosambikin hiphop-alakulttuurille foorumin, jossa syviä erimielisyyksiä menneisyydestä voidaan rauhanomaisesti esitellä ja sovitella. Mosambikissahan ei koskaan järjestetty eikä sallittu Etelä-Afrikan totuuskomission kaltaista formaalia foorumia, jossa menneisyyden julmuuksia ja eri ryhmien kokemuksia ja käsityksiä niistä olisi voitu valtakunnallisella tasolla sovitella. Paikallisyhteisöissä ja eri taiteissa, ja muun muassa tällaisissa hiphop-tapahtumissa, menneisyyden sovittelua on kuitenkin tapahtunut ja valtaapitävien asemansa oikeuttamiseksi ylläpitämä vapautus-skripti on voinut jatkaa luontaista hajoamisprosessiaan poliittisen eliitin vastustuksesta huolimatta. Tulevassa postdoc-tutkimuksessani University of Western Capessa vuonna 2018 ja myöhemminkin pyrin syventymään julkisen muistin alueellisiin muotoihin Mosambikissa ja samalla monipuolistamaan koko eteläisen Afrikan muistipolitiikkaa, historiakamppailujaa sekä julkista muistia ylipäänsä koskevaa tietoa, jossa urbaani kansanmuisti on jäänyt sivuosaan. Varmasti tulee jossain vaiheessa ajankohtaiseksi myös läheisempi yhteistyö julkiseen muistiin Suomessa perehtyneiden kollegojen kanssa, sillä näitä teemoja olisi hyödyllistä tarkastella myös väitöstutkimustani vertailevammalla asetelmalla.

Heikkojen valta

 Yksi väitöskirjani anti on, että se toimii harjoituksena heikkojen vallan tunnistamiselle. Myös poliittisten vainajien voimaa voidaan tarkastella heikkojen vallan näkökulmasta, varsinkin jos nämä vainajat ovat kuolleet epäoikeudenmukaisesti ja väkivaltaisesti eli eteläisessä Afrikassakin yleisten käsitysten mukaan perinpohjaisesti väärin. Kriittisen teorian opetus huolellisen valta-analyysin tärkeydestä on toki äärimmäisen tärkeää eikä poliittista ja taloudellista valtaa saisi missään tapauksessa vähätellä. Erityisesti piilossa olevan vallan paljastaminen on hyödyllistä, unohtamatta voiman esillepanojenkaan analyysiä tai demystifiontia. On kuitenkin vähintään poliittisesti ja henkisesti vahingollista, jos uskomme vain vahvojen valtaan ja analysoimme vain sitä. Sellainen johtaa yleiseen alistumisen ja välinpitämättömyyden ilmapiiriin, jossa heikkojen valta lakkaa toimimasta, koska toisen ihmisen ihmisyyttä ei enää tunnisteta. Pakkopalautettavan vauvan itku Helsinki-Vantaan lentokentällä ei enää vaikuta, kun poliitikot ja tolkun kansalaiset kieltäytyvät sitä kuulemasta, ja piiloutuvat lainvoimaisten viranomaispäätösten taakse. Tutkijoina ja kansalaisina meidän olisi kuitenkin tunnistettava myös heikkojen valta, sillä se toimii usein juuri sen kautta, että se huomataan ja otetaan vakavasti. Koska heikkojen valta vetoaa yleiseen ihmisyyteen ja oikeudentuntoon, ei vaatimuksessani ole kyse varsinaisesta puolueettomasta tutkimuksesta. Objektiivisuus ja huolelliset tieteelliset menetelmät ovat toki ehdottomia tutkimuksen raaka-aineita.

Kuva 4. ”Carlos Cardoson (1951–2000) muistolle. Mies, joka kamppaili valhetta ja korruptiota vastaan. Tähän istutettu cashew-puu merkitsee sitä,
ettei hänen äänensä koskaan vaikene.”

 

Päätän tämän esitelmäni Gpro Fam -yhtyeen klassikkokappaleen O Pais da Marrabenta säkeisiin vuodelta 2003. Niissä viitataan vuonna 2000 Maputon Martírios da Machava -avenidalla murhatun toimittaja Carlos Cardoson ja tunnetun sananvapauden puolesta puhujan kohtaloon. Kappaleen musiikkivideossa säkeiden vaikuttavuutta lisää se, että video on osin kuvattu Cardoson murhapaikalla (kuva 4) sekä säkeitä välittömästi seuraava toisen poliittisen esivanhemman syyttävä ääni.

[Duas Caras:]

Antoivat lehdistönvapauden toimittajalle
Carlosilla oli huono säkä, hän oli listan ensimmäinen
Niinpä, kaveri unohti viidakon lain
Ennen kuin suunsa avas, luodin otsaan sai
Sanotaan, että hän oli hyvä tyyppi, mutta tiesi liikaa
Sellaisesta tuloksena puukon selkään saa
Ja murhaaja meni aivan varmasti hautajaisiin
Halasi leskeä ja sanoi: ”Kumppanini”[5]

[Samora Machel:]

Ahne pystyy mihin vaan
myymään isänmaansa
vain oman ahneutensa tähden
henkilökohtaisen etunsa tähden
ahne on samalla rikollinen
eläköön

[yleisö:] eläköön

taistelu jatkuu

[yleisön huutoa]

kiitokset kaikille

[taputuksia][6]

 

Rantala, Janne 2017: Rakenne, julkinen muisti ja vastakulttuuri Maputon räp-musiikissa (Mosambik) ja pohjoismaisessa uusspirituaalisessa yhteisössä. Dissertations in Education, Humanities, and Theology 109. Joensuu: University of Eastern Finland. http://epublications.uef.fi/pub/urn_isbn_978-952-61-2559-6/

 

Kirjallisuus ja lähteet

 

Azagaia 2009: Os Combatentes da Fortuna [kappale ja video].

Gpro Fam 2003: O País da Marrabenta – O Passo Para Frente. Maputo: Giant Produções [kappale ja video].

Honwana, Alcinda 2015: Espíritos Vivos, Tradições Modernas. Possessão de Espíritos e Reintegração Social Pós Guerra no Sul de Moçambique. Lissabon: Ela por Ela.

Igreja, Victor 2012: Multiple Temporalities in Indigenous Justice and Healing Practices in Mozambique. International Journal of Transitional Justice 6(3): 404–22.

Igreja, Victor 2013: Politics of Memory, Decentralisation and Recentralisation in Mozambique. Journal of Southern African Studies, 39(2): 313-335.

Kyyrö, Jere 2014: Mannerheim toisin silmin. Toiseus, ritualisaatio, symbolit ja yhteisö Suomen marsalkka -mediakiistassa. Lähikuva. Turun elokuvakerho ry:n jäsenlehti 27(3-4): 8–21.

Langa, Adriano 1992: Questões Cristãs à Religião Africana (Moçambique). Braga: Editorial Franciscana.

Mésio featuring Fechadura, Y-Not, Ak 47, Stupa Serious e Killa Loya 2012: Se Samora Estivesse Vivo. Xibalo (Zalde remix) (mixtape). Zalde Records.

Turner, Victor 2007: Rituaali: Rakenne ja communitas. Helsinki: Suomen antropologinen seura ja Kustannusosakeyhtiö Summa.

Verdery, Catherine 1999: The Political Lives of Dead Bodies. Reburial and Postsocialist Change. New York: Columbia University Press.

 

FT Janne Rantala toimii projektitutkijana tulevaisuuden teknologian laitoksella Turun yliopistossa ja vuonna 2018 postdoc-tutkijana Centre for Humanities Research -instituutin lippulaivaohjelmassa Western Cape -yliopistossa. Hänen väitöskirjan jälkeisen tutkimuksensa teema on ”Memory, Political Ancestors and Reconciliation in Mozambique”.

 


[1]          Sekä koko Kyyrön tekeillä oleva väitöskirja, jossa tarkastellaan Katariina Lindqvistin ohjaaman nukkeanimaation Uralin Perhosen, Erkko Lyytisen Suomen Marsalkka -elokuvan vastaanottoa ja Markus Selinin suunnitteilla olevan Mannerheim-aiheisen elokuvahankkeen käsittelyä mediassa.

[2]    Näissä elokuvissa Machel oli joko yksi päähenkilöistä tai varsinkin fiktiivisissä elokuvissa joku sankareista usein muistutti häntä.

[3]    ”Dama do Bling seria chicoteada/ em plena praça pública/ por mostrar cenas/ e dançar de cueca/ ”Tchunababy” nem pensar/ só capulana e batina/ teria de [?] imaginar/ chambocadas todos alí

[4]    Elinaikaisesta nepotismista häntä eivät yleensä syytä edes hänen ja hänen poliittisen perintönsä vastustajat.

