Category Archives: Elore 2/2015

Puhuttelevia katseita modernisoituvan yhteiskunnan varjoihin

Ahlbeck, Jutta, Lappalainen, Päivi, Launis, Kati, Tuohela, Kirsi & Westerlund, Jasmine (toim.) 2015: Kipupisteissä. Sairaus, kulttuuri ja modernisoituva Suomi. Turku: Utukirjat. 306 sivua.

Anna Kinnunen

 

1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun modernisoituvalla Suomella oli Januksen kasvot: toisaalta positiiviset ja edistysuskoiset, toisaalta synkät ja toiseuttavat. Yhteiskunnan vaurastuminen loi uudenlaista hyvinvointia, mutta samanaikaisesti yksilö leimattiin herkästi epäsopivaksi, mikäli hän oli esimerkiksi sairautensa vuoksi kykenemätön työntekoon. Naisten kohdalla arvottava katse suuntautui erityisesti niihin, joiden ei katsottu asettuvan normatiivisen naiseuden perhekeskeisiin muotteihin. Tämä modernisoituvan yhteiskunnan marginalisoiva varjopuoli ja siihen liittyvät inhimilliset tunteet ja kokemukset ovat tarkastelun keskiössä artikkelikokoelmassa Kipupisteissä. Sairaus, kulttuuri ja modernisoituva Suomi (2015), jonka toimittamisesta ovat vastanneet Jutta Ahlbeck, Päivi Lappalainen, Kati Launis, Kirsi Tuohela ja Jasmine Westerlund.

Kipupisteissä on tervetullut teos. Suomalaisen yhteiskunnan murroskausi 1800–1900-lukujen vaihteessa on toki tutkittu kenttä, myös terveyden ja sairauden yhteiskunnallisten kytkösten kannalta, mutta teoksessa käytetään uudenlaisia aineistoja verrattain tuoreesta, monitieteisestä näkökulmasta tarkastellen. Teos sisältää kahdeksan artikkelia, joissa analysoidaan monentyyppisiä, 1870–1940-luvuille ajoittuvia kotimaisia aineistoja: kaunokirjallisuutta ja kuvataidetta, omaelämäkertoja ja kirjeitä, potilasasiakirjoja ja ruumiinavauspöytäkirjoja. Tarkasteltujen aineistojen luonne yhdistettynä modernisaation nurjat puolet huomioivaan näkökulmaan keskittää katseen muun muassa mielisairaisiin, itsemurhan tehneisiin ja pitkään toisen sukupuolen edustajiksi määriteltyihin naisiin, ihmisiin, joiden mahdollisuudet saada äänensä kuuluville ajan yhteiskunnassa olivat rajalliset, usein olemattomat. Tämänkaltaista tutkimusta on viime aikoina tehty sekä Suomessa (esim. Harjula 1996; Ahlbeck-Rehn 2006) että ulkomailla (esim. Johannisson 1994), mutta sille on edelleen tilausta ja tilaa; niin monta kertaa ehdittiin marginaalien kokemukset nykyistä edeltävässä tutkimuksessa sivuuttaa.

Artikkeleita nivoo yhteen kontekstualisoiva lukutapa sekä ennen kaikkea luokan ja sukupuolen käsitteet. Monet ajan merkittävistä sairauden ja terveyden rajankäyntiä koskevista puheenaiheista kiinnittyivät naissukupuoleen ja alempiin yhteiskuntaluokkiin. Kuten toimittajaviisikko teoksensa avaavassa johdanto-osuudessa kirjoittaa, osa kyseisenä aikakautena muotoilluista uusista diagnooseista oli selkeästi sukupuolitettuja ja feminiiniseen kehoon kytkettyjä; tunnetuin esimerkki tästä lienee hysteria (s. 10–12). Lisäksi eritoten psyykkiset häiriöt uskottiin luokkasidonnaisiksi. Esimerkiksi melankolia nähtiin keski- ja yläluokalle tyypillisenä vaivana, erityisenä tunnetilana, joka edellytti kokijaltaan sellaista sensitiivistä herkkyyttä ja hienostuneisuutta, jota sivistymättömällä ja läpeensä ruumiillisella alaluokalla ei ollut (s. 19). Kipupisteissä-teoksessa kirjoittajat pyrkivät tarkastelemaan kriittisesti, mahdolliset ristiriidat tunnistaen, mitä tarkastellut aineistot paljastavat sairastamisen, naiseuden ja luokan kytköksistä 1800-luvun lopun ja toisen maailmansodan välisessä Suomessa.

Kipupisteenä mielen sairaus

Teoksen artikkelit seuraavat toisiaan satunnaisessa järjestyksessä ilman, että toimituskunta olisi ryhmittänyt tavalla tai toisella läheisimmin toisiinsa liittyvät tekstit peräjälkeen. Lukijana jäsensin tekstit mielessäni kahteen osioon: niihin, joissa psyykkinen sairastaminen nousee keskiöön, sekä niihin, joissa kyse on pikemminkin somaattisista sairauksista tai muista kehittyvän yhteiskunnan kipeistä kohdista, kuten alkoholismista. Toimittajakunta ei kuitenkaan itse ole halunnut tehdä jakoa fyysisen ja psyykkisen sairastamisen välille, sillä niiden rajat ovat aina olleet häilyvät. Henkinen tuska voi tuntua kipuna kehossa, ja vuosisadan takainen mielisairaanhoito myös usein etsi mielisairauksille somaattisia selityksiä (s. 9). Toimituskunnan näkemys on helppo ymmärtää, ja tapani ryhmittää teoksen artikkelit kahdeksi kokonaisuudeksi onkin ennen kaikkea seurausta omista, psyykkisen sairastamisen kulttuurisiin merkityksiin liittyvistä tutkimusintresseistäni (ks. Kinnunen 2013; Kinnunen 2015 [tulossa]).

Anu Salmela tutkii artikkelissaan naisten itsemurhien merkityksellistämistä vuosien 1869–1894 oikeudenkäyntipöytäkirjoja analysoiden. Kysymys itsemurhaajan mielentilasta oli tuomioistuinkäsittelyissä keskeisellä sijalla, sillä itsemurha dekriminalisoitiin vasta vuonna 1894. Siihen asti hautaustapa riippui itsemurhaan johtaneista syistä. Jos teko oli tehty mielenhäiriössä, ruumiin sai haudata tavanomaisin menoin, mutta jos näyttöä mielenvikaisuudesta ei ollut, hautaus toimitettiin ilman kirkonkellojen soittoa, saattoväkeä ja ruumissaarnaa. Artikkeli on aiheensa, näkökulmansa ja toteutuksensa puolesta erittäin kiinnostava ja perusteellinen, ja nostaisinkin sen esille teoksen helmenä. Salmela käy läpi tekstinsä huolellista dialogia aineistonsa ja aikaisemman tutkimuksen välillä, ja tarvittaessa hän myös perustellusti haastaa edeltäviä tulkintoja (ks. s. 113–114). Lisäksi artikkeli istuu erinomaisesti Kipupisteissä-teoksen kokonaisuuteen ja sen sairauden, sukupuolen ja luokan kytköksiä hahmottamaan pyrkiviin tavoitteisiin. Kirjoittaja muun muassa osoittaa, kuinka itsemurhia puineet tuomioistuimet tuottivat ja uusintivat käsityksiä sairaasta ja sairastuttavasta naisruumiista, jonka elimellisistä poikkeamista, kuten kohdun kystista, itsemurhaan johtaneiden psyykkisten häiriöiden syitä usein etsittiin.

Myös Kirsi Tuohelan ja Jutta Ahlbeckin teksteissä kipupisteenä on mielen sairastaminen. Tuohela tarkastelee kolmea varhaisinta löytämäänsä omaelämäkerrallista teosta, joissa psyykkinen sairastaminen on keskeisellä sijalla – esimerkkinä mainittakoon tiettävästi ensimmäinen suomenkielinen mielisairaalatarina, Aino Mannerin Viesti yöstä vuodelta 1935. Ahlbeck taas hyödyntää useita erityyppisiä arkistolähteitä, kuten poliisi- ja vankilaraportteja, lääkintöhallituksen päätöksiä, mielisairaaloissa laadittuja lääkärinlausuntoja ja kirjeitä. Aineistojensa avulla kirjoittaja seuraa yhden todellisen suomalaisnaisen elämäntarinaa, joka näyttäytyy lukijalle epäonnisena kertomuksena ajan ja yhteiskunnan kannalta vääränlaisesta, laitoksesta toiseen sijoitettavasta ja lopulta sterilisoitavasta naisesta. Sekä Ahlbeckin että Tuohelan analyyseissa mikro- ja makrotasot vuorottelevat onnistuneesti. Ahlbeck sitoo yksittäisen suomalaisnaisen vaiheet ajan degeneraatiodiskurssiin ja pelkoon erityisesti työväenluokkaisten naisten löyhästä moraalista kansakunnan fyysisenä ja henkisenä rapauttajana. Tuohela analysoi omaelämäkertoja ja niiden voimakasta uskonnollista kytköstä suhteessa ajan psykiatrisen hoidon linjoihin sekä jossain määrin myös mielen ja sielun käsitteiden välisistä suhteista esitettyihin tulkintoihin.

Naiseuden ahtailla rajoilla

Kipupisteissä-teoksen viisi muuta artikkelia kietoutuvat psyykkisen sairastamisen sijasta muihin modernisoituvassa Suomessa puhuttaneisiin kysymyksiin. Yksi olennaisista keskustelunaiheista oli avioliitto ja sen merkitys siveellisyyden perustana. Avioliitot ja niiden piirissä syntyneet lapset olivat tärkeitä kansakunnan tulevaisuuden ja oikeanlaisen moraalin välittymisen kannalta, mutta naisten kohdalla avioliiton myötä usein käynnistynyt raskauksien ja synnytysten jatkuva sarja rasitti terveyttä. Tämä usein sivuutettu avioliiton ja naisten hyvinvoinnin kytkös on esillä Maria Vainio-Kurtakon artikkelissa, jossa kirjoittaja tarkastelee kahden aatelisnaisen elämää pääasiassa naisten keskinäisen kirjeenvaihdon pohjalta. Molemmat naiset olivat tietoisia ja kiinnostuneita sukupuolten välistä tasa-arvoa ja ehkäisyä koskevasta keskustelusta, mutta käytännössä vaihtoehtoisten valintojen tekeminen oli useimmiten yhä mahdotonta. Vastaava naiseuden rajojen ahtaus on tarkastelun kohteena myös Jasmine Westerlundin tekstissä, jossa aineistona toimivat kolme naispäähenkilöistä taiteilijaromaania. Kirjoittajan mukaan naiseus näyttäytyy romaaneissa ahtaana tilana, jota sairaus symboloi. Mikä kiinnostavinta, Westerlund näkee sairauden toimivan romaaneissa kuitenkin myös itseilmaisun ja vapauden saavuttamisen välineenä, sillä se tarjoaa päähenkilöille mahdollisuuden irrottautua naiselta ja äidiltä odotettavista jatkuvista velvollisuuksista. Teoksen pyrkimys moniääniseen, ristiriidat huomioivaan tarkastelutapaan ilmeneekin konkreettisimmin juuri Westerlundin artikkelissa, sillä sairaus saa tällä kertaa myös myönteisiä merkityksiä. Sairauden kokeminen ei kuitenkaan ole vaarassa vääristyä, muuttua todellisuutta positiivisemmaksi tilaksi. Siitä pitää huolen esimerkiksi Vainio-Kurtakon artikkeli ja siitä lukijalle välittyvä kertomus yhdeksän lasta kolmessatoista vuodessa synnyttävästä naisesta, joka menehtyi 33-vuotiaana mahdollisesti kymmenennen raskauden alkuvaiheen komplikaatioihin.

Muutamissa artikkeleissa hyödynnetään korkeakulttuuriksi perinteisesti miellettyjä aineistoja. Näin on esimerkiksi Tutta Palinin ja Päivi Lappalaisen tekstien kohdalla: Palin analysoi kuvataiteita, Lappalainen kaunokirjallisuutta. Kuten toimituskunta esipuheessaan korostaa, käsitys kulttuurista on teoksessa laaja, niin ihmisten arkiset merkityksenannot kuin taideteoksetkin sisäänsä sulkeva (s. 8, 15). Palinin ja Lappalaisen artikkelit osoittavat konkreettisesti, kuinka aktiivisesti yhteiskunnan ja kulttuurin eri tahot osallistuivat terveyttä, sairautta ja esimerkiksi ihanteellista naiseutta koskevaan aikalaiskeskusteluun. Palin tarkastelee suomalaisen kuvataiteen sairaustematiikkaa suhteessa pohjoismaiseen naturalismiin, jossa sairaan naisen ja lapsen – erityisesti sairaan tytön – kuvaukset olivat yleisiä. Artikkelissa on mukana kymmenisen kuvaa käsitellyistä teoksista, mikä edesauttaa kirjoittajan esittämien tulkintojen hahmottamista. Kaikkiaan sairauden kuvat ovat Palinin mukaan ajan suomalaisessa taiteessa verrattain harvalukuisia, minkä yhdeksi selitykseksi hän näkee sen, että naisellinen heikkous ja sen ihannointi sopi huonosti yhteen pohjoismaisen, luterilaisen työmoraalin kanssa (s. 61, 65). Keskisessä Euroopassa ja Yhdysvalloissa heikko ja hauras, lähes invalidi nainen oli yleinen teema, jota käsiteltiin kuvataiteiden ohella myös kirjallisuudessa. Lappalaisen artikkelissa huomion keskiössä ovat sairauden representaatiot ajan suomalaisissa tyttökirjoissa, joita kirjoittaja analysoi kytkökset lajin eurooppalaisiin ja yhdysvaltalaisiin edustajiin huomioiden. Sairaudella on tyttökirjoissa monenlaisia funktioita. Usein se antaa tytöille opetuksen ja korostaa siten oikeanlaisen käyttäytymisen, synnintunnon ja nöyryyden tärkeyttä. Toisaalta sairaus saa Lappalaisen mukaan kuitenkin myös keveämpiä merkityksiä erityisesti 1900-luvulle tultaessa, jolloin tytön sairastuminen voi kerronnassa toimia esimerkiksi alkusysäyksenä romanssille.