[5]         [Duas Caras:]

Deram liberdade de imprensa ao jornalista
O carlos teve azar, foi o primeiro da lista
Pois é, o mano esqueceu-se da lei da floresta
Antes que abrisse a boca, tiro na testa

Dizem que era boa pessoa mas sabia demais
Resultado, levou uma facado por trás
E o assassino com certeza foi ao enterro
Abracou a viúva e disse: meu companheiro!

[6]          [Samora Machel:]

Ambicioso, é capaz do todo,
vender a pátria, so causa da sua ambição,
sua interesse individual
Ambicioso, é criminoso ao mesmo tempo.
A Luta, continua! Obrigado todos

 

SaveSave

SaveSave

SaveSave

SaveSave

SaveSave

SaveSave

Lectio: Jussi Lehtonen

Kansatieteellinen tulevaisuudentutkimus

Jussi Lehtosen lectio praecursoria Turun yliopistossa 22.10.2016

 

Jussi Lehtonen

Aloitetaan miettimällä jotakin arkiaamua jossakin suomalaisessa kaupungissa. Ratin takana istuu äreähkö keski-ikäinen mies, joka yrittää selvitä aamuruuhkan läpi työpaikalleen. Kaistat ovat täynnä autoja, liikenne matelee, torvet soivat ja kuten joka aamu, iso risteys on tukossa autoista, kun liikennevalot viimein vaihtuvat.

Kun auton kuljettaja on aikansa sadatellut tilannetta ja jono lähtee taas vetämään, takapenkillä istuva kansatieteilijä kumartuu hieman eteenpäin ja käynnistää digitaalitallentimensa. Ensimmäinen kysymys singahtaa ilmoille ja vilkas keskustelu täyttää auton. Autoilija pääsee purkamaan tuntojaan aamuliikenteen epäkohdista. Palataan tähän tilanteeseen vielä lopuksi uudelleen.

Kansatiede ajassa

Kansatieteellinen tutkimus on aina elänyt ajassa. 1800-luvulla etsittiin suomalaisuuden juuria ja 1900-luvulla seurattiin perinteisen maaseutuyhteiskunnan muuttumista kaupungistuneeksi Suomeksi. 2000-luvulla Turun yliopiston kansatieteen oppiaineessa tutkimuksen keskiössä ovat monet nykyhetkeen linkittyvät ilmiöt ja asiat. Nämä kaikki tutkimusteemat, vuosisadasta riippumatta, käsittelevät usein ihmisen elämää sen eri ilmenemismuodoissa sekä yksilön selviytymistä jokapäiväisessä arjessa.

Ihmiset elävät arkielämää myös tulevaisuudessa. Aikataso ei olekaan kansatiedettä määrittävä tekijä – tai paremminkin, aikataso ei rajaa kansatieteellisen tutkimuksen tekemistä. Usein ihmiset edelleen mieltävät kansatieteen historiaan kiinnittyväksi tieteenalaksi, joka tutkii menneitä asioita. Kärjistetysti voidaan ehkä sanoa, että kansatiede voisi näyttää tutkivan rukinlapoja ja hanhenjalkaäkeitä ja sellaista mennyttä yhteiskuntaa ja rahvasta, jota ei enää ole. Mutta tämä ei ole totuus, kuten tiedämme.

Toki kansatieteilijä usein edelleenkin tutkii historiallista arkielämää ja tämä on hyvin tärkeää tutkimusta. Jotta ymmärrämme nykyhetken elämäämme, meidän tulee tietää miten ennen on tehty ja mitkä ratkaisut ovat johtaneet ympärillämme näkyvän maailman muotoutumiseen. Samaan aikaan tehdään paljon tutkimusta, jossa keskiössä on nykyhetki ja sen kulttuuriset piirteet sekä arkielämän ilmenemismuodot nykyisissä yhteiskunnissamme.

Kansatieteen professori Pekka Leimu on kirjoittanut vuonna 1992 ilmestyneessä artikkelissaan kansatieteen tutkimuskohteista. Hänen mukaansa kansatieteen professori Ilmar Talve määritteli 1970-luvulla kansatieteen tutkimuskohteiksi esimerkiksi esiteollisen ajan kansankulttuurin, teollisuustyöväen tutkimuksen sekä urbaanin kansatieteen – mutta laajempana käsitteenä myös nykyhetken tutkimuksen. Talve ei mainitse tulevaisuutta eikä se liioin Leimun artikkelin kirjoitushetkellä, eli 1990-luvun alussa, ollut vielä kansatieteellisen tutkimuksen aikatasona. Leimu kuitenkin kirjoittaa artikkelissaan myös siitä, miten kaikille tieteenaloille on tärkeää kehittyä edelleen ja näin ollen myös kansatiede tullee kehittämään tutkimuskohteitaan tulevaisuudessakin. (Leimu 1992, 203–11 passim.)

Tässä tutkimuksessani olen kehittänyt kansatieteen tutkimuskohdetta edelleen eteenpäin. Olen laajentanut Pekka Leimun ja Ilmar Talven aiemmin määrittelemien tutkimuskohteiden aikatason nykyhetkestä kohti tulevaisuutta. Kansatieteessä tämä on uutta. Rakennan tutkimuksessani skenaarioita ihmisten tulevaisuuden arkielämästä. Tämä tulkinta rakentuu vahvan historian ja nykyhetken tietämyksen päälle. Taito hahmottaa pitkä aikajana ja siinä tapahtuneita kehityskulkuja ja muutoksia nimenomaan tavallisen ihmisen näkökulmasta onkin mielestäni kansatieteellisen tulevaisuudentutkimuksen vahvuus.

Tulevaisuus tutkimuskohteena

Käsitteenä kansatieteellinen tulevaisuudentutkimus on uutta. Ennen käsillä olevaa tutkimusta ei tulevaisuudentutkimuksen menetelmiä ja näkökulmia ole käytetty tämän tasoisessa kansatieteellisessä tutkimuksessa. Tieteenalallamme on totuttu helposti yhdistelemään menetelmiä, teorioita ja näkökulmia toisilta tieteenaloilta. Pääasia on se, että saamme ihmisten arkielämään liittyvään tutkimuskysymykseemme vastauksia eikä se, että käytämme tiedon prosessoinnissa tai hankinnassa juuri täsmällisesti omia välineitämme – unohtamatta kuitenkaan kenttätyön leimallisuutta kansatieteellisessä tutkimuksessa.

Tässä mielessä ajateltuna tulevaisuudentutkimus ei siis ole mitään uutta ja yllättävää, kun sitä tarkastelee kansatieteilijänä. Mutta uutta onkin nimenomaan tulevaisuudentutkimus tieteenalana, jota ei aiemmin ole kansatieteeseen yhdistetty. Ja toisaalta, myös tutkimuksen ajallinen elementti on uusi. Historian ja nykyhetken rinnalle on nyt näkyvästi nostettu myös tulevaisuuden arki.

Kansatiede on tulevaisuudentutkimukseen verrattaessa vanha tieteenala. Sen sijaan tulevaisuudentutkimus on Suomessa vakiinnuttanut tieteellisen oppituolin asemansa vasta aivan viime vuosina. Tiedonalaksi kutsuttuna se on kuitenkin jo pitkään tehnyt merkittävää tutkimusta lukuisten tärkeiden teemojen parissa, maailmanlaajuisesti ja yhteiskunnalliseen keskusteluun aktiivisesti osallistuen.

Yksi näitä kahta tieteenalaa meidän ajassamme yhdistävä tekijä onkin ajankohtaisuus. Kansatieteessä me olemme tarttuneet helposti tutkimusteemoihin, jotka juuri sillä hetkellä tuntuvat olevan merkityksellisiä yhteiskunnassa tai ovat jotenkin murrostilanteessa. Nämä ovat usein juuri niitä ilmiöitä, joita muut tieteenalat eivät tutki. Tulevaisuudentutkimus miettii asiaa vielä tästä eteenpäinkin ja näkee nykyhetken lähtöalustana tulevaisuudelle, jonka me itse rakennamme.

Tulevaisuuden ymmärtäminen tutkimuskohteeksi saattaa osoittautua joillakin tieteenaloilla haasteeksi. Tulevaisuudentutkija Pentti Malaska kirjoittaa, että niin sanotut vanhat tieteenalat eivät helposti tavoita yhteiskunnan murroskohtia. Siihen on hänen mukaansa syynä näiden tieteenalojen tarve erottautua muista tieteenaloista. Toisin sanoen, nämä niin sanotut vanhat tieteenalat tutkivat jotakin ilmiötä pääasiassa oman suppean näkökulmansa avulla eivätkä laaja-alaisesti, kuten tulevaisuudentutkimus. Voimakas tarve erottautua muista tieteenaloista vahvistaa siis muureja ja vähentää monimuotoisten ja soveltavien tulosten saamista. Muutoksen tutkiminen muilla tieteenaloilla alkaa Malaskan mukaan vasta, kun on tarpeeksi esimerkiksi kirjallista tai muuta tieteenalalle tyypillistä aineistoa saatavilla. (Malaska 1993, 10–13 passim.)