Sukupuolten välisten suhteiden ja sairauksien ohella ajan kuuma puheenaihe oli alkoholi. Teoksen kahdeksannessa artikkelissa Kati Launis tarkastelee liiallisen alkoholinkäytön saamia merkityksiä suomalaisessa kaunokirjallisuudessa, joka osallistui aihetta koskevaan yhteiskunnalliseen keskusteluun äänekkäästi, useiden kirjailijoiden ja teosten voimin. Kirjoittaja on valikoinut analyysinsa kohteeksi viisi romaania, joissa runsaan alkoholinkäytön syiden ja seurausten pohdinta on keskeisellä sijalla. Artikkeli on vakuuttavalla ajan kirjallisuuden ja yhteiskunnallisen kontekstin tuntemuksella laadittu, mutta teoksen tavoitteiden kannalta olennaiset naiseuden ja sairauden – tai tässä tapauksessa naiseuden ja alkoholismin – kytkökset näyttävät aluksi jäävän verrattain niukalle huomiolle. Olennaista on kuitenkin Launista itseään lainatakseni ymmärtää, että ”alkoholismilla oli 1800-luvun Suomessa pitkälti kansanmiehen [..] kasvot” (s. 268). Raittiusliike kohdisti huolensa etupäässä miesten juomiseen, ja Launiksen mukaan myös ajan kirjallisuus piirtää alkoholistista usein miehisen kuvan esimerkiksi nuoren, dekadentin rappioylioppilaan tai perheensä perikatoon juopottelevan, juovuspäissään väkivaltaisen aviomiehen hahmossa. Naissukupuoli on romaaneissa merkityksellisesti läsnä esimerkiksi poissaolona miesten juomingeista tai osapuolena, joka viimekädessä kantaa suurimman vastuun ja häpeän alkoholismin seurauksista.

Onnistunut teos useille lukijakunnille

Kipupisteissä. Sairaus, kulttuuri ja modernisoituva Suomi on tasapainoinen kokonaisuus. Artikkelit ovat huolella laadittuja ja viimeisteltyjä, ja kukin kirjoittaja liikkuu sujuvasti edestakaisin oman aineistonsa mikrotason ja sen tulkinnassa olennaisen laajan yhteiskunnallisen makrotason välillä. Aineistojen historiallisen ja kulttuurisen sidonnaisuuden huomioiminen on tärkeää myös etiikan kannalta, sillä vaade, jonka mukaan tutkijan tulisi käsitellä tutkimuskohdettaan kunnioittavasti, on teoksen kohdalla erityisen keskeinen. Kirjoittajat nostavat esille pysäyttäviä yksilön ihmisarvoa ja -oikeuksia polkevia kokemuksia, mutta täyttääkseen eettisiä velvoitteitaan he pyrkivät samanaikaisesti ymmärtämään esimerkiksi mielisairaalapotilaiden sterilisaatioihin johtaneita rationaliteetteja. Paikoin kirjoittajat myös osoittavat kiinnostavasti, ettei samaankaan teokseen kirjoittavien tutkijoiden eettisten ratkaisujen tarvitse olla samanlaisia ollakseen päteviä. Esimerkiksi Ahlbeck käyttää tutkittavastaan peitenimeä, mutta Salmela viittaa tutkittaviinsa näiden oikeilla nimillä kyseenalaistaakseen itsemurhiin liittyvää salailun ja häpeän pitkää perinnettä.

Teos kiinnostanee monentyyppisiä lukijoita. Ensisijaisesti uskon sen palvelevan tutkijoita, joiden tutkimusintressit koskevat joko sairauden kulttuurisia merkityksiä tai yhteiskunnan modernisoitumista – tai näitä molempia. Myös sukupuoleen liittyviin kysymyksiin orientoituneet tutkijat ja opiskelijat löytänevät teoksesta hedelmällistä luettavaa. En myöskään näe estettä sille, etteikö Kipupisteissä voisi kulua myös valveutuneen, ei-akateemisen lukijan käsissä. Itsekin luin teosta vuoroin aihepiiriä tarkastelevana tutkijana, vuoroin maallikkona, joka pysähtyi ja liikuttui teksteistä välittyvien kipeiden ja koskettavien ihmiskohtaloiden äärellä.

Kirjallisuus

Ahlbeck-Rehn, Jutta 2006: Diagnostisering och disciplinering. Medicinsk diskurs och kvinnligt vansinne pä Själö hospital 18891944. Åbo: Åbo Akademis förlag.

Harjula, Minna 1996: Vaillinaisuudella vaivatut. Vammaisuuden tulkinnat suomalaisessa huoltokeskustelussa 1800-luvun lopulta 1930-luvun lopulle. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.

Johannisson, Karin 1994: Den mörka kontinenten. Kvinnan, medicinen och fin-de-siècle. Stockholm: Norstedts.

Kinnunen, Anna 2013: Kohtaamisia kerronnan tilassa. Mielisairaalapotilaita koskevan muistelukerronnan rakentuminen. – Elore 20(2) [online]. <http://www.elore.fi/arkisto/2_13/kinnunen.pdf > [18.8.2015.]

Kinnunen, Anna 2015 [tulossa]: ”Mutta niille ei voi mitään, joilla on aivoissa vika”. Mielisairauden kansanomaiset tulkinnat 1900-luvun alkuvuosikymmenten modernisoituvassa Suomessa. – J@rgonia 13(26).

Manner, Aino 1935: Viesti yöstä. Mielisairaalakokemuksia. Porvoo: WSOY.

 

Filosofian maisteri Anna Kinnunen tekee Itä-Suomen yliopistossa perinteentutkimuksen väitöskirjaa hulluuden kulttuurisista merkityksistä.

Helluntailainen uskontokulttuuri luokan näkökulmasta

Mantsinen, Teemu T. 2014: Helluntailaiset luokkakuvassa. Uskontokulttuuri ja yksilön luokka-asema Turun Helluntaiseurakunnassa. Turku: Turun yliopisto. 309 sivua.

Eerika Koskinen-Koivisto

 

Mantsinen 2014

PDF Mantsinen 2014

Viimeisten kymmenen vuoden aikana on puhuttu luokkatutkimuksen uudesta tulemisesta. Luokkaa on tarkasteltu esimerkiksi performatiivisena tekemisenä, ja samalla on korostettu sen yhteyttä toisiin eronteon kategorioihin, muun muassa sukupuoleen ja etnisyyteen. Luokan ja uskonnon kytköksiä, jotka olivat keskeisessä asemassa klassisten luokkateoreetikoiden kuten Max Weberin ajattelussa, ei sen sijaan ole nostettu esiin nyky-yhteiskuntaa koskevassa kulttuurintutkimuksessa ainakaan Suomessa. Tässä mielessä uskontotieteilijä Teemu T. Mantsisen väitöskirja, jossa hän tarkastelee helluntailaisuutta sosiaalisena ja kulttuurisena systeeminä, joka kytkeytyy ympäröivän yhteiskunnan järjestyksiin kuten luokkaan, on raikas avaus. Hän kysyy, millaiseen luokkakulttuuriin helluntailainen uskontokulttuuri jäseniään ohjaa ja miten yksilön luokkaan liittyviä valintoja voidaan ymmärtää suhteessa liikkeen uskontokulttuuriin. Mantsinen kertoo tutkimuksen saaneen inspiraationsa muutoksesta, sen havaitsemisesta ja ymmärtämisen tarpeista. Helluntailiike, joka on aina korostanut henkilökohtaista uskoa, rakentui alussa Jeesuksen toisen tulemisen odottamisen ympärille, mikä sai jäsenet keskittymään tulevaan pelastukseen näkyvän maailman sijaan. Liike on kuitenkin historiansa aikana muuttunut, ja nykyään sen jäsenet keskittyvät myös tämänpuoleiseen elämään ja ajattelevat siten myös omaa ja seurakuntansa asemaa yhteiskunnassa. Helluntailaisuuteen aiemmin yhdistetyn työväenluokkaisuuden voidaan myös katsoa muuttuneen keskiluokkaisuudeksi.

Tutkimuksen kohteena on Turun Helluntaiseurakunta, jonka jäsen Mantsinen itsekin on. Taustatietoa tutkimuskohteestaan hän on saanut omien kokemustensa lisäksi myös perehtymällä liikkeen tuottamaan kirjallisuuteen ja seurakunnan arkistoon. Varsinainen tutkimusaineisto koostuu kuitenkin etnografisesta osuudesta, havainnoinnista ja haastatteluista. Lisäksi Mantsinen on teettänyt seurakunnan jäsenillä kyselyitä. Aineiston analyysi perustuu metodologiseen triangulaatioon, ja siinä käytetään niin laadullisia kuin määrällisiä menetelmiä. Tavoitteena on kuitenkin tuottaa antropologista tietoa helluntailaisen uskontokulttuurin vaikutuksesta yksilön luokka-asemaan.

Luokkaa hahmottavien käsitteiden ja selitysmallien moninaisuus

Mantsinen artikuloi tekstissään tutkimuksen tavoitteen seuraavasti: hänen pyrkimyksensä on luoda pätevä antropologinen selitysmalli uskontokulttuurin ja luokkakulttuurin välisille vaikutussuhteille. Apunaan hän käyttää useita teoriaperinteitä ja käsitteitä, joita hän esittelee sekä lyhyesti että pidemmästi. Kertaluontoinen napakampi esittely olisi ollut paikallaan, jotta lukija olisi saanut kiinni juuri tämän tutkimuksen kannalta olennaisista määrittelyistä.

Mantsisen mukaan nykyinen luokkatutkimus katsoo usein aihetta kulttuurisen käänteen vaikuttamana yksilön ja yksilöllisten kokemusten näkökulmasta. Hän itse lähestyy käsitettä ennemminkin yhteisöllisenä (tässä tapauksessa uskontokulttuurin tuottamana) tapana nähdä yhteiskunnan rakenne, dynamiikka ja suhteet, ja hän korostaa, aivan oikein, ettei luokkaa pidä tarkastella sisällöltään muuttumattomana olemuksena vaan suhteessa yhteiskunnan muutoksiin. Luokan sijaan Mantsinen rajaakin tarkastelunsa uskontokulttuurin tuottamaan tai tukemaan luokkakulttuuriin, jolla hän tarkoittaa luokkarakenteesta ja sen dynamiikasta kumpuavia toiminta- ja ajattelutapoja sekä eronteon keinoja. Toinen keskeinen analyyttinen käsite hänen tutkimuksessaan on luokka-asema, joka viittaa yksilön käytössä oleviin resursseihin (pääomiin) ja olosuhteisiin. Mantsinen ei näe luokkakulttuuria eikä -asemaa välttämättä tiedostettuina, vaan hän katsoo, että subjektiivinen kulttuurinen identiteetti voi liittyä luokkakulttuuriin ilman erityistä eksplikoitua luokkatietoisuutta.

Kysymykset luokkatietoisuudesta ja luokkaidentiteetistä ovat perinteisesti luokkatutkimukseen kohdistuvan kritiikin keskiössä. Voidaan esimerkiksi kysyä, onko luokkaa mielekästä tarkastella lainkaan, jos ihmiset itse eivät miellä kuuluvansa luokkiin. Mantsinen vastaa kysymykseen nasevasti: niin kauan kuin yhteiskunnassa on eriarvoisuutta, on luokkien tarkasteleminen perusteltua. Hänen tutkimuksensa ei kuitenkaan kohdistu eriarvoisuuteen tai hierarkkisuuteen sinänsä vaan kulttuurisiin resursseihin, jotka ovat merkittävässä asemassa siinä, millaisia strategioita yksilöt käyttävät luokkarakenteen sisällä ja millaisia valintoja he tekevät. Nämä resurssit Mantsinen on jakanut analyysissä sosiaaliseksi ja kulttuuriseksi pääomaksi, jotka hän oikeastaan esittelee vasta analyysiluvussa 7: ”Uskontokulttuurin rajaamat pääomat Turun Helluntaiseurakunnassa”.

Mantsisen laatima teoriaperinteen esittely sisältää paljon teoreettisten ajatusten mallinnuksia kuvioiksi. Selkeyttävät kuviot ovat erittäin tervetulleita, mutta monessa kohdin oli epäselvää, mitkä niistä ovat toisten hahmottelemia ja mitkä tutkijan omia. Sen sijaan pienissä laatikoissa esitetyt kiteytykset tutkimuskysymyksistä ja -tuloksista toimivat ja helpottavat lukemista.

Uskonto- ja luokkakulttuurin operationalisointi ja analyysi

Käsitteiden haltuunoton lisäksi kiinnostavaa Mantsisen tutkimuksessa on monimenetelmäisyyden käytännön toteuttaminen. Tutkija kertoo tilastollisen aineiston ja analyysin olleen pääosassa ensimmäisissä tutkimussuunnitelmissa. Pikkuhiljaa kuitenkin hahmottui, että tutkimusaihe edellytti etnografista otetta ja aineistoa. Siksi hän päätti ryhtyä pitämään tutkimuspäiväkirjaa ja kirjaamaan siihen havaintojaan seurakunnasta ja sen toimintamuodoista. Vaikka tutkija kertoo etnografisen aineiston olleen keskeisessä osassa, jäävät sen analyysiprosessi ja käytännöt kuitenkin verrattain epäselviksi: miten tutkija käytti muistiinpanojaan kentältä? Miten oikeastaan tehdään autoetnografista tutkimusta, ja onko kaikki tutkimus, jossa tutkitaan itselle läheistä aihetta, autoetnografiaa? Havainnoinnin ja ”takautuvasti” käytettyjen henkilökohtaisten kokemusten (mitä ei mielestäni voi pitää osallistuvana havainnointina) lisäksi Mantsinen haastatteli seurakuntalaisia ja seurakunnan työntekijöitä heidän koulutus- ja uravalinnoistaan ja analysoi haastatteluaineistoa diskurssianalyysin keinoin. Hänen mukaansa nimenomaan haastattelut paljastivat hänelle uskontokulttuurin sallivuuden ja kokemusten moninaisuuden.

Tilastollisen analyysin toteuttamisessa keskeisiä ovat operationalisoinnit, analyysin tasot ja analyysiyksiköt. Uskonnon ulottuvuuksia ja uskontokulttuurin tyylejä Mantsinen kartoittaa muun muassa uskonnon, toiminnan ja instituutioiden tasolla. Luokka-asemaa puolestaan tarkastellaan perinteisten ammatin, pääoman, panosten ja resurssien jakautumisen sijaan työn vaativuuden ja itsenäisyyden perusteella (Erikson-Goldthorpe-luokittelu). Keskeisenä analyysiyksikkönä toimii koko ajan yksilö perheen sijaan. Tämä oli sikäli yllättävää, että helluntailaisuudessa korostetaan perinteisiä sukupuolirooleja ja miehen ajatellaan olevan ”perheen pää”. Mantsisen mukaan perheen luokka-aseman tarkastelu miehen kautta voisi olla käytännöllistä, mutta se ei kuitenkaan riitä selittämään kaikkia arvoja ja valintoja. Sukupuolta ja siihen liittyviä malleja käsitellään tutkimuksessa lyhyesti, ja niissä voisikin olla jatkotutkimuksen mahdollisuuksia.

Mantsisen aineisto ja analyysi osoittavat, että helluntailaisuus tukee sosiaalista nousua ja keskiluokkaista elämäntyyliä. Helluntailainen uskontokulttuuri ohjaa erityisesti auttamiseen ja hoivaan liittyviin keskiluokkaisiin ammatteihin kuten lääkäriksi ja opettajaksi. Erilaisia uravalintoja ohjaavia ajatusmalleja ja diskursseja on useita: helluntailaisen yksilön unelmana pidetään omien Jumalalta tulevien lahjojen löytämistä ja Jumalalta saatavaa apua, ja avun pyytämistä rukouksen avulla pidetään keskeisenä myös työhön liittyvissä valinnoissa. Tasapainoista elämää pidetään niinikään kristityn tavoitteena. Diskurssit eivät ole vieraita muillekaan suomalaisille, sillä niillä on yhteys protestanttiseen etiikkaan. Eettisten ja moraalin näkökantojen pohdinta on niin ikään Mantsisen mukaan osa helluntailaisten työelämävalintoja.

Objektiivisuuden pyrkimys vs. tutkijan oma kokemus?

Mantsinen on itse tutkimansa yhteisön jäsen eli sisäpiiriläinen. Odotin kovasti pääseväni lukemaan pohdintoja siitä, millaista mahdollisesti uutta ja vaikeasti tavoitettavaa tietoa sisäpiiriläisyys tuo. Mantsinen ei kuitenkaan juuri pohdi kysymystä tästä näkökulmasta, vaan kertoo, miten hän pyrki kompensoimaan sisäpiiriläisyyttään ja miten pystyi etääntymään aineistostaan. Olisin kernaasti lukenut lisää hänen omista kokemuksistaan ja siitä, millaista oli keskustella luokkaan liittyvistä asioista tutkittavien kanssa ja miten hän kokee itse luokka-asemansa ja akateemisuutensa. Mantsinen kuitenkin kertoo kiinnostavasti suhteestaan tietoon ja tieteelliseen tutkimukseen sekä lapsuuden kodissa saamaansa kannustukseen kysyä ja etsiä perusteluja erilaisille kysymyksille.

Huolimatta siitä, että Mantsinen kertoo harjoittavansa refleksiivistä tutkijanotetta, tekstistä välittyy paikoin tavoite ja ihanne objektiivisesta tieteellisestä tutkimuksesta. Mantsinen korostaa monissa kohdin omaa neutraaliuttaan suhteessa helluntailaisuuteen. Tämä johtunee usean erilaisen tutkimustradition vaikutuksesta tässä tutkimuksessa: määrällisen ja teoriaorientoituneen ja siksi objektiivisena pidetyn sosiologisen tutkimuksen (osa sosiologian tutkimusperinnettä) ja toisaalta paikantumista ja refleksiivisyyttä painottavan kulttuurintutkimuksen ja kriittisen uskontotieteen sekoittumisesta. Mieleeni myös tuli kysyä, voisiko neutraaliuteen pyrkiminen kertoa jotain tieteentekemisen ahtaista raameista, siitä, ettei tiettyyn uskontokuntaan sitoutuvaa uskovaa henkilöä pidetä uskottavana akateemisessa maailmassa. Tässä kohdin pitää mainita, ettei Mantsinen suinkaan välttele omaa rooliaan eikä helluntailaisuuteen liittyviä vaikeita aiheita. Tutkimuksessa otetaan kantaa myös uskontokulttuurin mahdollisiin uran edistämistä vaikeuttaviin tekijöihin, kuten sosiaalisten verkostojen rajoittumiseen oman uskonkäsityksen jakavien piiriin.

Kaiken kaikkiaan Mantsisen tutkimus on kiinnostava monimenetelmäinen synteesi. Onnistuuko se luomaan antropologisen selitysmallin uskontokulttuurin ja luokkakulttuurin välisille vaikutussuhteille? Ainakin tutkimus avaa monipuolisesti luokan ja uskonnollisen yhteisön välistä suhdetta. Mantsinen onnistuu myös selittämään kiinnostavasti helluntailaista uskonnollisuutta arvottamatta sitä suhteessa toisenlaisiin katsomuksiin ja uskonnollisuuksiin.

 

Filosofian tohtori Eerika Koskinen-Koivisto työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa.

Siltoja uskonnon ja sukupuolen risteämäkohtiin sekulaarin paradigman yli

Ahonen, Johanna & Vuola, Elina (toim.) 2015: Uskonnon ja sukupuolen risteyksiä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 242 sivua.

Heidi Kosonen

 

Uskonnon ja sukupuolen risteyksiä on tohtorikoulutettava Johanna Ahosen ja akatemiatutkija Elina Vuolan toimittama artikkelikokoelma, joka lupaa luoda kriittistä vuoropuhelua sukupuolentutkimuksen ja uskonnontutkimuksen välille. Keskustelunavaajina teoksessa toimivat enimmäkseen sukupuoleen liittyvien kysymysten kanssa työskentelevät uskonnontutkijat, jotka esittelevät, kommentoivat ja täydentävät sukupuolentutkimuksen teoriapalettia uskontoon niveltyvien kysymysten osalta. Tutkijat edustavat eri tieteenhaaroja ja lähestyvät sukupuolen ja uskonnon risteyksiä muun muassa uskontotieteen, teologian, kirkkohistorian, eksegetiikan ja sosiaaliantropologian näkökulmista.

Kokoelman ytimessä ovat etenkin akateemisen sukupuolentutkimuksen ja feministisen teorian piirissä rakentuneet polarisoivat ennakko-oletukset uskonnon ja sukupuolen kytköksistä, joita kokoelman artikkelit pyrkivät purkamaan ja nostamaan esiin. Pinnalla on varsinkin ajatus sukupuolentutkimuksen ja feminismin parissa esiintyvän sekulaarin oletuksen riittämättömyydestä teoretisoidessa uskonnollista naiseutta – eritoten nykyajan uushenkistyneeksi ja postsekulaariksi miellettävässä ilmapiirissä. Sekulaarissa oletuksessa naisten tasa-arvoistuminen on sidottu pitkälti länsimaissa tapahtuneeseen maallistumiseen, ja kokoelman tekstit ottavatkin moniäänisesti kantaa väitteisiin niin maallistumisen ja emansipaation suhteesta kuin jälkimodernin länsimaisen kulttuurin maallistuneisuudesta.

Tekstit läpäisevänä punaisena lankana toimivat etenkin intersektionaalisuuden, vallan ja toimijuuden käsitteet. Oleellisten käsitteiden ohella hahmotellaan muun muassa postsekulaarien pyhyyden ja henkisyyden muotojen suhdetta Suomessa melko marginaaliseksi jääneen mutta globaalisti ajankohtaisen ekofeminismin pyrkimyksiin, joiden ytimessä on vapautuminen niin luontoa kuin tiettyjä ihmisryhmiä toiseuttavien ja riistävien hierarkioiden ikeestä. Myös muuta sekulaarin ja eurosentrisen sukupuoliteorian ohi puhunutta ”vastavirtafeminismiä” esitellään niin teorioiden kuin teoreetikkojenkin osalta. Johdannossa huolella eriteltyjen avainkäsitteiden ja -teorioiden keskeisyyttä havainnollistetaan kussakin kokoelman teorialähtöisessä artikkelissa jonkinlaisen empiirisen aineiston välityksellä.

Sekulaarista oletuksesta erojen läpäisemään postsekulaariin

Kokoelman alkupuolella pureudutaan sukupuolentutkimuksen sekulaarin paradigman sokeisiin pisteisiin. Kokoelman aloittaa Elina Vuola artikkelillaan ”Unohdettu ero? Intersektionaalisuus, naiset ja uskonto”, jossa hän tarkastelee uskontoa sukupuolentutkimuksen valtavirran pitkälti sivuuttamana ”eron lähteenä”, siis yhtenä intersektionaalisuuden kysymyksenasetteluissa ohitettuna sukupuolikokemusta pilkkovana tekijänä. Uskonnon risteytyneisyys muihin eroihin sukupuolentutkimuksen parissa toki jo tiedostetaan. Se ei silti Vuolan mukaan ole huomioinut uskontoa järin moniulotteisesti intersektionaalisuuden käsitteen feministiteologisista juurista huolimatta. Vuola jatkaakin johdannon kritiikkiään sukupuolentutkimuksen ja feminismin hegemonista sekulaaria narratiivia kohtaan, joka sitoessaan edistyksen maallistumiseen on toiseuttanut sekä feministiteologian että uskonnollisen naiseuden yhtäältä yksipuolistaen uskonnon roolia, toisaalta ohittaen sen kokonaan. Hän haastaa näitä yksiulotteisia ja polarisoivia näkemyksiä katolisten latinalaisamerikkalaisten naisten Neitsyt Maria -tulkintoja tarkastelevan haastatteluaineistonsa välityksellä ja osoittaa miten costaricalaisen La Negrita -kultin yhdistämät naiset ovat monien erojen läpäisemät. Tästä perspektiivistä Vuola esittää intersektionaalisuuden käsitteen soveltuvan syventämään yksiulotteista ymmärrystä uskonnon roolista. Suhteutettuna muihin eroihin uskonnollinen nainen ei näyttäytyisi senkaltaisena homogeenisena toisena, jonka luomisesta Vuola valtavirtafeminismiä kritisoi.

Terhi Utriaisen artikkelissa ”Lumottuja naisruumiita ja jumalallisia naisia. Uskontotiede haastaa Luce Irigarayn” sekulaaria oletusta puolestaan haastetaan postsekulaarista perspektiivistä. Etsien ”feminististä ajattelukumppania” tilanteessa, jossa uskonnollisuus ei ole menettänyt merkitystään ja uudet vaihtoehdot sekulaareille maailmankatsomuksille ja ruumiillisuuden muodoille ovat saaneet jalansijaa, Utriainen hahmottelee postsekulaarin kulttuurin uushenkisyyden suhdetta Luce Irigarayn teoriaan. Ranskalaisten feministien eturintamaan kuulunut Irigaray vaatii kirjoituksissaan tunnetusti miesjumalaan rinnastuvaa peiliä myös patriarkaalisen uskonnon vajavaisiksi kuvittelemille naisille. Artikkelissaan Utriainen pohtiikin, voisiko Irigarayn naisjumalan formulaatiota hyödyntää tulkitessa nykynaisten uushenkisiä liikkeitä, kuten enkeliparantamista, joissa protestanttisen ja teollisen vallankumouksen kurittama ruumis saa sekulaarista ruumiillisuudesta erillisiä merkityksiä, Utriaisen mukaan ikään kuin ”lumoutuen” tai pyhittyen uudestaan.

Ekofeministisestä henkisyydestä ja maskuliinisuuden ihanteista

Kokoelman keskimmäisissä artikkeleissa tarkastellaan eettis-ekologisesti mielekkäämmän kulttuurin mahdollisuuksia peilaamalla uskonnollisuuden ja henkisyyden roolia suhteessa maskuliinisuuden ihanteen kyllästämään kirkkoon ja länsimaiseen feminismiin. Johanna Ahosen artikkelissa ”Spirituaalisuus väylänä muutokseen? Feminismin ja henkisyyden risteymiä” hahmotellaan, soveltuisiko spirituaalisuus yhteen feminismin kanssa eettisempää tulevaisuutta tavoitellessa. Ahonen lähestyy Suomessakin seuraajia kerännyttä Äiti Amman liikettä esimerkkinä postsekulaarista ekofeministisestä henkisyydestä ja hahmottaa sitä suhteessa Luce Irigarayn ja Rosi Braidottin teorioihin, joiden molempien voidaan Ahosen mukaan nähdä filosofoivan muutosta agnostis-spirituaalisista lähtökohdista käsin. Ahonen erittelee ja purkaa analyyttisesti Irigarayn ja Braidottin kirjoitusten lähtökohtia ja niiden kohtaamaa kritiikkiä, ja osoittaa akateemisen feminismin rajojen olleen huokoisia hindupanteistiselle henkisyydelle. Suomalaisesta feminismistä Ahonen maalaa kuvan tasa-arvodiskurssin ja sukupuolen konstruktioteorian siinä määrin muovaamana, että feminiinistä pyhää ja spirituaalista feminismiä tavoitteleville haaroille ei ole Suomessa jäänyt juurtumispintaa. Tästä näkökulmasta Ahonen kiehtovasti kysyykin, voisiko feminiinisen jumalkuvan puuttuminen luterilaisuuteen nojaavasta viitekehyksestämme selittää nykysuomalaisten viehätystä juuri Amman hahmoa ja tämän edustamaa muutosliikettä kohtaan.

Artikkelissaan ”Pyhän vapautus. Ekofeminismi, kristinusko ja luontomyönteisemmän kulttuurin mahdollisuus” Pauliina Kainulainen jatkaa Ahosen alustamasta ekokriittisen feminismin teemasta tarkastelemalla ekofeminismin mahdollisuuksia edesauttaa eettisesti mielekkäämmän, jälkipatriarkaalisen ja jälkikolonialistisen kulttuurin syntyä kristinuskon sisältä käsin. Kristinuskon ollessa globaali valtauskonto sen sisäisellä keskustelulla on Kainulaisen mukaan merkittävä rooli ekofeminististen tavoitteiden saavuttamisessa. Kainulainen kritikoikin perinteistä teologista ekofeminismiä sukupuolieron ja muiden stereotyyppisten kahtiajakojen ylläpitämisestä ja esittää apuun yhtäältä alkuperäiskansojen edustajien äänten lisäämistä, toisaalta pyhän käsitteen patriarkaalisen kolonisaation purkamista. Tällöin myös luonnon voisi hänen mukaansa pyhittää uudelleen vapaana länsimaiselle tietojärjestelmälle ominaisen lineaarisen, dikotomisen, hierarkkisen ja kolonisoivan ajattelun painolastista.

Irtiottona kokoelman yleiseen naisasiakeskeisyyteen Petri Merenlahti tarkastelee Uudessa testamentissa konstruoitua miesihannetta kriittisen mies- ja maskuliinisuustutkimuksen näkökulmasta artikkelissaan ”Jeesus, maskuliinisuus ja queer. Miestutkimuksen näkökulmia Raamattuun”. Merenlahti tulkitsee kristinuskon pyhissä teksteissään luoman uuden ihanteen ilmestyneen murrosvaiheen ratkaisuna antiikin maskuliinisuuden ideaalia ja miehuuden julkista esittämistä koskettaneeseen kriisiin. Uusi ihanne salli aktiivisen subjektin olla samanaikaisesti kärsivä objekti ja loi ”täydellisen maskuliinisen Jumalan” ja tämän ”miehuusvajeesta” kärsivien subjektien välille sukupuolittuneen jumalsuhteen. Nykypäivän kontekstissa Merenlahti löytää oivaltavasti tästä sisäisesti jännitteisestä ihanteesta lähteen paitsi kristinuskon konfliktoituneelle suhteelle marginaalisten sukupuoli- ja seksuaali-yhteisöjen kanssa, myös nykyihmisen ylennetyille passiivisille rooleille kuluttajina ja asiakkaina.