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ilmiö on ehtinyt jo tapahtua ja muotoutua jonkinlaiseksi ennen kuin nämä niin sanotut vanhat tieteenalat rohkenevat tehdä siitä tutkimusta. Tulevaisuudentutkimus sen sijaan ei arastele tarttua kehittymässä oleviin ja sirpaleiselta tuntuviin tutkimusaiheisiin, joiden lähteistöä ei voi vielä kaivaa suoraan kirjastosta tai arkistosta, tai saada talteen edes haastattelemalla. Yhteiskunta on monimuotoinen toimintaympäristö. Perustutkimuksen kartoittamat teemat ovat merkityksellisiä lähtökohtia monitieteiselle soveltavalle tutkimukselle.

Soveltava kansatiede

Tulevaisuudentutkimus on yhteiskunnallisesti vaikuttava tieteenala, jonka merkitys nähdään tärkeäksi aina eduskuntaa myöten. (Tulevaisuusvaliokunta (www).) Yhdistettynä kansatieteeseen, tulevaisuudentutkimuksen avulla on mahdollista vaimentaa mahdollisten tulevien ongelmien vaikutusta ihmisten jokapäiväiseen elämään. Toisaalta voidaan rakentaa sellaisia tulevaisuuksia, joissa ihmiset viihtyvät ja kohtaavat toisensa ja tekevät työtään niin, että arjen muutos nousee ihmisistä itsestään. Tämä sopii hyvin yhteen soveltavan kansatieteen näkökulman kanssa.

Tulevaisuudentutkija Mika Mannermaa on kirjoittanut osuvasti monitieteisyyden ja uusien näkökulmien tarpeesta. Hänen mukaansa ”potkuriteknologian asiantuntijat olivat huonoja ennakoimaan lentokoneiden tulevia huippunopeuksia siinä vaiheessa, kun uusi teknologia, suihkuturbiinit, oli vasta oraalla heikkona signaalina ja muiden kuin potkuriteknologian asiantuntijoiden pätevyysalueella”. Mannermaan mukaan tutkijan on hedelmällistä aika ajoin osallistua toisenlaisten paradigmatodellisuutta edustavien tieteenalojen tilaisuuksiin saadakseen etäisyyttä omaan aiheeseensa. (Mannermaa 2004, 23.)

Monitieteisyys on merkittävä voimavara, joka on nyttemmin huomioitu jo peruskoulujen uusien opetussuunnitelmienkin tasolla. Samalla yliopistoissa on ryhdytty tietoisesti rikkomaan vanhoja tieteenalojen raja-aitoja luomalla monitieteisiä opintokokonaisuuksia. Kuten eräät ruotsalaiset kansatieteilijät kirjoittavat, yliopisto-opiskelijoiden tarve niin sanottuun käytännönläheiseen tieteentekemiseen on kasvanut merkittävästi. Pelkästään teoreettisen asian opiskelu ei enää riitä, vaan samalla halutaan selvittää jotakin reaalimaailman ongelmaa ja löytää siihen ratkaisuja. (O’Dell & Willim 2011, 28.)

Samanlaisia näkökulmia nousee esiin myös muista yhteyksistä. Osana yliopistopedagogiikan opintoihin tekemääni tutkielmaa toteutin laajan kyselyn, jonka vastauksissa opiskelijat kaipasivat opintoihinsa enemmän monitieteisyyttä ja eri tieteenaloilta tulevien opiskelijakollegojen kanssa tehtäviä yhteisiä projekteja. Myös läheisempää suhdetta yhteiskuntaan, jossa elämme, kaivattiin. Vastaajat edustivat kaikkia Turun yliopiston tiedekuntia, eivät siis vain humanisteja tai kansatieteilijöitä. (Lehtonen 2016.)

Tulevaisuudentutkimus yhdistettynä kansatieteeseen on soveltavaa kansatiedettä. Soveltavaa kansatieteellistä tutkimusta on Suomessakin tehty, mutta siitä ei välttämättä ole käytetty tätä nimitystä. Soveltavan kansatieteen avulla tarjotaan ratkaisumalleja sellaisiin ongelmiin, jotka löytyvät joko tutkijan kehittämästä kysymyksenasettelusta tai esimerkiksi jonkin organisaation itse kuvailemista ongelmista. Monitieteisyys ja tiimityöskentely, jotka suomalaisessa yliopistoyhteisössä ovat toisinaan edelleenkin vasta kehitysasteella, ovat etnologien Billy Ehnin ja Orvar Löfgrenin mukaan tärkeitä soveltavan kansatieteen näkökulmaa käytettäessä. (Ehn & Löfgren 2009, 39, 44.) Tulevaisuudentutkimus on lähtökohtaisesti monitieteistä eikä kansatiedekään pyri rakentamaan muureja toisia tieteenaloja vastaan.

Tulevaisuudentutkimuksen menetelmiä on lukemattomia. Uusia kehitetään ja vanhoja muokataan koko ajan. Tätä tukee mainittu monitieteisyys: toiselta tieteenalalta tuleva tutkija voi kehittää olemassa olevasta tutkimusmenetelmästä omien lähtökohtiensa ja osaamisensa avulla juuri itselleen parhaiten sopivan. Kuten tulevaisuudentutkija Wendell Bell sanoo, tulevaisuuden näkökulman pystyy löytämään lähes jokaisesta tutkimusaiheesta. Hän toteaa, että tulevaisuudentutkijoiden tarkoituksena ei ole omia tieteenalaa vain itselleen. (Bell 2003, 113.) Tämä mahdollistaa mutkattoman monitieteisyyden ja menetelmäkehityksen sekä laajan yhteiskunnallisen vaikuttavuuden. Tulevaisuudentutkimus ei rakenna raja-aitoja vaan pyrkii rikkomaan niitä.

Soveltava kansatiede ja tulevaisuutta rakentava tutkimus eivät ole vähemmän tieteellistä tiedettä kuin pelkästään teoreettisten asioiden käsitetasolla tapahtuva pohdiskelu. Soveltava kansatiede rakentuu, kuten etnologi Tom O’Dell kirjoittaa, oman tieteenalamme teorioiden ja historiallisen kehityksen päälle. (O’Dell 2009, 26.) Kansatieteilijä käyttää ongelmanratkaisutaitojaan esimerkiksi jonkin yhteisön, yksilön tai organisaation hyväksi.

Ulkopuolelta annettu tilaustyö ei tarkoita sitä, että hylkäämme osaamisemme kerätä aineistoa ja tulkita sitä kansatieteilijöinä. Sen sijaan otamme näkökulmaksi tilaajan maailmankuvan, josta meille luonteenomaisella tulkinnalla etsimme vastauksia tutkimusongelmaan. Kansatieteellisen tulevaisuudentutkimuksen kivijalkana ovat sekä kansatieteen että tulevaisuudentutkimuksen tieteenalojen perusteet ja lähtökohdat.

Tästä huolimatta elinkeinoelämän ja yritysmaailman toimintojen ainakin näennäinen edistäminen saatetaan edelleen kokea epäilyttävänä humanistien keskuudessa, vaikka näiden asioiden tutkiminen ja kehittäminen eivät tarkoita sielunsa myymistä markkinavoimille. (O’Dell 2009, 23–26 passim.) Tutkimuksen avulla pystyy tarvittaessa tuomaan esiin uudenlaisia näkökulmia myös yritysten ja kaupallisen sektorin pohdittaviksi. Samaan aikaan tällainen tutkimus herättää yhteiskunnallista ja esimerkiksi organisaatioiden sisäistä keskustelua.

Lopuksi

Palataan nyt esitykseni alussa mainitsemaani ruuhkassa seisovaan autoon. Kansatieteilijän lisäksi auton takapenkillä istuu nimittäin toinenkin henkilö. Hän on tulevaisuudentutkija. Kun nämä kaksi tutkijaa yhdistävät voimansa, autoilija ja monet hänen kanssakärsijänsä ruuhkassa saavat äänensä kuuluville uudella tavalla. Miltä ruuhka näyttää autoilijan silmin? Mistä ruuhka autoilijan mielestä johtuu? Millä toimenpiteillä se ehkä helpottaisi? Mitä merkityksiä ruuhka ja toiset autoilijat saavat autoilijan mielessä? Entä miten aika ruuhkassa voisi kulua hyödyllisesti? Ja niin edelleen. Kansatieteilijä ja tulevaisuudentutkija voivat myös sulautua yhdeksi tutkijaksi, joka hallitsee molemmat näkökulmat.

Esimerkiksi näiden tietojen avulla tutkija voi rakentaa nykytilananalyysin tutkimuskohteestaan. Sen jälkeen hän voi tarjota vaikkapa vaihtoehtoisia tulevaisuuskuvia ongelmien ja epäkohtien ratkaisemiseksi esimerkiksi liikennevirastolle, kaupungin virkamiehille tai autonvalmistajille. Soveltava kansatiede ja tulevaisuudentutkimus ovat yksi väylä ihmisten arjen helpottamisessa.