Vallasta ja toimijuudesta läheltä ja kaukaa

Kokoelman kolmessa viimeisessä artikkelissa sekulaaria oletusta puretaan tarttumalla vallan tasoihin ja toimijuuden käsitteeseen. Helena Kuparin ja Salome Tuomaalan yhteisartikkelissa ”Toimijuus ja muutoksen mahdollisuus. Esimerkkinä vanhoillislestadiolaisuuden tutkimus” tähdennetään yksilön omaa merkityksenantoa ja itsehallintaa painottavan käsitteen mahdollisuuksia haastaa uskonnon alistaman naiseuden narratiivia tutkimuksen sisältä käsin. Peräänkuuluttaen nykyistä monitasoisempaa analyysia kirjoittajat pyrkivät havainnollistamaan vallitsevien lähestymistapojen yksipuolisuutta tarkastelemalla suomalaisia vanhoillislestadiolaisuutta käsitteleviä tutkimuksia: kolmea pro gradu -työtä ja kahta kasvatustieteilijä Mervi Kutunivan artikkelia, joista useimmissa liikkeiden sisäinen moniäänisyys, eletty elämä ja vallan arkiset mahdollisuudet eivät heidän mukaansa ole päässeet esiin. Harmillisesti Kuparin ja Tuomaalan aineistossa vastakkain asettuvat kolme maisterintutkielmaa ammattitutkijan artikkeleiden kanssa, ja siten havainnollistuksen kohteeksi tuntuvat nousevan tutkimuksia erottava ammattitaso ja kenties herätysliikettä koskevan tutkimuksen yleinen vähäisyys enemmän kuin tavoiteltu valtadiskurssi.

Päivi Salmesvuoren kirkkohistoriallisessa artikkelissa ”Valta, sukupuoli ja uskonto. Pyhä Birgitta ja Helena Konttinen esimerkkeinä naisten vallankäytöstä” toimijuuden mahdollisuudet havainnollistuvat Kuparin ja Tuomaalan artikkelia ongelmattomammin. Salmesvuori tarkastelee uskonnollisen naisen vallankäyttöä patriarkaatin sanelemien reunaehtojen sisällä kahden esimerkkitapauksen välityksellä: 1300-luvulla eläneen pyhän Birgitan ja 1800- ja 1900-lukujen taitteessa toimineen horrossaarnaaja Helena Konttisen tapauksia kontekstualisoimalla. Salmesvuoren teoreettiset työkalut muodostuvat Amy Allenin monimuotoisen vallan teoriasta sekä foucault’laisista vallan käsitteistä. Artikkeli havainnollistaa ja yleistajuistaa toimijuuden käsitettä halutussa kontekstissa oivallisesti: sen katsaus piirtää kuvan kahdesta erillisestä, eri luokkaa ja aikakautta edustaneesta naisesta, jotka yllättävän samankaltaisissa sosiaalisissa konteksteissa ja samankaltaisin itsekäytännöin onnistuivat saavuttamaan vaikutusvaltaa uskonnon piirissä.

Kokoelmateoksen päättävässä artikkelissaan ”Sukupuoli, uskonnollisuus ja pitkittynyt konflikti. Esimerkkejä Länsirannan palestiinalaisten parista” Riina Isotalo pyrkii purkamaan valtamediassa polarisoituvia käsityksiä islamin ja sukupuolen yhteyksistä. Muusta kokoelmasta poiketen artikkeli hylkää sukupuolentutkimuksen teorian ja lähestyy uskonnon ja sukupuolen keskinäistä suhdetta vuosina 2009–2011 Länsirannan palestiinalaisten parissa kerätyn antropologisen kenttäaineiston perusteella. Isotalo mukailee Joshua Goldsteinin argumenttia sodan sukupuolta luovasta voimasta esittäessään konfliktitilanteen, ei uskonnon lisääntyneen vaikutusvallan, kiihdyttävän sukupuolista polarisaatiota myös Palestiinassa. Aineistonsa välityksellä hän kiinnittääkin huomiota kansainvälisten apujärjestöjen ongelmalliseen taipumukseen osallistua moralistiseen projektiin, jossa politisoituneen väkivaltaisen muslimimiehuuden vastapainona naisten turvattomuus epäpolitisoituu ja privatisoituu, ja jonka myötä musliminaisia passivoidaan ja uhriutetaan. Siten Isotalon artikkeli soveltuu hyvin uskonnollisten naisten toimijuutta tarkastelleiden teorialähtöisten tekstien jatkoksi ja lisää tervetulleen ja ajankohtaisen näkökulman kristilliskeskeiseen kokoelmaan.

Tieteidenvälistä dialogia kohti?

Uskonnon ja sukupuolen risteyksiä -teoksen varsinainen kontribuutio on pikemmin sen artikkeleiden tarjoamissa katsauksissa, täsmennyksissä ja lisäyksissä sukupuoliteoreettisiin diskursseihin uskonnon, sukupuolen ja vallan suhteesta kuin uskonnontutkimuksen itsensä kentällä, vaikka uskonnontutkimuskin toki hyötynee kokoelman kehotuksesta dialogiin. Kokoelman tekstit pyrkivät yhtäältä oikomaan yleisiä ennakko-oletuksia ja toisaalta tuomaan kansainvälistä keskustelua teoreettisine puitteineen suomenkielisen yleisön eteen, jolle monet kokoelman kysymyksistä ovat relevantteja ja ajankohtaisia. Koska uskontoon liittyvien kysymysten voidaan nähdä polarisoituvan helposti niin mediassa kuin teleologisen edistysajattelun omaksuneessa tutkimuksessakin, kyseisen kaltaiselle polarisaatiota purkavalle teokselle on paikkansa. Kokoelma rakentaakin monisäikeisempään luentaan tähtäävän työkaluarsenaalin ja kokoaa suomenkielisen teoriapaketin uskontoa sekulaarin narratiivin ulkopuolelta lähestyvistä ja sitä haastavista teoreetikoista, teorioista ja käsitteistä. Kokonaisuus on informatiivisesti napakka, ja artikkeleiden mielenkiintoiset havainnollistukset linkittävät perehtyneemmälle lukijalle tutun teorian ajankohtaiseen viitekehykseen.

Aivan ongelmaton Uskonnon ja sukupuolen risteyksiä ei ole. Etenkin kokoelman keskittyminen heteroseksuaalisen cis-naisen hahmoon on kovin valitettava, sillä se tuntuu ikävällä tavalla myötäilevän kiistanalaista sukupuolieron ajatusta. Kun tavoitteena on osoittaa yksipuoliseksi hegemoninen näkemys juuri naisesta uskonnollisen vallankäytön alistamana ja sekularisaation pelastamana, on toki ymmärrettävää nostaa toimijuuden todistusaineistoksi etuoikeutettuja naishahmoja. Toisaalta on hämmentävää, että vallitsevien sukupuoli- ja seksuaalisuusdiskurssien kontekstissa, johdannon vieläpä flirttaillessa ”homoillan” aiheuttaman kirkosta eroamisen aallon kanssa, sekulaarin oletuksen vastaisen luennan vaatima todistusaineisto vallan hampaissa toimijoiksi rakentuvista sukupuolisista toisista tuotetaan essentialistisen sukupuolinäkemyksen varaan ja marginaalisista seksuaali-identiteeteistä vaieten. Kokoelman painopisteitä on kuitenkin perusteltu johdannossa hyvin, ja kokonaisuuden voidaan hyväksyä muovautuneen kirjoittajiensa näköiseksi. Teoksen markkinoinnissa hyödynnettyä queer-perspektiiviä olisi silti voinut pyrkiä laajentamaan liki nimelliseksi typistyvästä roolistaan.

Kokoelmaa vaivaa myös sen kristinuskokeskeisyys, mutta postsekulaarilta katsannoltaan teos on silti monimuotoisempi kuin suhteessaan sukupuoleen ja seksuaalisuuteen. Kristinuskokeskeisenäkin sen artikkeleissa huomiota saavat erilliset uskonnolliset oppikunnat ja uskonnosta irtautuvat henkisyyden muodot. Kokoelma myös jatkaa feminismin kolmannen aallon kamppailua eurosentrismiä vastaan niin luterilaiskristillisen viitekontekstin ulkopuolelle poiketen kuin länsimaisen tutkimuksen ja feminismin universalisoivia ja kolonisoivia taipumuksia paljastaen. Ajoittain kokoelman postsekulaari maisema jää kuitenkin hieman avoimeksi uskonnon, uskonnollisuuden ja henkisyyden suhteiden osalta: käsitteet kaipaisivat muun muassa Utriaisen artikkelissa tarkennusta instituutioon sidoksissa olevan uskonnollisuuden ja eklektisemmän henkisyyden ajoittain sekaantuessa ja latistuessa synonyymisiksi. Käsitteiden osalta tilannetta on ennakoitu johdannon oivallisessa käsitekartastossa, jossa muun muassa käydään läpi teologian ja uskontotieteen eriäviä merkityksenantoja spirituaalisuuden käsitteelle, mutta aina kokoelman artikkelit eivät tässä onnistu puhumaan samaa kieltä.

Huolellisesti rakennettu artikkelikokoelma ansaitsee edellä mainituista kritiikinpoikasista huolimatta enimmäkseen kiitosta. Kokoelman artikkelit tukevat toisiaan ja niin johdanto kuin päätäntökin taustoittavat ja perustelevat teoksen painopisteitä ja suhdetta konteksteihinsa tiedostavasti ja kärsivällisesti. Samaten kritiikki sukupuolen ja feminismin teorioissa puutteiksi koettuja piirteitä kohtaan on kypsää, maltillista ja rakentavaa, ja tähtää yksioikoiseksi koetun uskontonäkemyksen syventämiseen pikemmin kuin siihen johtaneiden, uskontoon liittyvien ongelmien kiistämiseen. Tältä osin kokoelma tuntuu onnistuvan toivomuksessaan kaikkia osapuolia rikastuttavan vuoropuhelun aikaansaamisesta.

 

FM Heidi Kosonen toimii tohtorikoulutettavana Jyväskylän yliopiston taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella. Hän valmistelee jälkimodernia tabua käsittelevää väitöskirjaa, jonka tarkastelun kohteena on seksuaalisuuteen ja kuolemaan kohdistuvan ruumiinkontrollin ilmeneminen kuvakulttuurissa.

Käytännön pilan teoria

Marsh, Moira 2015: Practically Joking. Utah State University Press. 196 sivua.

Antti Lindfors

 

Tuttuudestaan huolimatta käytännön pila ei ole kuulunut huumorintutkimuksen vakiokohteisiin, vaikka aihe sinänsä onkin työllistänyt nimekkäitä tutkijoita Erving Goffmanista Richard Baumaniin. Ensimmäistä teostaan esittelevä amerikkalainen folkloristi Moira Marsh (ent. Smith) toteaakin käsillä olevan käytännön pilojen ensimmäinen kattava tieteellinen analyysi, minkä voidaan olettaa viittaavan englanninkieliseen tutkimukseen. Vähäisen kiinnostuksen syiksi hän epäilee käytännön pilojen kulttuurista ja sosiaalista vähäpätöisyyttä kuin myös niiden oletettua julmuutta. Vaikken välttämättä allekirjoittaisi Marshin näkemystä, että käytännön pilat nähtäisiin ”huumorin alimpana lajina” – sanaleikkien tutkijat tapaavat hekin muistuttaa tutkivansa ”alinta huumorin lajia” (esim. Redfern 1984) – ne ovat eittämättä jääneet huumorin kiteytyneempien kerronnallisten lajien kuten vitsien varjoon. Tätä vasten on sitäkin antoisampaa, kun merkityksettömäksi leimatusta aihealueesta saa lukea korkeatasoista ja oivalluksia herättävää tutkimusta.

Käytännön pilaa intuitiivisesti rajattaessa ongelmia aiheuttaa todennäköisesti ensimmäiseksi ilmiön hajanaisuus, toiseksi termin alkuosa. Miksi ja miten käytännön pilat olisivat erityisen käytännöllisiä? Onko käytännöllisyys paremminkin kiertoilmaus ja viittaus pilojen vähäpätöisyyteen? Vaaditaanko käytännön pilaan esimerkiksi fyysisen ympäristön manipulointia, jonkinlaisen ansan virittämistä? Vaikkei Marsh tyhjentävästi käytännön pilojen käytännöllisyyttä avaakaan, hänen onnistuu määritellä ilmiö omalla, vetoavan yksinkertaisella tavallaan, mikä voidaan laskea teoksen ensisijaiseksi saavutukseksi. Marsh pitää käytännön pilan välttämättömänä ominaisuutena sen kohdetta ja tämän kohteen tietämättömyyttä siitä leikillisestä ja performatiivisesta kehyksestä, johon pilailija(t) on hänet asettanut. Kyse on näin ollen yksipuolisesta leikistä (unilateral play).

Viisi pilailun lajia

Kirjoittajan monisanaisemman määritelmän mukaan käytännön pila on ”käsikirjoitettu, yksipuolinen leikkiperformanssi, johon osallistuu kaksi vastakkaista osapuolta – pilailija ja kohde – ja jonka päämäärä on osallistaa kohde leikkiin ilman tämän tietämystä, lupaa, tai molempia” (s. 12). Olennainen täydennys tässä yhteydessä on, että pilan kohteen on oltava elävä olento (s. 10) – ei tosin välttämättä inhimillinen, siinä määrin kuin esimerkiksi kotieläimen kustannuksella on mahdollista pilailla – minkä voisikin ajatella yhdeksi viittauskohteeksi pilojen ”käytännöllisyyden” suhteen. Ensituntumalta kankealla ”leikkiperformanssilla” Marsh viittaa pilan luonteeseen samanaikaisesti sekä yleisölle suunnattuna esityksenä että osallistavana leikkinä. Hänen pilamääritelmänsä on muodollinen, mikä tarkoittaa, ettei hänen tarvitse ottaa kantaa siihen, onko pilan tarkoitus tai lopputulos huvittava. Muotonsa perusteella Marsh jakaa pilat viiteen tyyppiin sen mukaan, millaisissa rooleissa niiden kohteet ovat, ja perustuvatko pilat hämäyksen ja lopullisen paljastuksen dynamiikalle. Viisi tyyppiä, joiden täsmällisiin suomennoksiin en tässä pyri, ovat 1) put-on, 2) fool’s errand, 3) kick me, 4) booby trap sekä 5) stunt.