Kansatieteellisen tulevaisuudentutkimuksen perusteet on nyt luotu. Kuten tieteenaloilla yleensäkin, on seuraavaksi vuorossa pohdinta siitä, onko tässä uudessa lähestymistavassa jotakin sellaista, jota voidaan työstää edelleen ja jos voidaan, mihin suuntaan. Tieteenalan sisäinen sekä tieteidenvälinen keskustelu on tarpeen, jotta voidaan luoda jotakin uutta ja kehittää nyt luotuja aihioita tarvittaessa eteenpäin.

Ihminen on elänyt arkeaan historiassa. Hän on kokenut suuren sodan tai luonnonmullistuksen, josta voimme lukea historiankirjojen sivuilta. Massalta vaikuttava ihmisjoukko koostuu yksilöistä eikä massa ole yhtenäinen, vaikka se siltä ulospäin näyttäisi. Kansatieteilijä näkee historiassakin yksilön ja sama koskee nykyhetkeä ja tulevaisuutta. Yksilö toimii osana yhä individuaalimpaa maailmaa ja saattaa kuulua moniin fyysisiin ja virtuaalisiin yhteisöihin. Tämä ihminen elää omaa arkeaan myös tulevaisuudessa. Soveltavan kansatieteen ja tulevaisuudentutkimuksen näkökulmien avulla voidaan etsiä vaihtoehtoisia ratkaisumalleja tulevien vuosien ja vuosikymmenten arjen haasteisiin.

 

Lehtonen, Jussi 2016: Skenaarioita maaseudun palveluista. Kaupat, kirjastot, pankit ja postit historiasta tulevaisuuksiin. Annales Universitatis Turkuensis C 429. Turun yliopisto, Turku.
[http://www.doria.fi/handle/10024/125357]

Lähteet

Bell, Wendell 2003: Foundations of futures studies. History, purposes and knowledge. Volume 1: Human science for a new era. Transaction Publishers, New Brunswick.

Ehn, Billy & Löfgren, Orvar 2009: Ethnography in the marketplace. Culture Unbound. Journal of current cultural research 1/2009. Linköping University, Linköping. Ss. 31–49.

Lehtonen, Jussi 2016: Valmistusmylly ja yksittäiskurssitutkinto. Tulevaisuuskuvia Turun yliopiston opetuksesta vuonna 2025. Julkaisematon opinnäyte. Kasvatustieteellinen tiedekunta, Yliopistopedagogiikka, Turun yliopisto.

Leimu, Pekka 1992: The achievements and challenges of Finnish ethnology on the brink of the 1990s. Teoksessa Matti Räsänen (toim.): Pioneers. The History of Finnish Ethnology. Studia Fennica Ethnologica 1. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Malaska, Pentti 2003: Tulevaisuustietoisuus ja tulevaisuuteen tunkeutuminen. Teoksessa Matti Vapaavuori & Santtu von Bruun (toim.): Miten tutkimme tulevaisuutta? Tulevaisuuden tutkimuksen seura ry, Helsinki.

Mannermaa, Mika 2004: Heikoista signaaleista vahva tulevaisuus. WSOY, Helsinki.

O’Dell, Tom 2009: What’s the use of culture? Culture Unbound. Journal of current cultural research 1/2009. Linköping University, Linköping. Ss. 15–29.

O’Dell, Tom & Willim, Robert 2011: Composing ethnography. Ethnologia Europaea – Journal of European Ethnology. Volume 41:1. Museum Tusculanum Press, Copenhagen. Ss. 27–39.

Tulevaisuusvaliokunta (www). Tulevaisuusvaliokunta – Eduskunta. https:www.eduskunta.fi/FI/lakiensaataminen/valiokunnat/tulevaisuusvaliokunta/Sivut/default.aspx Luettu 12.10.2016.

 

FT Jussi Lehtonen työskentelee tutkijatohtorina Turun yliopiston kansatieteen oppiaineessa ”Eläinten toimijuus yhteiskunnassa” -tutkimushankkeessa (SA).

Lectio: Andreas McKeough

Sodan kokemukset muuntuvat kerronnaksi

Andreas McKeough’n Lectio praecursoria Helsingin yliopistossa 28.1.2017

 

99 vuotta sitten Suomessa alkoi sota, jonka yksilölliset, kulttuuriset ja sosiaaliset vaikutukset kantautuivat pitkälle, yli sukupolvien. Suomessa sodittiin talvella ja keväällä 1918 sota, jossa monta erilaista pyrkimystä ja ristiriitaa sulautui yhdeksi aseelliseksi konfliktiksi, punaisten ja valkoisten väliseksi sisällissodaksi. Tällä konfliktilla oli merkittäviä vaikutuksia vastaitsenäistyneen kansakunnan mielenmaisemaan ja konkreettisemmin myös yhteiskuntaan. Tutkimukseni ei tarkastele sotaa historiallisena tapahtumana tai keskity suoranaisesti sen yhteiskunnallisiin vaikutuksiin. Se kohdistuu sodan kokemiseen ja sodan kirjalliseen, kerronnalliseen käsittelyyn: siihen, miten sodan kokeneet yksilöt – eri-ikäiset naiset ja miehet eri puolilta Suomea – ovat käsitelleet sotaan liittyviä omakohtaisia kokemuksiaan kerronnan avulla.

Vuoden 1918 sotaa on käsitelty yksilöllisesti ja ryhmissä sekä vaikenemalla että kertomalla, puhumalla ja kirjoittamalla. Melkein sata vuotta sitten sodittua sotaa koskevaa vaikenemista ja sodan käsittelyä vaikenemisen avulla on vaikea tavoittaa ja analysoida nykyhetkestä käsin, koska vaikeneminen ei jätä itsestään suoria jälkiä. Onkin luonnollista, että empiirisen tutkimuksen keinot sopivat paremmin historialliseen, kielellisistä ilmaisuista koostuvaan sekä kommunikaation että tallentamisen avulla välittyvään ja tavoitettavaan tiedon tutkimukseen. Historiallisia tapahtumia koskeva tieto ja myös sen välittymisen ja välittämisen tavat muuntuvat ajan kuluessa. Kuitenkin myös ikivanha tieto säilyttää merkityksiään ja voimaansa, kunhan tiedon välittäjä ja vastaanottajat ovat, ainakin tiettyyn pisteeseen saakka, semanttisesti ja kognitiivisesti samalla aaltopituudella. Kerronnan tuottamisen ja välittämisen prosessit voidaankin hahmottaa ilmiönä, jonka tietyt funktionaaliset, strukturaaliset ja jopa sisällölliset piirteet näyttäytyvät yleismaailmallisina ja toistuvina.

Kokemukset välittyvät kertomalla

Kerronnan tuottamisen, välittämisen ja vastaanottamisen prosessien kognitiivinen, sosiaalinen ja esteettinen merkitys kiteytyy narratiivin käsitteeseen. Se on käsite, joka ja jota on laajasti määritelty ja sovellettu tutkijoiden mielessä ja kielessä, tutkimusalan ja tutkimuksen kohteiden vaihdellessa. Vaikka tämä tekee narrativiin käsitteestä hyvin laajan, tarkoittaa se samalla sitä, että kyse on käsitteestä, joka on hyväksytty tarkoittamaan ilmiökokonaisuutta, jonka tiedolliset ja muodolliset ominaispiirteet ovat ihmisyydelle keskeisiä, niin tiedon välittämisen, omaksumisen kuin minäkäsitystemmekin kannalta merkityksellisiä. Itse ajauduin narratiivien, kerronnan ja kerrotun, teoreettiseen maailmaan siten, että kiinnostuin vuoden 1918 sodan yksilöllisestä kokemusmaailmasta. Jossain vaiheessa minulle valkeni, että tie kokemusten ääreen vie vain yhtä reittiä: pyrkimällä ymmärtämään kerrontaa erilaisiin psyykkisiin prosesseihin ja ilmauksellisiin tavoitteisiin lähtemättömästi kytkeytyvänä toimintana. Tutkimuksessani tarkastelen kerrontaa prosessina, jonka ulottuvuuksia on mahdollista tavoittaa kertomuksista analyyttisin keinoin. Toisin sanoen katson, että kerronnasta, etenkin omakohtaisiin kokemuksiin kohdistuvasta kerronnasta, on mahdollista löytää viitteitä niistä tekijöistä, jotka ovat vaikuttaneet siihen, miksi ja miten kertojat kertovat. Lähtökohtana on ennen kaikkea Jerome Brunerin (esim. Bruner 1986; 1991) hahmottelema ajatus siitä, että ihmiset käsittelevät todellisuuksiaan sellaisten narratiivisten prosessien avulla, jotka tuottavat sekä mentaalisia, sisäisiä, että kommunikoituja kertomuksia. Tämä pohjustaa näkemystä siitä, että yksilöiden minäkäsityksen ohella myös todellisuuskäsitykset muodostuvat kerronnallisesti, elämästä ja maailmasta kertomalla.