Put-on viittaa yksinkertaiseen hämäykseen, jossa pilan kohdetta testataan ”syöttämällä” tälle ”pajunköyttä”. Marshin esimerkissä kohde saadaan uskomaan tietyn kuvitteellisen eläimen (the jackalope) olemassaoloon ennalta määrittelemättömän pitkäksi ajaksi, mutta samalla perusteella myös koko tall tale -genre voidaan laskea käytännön pilaksi. Put-on koetteleekin heti Marshin pilamääritelmän rajoja, minkä hän vaikuttaa tiedostavan mutta sivuuttavan melko nopeasti. Mistä nimittäin tämäntyyppisen pilan esityksellisyys syntyy, jos hämäyksen tai väärän tiedon vallassa oleva ihminen ei osoita tätä tietämättömyyttään muutoin kuin hämmentyneellä tai epäilevällä ilmeellään?

Fool’s errand -tyyppinen pila saa sen sijaan kohteensa suorittamaan jonkin (tavallisesta poikkeavan) teon, jolloin performatiivinen tai teatraalinen kehys on konkreettisemmin muiden havaittavissa. Klassisia fool’s errand -piloja ovat monien työpaikkojen pilat uusille tulokkaille, kuten myös sanomalehtien aprillipilat, joissa hyväuskoisia ihmisiä ohjataan tiettyyn paikkaan tiettyyn aikaan esimerkiksi palkinnon toivossa (ks. myös Visakko & Voutilainen 2012). Kick me on Marshin mukaan yksinkertainen lappu selässä, joka tuottaa huvitusta yleisölleen, mutta josta pilan kohde ei ole lainkaan tietoinen. Tuloksena on näin ollen tahaton esitys, jonka ei tarvitse paljastua lainkaan kohteelleen. Booby trap voi olla odottamatonta säikyttelyä, mutta yhtä hyvin alumiinifolioon kääritty työpiste. Molemmissa kohteen ympäristöä manipuloidaan siten, että tämän tyypillisesti ylimitoitetut reaktiot ympäristöön saapuessaan toimivat huvituksen lähteenä. Viimeisenä stuntit viittaavat monimutkaisiin tai usein näyttäviin temppuihin, joiden kohteena ei varsinaisesti ole nimettyä ihmisryhmää (vrt. kuitenkin kirjoittajan kohdetta korostavaan pilamääritelmään), ja jotka perustuvat usein yksinkertaisesti yllätykselle. Stuntteina Marsh esittelee etupäässä opiskelijapiloja, kuten MIT:n opiskelijoiden kuuluisia hackeja. Myös monet flash mobit, esimerkiksi vuosittain ympäri maailmaa järjestettävät No Pants Subway Ridet, joissa nimensä mukaisesti ihmisjoukko matkustaa metrolinjan ilman housuja, lasketaan tähän kategoriaan. Vaikkei Marshin pilaluokitus kokonaisuudessaan olisikaan niin ehdoton kuin kirjoittaja antaa ymmärtää, se tarjoaa erinomaisen tulkinnallisen kehikon tarkastella hyvin monenlaisten pilojen toteutusta.

Koska pilailun kokonaisuuteen sisältyy oleellisesti onnistuneiden ja epäonnistuneiden pilojen rekonstruointi kuin myös kuvitteellisten pilojen suunnitteleminen, Marsh antaa runsaasti tilaa pilojen kerronnallisuudelle. Tarkkaan ottaen hän soveltaa labovilaista kertomusskeemaa yhteen fool’s errand -tyypin pilaan ja tarkastelee sen välttämättömiä kerronnallisia rakenneosia: orientaatiota, taustoitusta, pilaesitystä tai -tapahtumaa, pilan paljastumista ja evaluaatiota. Kertomusskeemat auttavat tutkijaa tämän vertaillessa saman pilan kirjallista ja suullisesti esitettyjä kerronnallisia representaatioita sekä pilan suunnittelijan että sen kohteen näkökulmasta. Rakenteista hän etenee pilakertomusten sinänsä kiinnostavampiin sosiaalisiin ja epistemologisiin merkityksiin rinnastamalla tarinan (legend) ja pilakertomuksen genret, joiden väliset yhtenevyydet on toki hyvin tunnettu aiemmassakin tutkimuksessa. Kun edellinen pohjautuu uskon erilaisille asteille ja provosoi ottamaan kantaa totuuteen, Marsh tulkitsee jälkimmäistä tilapäisenä totuuden ja absurdin valheen sekoituksena, jonka tehtävä on teroittaa asioiden oikeaa laitaa entistä kirkkaammaksi. Pilat sisältävät näin lupauksen varmuudesta, vaikka usein myös pettävät lupauksensa.

Pilailun moraali

Käytännön pilan määrittelyn ohella Marshin tutkimus tematisoituu vahvasti pilailun moraalisen ulottuvuuden ympärille. Paitsi huvitukseksi, pilat paljastuvat usein epäsuoriksi sosiaalisiksi kommenteiksi. Niissä on tunnistettavissa vahva kansaneettinen ulottuvuus: runollisen oikeuden katsotaan käyvän toteen kun moraaliton yksilö paljastaa kelvottomat tarkoitusperänsä. Käytännön pilat onnistuvat moraalisessa korjausliikkeessään siten, että ne tuottavat sopimattomasti käyttäytyvästä subjektista tahdottoman objektin, joka noudattelee ennalta laadittua käsikirjoitusta pilailijan ansoittamassa ympäristössä. Pilailun logiikan mukaan kohteen reagoidessa ulkoiseen, keinotekoiseen ärsykkeeseen odotetulla tavalla tämä paljastaa hetkellisesti ”todellisen karvansa” ja saa pilan paljastuessa myös nopeasti julkisen kurinpalautuksen. Rangaistus koetaan oikeutetuksi, koska kohde omalla toiminnallaan, vaikkakin tietämättään, osoittaa sen itse sellaiseksi. Varsinkin fool’s errand ja booby trap -tyyppisten pilojen voisi näin ollen kuvitella soveltuvan kyseiseen tehtävään. Itsetietoisuuden tai sen puutteen attribuointi ja projisointi pilan kohteeseen epäilemättä säätelee tämän suhdetta vastuuseen (ks. esim. Laidlaw 2010), mikä pilojen yhteydessä voisi tarjota kiinnostavan aiheen jatkotutkimukselle.

Pilan sisäisen moraalin eli pilan kohteen moralisoinnin lisäksi vastaavat arviot kohdistuvat monesti itse pilailijaan, tavallisesti liiallisen tai liian uskaliaan pilailun vuoksi. Koska pilat konstruoidaan itsensä toteuttaviksi näytelmiksi, niiden toteutukseen liittyy aina epävarmuus lopputuloksesta ja tätä myöden riski – rajojen ylitys ja normirikkomus eivät saa mennä liiallisuuksiin. Toisin sanoen käsikirjoituksen mukaan toteutunut pila saattaa silti olla epäonnistunut, jos se ei saa tukea välittömältä yleisöltään (humor support). Marsh nojautuu niin sanotun hyväntahtoisen rikkomuksen huumoriteoriaan (esim. Veatch 1998), jonka mukaan vastaanottajan tulee olla sitoutunut humoristisesti rikottuun normiin, mutta siten, että hän voi samalla tilapäisen leikillisesti hyväksyä normin rikkomisen, jotta se olisi hauska. Teoria siirtää huumorin tekstien ja vastaanottajien välisiin suhteisiin, painokkaammin jälkimmäisiin kuin edellisiin. Tältä pohjalta Marsh näyttää erinomaisen selkeästi, miten pilailun tarkasteleminen vaatii hienovaraista etnografista kontekstualisointia. Sikäli kuin huumorin kehyksellä on pienyhteisössä tai intiimien sosiaalisten suhteiden sisällä kyky kääntää loukkaukset kehuiksi ja kehut kitkeräksi pilkaksi, pilailua ei useinkaan voi tarkastella ulkopuolisen näkökulmasta. Tätä usein aiemminkin esiin nostettua metodista huomiota voitaisiin tosin täydentää korostamalla, ettei sen tarvitse merkitä ulkoisten, vaikkapa pilojen julkisiin seurauksiin kohdistuvien, analyysien hyödyttömyyttä.

Hyväntahtoisen rikkomuksen teorian mukaisesti Marsh painottaa myös toimijuutta huumorin myötämielisessä vastaanotossa. Käytännön piloihin, kuten varmaan muunlaiseenkaan huumoriin, ei reagoida vastaansanomattomasti tai automaattisesti. Sen sijaan niitä kommentoidaan enemmän tai vähemmän myönnellen tai tuomiten, oli tämä kommentti sitten verbaalinen tai spontaanilta vaikuttava naurunpyrskähdys. Toisaalta Marsh tulee liioitelleeksi huumoria ainoana kulttuurimuotona, jonka autenttisuutta arvioitaisiin impulsiivisena ja tietoisen mielen ohittavana reaktiona ärsykkeeseen. Yhtä hyvin kauhuviihdettä ja pornoa tulkitaan ja arvioidaan vastaanottajien (väitetysti) tahdottomien reaktioiden (pelon ja säikähdysten, kiihotuksen) perusteella.

Erinomaisen tiiviisti ja sujuvasti laadittu tutkimus suistuu paikoin kuvailemaan erilaisten perinteisten tapahtumien ja rituaalien yhteydessä tavallisesti tehtyjä piloja (esim. häätraditiot, opiskelijapilat) turhan yksityiskohtaisesti, ja lukija jää odottamaan kirjoittajan analyyttisiä oivalluksia näistä sinänsä kiinnostavista tapauskuvauksista. Varsinkin kirjan loppupuolen luvut painottuvat tällaisiin pilojen ja yhteisöissään mainetta niittäneiden pilailijoiden esittelyihin. Kavalkadi huipentuu kokonaiseen pilailijoiden perheeseen ja tämän perheen vanhempiin Rudolphiin ja Paulineen (”Hänen isällään oli sinappipurkki, joka oli ansoitettu ponnahtamaan viheltäen auki ja säikäyttämään pahaa aavistamattomat päivällisvieraat”, s. 167), joiden saavutuksista lukiessa jäin ainakin itse pohtimaan omaa toistuvan pilailun sietokykyäni. Myös teoksen päätös, jossa alleviivataan hieman ennalta arvattavasti huumorin monimielisyyttä ja esitetään leikin tuovan välähdyksen sosiaalisten tapojen taakse jäävästä ”kaaoksesta”, jättää tunteen kuin kirjoittaja ei olisi enää viime metreillä kyennyt antamaan parastaan. Teos on toisin sanoen etupainotteinen.

Perinteisiä käytännön piloja

Kirjan esittelemät ja käsittelemät pilat ovat myös lopulta melko perinteisiä. Esimerkiksi netissä tai sosiaalisessa mediassa toteutettuja piloja Marshin teoksesta ei löydy montaakaan, vaikka verkkoa sovelletaan epäilemättä yhä useammin myös pilojen toimintaympäristönä. Yksi esimerkki kotimaisesta mediasta riittänee.

Menestyneimpiin suomalaisräppäreihin lukeutuva Cheek julkaisi 8.8.2014 singlen nimeltä Flexaa. Kappaleen kertosäe kuuluu: ”Yhä tääl kyhätää, mitä tykätään / Mä flexaan, flexaan, flexaan”. Kävi ilmi, että netin anonyymi pilailija oli artistia askelen edellä. Tietoisena kappaleen nimessä olevan slangitermin hämäryydestä suurelle yleisölle käyttäjänimi Jukkis oli päivittänyt 6.8.2014 Urbaaniin Sanakirjaan termin kuvitteellisen merkityksen: ”Anaalirauhasen kevyt koskettelu pikkusormella.” (ks. Flexaa | Urbaani Sanakirja.) Booby trap -tyyppinen ansa oli asetettu siten, että Cheekin uutta kappaletta kuunnellessaan ja vierasta termiä odotettavasti googlatessaan yleisö löytäisi ensimmäisenä Urbaanin Sanakirjan määritelmän, jolloin pilan kohde – Cheek sanoituksineen – asettuisi naurettavaan kehykseen.

Singlejulkaisunsa yhteydessä Cheek selitti Ylen haastattelijalle termin oikeasti viittaavan isotteluun: ”Se on pullistelua, mutta myös takki auki -mielentilaa ja hyvää meininkiä. Se on sellaista reteetä hyvää meininkiä.” (Cheek: Tätä on flexaaminen | Uutiset | YleX | yle.fi.) Aktiivinen yleisö on kuitenkin pitänyt pilaa elossa tykkäämällä Jukkiksen määritelmästä Urbaanin sanakirjan sivulla, minkä seurauksena se on yhä sanakirjan ensimmäinen ja suosituin määritelmä ”flexaamiselle”. Verkko näyttää siis ruokkivan omanlaistaan luovuutta mahdollistamalla esimerkiksi ajallisesti paljon pidempikestoisten tai jopa päättymättömien (ks. myös Buccitelli 2012) pilojen rakentamisen. Mikäli edellinen tapaus todella tulkitaan käytännön pilaksi, ja ottaen huomioon että artisti asettuu siinä pilan kohteeksi ainoastaan kappaleensa välityksellä, verkon voisi näin ollen arvella asettavan myös uudenlaisia vaatimuksia pilojen välittyneisyydelle.

Kirjallisuus

Buccitelli, Anthony Bak 2012: Performance 2.0. Observations Toward a Theory of the Digital Performance of Folklore. – Black, Trevor J. (ed.), Folk Culture in the Digital Age. The Emergent Dynamics of Human Interaction. Logan: Utah State University Press. 60–84.

Cheek: Tätä on flexaaminen | Uutiset | YleX | yle.fi. [online] <http://yle.fi/ylex/uutiset/cheek_tata_on_flexaaminen/3-7575556>. [21.10.2015]

Flexaa | Urbaani Sanakirja. [online] <http://urbaanisanakirja.com/word/flexaa/>. [21.10.2015]

Laidlaw, James 2010: Agency and responsibility: Perhaps you can have too much of a good thing. Teoksessa Lambek, Michael (ed.), Ordinary ethics: Anthropology, language and action. New York: Fordham University Press. 143–164.

Redfern, Walter 1984: Puns. Oxford: Blackwell.

Veatch, Thomas C. 1998: A Theory of Humor. – HUMOR: International Journal of Humor Research, 11(2). 161–215.

Visakko, Tomi & Voutilainen, Eero 2012: Aprillipila tekstilajina. – Heikkinen, Vesa, Voutilainen, Eero, Lauerma, Petri, Tiililä, Ulla & Lounela, Mikko (toim.): Genreanalyysi – Tekstilajitutkimuksen käytäntöä. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus. 265–301. [online] <http://kaino.kotus.fi/www/verkkojulkaisut/julk29/Genreanalyysi.pdf>. [21.10.2015]

 

Antti Lindfors on folkloristiikan tohtorikoulutettava Turun yliopistossa.

Polkuja pirstaleisten ja pakenevien tutkimusaiheiden tutkimukseen

Häkkinen, Antti & Salasuo, Mikko (toim.) 2015:
Salattu, hävetty, vaiettu. Miten tutkia piilossa olevia ilmiöitä? Tampere: Vastapaino. 346 sivua.