Kiinnostus vuoden 1918 sodan kokemusmaailmaa kohtaan virisi minussa lukioikäisenä, kun luin Väinö Linnan romaanitrilogian Täällä Pohjantähden alla. Vasta tapa, jolla Linna kuvaa Akseli Koskelan ja hänen perheensä raskaita vaiheita sodan lopussa ja sodan jälkeen, avasi silmäni sodan traagisuuteen, toisin kuin aiheen pintapuolinen käsittely historian tunneilla yläasteella. Arvelen, että kyseisellä romaanisarjalla on ollut samanlainen vaikutus moniin muihinkin, etenkin ilmestymisaikanaan. Enkä yhtään ihmettele, miksi juuri se vilkastutti vuoden 1918 sotaa koskevan keskustelun ja nosti sodan erilaiset tulkinnat jälleen kansankunnan huulille. Myöhemmin luin isoisäni omaelämäkerrasta, että Linnan romaaneilla oli keskeinen vaikutus siihen, että lapsena Vapaussodan historiaa ahminut pappi ymmärsi sen, että on olemassa muitakin totuuksia kuin vallanpitäjän totuus. Romaanihahmo Akseli Koskela ei muistini mukaan puhu Linnan romaaneissa juurikaan, jos lainkaan, sotakokemuksistaan kotiin päästyään, vaan kanavoi tunteensa fyysisen työn tekoon.

Vaikeista asioista onkin vaikea puhua, saati kirjoittaa. Vaikenemisen ja juhlistamisen ääripäiden ohella vuoden 1918 sotaa on kuitenkin käsitelty erittäin laajasti historiallisten tarinoiden ja kirjallisen kokemuskerronnan avulla. Sodan ajankohta heti itsenäistymisen jälkeen ja sen yksiselitteinen lopputulos – valkoisten selvä voitto – vaikuttavat lähtemättömästi siihen, miten ja mitä sodasta on kerrottu, niin suullisesti kuin kirjallisestikin. Sodan jälkeisinä vuosikymmeninä sodan historiallisia tulkintoja hallitsivat sodan voittajat, jotka myös kirjoittivat sodasta ahkerasti. Valkoisen osapuolen laajamittainen ja systemaattinen sodan käsittely ja juhlistaminen 1920- ja 1930-luvuilla on nykyperspektiivistä nähtävissä toimintana, joka sekä artikuloi että konstruoi valkoisten ideologiaa ja ideologista yhtenäisyyttä. Sodan valkoisia rivimiehiä kehotettiin kirjoittamaan kokemuksistaan sodassa, historiallisen tiedon ja sodan muistojen tallentamiseksi. Tämä tarjosi mahdollisuuden sodan kokemusten kertaamiseen, jäsentämiseen ja käsittelyyn yksilötasolla ja sellaisesta asemasta käsin, jossa oma ideologia ja toiminta sodassa tukivat toisiaan. Nämä nähtiin lisäksi itsestäänselvästi perusteltuina, asioina joita ei tarvitse selittää pitkällisemmin kerronnan kohdeyleisölle. Sodan punaiselle osapuolelle samankaltainen laajamittainen mahdollisuus avautui vasta 1960-luvulla, yhteiskunnallisten muutosten ja ajan kulumisen myötä. Tämä osapuolten välinen ajallinen ero aineiston laajassa tuottamisessa näkyy nykypäivänä arkistoihin tallennetuista aineistosta ja luo myös tietynlaisia rajoitteita vuoden 1918 sotaan osallistuneen sukupolven sotaa koskevan kokemuskerronnan tutkimiseen pitkäaikaisena ja dynaamisena prosessina.

Monivaiheinen tutkimusprosessi

Väitöstutkimukseni sai alkunsa kandidaatin tutkielmastani, jossa tutkin amatöörimäisesti vuoden 1918 sodan kerronnasta välittyviä kulttuurisia ja maailmankatsomukseen viittaavia ilmauksia. Jatkoin samalla linjalla pro gradu -tutkielmassani ja siten myös väitöskirjani lähti liikkeelle siitä kiinnostuksesta, jota koin vuoden 1918 sodan kokeneiden yksilöiden kokemuksia, heidän maailmankatsomuksiin viittaavia sodan selityksiä ja yksilöiden kulttuurisia taustoja sekä ennen kaikkea edellä mainittujen yhteyksiä kohtaan. Väitöskirjatutkimuksen edetessä tutkimuskysymysten kannalta yhä keskeisempään rooliin nousi se, miten kirjallisesti kertominen sotaan liittyvistä kokemuksista on toiminut näiden kokemusten käsittelyn – läpikäymisen, artikuloinnin ja ymmärtämisen – välineenä. Kuitenkin kiinnostukseni kerronnasta erottuviin ideologisiin ja kulttuurisiin ilmaisuihin säilyi. Lopulta väitöskirjani tutkimuskysymys muodostuikin osin päällekkäisestä vyyhdistä, joka sisältää kysymykset siitä, miten aineistoni kertojat kuvaavat sotaa teksteissään, miksi he kirjoittavat sodasta ja kenelle he kirjoittavat, miten kertojat viittaavat sosiaalisin tekijöihin ja kulttuuriseen tietoon sodan kuvaamisen ja kokemusten käsittelyn yhteydessä, ja vielä miten kertojat selittävät sotaa maailmankatsomustensa pohjalta ja minkälaisia subjektiivisia, kokemuspohjaisia ja ideologisia sodan ymmärrysmalleja kerronnasta erottuu.

Näiden tutkimuskysymysten prototyypit mielessäni suuntasin arkistoihin väitöstutkimuksen alkutaipaleella ja aloin lukea sotaa koskevia tekstejä. Niiden lisäksi tutkimusaineiston muodostamisen taustalla vaikutti kaksi lähtökohtaa: ensinnäkin etsin eri arkistoista tekstejä, joissa korostuu henkilökohtainen ote, toisin sanoen omista kokemuksista, ajatuksista ja tunteista kertominen, ja toiseksi pyrin myös muodostamaan aineiston, jonka kertojat olivat vuonna 1918 eri-ikäisiä, erilaisista sosiaalisista taustoista ja eri puolilta Suomea. Pyrin myös muodostamaan aineiston, jossa ilmaisun toistuvat piirteet ovat muodollisesti erilaisia. Tämän vuoksi otin aineistooni sekä muistelma- että päiväkirjatekstejä. Osa näistä teksteistä oli minulle tuttuja jo kandidaatin tutkielman kirjoittamisen ajalta. Halusin sisällyttää ne väitöskirjaani sen takia, että koin näkeväni niissä tietynlaisia sisällön ja ilmaisun tasoja. Näiden tavoittaminen oli seurausta kymmenistä lukukerroista ja tekstien merkitysten miettimisestä. Jälkikäteen olen usein miettinyt, olisiko tutkimusprosessi ollut suoraviivaisempi ja myös tutkimuksen tulokset merkittävämpiä, mikäli olisin valinnut aineistooni tekstejä, joiden sisältö ja ilmaisu olisivat samankaltaisempia, esimerkiksi vain muistelmatekstejä. Toisaalta aineiston monipuolisuus tekee siitä myös monisärmäisen. Tosin näitä särmiä on ollut joskus vaikea tavoittaa ja kuvata verbaalisti. Aineiston muodostamiseen vaikutti myös se, että henkilökohtaisella otteella pian sodan jälkeen kirjoitettuja punaisten muistelmia oli hyvin vaikea löytää. Tämä vaikutti osaltaan siihen, että päätin sisällyttää aineistooni sekä muistelmia että päiväkirjoja.

Vaikka tutkimukseni johdatti minua syvälle kokemusten ja kerronnan teoreettisiin maailmoihin, olen tutkimusprosessin alusta saakka ollut kiinnostunut ennen kaikkea kahdesta vuoden 1918 sodan kokemiseen ja tulkitsemiseen liittyvästä, toisiinsa läheisesti kietoutuvasta aspektista: ensinnä, minkälaisen kulttuurisen ja ideologisen tiedon varassa aikalaiset tulkitsivat sotaa? Toiseksi, miten ja missä määrin sodan tulkintamalleissa yhdistyy subjektiivinen ja kulttuurinen tieto? Tämä kiinnostus on ohjannut teoreettista työskentelyäni. Tutkimuksen alussa paneuduin ennen kaikkea maailmankuvan ja maailmankatsomuksen käsitteisiin, sillä näin – ja yhä näen – nämä käsitteet parhaana nimittäjänä sille, minkälaisen kuvan yksilöt rakentavat maailmoistaan ideologisen tiedon avulla. Tämän jälkeen syvennyin siihen, mitä tarkoittaa kulttuurinen, jaettu tieto. Viimeinen suuri teoreettinen etappi oli pureutua siihen, mikä on kokemus, ja miten kokemuksista kerrotaan muille. Läpi kaikkien näiden vaiheiden pyrin lukemaan myös mahdollisimman paljon teoreettista kirjallisuutta narratiiveista. Nähdäkseni tämä käsitekimppu – kokemus, kerronta, kulttuurinen tieto, maailmankuva ja maailmankatsomus – on näkökulmani kannalta keskeinen. Tämän vuoksi koin tutkimusprosessin alusta alkaen, että näiden käsitteiden tarkastelu ja myös määrittely on välttämätöntä. Olen usein kokenut lievää turhautumista, kun näitä käsitteitä – samoin kuin käsitettä kulttuuri – ei pohdita ja problematisoida kovinkaan usein kulttuurintutkimuksen alan erilaisissa tutkimuksissa, vaikka niitä muuten viljellään laajasti. Vaikka teoreettiset pohdinnat johtavatkin helposti eklektismiin ja liian laajoille kierroksille, olen kokenut tutkimukseni alusta lähtien tärkeänä sen, että taustoitan ja määrittelen itselleni ja lukijalleni ne käsitteet, jotka olen sisällyttänyt teoreettiseen viitekehykseen.

Yksilön maailmankuva on mielestäni luonnon, ihmisten ja kulttuurin alkuperää ja luonnetta koskevien perusoletusten ja niihin pohjautuvien perusarvojen järjestelmä. Yksilön maailmankatsomus on puolestaan tiedon järjestelmä, jonka komponentit pohjautuvat yksilön maailmankuvaan ja laajemmin sen taustalla vaikuttaviin ideologisiin diskursseihin. Se muodostuu tiedosta, jota yksilö aktiivisesti ja tiedostavasti valikoi ja muokkaa elämänsä ja sen olosuhteiden selityksiksi. Kulttuurinen tieto on kollektiivista ja sosiaalista tietoa, tietyn kulttuurin jäsenien jakamaa tietoa maailmasta. Se muodostuu ja välittyy sosiaalisessa interaktiossa ja merkitysten muodostamisen yksilöllisissä ja kollektiivisissa prosesseissa. Kulttuurinen, jaettu tieto, joka kohdistuu historiaan elettynä, koettuna ja tulkittuna menneisyytenä, rakentuu kollektiivisen muistamisen prosesseissa. Kokemus on kognitiivisen prosessin tuottama mentaalinen representaatio; mieleen tallentunut tieto siitä, mitä on tapahtunut ja miltä se on tuntunut. Kokemus tietystä asiasta muodostuu spesifissä kontekstissa tapahtuvana toimintana ja tiedostettujen elämysten aistimisena, tuntemisena ja ajattelemisena. Kokemusten sisältöihin ja sävyihin vaikuttavat myös emootiot, erilaiset biologiset, keholliset ja kemialliset reaktiot, sekä tunteet eli tiedostetut emootiot.

Tavoittaakseni aineistoni tekstien viittauksia kulttuuriseen ja ideologiseen tietoon, konstruoin käsitteen kerronnan sosiokulttuurinen jäsentäminen. Pyrin sen avulla tiivistämän sitä, miten ja miksi omaelämäkerrallisessa, omakohtaisiin kokemuksiin kohdistuvassa kerronnassa viitataan jaettuun tietoon, niin sen kiteytyneisiin muotoihin kuin sen muodostamiin laajoihin viitekehyksiin. Samalla käsitteestä muodostui metodinen apuväline, jolla kuvata niitä kerronnan sisältöjä ja viittaussuhteita, joihin pyrin keskittymään analyysissani.

Tutkimus sisältää kaksi analyyttista osiota, jotka molemmat koostuvat erilaisten kerronnallisten ilmiöiden tarkastelusta. Näin molemmat osiot ovat ikään kuin kerrostuneita, ja osin päällekkäisiäkin. Ensin tarkastelin tekstien kerrontaintentioita ja kerrontaotteita sekä aineiston teksteihin sisältyvää kerronnan sosiokulttuurista jäsentämistä; sitä, miten kertojat viittaavat kulttuuriseen tietoon ja kuvaavat sosiaalisia tekijöitä. Sitten tarkastelin tekstien sisältämiä kerrontastrategioita, kerronta-ajan vaikutusta kerrontaan, kokemusten kerronnallista esittämistä ja lopuksi vielä sitä, miten kerronnan sosiokulttuurinen jäsentäminen ja teksteistä erottuvat sodan ymmärrysmallit heijastavat kertojien maailmankatsomusten ominaispiirteitä vuoden 1918 sodan osalta. Löysin aineistoni 12 tekstin joukosta 5 eri kerrontastrategiaa. Nimesin strategiat seuraavasti: 1) arki- ja tunnepainottunut, reflektiivinen kirjoittaminen, 2) havainnoiva, paikallishistoriallinen elämäkerronta 3) marginalisoitujen historiakäsitysten ja kokemusmaailmojen välittäminen ja käsittely 4) vapaussodan historiakäsitysten konstruointi ja välittäminen ja 5) elämänhistorian affektiivinen konstruointi ja välittäminen.

Kerronta, elämänhistoria ja kulttuuri

Monialainen ja kieltämättä myös polveileva analyysi valottaa vuoden 1918 sodan kokemusten kerronnallista käsittelyä tutkimukseen valitsemieni, hyvin erilaisten aineistojen osalta ja siten tuo esiin myös vuoden 1918 sodan henkisiä ja fyysisiä vaikutuksia yksilöiden elämään. Tutkimus osoittaa, että kokemusten omaelämäkerrallinen, kerronnallinen käsittely on jatkuvaa ja luonteeltaan dialogista, reflektiivistä ja tavoitesidonnaista – ihminen muuttuu läpi elämän, ja samalla muuttuu myös suhde omiin kokemuksiin. Aika voi kullata muistot ja parantaa haavat, mutta toisaalta myös palauttaa mieleen kivuliaat kokemukset ja omat epäonnistumiset. Havaitsinkin, että vuoden 1918 sodan kokemusten kerronnallisen käsittelyn tapaan vaikuttaa keskeisesti kerronta-aika: miten paljon aikaa on kulunut kerrotuista kokemuksista ja miten ja missä määrin kertojat ovat kyenneet prosessoimaan – toisin sanoen artikuloimaan, kertaamaan ja analysoimaan – kokemuksiaan ja tunteitaan mentaalisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti.

Kerronta tapahtuu ajassa ja paikassa, ja sekä kerronnan sisältöön että muotoon vaikuttaa laajasti kerronta-ajan historiallinen konteksti, niin yleisellä tasolla – yhteiskunnallisten ja kulttuuristen tekijöiden muodossa – kuin yksilötasollakin, elämänhistoriallisesti. Etäisyys koettuihin tapahtumiin määrittää myös sitä tutkimuksesta selvästi esiin tulevaa, myös kerronnan tyylipiirteisiin ja funktioihin kytkeytyvää eroa, joka piirtyy päiväkirjojen ja muistelmatekstien välille: päiväkirjassa koetut kokemukset ovat lähellä ja kerronta keskittyy kokemusten herättämiin tunteisiin, kun taas muistelmateksteissä elämänhistoriallisten ja historiallisten syy-seuraussuhteiden tunteminen määrittää vahvasti kokemusten käsittelyä. Tämän vuoksi päiväkirjat paljastavat paljon siitä, miltä kokemukset ovat tuntuneet ja minkälaisia ajatuksia ne ovat kokemisen hetkellä herättäneet, kun taas muistelmatekstit paljastavat kertojiensa elämäntarinoita ja sisäisiä, mentaalisia tarinoita vuoden 1918 sodan kriisistä.

Tämän lisäksi havaitsin, että kokemusten kerronnalliseen käsittelyyn vaikuttaa keskeisellä tavalla koettujen kokemusten luonne, kertojan kulttuurinen tausta ja maailmankatsomus ja kerronnan kohdeyleisö. Nämä kaikki ohjaavat ja määrittävät kerronnan intentioita, sen syitä ja päämääriä. Kerronnan intentioiden ja kerronnan tyylilajin vaikutus näkyy siinä, miten tekstien kertojat konstruoivat narratiivista toimijuutta; miten he esittävät itsensä omaelämäkerrallisen subjekteina, toimijoina ja kokijoina tekstin kuvaamassa maailmassa. Kertojien kulttuuristen taustojen ja maailmankatsomusten osalta havaitsin, että valkoiset kertojat eivät juuri lainkaan kuvaa kulttuurisia ja sosiaalisia taustojaan, vaan korostavat vuoden 1918 sodan ideologista luonnetta ja oman osapuolen nationalismia, mikä sodan kontekstissa tarkoittaa ennen kaikkea antivenäläisyyttä. Kaikki punaiset kertojat identifioituvat työväenliikkeeseen ja kuvaavat laajemmin sosiaalisia ja kulttuurisia taustojaan. Työläisidentiteetin luonne vaihtelee kuitenkin kertojien kesken: joillakin on kyse yksinkertaisesti eletyn elämän määrittämästä, korostetun sosiaalisesta suhteesta toisiin ihmisiin, kun taas jotkut kertojat identifioituvat työväenluokkaan edellä kuvatun “yhteiskuntakokemuksen“ ohella myös teoreettisesti, sosialistisen yhteiskuntakäsityksen muodossa.