Karoliina Ojanen

 

Artikkelikokoelma Salattu, hävetty, vaiettu (2015) pureutuu vaikeasti tavoitettaviin tutkimusaiheisiin metodologisesta näkökulmasta: miten hankalaa voi tutkia? Johdannossa toimittajat toteavat, että kirjassa ei keskitytä esimerkiksi siihen, miten tabut syntyvät vaan fokus on siinä, ”mitä tutkia, miten tutkia ja mitä siitä voi seurata” (s. 11). Kokoelman aihepiiriä käsitellään sekä menneeseen että nykyisyyteen sijoittuvien tutkimuskohteiden kautta. Teoksessa lähdekriittiset kysymykset huomioidaan kiitettävästi kautta linjan. Nähdäkseni se on asia, jota metodologiaoppaissa ei voi liikaa korostaa. Kirjoittavat ovat pääosin yhteiskuntatieteilijöitä, mutta mukana on myös humanistitaustaisia tutkijoita.

Vaikeiden aiheiden metodologia ja tutkijan stigma

Teos on jaettu kolmeen osaan, joita edeltää ajatuksia herättävä johdanto. Johdannossa Mikko Salasuo ja Antti Häkkinen puivat rohkeasti sitä, mitä tällaisten vaikeiden aiheiden tutkimus voi tarkoittaa tutkijan asemoitumisessa suhteessa yleisöön ja tiedeyhteisöön. Toimittajien mukaan marginaalisten ilmiöiden tutkijoita yhdistää muun muassa se, että tutkija asettaa itsensä poikkeuksellisella tavalla alttiiksi kritiikille ja tutkimuskohteen stigma voi tarttua myös tutkijaan (s. 15). Kuitenkin he muistuttavat, että marginaalinen ja näkymätön on usein yleistä ja tavallista (s. 14), jolloin nihkeä tai jopa aggressiivinen suhtautuminen hankaliin tutkimuskohteisiin ja niitä tutkiviin on yhteydessä kulttuurisiin käsityksiimme hyvästä ja huonosta, vaikeasta ja helposta, toivotusta ja pois suljettavasta. Toimittajat tuovat esiin, että stigmatisointia ovat joutuneet kohtaamaan esimerkiksi kokoelmassa kirjoittavat rasismin ja maahanmuuton tutkijat Veronika Honkasalo, Anne-Mari Souto ja Leena Suurpää, jotka ovat saaneet tuta maahanmuuttokriitikoiden uhkailut ja solvaukset.

Oma kiinnostukseni käsillä olevaan teokseen heräsi nykyisen tutkimusaiheeni innoittamana. Olen tehnyt tutkimusta ikääntyneiden miesten sukupuolen ja seksuaalisuuden arjen tulkinnoista erilaisissa tutkimusympäristöissä, joista yksi on laitoshoito. Etnografisen aineiston kerääminen etenkin laitoksissa osoittautui välillä vaikeaksi, mutta johdannon luettuani pohdin erityisesti reaktioita, joita tulkintani asukkaiden kokemuksista laitoksissa on joissakin kollegoissa herättänyt. Olen kohdannut vastustusta ja vähättelyä sekä hätää puolustaa hoitotyön tekijöitä ja nähdä asiat hoitajien näkökulmasta. Olen painottanut, että en tee tutkimusta hoitolaitoksista tai hoitajista, vaan olen kiinnostunut asukkaiden näkökulmista: miltä heidän arkensa sukupuoli-identiteetin ja seksuaalisuuden osalta heille näyttäytyy? Tätä näkökulmaa vaikuttaa välillä olevan vaikea hyväksyä, mikä osittain johtunee vanhuspalveluiden tukalasta tilanteesta, koulutettujen hoitajien kroonisesta pulasta ja alan huonosta palkkauksesta. Näistä asioista huolimatta näen kirjoittajia lainatakseni, että ”[…] vaikeistakin asioista tulee ottaa selko, kipeistä asioista pitää kirjoittaa, vaikka se ei aina tutkimuksen valtavirtaa olisikaan […].” (s. 15). Esimerkiksi havaintoni miehen ohittamisesta sukupuolitettuna subjektina on välillä saanut aikaan reaktioita, että oikeastaan toisenlaista toimintaa ei voisikaan odottaa; kommentit palautuvat arkinäkemyksiin eikä teoreettisten käsitteiden tarjoamaa abstrahoinnin mahdollisuutta tunnisteta, kuten muilla vähemmän kontroversiaaleilla tutkimuskentillä. Kulttuuriset itsestäänselvyydet pysyvät itsestäänselvyyksinä.

Johdannossa toimittajat kertovat hämmentävästä tapauksesta. Tutkija Tomas Söderblom esitti vuonna 1992 julkaistussa prostituutiota käsittelevässä väitöstutkimuksessaan viranomaisten ja muiden tutkijoiden näkemyksistä poikkeavia tulkintoja. Söderblomin mukaan prostituoidun elämään kuului myös ystäviä ja hauskanpitoa sekä tavallisten asioiden tekemistä. Söderblomia arvosteltiin ankarasti kritiikittömästä suhtautumisesta tutkimaansa aiheeseen ja prostituution romantisoimisesta. Marginaalisiin ilmiöihin, kuten prostituutioon, liittyviä pelon ja inhon tunteita projisoitiin tutkijaan, ja Söderblom siirtyi pian pois tutkimusmaailmasta.

Stigmatisoinnin lisäksi johdannossa käsitellään myös yleisemmin, mitä ongelmia salattujen, hävettyjen ja vaiettujen aiheiden tutkimukseen kytkeytyy. Ensiksi ongelmana on aineistojen puuttuminen: ilmiöt eivät ”puhu” tai ilmiötä kontrolloineiden instituutioiden aineistot kertovat enemmän instituutiosta itsestään kuin ilmaisevat kohteitaan. Toinen ongelma koskee ilmiöitä, joista on saatavilla vain epäsuoria ja niukkoja aineistoja. Tällaisten ilmiöiden äänitorvena toimivat usein media ja asiantuntijat. Haasteeksi muodostuu se, millä tavoin nähdä näiden näkemysten taakse ja hillitä esimerkiksi nuorison käytäntöihin liittyviä moraalipaniikkeja (mitä Pekka Hakkarainen avaa omassa artikkelissaan) sekä se, miten ylittää pintatason ajattelumallit.

Toimittajien mukaan marginaalisten ilmiöiden tutkimuksessa on keskeistä pyrkiä kokonaisvaltaiseen, mutta tyydyttävä ongelmalliseen, ratkaisuun. Vaikka aineistot voivat olla hataria, pyrkimys kokonaisuuteen luo mahdollisuuden uskottavalle tulkinnalle: ilmiö tulee kartoittaa rakenteen, sisäisten ja ulkoisten suhteiden ja toimintalogiikan osalta. Vaiettujen ja varjossa olevien ilmiöiden tutkimus edellyttää monitieteisyyttä ja kykyä yhdistellä, lukea ja tulkita erilaisia aineistoja. Lisäksi eettisiin kysymyksiin, jotka ovat ylipäätään tutkimuksessa yhä keskeisemmällä sijalla, on kiinnitettävä tarkasti huomiota. Kuitenkin samalla kun eettisyyteen on sitouduttava, tulee varoa sitä, että eettisyydestä ei tule liiallisesti tutkimusta ohjaava normi, joka peilaa enemmän valtakulttuurin arvoja kuin kohdetta itseään. (S. 13–15.)

Valoa salattuihin maailmoihin

Johdantoa seuraa kolme kokonaisuutta kirjan nimen mukaisesti. Jokaiseen osioon kuuluu kolme artikkelia. Ensimmäisen osion ”Salattu maailma” aloittaa Antti Häkkinen, joka hahmottaa 1900-luvun alkupuolen helsinkiläistä alamaailmaa ja alaluokkakeskustelua. Samalla kun Häkkinen piirtää kuvaa helsinkiläisestä alamaailmasta asunnottomien alkoholistien, viinan katumyyjien, prostituoitujen, huijareiden ja ammattirikollisten kautta, artikkeli toimii käytännöllisenä ohjeena menneisyyteen sijoittuvien alamaailman ilmiöiden tutkimukselle ja muistuttaa esimerkiksi siitä, miten viranomaisten kuvauksiin irtolaisuudesta tulee suhtautua erittäin varauksellisesti. Artikkelissa pohditaan monipuolisesti alaluokan käsitettä ja tarkastellaan sitä, miten sosiaalisen alaluokan jäsenyys ei näytä periytyneen toisin kuin köyhyys ja mallit köyhyydessä selviämiseen.

Osion kaksi muuta artikkelia keskittyvät poliisiorganisaation ja huumetrendien tutkimuksen metodisiin kysymyksiin. Heini Kainulaisen poliisin tutkimukseen keskittyvä artikkeli käsittelee sitä, miten tutkija voi päästä tutkimaan tarkoin vartioitua ja merkittävällä tavalla valtaa käyttävää instituutiota, jonka jäsenet eivät välttämättä ole innostuneita tutkijan kiinnostuksesta, sekä sitä, mitä tämä merkitsee tulkintojen tekemisen kannalta. Artikkelissa käsitellään antoisasti myös haastattelemisen metodisia seikkoja. Pekka Hakkaraisen artikkeli huumetrendien tutkimuksesta esittelee huumeseurannan historiaa ja sitä, miten huumeiden käyttöä kyselyjen lisäksi nykypäivänä tutkitaan. Hakkarainen muistuttaa, että ”unohtelu, kaunistelu ja salailu vaikuttavat tuloksiin”, ja lisäksi sosiaalisesti huonossa asemassa olevat kovien huumeiden ongelmakäyttäjät jäävät tavallisesti kyselyiden ulkopuolelle.

Kun ääntä ei kuulu

Toisen osan ”Häpeä ja hiljaisuus” aloittaa Jan Löfströmin rekonstruktio 15–20 vuoden takaisesta väitöstutkimuksestaan. Tutkimuksen aiheena oli homoseksuaalisuuden asema ja merkitykset agraarikulttuurissa. Samaa sukupuolta olevien seksuaalisuhteet ovat olleet vaiettuja aiheita. Löfström selvittää metodista polkuaan, jossa hän tutki, oliko tämä hiljaisuus vaikenemista vai syvää hiljaisuutta eli jotain sellaista, joka ei ole merkityksellistä sosiaalisessa ja kulttuurisessa järjestyksessä, jolloin ei tarvitse edes pohtia, tulisiko asiasta puhua vai vaieta. Hän pohtii, miten syvän hiljaisuuden voi todistaa; miten todentaa, että jotain ei ole olemassa? Löfström kertoo todentaneensa tämän muun muassa sillä, että aineisto on hiljaa siellä, missä sen kuvittelisi puhuvan. Homoseksuaalisuusteeman olisi kuvitellut löytyvän esimerkiksi suullisen perinteen seksuaalikaskuista, mutta aineisto pysyi asiasta hiljaa. Löfström punnitsee kriittisesti tekemiään päätelmiä ja esimerkiksi käsitteellisiä valintojaan siitä näkökulmasta, miten ne ovat ohjanneet tutkimuksen sisältöä. Etäisyyttä on tarpeeksi, sillä Löfström avaa metodologisia valintojaan ja näihin liittyviä ongelmia kirkkaasti.

Veronika Honkasalo, Anne-Mari Souto ja Leena Suurpää tarkastelevat artikkelissaan, millaisia ongelmia rasismin tutkimukseen liittyy ja miten erilaisia tutkimuksen metodologisia ulottuvuuksia voisi ratkaista. Artikkelissa käsitellään runsaasti eettisiä seikkoja ja kirjoittajat toteavat, että rasismi sinänsä on vaiettu aihe, joka velvoittaa tutkijoita menemään tutkittavia vastaan, erityisesti lasten ja nuorten kohdalla. Osion päättävä Mikko Salasuon artikkeli kuntodopingin käyttäjien haastatteluihin liittyvistä ongelmista on erityisen hyödyllistä luettavaa tutkimustaan suunnitteleville ja etnografisilla kentillä oleville tutkijoille. Hän kysyy, miten tutkia haastatteluin hankalasti tavoitettavia ilmiöitä. Salasuo kertoo tutkimuksen tekoon liittyvistä solmukohdista ja siitä, miten voi muodostaa pätevän tutkimusdatan, vaikka se poikkeaisi aiotusta. Salasuon tutkimukseen jo lupautuneet haastateltavat alkoivat kieltäytyä haastattelusta yksi toisena jälkeen, kun kuntodoping äkillisesti nousi toistuvaksi aiheeksi yhteiskunnallisessa keskustelussa ja mediassa. Artikkeli tuo konkreettisesti esille etnografiseen tutkimukseen kuuluvan yllätyksellisyyden sekä sen, että tutkijan on hyvä oppia kestämään eräänlaista keskeneräisyyttä ja kaaosta kenttätöitä tehdessä sekä olla avoin uusille ratkaisuille. Myös Salasuon teksti on hyvä opas haastattelun metodisiin kysymyksiin, kuten Kainulaisenkin artikkeli.

Tutkijan tunteet ja kysymyksiä hiljaisuudesta

Viimeinen osio ”Vaietut asiat” avaa eri tavoin naisten, lasten ja perhepolitiikan tutkimuksen kysymyksiä. Miina Keski-Petäjä käsittelee abortin sosiaalihistoriaa. Hän selvittää, millaiset mahdollisuudet naisilla oli saada abortti aikana, jolloin sosiaalineuvonnan oli noudatettava lain mukaisia abortin torjunnan periaatteita. Aineistona on käytetty sosiaalineuvolan potilasasiakirjoja. Keski-Petäjä selostaa selkeästi tutkimuksensa ja aineiston muodostumisen vaiheita sekä sitä, miten kysymyksiä oli tarkennettava aineiston analysoinnin edetessä: potilasaineisto vaikutti kertovan enemmän sosiaalihoitajien kuin naisten näkökulmista huolimatta siitä, että aineistossa on myös pidempiä sitaatteja sosiaalineuvolan kohtaamisista naisen ja sosiaalihoitajan välillä.

Kaisa Vehkalahti ja Elina Pekkarinen tarkastelevat artikkeleissaan lastensuojelun tutkimukseen liittyviä kysymyksiä eri näkökulmista. Kaisa Vehkalahti keskittyy metodisiin kysymyksiin lastensuojelun historian tutkimuksessa ja erityisesti varhaisempien viranomaislähteiden hyödyntämiseen. Vehkalahti tuo hyvin esille niitä rajoituksia, joita asiakirjojen arkistointiin, valikoituneisuuteen ja tulkintaan liittyy. Hän pohtii kiinnostavasti myös eettisestä näkökulmasta sitä, miten historiantutkija voi käyttää aineistoa, joka kertoo intiimeistä, henkilökohtaisista ja arkaluonteisista aiheista. Hän päätyy toteamaan, että myös vaikeilta tuntuvia aineistoja on voitava tutkia, sillä muutoin lapsuudesta muodostuisi historiassa hyvin yksipuolinen kuva. Artikkeli käsittelee lähdekriittisiä kysymyksiä ilahduttavan monipuolisesti.

Kokoelman päättävässä artikkelissa Elina Pekkarinen avaa lastensuojelun tutkimuksen ongelmakohtia nykypäivänä. Hän tarkastelee, miten tutkia ilmiöitä, joista osalliset eivät avoimesti mielellään puhu ja jotka voivat karkottaa myös tutkijan. Hän sivuaa myös erityisesti lasten ja nuorten tutkimukseen liittyviä eettisiä kysymyksiä ja ongelmia ja tuo esille huolensa siitä, että pahimmillaan eettiset normit voivat rajoittaa lasten oikeutta tutkimukseen, jolloin lasten ääni jää kuulematta ja tutkimus vinoutuu. Pekkarinen kuitenkin painottaa, että lastensuojelua on tutkittava ja onnistuakseen tällainen tutkimuskenttä vaatii vahvan tutkijayhteisön, jossa puida lastensuojelun tutkimiseen liittyviä ongelmia, jotka voivat olla kytköksissä myös tutkijana koettuihin vaikeisiin tunteisiin.

Lopuksi: “Life is what happens to you when you’re busy making other plans”

Kirjaa on kiittäminen monella tapaa. Esitellyt aihepiirit ovat kiehtovia, ja tekstit on laadittu huolella sekä sisällöllisesti että kirjalliselta asultaan; törmäsin vain muutamaan oikolukuhuolimattomuuteen. Kirja toimii erinomaisena metodologisena oppaana hyvin moniin ja erilaisiin aiheisiin sekä opiskelijoille että aloitteleville – ja miksei pidemmälläkin oleville – tutkijoille. Se muistuttaa eettisiin kysymyksiin liittyvistä keskusteluista, lähdekritiikin keskeisyydestä ja tutkimuksen prosessimaisesta luonteesta. Se tuo erilaisia kenttiä ja kenttien muodostamistapoja kevyesti, mutta asiantuntevasti ja tarkasti esille. Lisäksi artikkelit antavat hyvän yleiskuvan kunkin artikkelin aihepiirin aiemmasta tutkimuksesta ja keskeisistä kysymyksistä. Jokainen artikkeli puolustaa paikkaansa, joskin mukaan olisi voinut mahtua vielä joitakin aiheita, esimerkiksi vanhuuden tai vammaisuuden tutkimuskentiltä.

Vaikka kokoelma keskittyy vaiettujen, vaikeiden ja piilossa lymyävien aiheiden tutkimukseen, on teoksessa runsaasti sellaista tietoa, joka koskee tutkimuksen tekemistä ylipäätään. Tutkimus lienee harvoin ongelmatonta ja ristiriidatonta: tutkimusprojektit muokkautuvat niitä tehdessä, ja valmis tutkimus poikkeaa alun suunnitelmista.

 

Filosofian tohtori Karoliina Ojanen toimii tutkijana Helsingin yliopistossa.

Paikallishistoriankirjoitusta purkamassa

Markkola, Pirjo, Snellman, Hanna & Östman, Ann-Catrin (toim.) 2014: Kotiseutu ja kansakunta. Miten suomalaista historiaa on rakennettu. Helsinki: SKS. 310 sivua.

Helena Saarikoski

 

Yhteisön käsite ja yhteisön rakentaminen suomalaisessa humanistisen alan tutkimuksessa ovat tarkastelun polttopisteessä artikkelikokoelmassa Kotiseutu ja kansakunta (2014), jonka ovat toimittaneet historiantutkijat Pirjo Markkola ja Ann-Catrin Östman ja etnologi Hanna Snellman. Kirja on siten luettavissa laajasti ottaen tieteentutkimukseen, historian ja etnologian itsekritiikkiin, ja se on tarpeellinen refleksiivisyyteen pyrkiville tutkijoille.

Kahdestatoista kirjoittajasta kahdeksan on historioitsijoita, kaksi, Hanna Snellman ja Konsta Kajander, etnologeja. Vierailevana folkloristina on Jyrki Pöysä, joka lukee uudelleen lähiluvun menetelmällä väitöskirjansa (1997) aineistoa artikkelissaan ”Raja-Karjalan kerrottu toiseus”. Laskentatoimen ja rahoituksen professori Erkki K. Laitinen on soveltanut faktorianalyysia taloushistorian professorin Ilkka Nummelan kanssa artikkelissa ”Kaupunkimaalaisia ja muita kuopiolaisia”, jonka aineistona on perukirjoja vuosilta 1878–1912. Menetelmien laaja kirjo haastaa lukijan metodiosaamisen ja -mielikuvituksen. Minulle yllättävämpi oli kuitenkin kirjan alkuosan keskeinen aineistotyyppi, paikallishistoriat, joiden olemassaolosta olen ollut vain hämärästi tietoinen ennen kirjan lukemista.

Kirja jakaantuu toimittajien johdantokirjoituksen jälkeen kolmeen osioon, ”Yhteisön idea”, ”Yhtenäisyyden harha” ja ”Yhteisön oppihistoria”. Kussakin osiossa on kolme tai neljä uutta tutkimusartikkelia. Lisäksi kirjassa on henkilö- ja paikannimihakemisto. Tallinnaa, Göteborgia ja Lundia lukuun ottamatta kaikki paikannimet löytyvät tai ovat löytyneet Suomen kartalta. Kirjassa halutaan tuoda Suomeen ja suomalaisten opiskelijoiden ja tutkijoiden osallistuttavaksi kansainvälistä historian ja etnologian metodologista keskustelua, ennen muuta nationalismitutkimuksen piirissä virinnyttä keskustelua. Hyvä niin.

Paikallishistoriat Suomen historiaa kirjoittamassa

Paikallishistoria on kirja, joka toimittajien johdantokirjoituksen mukaan on kuulunut melkein jokaiseen kirjahyllyyn, sellaiseenkin, jossa ei paljon muuta ole Raamatun ja Tuntemattoman sotilaan lisäksi ollutkaan. Teos on luonut kuvaa oman pitäjän ja usein myös seurakunnan, tuttujen ihmisten ja sukujen menneisyydestä, yhteisön muodostumisesta, nykyisyydestä ja sitä myöten myös tulevaisuudesta. Toimittajien mukaan paikallishistoria saattaa olla lajina jopa ”kaikkein läpäisyvoimaisin tieteellisyyteen pyrkivän historiankirjoituksen muoto” (s. 8). Paikallishistoriat ovat siten tärkeä osa suomalaista historiatietoisuutta ja historiakulttuuria.

Paikallishistorioita on tuotettu järjestelmällisesti Suomen pitäjistä, kunnista ja seurakunnista. Viimeistään 1930-luvulta asti, Paikallishistoriallisen toimiston perustamisesta (1933), ne ovat olleet ammattihistorioitsijoiden työtä. Paikallishistoriallisen toimiston työ ei ole päättynyt, vaan sitä jatkaa nykyään historia-alan yhteisöjen ylläpitämä palveluorganisaatio Tilaushistoriakeskus ry. Paikallishistorioiden muotoa ja sisältöä on ohjattu keskusjohtoisesti, kirjoittajia on koulutettu ja tieteellisyyttä valvottu. Tarkoituksena on ollut, että vertailukelpoisia, alkuperäiseen arkisto- ja muuhun lähdeaineistoon perustuvia paikallishistorioita maan eri osista voidaan käyttää valtakunnan historiankirjoituksen lähdeteoksina. On enemmän kuin paikallaan avata ja purkaa paikallishistoriankirjoituksen tapoja rakentaa kuvaa kansallisesta menneisyydestä ja luoda kansakunnan kertomusta.

Tähän liittyy kirjan tärkeä tavoite ylittää metodologinen nationalismi, kansallisvaltion pitäminen tutkimuksen kyseenalaistamattomana viitekehyksenä. Etnografisessa tutkimuksessa suosittu keskittyminen paikallisuuteen ei toimittajien mukaan riitä, koska kansalliset tulkinnat kietoutuvat paikallisuuteen monelta tasolta. Sen sijaan dekonstruktio voi tarjota toimivan vaihtoehdon: kun katsotaan, millä tavalla kansalliset narratiivit on tuotettu, voidaan paremmin ymmärtää niiden rajoitukset (s. 17). Toimittajat erittelevät metodologista nationalismia johdantokirjoituksessaan, ja Hanna Snellman päättää artikkelinsa kansatieteellisistä kyselyistä suhteuttamalla johtopäätöksensä metodologisen nationalismin näkökulmaan (s. 264).

Paikallis- tai maakuntahistoriat eri ajoilta tai maan eri osista ovat aineistoina kirjan ensimmäisen osion artikkeleissa. Kustaa H. J. Vilkuna kirjoittaa otsikolla ”Suomen kansan heimot”, ja kolme laajasti ottaen uskontoelämään keskittyvää kirjoitusta ovat Miia Kuhan ”Seurakunta yhteisön ytimenä”, Jari Eilolan ”Noituuden paikallishistoriat” ja Pirjo Markkolan ja Konsta Kajanderin ”Paikallishistorioiden papit yhteisöissään”.

Seurakunnan historia on kuulunut paikallishistorian kanoniseen tematiikkaan, siksikin, että historioiden tilaajina usein olivat kuntien ohella seurakunnat. Miia Kuha osoittaa kiintoisasti, miten paikallishistorioissa on asetettu vastakkain väistyvä kansanusko tai pakanuus ja väistämättömän kehityksen ja edistyksen moottori, seurakunta. Alkuperäislähteiden runsas aineisto kansan vastarinnasta ja elävästä kansanuskosta on sivuutettu yksilinjaisen edistyskertomuksen hyväksi. Folkloristiikan ja uskontotieteen asema historian häviäjäksi tuomitun kansanuskon tutkijana saa epäsuoraa valaistusta. Luterilaisuuden asema itsestään selvänä osana suomalaisen kansakunnan rakentumisen suurta kertomusta (s. 73) saa toisaalta rinnalleen kertomuksen sekularisaatiosta, jossa kirkon osana on kutistua ja kadota (s. 108).

Jari Eilolan artikkeli näyttää olevan hieman harhaanjohtavasti otsikoitu noituuden tutkimukseksi paikallishistorioissa. Kyse on pikemminkin noitavainoista. Eilola ei nähdäkseni tee selväksi, tarkoittaako hän ”noidalla” noitavainojen projisoimaa viholliskuvaa vai jotakin vainoista riippumatta olemassa ollutta tai olevaa, esimerkiksi tietäjiä tai kansanparantajia. Käsitys noitien todellisesta olemassaolosta lukeutuu osaksi noitavainoja perustelevaa vainotekstiä, jollaisen rakenteluun tutkijat eivät ole missään nimessä osattomia. Käsitesekaannus varmaankin vallitsee Eilolan lähdeaineistossa, pitäjänhistorioissa, jotka ovat sitoutuneet luterilaisen kirkon noituuskäsityksiä vastustavaan näkökulmaan, eikä sekaannus ole helposti selvitettävissä. Mutta lukijana olisin toivonut noituuden tutkimuksessa kunnostautuneen Eilolan pääsevän käsitteiden määrittelyssä selvemmille vesille kuin hän tässä kirjoituksessaan pääsee.

Suomen suuri kertomus

Kirjan avainartikkeleita metodologisen nationalismin purkamisen projektissa on Miika Tervosen ”Historiankirjoitus ja myytti yhden kulttuurin Suomesta”, joka aloittaa kirjan keskimmäisen osion ”Yhtenäisyyden harha”. Muut artikkelit tässä osiossa ovat Laura Katarina Ekholmin suomenjuutalaisten historian kirjoitusta – ja kirjoittamattomuutta – käsittelevä ja Ilkka Nummelan ja Erkki K. Laitisen edellä mainittu autonomian ajan lopun kuopiolaisten varallisuuseroja ja luokkajakoja käsittelevä artikkeli.

Miika Tervonen kuvaa ja analysoi suorastaan hyytävän ajankohtaiseksi kääntyneessä artikkelissaan sitä, miten sitkeä käsitys yhden kulttuurin Suomesta on muodostunut Suomen historian kirjoituksessa viimeisten 140 vuoden aikana, alkaen Topeliuksen Maamme kirjasta (1876). Tervosen metahistoria on moniulotteista: Topeliuksen käsityksestä, jonka mukaan ”tässä maassa asuu siis erisukuista ja erikielistä kansaa” (sit. Tervonen, s. 137), ei johda yhtä suoraviivaista keskustelulinjaa nykyään vallalla olevaan myyttiseen näkemykseen suomalaisen valtaväestön yhdestä yhtenäisestä alkuperästä, ”rodusta”, kielestä, kulttuurista, uskonnosta ja elämäntavasta. Varhaiset ”kansallisten tieteiden” edustajat, etnologit ja folkloristit, loivat perustaa, jolle yhden Suomen historian kirjoittajat rakensivat.

Ongelmallinen kansa-käsite kulkee tarinassa ja muuttaa muotoaan, yhtenä käännekohtana 1930-luvulla ”kansan” rajaaminen tarkoittamaan nimenomaan itsenäistä suomenkielistä talollisväestöä (s. 151). Tervonen taustoittaa kiinnostavasti tätä rajausta, jota kansalliset tieteet ovat pitkään kantaneet taakkana. Talonpoikaisyhteiskunnan tutkimuksen tieteenalat yhdistänyttä historiaa kuvaa Ann-Catrin Östman artikkelissaan.

Niin sanottujen kansallisten vähemmistöjen – ”meillä” on tunnetusti kolme etnistä tai ”rodullista” vähemmistöämme – tehtävänä yhden kulttuurin myytinrakennuksessa on muodostaa ulkomarginaali, jonka vähäväkisyys ja omalaatuisuudet korostavat sisäpuolisen yhtenäisen valtaväestön vallitsevuutta.

Kuten Miika Tervonen toteaa ja kuten arvioitava kirjakin osoittaa, ”suomalaisen historiankirjoituksen suuri linja on kääntynyt kansallisten tulkintojen rakentamisesta niiden purkamiseen” (s. 139). Kansallisen yhdenmukaisuuden myytti jatkaa kuitenkin elämäänsä kyselemättä hyväksyttynä itsestäänselvyytenä, jopa tutkijoiden kirjoituksissa. ”[A]jatus poikkeuksellisen yhtenäisestä suomalaisesta kansasta vaikuttaa jääneen tutkimuksellisesti kuolleeseen kulmaan” (s. 140). Tervosen artikkelin toteutuvana tavoitteena on osoittaa paitsi se, että yhdenmukaisuuden tosiseikka on vähemmän itsestään selvä, myös se, että yhdenmukaisuutta koskevilla käsityksillä on historiansa. Myytin rakentumishistorian tunteminen osoittautuu yhdeksi hyväksi avaimeksi myytin ajatusvankilasta vapautumiseen.