Vaikka olen kyennyt, jopa itseäni yllättävällä tavalla, etäännyttämään itseni aineistoni kertojista ja heidän traagisista kokemuksistaan sodassa, koko tutkimusprosessin ajan on mielessäni ollut se, miten onnekas olen, kun en ole kokenut sotaa. Toivonkin, että tutkimukseni voisi toimia muistutuksena siitä, miten tuhoisia sodat, niin sisäisiä kun ulkoista vihollista vastaan, ovat niin yhteiskunnallisesti, kulttuurisesti kuin yksilötasollakin, fyysisesti ja psyykkisesti. Toivon hartaasti, että saan elää elämäni loppuun kokematta sotaa, ja mikäli saan, olen onnekas.

McKeough, Andreas 2017: Kirjoittaen kerrottu sota. Tutkimus vuoden 1918 sodan kerronnallisesta käsittelystä omaelämäkerrallisissa teksteissä. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Helsinki 2017, 345 s. [https://helda.helsinki.fi/handle/10138/174000]

 

Kirjallisuus

Bruner, Jerome 1991: Acts of Meaning. Harvard University Press, Cambridge, Massachusets.

Bruner, Jerome 1986: Actual Minds, Possible Worlds. Harvard University Press, Cambridge, Massachusetts.

 

FT Andeas McKeough työskentelee opettajana Tartossa

Akateemikko Arvo Krikmann (1939–2017) muistoissamme

Arvoituksellinen paremiologi

Outi Lauhakangas ja Liisa Granbom-Herranen

 

Varhain aamulla 27. helmikuuta 2017 poistui joukostamme vaikean sairauden murtamana yksi Viron maineikkaimmista ja kansainvälisesti tunnetuimmista folkloristeista, lyhytmuotoisen folkloren ja huumorin tutkija akateemikko Arvo Krikmann.

Krikmannin (1939–2017) kotiseutu oli Avandusen kunnan Pudiveren kylässä Virumaalla, josta hän lähti koulutietä jatkamaan Väike-Maarjaan ja lopulta Tarton yliopistoon. Hän valmistui 23-vuotiaana tehtyään diplomityönsä kansanhuumorista. Vuoteen 1972 mennessä hän oli jo työskennellyt Eesti Kirjandusmuuseumissa kansanrunouden osastolla ja Viron tiedeakatemiassa Kielen ja kirjallisuuden instituutissa. Lisensiaatintyö käsitteli sananlaskujen sisällön ja niihin liittyvän maailmankuvan tutkimuksen ongelmia.

”Liisa Kümmel and the folklore collector Arvo Krikmann in 1963. Photo by H. Kokamägi. ERA, Foto 6689.” Eesti Kirjandusmuuseum.

Neuvostoajan nöyryytysten ja yksipuolisen tiedonvälittämisen kokeneena Krikmann uskoi painetun sanan pysyvyyteen. Väitöskirjakin sai odottaa itsenäisyysaikaa. Vuonna 1997 Viron tiedeakatemian jäseneksi nimitetty Krikmann väitteli vuonna 1998, väitöskirjan otsikko oli Sissevaateid folkloori lühivormidesse. 1, Põhimõisteid, žanrisuhteid, üldprobleeme (Lyhytmuotoisen folkloren tarkastelua I: Peruskäsitteistä, genresuhteista, yleisistä ongelmista, Tartto 1997). Krikmannin asennetta kuvaa kirjan nimeäminen ensimmäiseksi osaksi. Poikkeuksellinen tekijä huomattiin ja huomionosoituksia alkoi tulla: ulkomaisia ja kotimaisia kunniajäsenyyksiä, kuten International Society for Folk Narrative Researchissa, International Assosiation of Paremilogyssa sekä Emakeele Seltsissä. Lisäksi hän oli Proverbium julkaisun toimituskunnan jäsen. Elämäntyöstään hän sai tunnustuksena Valkoisen tähden III luokan ansiomerkin vuonna 1998, Viron tiedepalkinnon vuonna 1999, Baltic Assamblen tiedepalkinnon vuonna 2004, Eesti Kultuurkapitalin vuosipalkinnon vuonna 2004 ja Kalevalaseuran tunnustuspalkinnon 2013. Täyttäessään 75 vuotta vuonna 2014 Krikmann vastaanotti Viron tiedeakatemian Paul Aristen -mitalin sekä arvostetun Ferdinand Johann Wiedemannin kielentutkijan tunnustuspalkinnon.

Voimme kuvitella, että Krikmann, joka esitteli itsensä Krikuna (etunimen Arvo käyttö oli rajattu vain lähimmille sekä laulettaessa suomeksi ’Arvon mekin ansaitsemme’), oli ensikertalaisen kohtaamana jopa vaikeasti lähestyttävä. Hänessä oli sekä karismaa että nöyrää ujoutta. Kriku piti aina huolellisesti valmisteltuja esitelmiä – englanniksi tai venäjäksi kirjoitettuja sitten kun alkoi lopulta käydä kansainvälisissä konferensseissa Neuvostoliiton hajottua ja Viron otettua takaisin valtiollisen itsenäisyytensä. Sananlaskututkimuksen eli paremiologian, fraseologian ja huumorintutkimuksen tapaamisissa häntä ihailtiin ja arvostettiin. Krikmannin ajatus- ja käsitekehitelmistä ei ollut helppo saada otetta. Siksi ne kiehtoivatkin.

1990-luku oli tuonut myös tietokonelingvistiikan Krikmannin erityisalaksi. Hänen kiinnostuksensa kohdistui erityisesti lyhytmuotoiseen folkloreen, maantieteellisen levinneisyyden problematiikkaan, kansanhuumoriin ja näiden osa-alueiden teorioihin ja metodologiaan. Sananlaskujen semantiikka, kognitiivinen kielentutkimus ja folkloristiikan peruskysymykset johtivat hänet kontekstikysymyksiin. Niinpä Krikmann oli Viron ensimmäinen Internet-aineistojen tutkija. Hän julkaisi Eesti Kirjandusmuuseumin kustantamana vuonna 2004 viroksi, venäjäksi ja englanniksi pitkälti venäläisiltä nettisivuilta kootun aineiston Netinalju Stalinist (2004), nettihuumoria Stalinista.

Artikkelissaan ”On the Hypervariability of Some Fixed Expressions on the Internet” Krikmann tiivisti ajatuksiaan Internetin tuomista mahdollisuuksista folkloristiikalle:

Internet is not only a natural, spontaneous, archive and collection of folklore, but also – or primarily – a natural field of contemporary folkloric communication, which has stored and will continue to store and retain each single actualization of so-called speech genres of folklore. In order to understand which of the thousands of actualizations of hypervariable Internet proverbs were intended to be seriously didactic, or undoubtedly funny, or were meant to fulfill some pragmatic functions of advertisements, etc., there is probably no other way than to get closely familiarized with thousands and thousands of contexts. (…) (Krikmann 2015: 227.)

Ilmiasultaan Krikmann oli jyrkkiä kommentteja murahteleva akateemikko ja huumorintutkija, joka kulki mieluiten anonyyminä tai korkeintaan ”Krikuna” farkkutakissaan, sillä hän inhosi hierarkioita ja pokkurointia. Kun tietojen tehokäsittely eli digitaalinen aika alkoi Virossa mesenaatti George Sorosin suurlahjoitusten vauhdittamana, Kriku oli ensimmäisten joukossa soveltamassa voimallisesti uusimpia tekstinkäsittely- ja tietokantaohjelmia käyttäen hyväksi tehokkaita prosessoreja. Hän tehtaili kielen ainesten levinneisyyskarttoja ja jakaumia ja sai Eesti Keele Instituudissa ja Eesti Kirjandusmuuseumissa kollegojen kesken pian lempinimen Makro-Kriku. Työhuoneensa seinälle hän oli ripustanut ajatuksen ”Laisk teeb makro, virk klõpsib nädal aega” (Laiska laatii makron, kun ahkera naputtelee koko viikon).

Krikun ansiosta myös Suomessa käynnistyi ja toteutui kunnianhimoinen SKVR:n digitointihanke, muistelee tutkija Jukka Saarinen:

Tärkein yhteistyöni Krikun kanssa koski Suomen Kansan Vanhojen Runojen digitointia. SKVR-tietokannan olemassaolosta saamme kyllä pitkälti kiittää Krikua. Ilman hänen organisointikykyään ja ihmeellisiä makrojaan työn toteuttaminen olisi vienyt huomattavasti kauemmin, eikä lopputulos olisi niin tasokas kuin se nyt on. Kriku organisoi ja johti Tartossa teoksen skannauksen ja tekstintunnistuksen vuosina 1999–2001. Kun perustyö oli tehty, hän huolehti itse runotekstien rakenteistamisen toiveittemme mukaisesti. Tekstinkäsittelyohjelman makroilla hän muovasi aineiston sellaiseen muotoon, että siitä voitiin tehdä tietokanta. Työn aikana keskustelimme usein puhelimitse siitä, miten joku yksityiskohta pitää tehdä. Hän tunsi aineiston ja tavoitteemme niin hyvin, ettei minun tarvinnut koskaan juurta jaksain selitellä asioita. Hänellä oli aina ehdotus tai vaihtoehtoja, joista sain valita. (Jukka Saarinen, SKS, 24.3.2017)

Krikmann oli pienfolkloren alan ehdoton guru ja Tarton yliopiston ylimääräisenä professorina hän loi vankan perustutkimuspohjan tulevillekin tutkijoille. Tiedepolitiikka tai pikemminkin humanististen tieteiden tunnetuksi tekeminen ja yhteydet ulkomaisiin kollegoihin olivat Krikmannille tärkeitä. Hän ehti kirjoittaa yksin ja yhdessä toisten kanssa yli kaksisataa julkaisua ja oli monen virolaisen ja ulkomaisen tiedeorganisaation, toimituskunnan, johtoryhmän sekä tiedeneuvoston jäsen. Krikmann oli Akadeemilise Rahvaluule Seltsin, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, Kalevalaseuran ja Academia Scientiarum et Artium Europaean jäsen. Vuosina 1980–1988 ilmestyivät Viron sananlaskut, Eesti vanasõnad I-V, jossa Krikmannin työryhmään kuuluivat Anne Hussar ja Rein Saukas. Vuosina 2001–2013 Krikmann työryhmineen sai valmiiksi arvoitusten julkaisutyönsä Eesti mõistatused I-III1-2.

Tähän kahdenkymmenen vuoden aikaväliin osuvat myös hänen itämerensuomalaisten sananlaskujen vertailuhankkeiden yhteistyönsä suomalaisten sananlaskututkijoiden kanssa. Tätä aikaa Kriku itse muisteli paljon; hänen kertojan taitonsa pääsivät esiin tarinoissa kahvipaketeista monisteiden joukossa ja kirjojen kopioista. Virolais-suomalaisen sananlaskuhankkeemme työnimenä oli Proverbia Septentrionalia II, sillä se oli jatko-osa akateemikko Matti Kuusen johtamalle vuonna 1985 FFC-sarjassa julkaistulle itämerensuomalaisten sananlaskujen vertailututkimukselle.

Tällä kertaa hanke oli käynnistetty Krikmannin aloitteesta 1990-luvun puolivälin tienoilla ja se toteutettiin Akatemia-hankkeena Suomessa ja Virossa. Suomessa hanketta suunnittelivat ja ohjasivat professori Pentti Leino, FT Pekka Hakamies ja FL Kari Laukkanen. Tietokantaa rakensivat silloiset maisterit Outi Lauhakangas ja Eija Hukka. Uusi tutkimus oli entistä yksityiskohtaisempi ja sitä varten käytiin läpi arkistoaineistot toisintoineen ja pitäjäkohtaisine jakaumineen. Jättiaineiston kirjallinen julkaiseminen nousi kynnyskysymykseksi hankkeen päätösvaiheessa. Täydellisyyden tavoittelun motiivina Krikmannilla oli tieteellisesti tarkan ja rehellisen analyysin tuottaminen.

Krikmannin ehdottomuus näkyy tavassa, jolla hän vastasi artikkelipyyntöön professori Wolfgang Miederin 70-vuotispäivän kunniaksi suunnitellun kansainvälisen juhlajulkaisun toimittajille.

(…) Tavira-artikkelini on pelkkä kalpea varjokuva amerikkalaisten sananlaskujen todellisesta määrästä ja muotojen moninaisuudesta. Pyydän, että tutustuisitte oheiseen luonnosvaiheessa olleen työni fragmenttiin, joka on huomattavasti artikkelia laajempi. Se perustuu Miederin teokseen Dictionary of American Proverbs. (…) Alkuosa on vielä hyvin yksityiskohtainen, mutta imperatiiviosuus on pinnallinen ja alustava. Sama koskee sitä seuraavaa luokitusta. Kysymys on siis yleisesti ottaen toivottoman keskeneräisestä kokonaisuudesta, sillä valtava määrä poikkeuksia ja esitettyjä monitahoisempia sananlaskumuotoja on jäänyt huomiotta.[1]

Kriku oli sydämellinen ystävä ja elämän komiikan tunnistava viisas ihminen. Huumori kantoi ajoittaisen surumielisyydenkin yli. Itsekritiikki oli niin armotonta ja yliampuvaa, että se tuli usein tulkituksi huumorin viljelynä. Muulla kuin rakkaalla äidinkielellä kirjoittaminen oli Krikulle välttämätön väline. Venäjä, englanti ja suomikin sujuivat, vaikka yksityiskirjeissä hän valitti kirjoittavansa ”sikasuomeksi”. Sitäkin enemmän hän nautti omalla kielellään leikittelystä ja lukijoiden huumorintajun koettelusta. Näin hän kuvaa itseään:

Kuin sumun läpi alan hahmottaa, että Krikusta on tullut tai on tulossa kansainvälinen paremiologinen ongelma: hän pyrkii käyttäytymään vallattomasti asemassa, jossa pitäisi käyttäytyä arvokkaasti. [Hakkan justkui läbi udu taipama, et Krikust on saanud või saamas rahvusvaheline parömioloogiline probleem: ta püüab käituda ebaväärikalt olukorras, kus tuleks käituda väärikalt.][2]

Joskus tuli kysyttyä, että mitenkäs tarkkaan meidän näitä itämerensuomalaisia sananlaskutyyppejä on oikein tarkoitus analysoida. Oliko tutkija Kari Laukkasen perinpohjainen lähestymistapa meille hieman liian epärealistinen tavoite? “Se on optimaalinen!” tokaisi Kriku ja pyörähti tupakkatauolle.

 

Kirjallisuus

Krikmann, Arvo 2015: On the Hypervariability of Some Fixed Expressions on the Internet. – Christian Grandl and Kevin J. McKenna in cooperation with Elisabeth Piirainen and Andreas Nolte (ed.), Bis dat, qui cito dat. Gegengabe in paremiology, folklore, language, and literature. Honoring Wolfgang Mieder on his seventieth birthday. New York: Peter Lang, 215–228.

Krikmann, Arvo (toim.) 2004: Netinalju Stalinist. Internet-anekdoty o Staline. Internet humour about Stalin. Tartu: Eesti Kirjandusmuuseum.

Krikmann, Arvo & Sarv, Ingrid (toim.) 1988: Eesti vanasõnad IV. Tallinna: Eesti Raamat.

Krikmann, Arvo & Sarv, Ingrid (toim.) 1985: Eesti vanasõnad III. Tallinna: Eesti Raamat.

Krikmann, Arvo & Sarv, Ingrid (toim.) 1983: Eesti vanasõnad II. Tallinna: Eesti Raamat.

Krikmann, Arvo & Sarv, Ingrid (toim.) 1980: Eesti vanasõnad I. Tallinna: Eesti Raamat.

Krikmann, Arvo & Saukas, Rein (toim.) 2014: Eesti mõistatused III:2. Paralleelide register I. Tartu: Eesti Kirjandusmuuseum.

Krikmann, Arvo & Saukas, Rein (toim.) 2012: Eesti mõistatused III:1. Tartu: Eesti Kirjandusmuuseum.

Krikmann, Arvo & Saukas, Rein (toim.) 2002: Eesti mõistatused. II. Tartu: Eesti Keele Sihtasutus.

Krikmann, Arvo & Saukas, Rein (toim.) 2001: Eesti mõistatused. I. Tartu: Eesti Keele Sihtasutus

Kuusi, Matti et al. 1985: Proverbia Septentrionalia. 900 Balto-Finnic Proverb Types with Russian, Baltic, German and Scandinavian Parallels. FFC 236. Helsinki: Suomalainen tiedeakatemia.

 

VTT Outi Lauhakangas ja KT Liisa Granbom-Herranen ovat akateemikko Arvo Krikmannin suomalaisia paremiologikollegoja.

 

[1] Ote on alun perin englanniksi kirjoitetusta kirjeestä. Kirjeessä viitataan Krikmannin kirjoittamaan Portugalin Taviran ICP2010-paremiologikollokvion vuosijulkaisun artikkeliin ”An attempt at multidimensional structural classification of American proverbs”, Tavira 2011.

[2] Ote Arvo Krikmannin viroksi kirjoittamasta pitkästä kirjeestä Outi Lauhakankaalle. Tartto 2009.