Kirjallisuus

Linna, Väinö 1954: Tuntematon sotilas. Porvoo: WSOY.

Pöysä, Jyrki 1997: Jätkän synty. Tutkimus sosiaalisen kategorian muotoutumisesta suomalaisessa kulttuurissa ja itäsuomalaisessa metsätyöperinteessä. Helsinki: SKS.

Topelius, Zacharias 1876: Maamme kirja. Lukukirja alimmaisille oppilaitoksille Suomessa. Helsinki: G. V. Edlund.

 

Dosentti, filosofian tohtori Helena Saarikoski on vapaa tutkija, tietokirjailija ja kriitikko sekä Kulttuuriosuuskunta Partuunan toimitusjohtaja.

Turkulaista kulttuurien tutkimusta

Kouri, Jaana (toim.) 2015: Askel kulttuurien tutkimukseen. Scripta Aboensia 3. Turku: Turun yliopisto. 392 sivua.

Pertti Anttonen

 

Turun yliopiston kulttuurien tutkimuksen oppiaineiden tuottama kokoomateos Askel kulttuurien tutkimukseen on tuhti paketti kulttuurien tutkimuksesta erityisesti Turun yliopistossa. Takakansi- ja mainostekstin mukaan kirja on tarkoitettu paitsi käsikirjaksi kulttuurien tutkimuksesta kiinnostuneille myös oppikirjaksi, opetuksen oheismateriaaliksi ja valintakoekirjaksi. Teos onkin folkloristiikan, kansatieteen ja uskontotieteen yhteisen kulttuurien tutkimuksen hakukohteen valintakoekirja Turun yliopistossa.

Teoksesta ei käy suoraan ilmi onko uusi yhteishaku perussyy kirjan tekemiselle vai onko sen takana oppiaineiden edustajien kollegiaalinen halu toimia yhdessä. Yhteisyyttä korostetaan ja kulttuurien tutkimus hahmotetaan omaksi tieteenalakokonaisuudekseen, ”yhteiseksi moniääniseksi kuorolauluksi” (s. 6), joka ”tarjoaa keinoja ymmärtää, tulkita, selittää ja hyödyntää kulttuuria sen eri muodoissa” (s. 15). Kulttuurien tutkimusta lähestytään yleisellä (valtakunnallisella ja kansainvälisellä) tasolla mutta kuitenkin erityisesti Turun yliopiston piirissä tapahtuvana ja tapahtuneena toimintana. Kulttuurien tutkimuksen oppiaineiksi asettuvat – yhteishaun mukaisesti – folkloristiikka, kansatiede ja uskontotiede. Arkeologiaa ei esitellä tai käsitellä, eikä myöskään kulttuurituotannon ja maisematutkimuksen koulutusohjelmaa Porissa tai historia-aineisiin sisältyvää kulttuurihistorian oppiainetta. Varsinkin teoksen kulttuuriperintö-osion olisi odottanut hyödyntävän Porin yksikköä.

Arkeologian oppiaineeseen sisältyvä museologia on esitelty työelämäorientaatiota koskevan osion sisällä laatikkotekstissä. Johdannossa arkeologia mainitaan yhtenä ”ihmistä kulttuuriolentona tarkastelevista tieteenaloista” (s. 19), joiden yläkäsitteeksi ilmoitetaan kulttuuriantropologia. Kulttuurien tutkimus on tässä tarkoituksellisesti identifioitu antropologis-etnografiseksi tutkimussuuntaukseksi, mutta samalla monet teoksessa käsitellyt temaattiset ja teoreettiset lähestymistavat painottuvat melko vahvasti cultural studies -tutkimussuuntaukseen – jota ei esitellä, vaikka pätevyyttä tähänkin olisi varmasti löytynyt.

Yhteneväisyyttä mutta myös erillisyyttä

Teoksesta nousee vahvasti esiin sen järkälemäisyys mutta samalla sirpalemaisuus. Eeppisiin mittoihin yltävän kirjan tekstit ovat varsin erilaisia sekä tyylillisesti että sisällölliseltä otteeltaan. Kirjoittajia on yhteensä 33. Esipuheen mukaan tekstit on tuotettu prosessikirjoittamisella, mutta ilmeisesti myös leikkaamalla ja liimaamalla. Jotkut kirjoittajat esittelevät temaattisia, teoreettisia ja käsitteellisiä lähtökohtia, mutta osa kirjoittaa minä-muodossa omasta työstään. Omakohtaisuus ei ole huono asia, mutta erilaisten tekstien sijoittelu ei aina tunnu onnistuneelta.

Samalla kertaa oppiaineiden yhteisyyttä ja niiden erityisyyttä korostavana teoksena Askel kulttuurien tutkimukseen taiteilee veitsenterällä. Teos on hyvä osoitus siitä, että yhteistyötä kulttuurien tutkimuksen eri aloilla on, mutta kirjan tekstejä lukiessa syntyy myös kuva, että yhteistyöstä huolimatta eri oppiaineet elävät sittenkin varsin erilaisissa keskustelutodellisuuksissa. Yhteisiksi hahmotetut teoriat, teemat ja lähestymistavat voivat jäädä julkilausumiksi. Hyviä poikkeuksia on toki tässäkin teoksessa.

Kirjan takakansiteksti esittelee teoksen muutaman kysymyksen kautta: ”Mitä zombiksi naamioitunut kulttuurintutkija oivaltaa? Mitä äiti Amman halauksessa tapahtuu? Mitä tarkoittavat ruumiillisuus tai toimijuus ja miten ne näkyvät arjessa ja juhlassa? Missä puhutaan meänkieltä ja miksi Raamattu käännetään lolcatiksi?”

Ensimmäinen asia, jolla haetaan kirjalle lukijoita, on siis zombius. Sitä koskeva Kirsi Hännisen kirjoitus kysyy toistuvasti mikä zombiperinteessä kiehtoo – myös kirjoittajaa. Zombi-ilmiön tarkkailulla sanotaan olevan paljon annettavaa kulttuurin- ja perinteentutkijoille ja folkloristi ymmärtää sitä teoreettisen koulutuksensa kautta – sen lisäksi että osallistuu zombi-tapahtumiin itse. Lolcat-kielen ja Raamatun suhde esitellään vajaan puolen sivun mittaisessa kohdassa, jossa lolcatin kerrotaan olevan suosittu internet-ilmiö ja tarkoittavan kuvitteellista kissakieltä. Näissä kahdessa aihepiirissä on ilmeisesti kiteytetty folkloristiikan panos turkulaiseen kulttuurien tutkimukseen, samalla kun äiti Amma viittaa uskontotieteeseen ja meänkieli kansatieteeseen. Ruumiillisuus ja toimijuus arjessa ja juhlassa koskee sitten kaikkia tasapuolisesti, toivon mukaan.

Takakansiteksti on tietenkin vajavainen lähde sen päättelemiseen minkälaisen profiilin eri oppiaineet saavat. Kukin kolmesta oppiaineesta saa oman esittelynsä ensin johdannon kollektiivisesti kirjoitetussa osiossa ja sitten erillisissä artikkeleissa, joista uskontotieteen ja folkloristiikan teksteistä vastaavat oppiaineiden professorit Veikko Anttonen ja Pekka Hakamies, mutta kansatieteen osion ovat kirjoittaneet lehtori Timo J. Virtanen ja projektitutkija Jussi Lehtonen. Folkloristiikka esitellään viestien ja tietoverkkojen tutkimuksena, jossa suuntaudutaan folkloren käyttöön sekä folkloren ja muun kulttuurin suhteeseen kulttuurin kokonaisuudessa. Johdantoon sisältyvässä uskontotieteen esittelyssä korostetaan toistuvasti, ettei kyse ole metsänhenkien, ufojen tai esi-isien tutkimuksesta vaan kohteena ovat tällaisiin uskovat ihmiset ja heidän antamansa kuvaukset. Uskontoperinteiden syntyhistorian ja nykytilanteen ymmärtämisen sanotaan edistävän monikulttuurisuuden haltuun ottamista ja lisäävän kulttuurista ymmärrystä. Kansatieteen esittelyssä korostuu kaikkein eniten kulttuurintutkimuksellinen puhe, eli perusmääritelmänsä mukaan kansatiede tutkii ihmistä ”kulttuurisena olentona ja toimijana” (s. 37). Tämä voi paikantua niin kansallisvaltioiden arkielämään kuin myös valtionrajoista riippumattomiin kulttuurisiin ilmiöihin ja suhteisiin. Kulttuurisen ympäristön muutosten tarkastelun lisäksi kansatiede asemoi itsensä ”kriittisen kulttuurien tutkimuksen osaksi monitieteisissä yhteiskunnallisissa haasteissa” (s. 55). Kansatiede opettaa ”kulttuurista lukutaitoa” (s. 38).

Kansallista vai ylirajaista?

Onko sitten kulttuurien tutkimuksen kohteena kulttuuri vai kulttuurit? Toki jo kulttuurien tutkimus -nimike kertoo, että kulttuuri on tässä lähtökohtaisesti monikollinen käsite. Johdannossa todetaan, että kulttuuri on ”sanallisesti tai sanattomasti välittyvää tietoa, arvoja, uskomuksia ja toimintatapoja, jotka ihmiset jakavat yhteisen historian, kielen, elinympäristön tai muun sosiaalisen pääoman perusteella” (s. 15). Kulttuuristen piirteiden kulttuurisidonnaisuus todetaan teoksessa usein.

Samalla teoksessa korostuu monin paikoin ylirajaisuuden idea. Johdannossa viitataan George Marcusin käsitteeseen multi-sited ethnography eli monipaikkainen etnografia ja todetaan: ”Kenttää ei voida enää määrittää yhteen paikkaan ihmisten toimiessa, liikkuessa ja luodessa sosiaalisia yhteisöjä ylirajaisesti” (s. 22). Kansatieteen esittelyn yhteydessä sanotaan: ”Paikka on tutkimuksessa laajentunut ylirajaisuuden ja monipaikkaisuuden myötä myös mobiiliksi elämäntavaksi” (s. 52).

Kysymys on ensisijaisesti paikkaidentiteettien moneudesta mutta myös kulttuurin käsitteellistämisestä ei-territoriaalisesti: ”Nykyisessä globaalissa, liikkuvassa ja nopeassa vaikutteiden vaihdon maailmassa yksilöiden monipaikkainen ja -kulttuurinen elämä on arkipäivää, jossa identiteetti ei ole sidottu vain yhteen kuvitteelliseen paikkaan ja kulttuuriin. Merkittävää paikan ja identiteetin suhteessa on käsittää ne avoimina ja liikkuvina, jolloin yksilöiden paikkaan liittyvät identifikaatiot voivat muodostua ja muuttua monien paikkojen alaisina.” (S. 244–245, ks. myös s. 144)

Ylirajaisuutta eli transnationaalisuutta koskevat luonnehdinnat pitävät sisällään kertomuksen kulttuurisesta muutoksesta. Kun ennen ihminen identifioitui yhteen paikkaan, nykyisessä maailmassa tällaisia paikkoja voi olla useita. Kulttuuri on muuttunut, kun ihmisillä on kontakteja ja kytköksiä eri paikkoihin. Viittauksia kulttuurikontaktien historiaan teoksessa ei ole.

Samalla teos esittelee tilalliset eli spatiaaliset kysymykset vahvasti rajatematiikan kautta: ”raja erottaa ja erottelee sisä- ja ulkopuoliin, meihin ja muihin, omiin ja vieraisiin, parempiin ja huonompiin tai arvostettuihin ja vähempiarvoisiin” (s. 133). Uskonnontutkimuksen tilallisen käänteen yhteydessä todetaan: ”Kulttuurisia arvoja ylläpitävät tunteet, ja niihin pohjautuvat yksilölliset valinnat liittyvät erottamattomasti todellisiin tai kuviteltuihin tiloihin ja niitä erotteleviin rajoihin. Rajoilla ei vain luoda eikä niillä jaotella yksinomaan fyysisiä tiloja, vaan ne ajankohtaistuvat tilanteesta riippuen erottamattomana osana kaikkea todellista tai utopistista koskevaa sosiaalista toimintaa” (s. 136). Jos uskonnon ja kulttuurin käsitteellinen sisältö välittyy rajanvedoissa ja erotteluissa, rajanvedot ja erottelut ovat kulttuurin keskeistä sisältöä – siitäkin huolimatta, että paikkaidentiteettejä on monta ja sosiaalinen verkosto ylittää maantieteellisiä ja poliittisia rajoja.

Teoksesta esiin nousevat erilaiset näkökulmat näyttävät ilmentävän kirjoittajaryhmän sisällä olevia erilaisia rajakäsityksiä ja -käsitteitä. Kenties ylirajaisuuden korostaminen on oma paradigmansa, joka kytkeytyy edustajiensa henkilökohtaisiin eettis-poliittisiin näkemyksiin siitä, minkä maailmassa pitäisi muuttua. Rajaparadigmoja kuvastaa myös kysymys kansakunnasta ja kansallisesta yhteisöstä: ”Kansakunnan maa-alue on sen jäsenille perustava rajaus, omalle maalle ja sen menneisyydelle annetaan pyhä arvo.” (s. 333) Samoin: ”Ajatus kansasta edellyttää myös alueellisten rajojen luomista, ja siksi kansallisuuden ajatuksen ensimmäinen ehto on ajatus paikallisuudesta” (s. 141).

Jos kansalla ja kansakunnalla katsotaan olevan ”yhteinen pyhien asioiden ja arvojen symbolinen merkitysjärjestelmä” ja myyteillä, symboleilla ja rituaaleilla ”merkitään rajat meidän ja muiden välillä” (s. 142), kansakunta on yhtenäinen ja yksimielinen kokonaisuus, jossa ei ole rajanvetoja muuten kuin suhteessa ulospäin. Kansallisen yhtenäisyyden ja yhteisöllisyyden vastapainoksi teoksessa tuodaan esiin postnationalistinen näkemys kansakunnasta, jonka mukaisesti korostetaan kansallisten kertomusten ristiriitaisuutta ja kansallisten representaatioiden stereotyyppisyyttä. Tässä yhteydessä todetaan: ”Monet tutkijat ovat myös kyseenalaistaneet käsityksen kansakunnista ja kansallisvaltioista, Suomi mukaan lukien, yhtenäisinä väestökokonaisuuksina, joiden jäsenillä olisi yhteinen historia ja muisti” (s. 142).

Kysymys kulttuurin ja kansakuntaisuuden suhteesta on tietenkin poliittisesti äärimmäisen ladattu, erityisesti tänä vuonna (2015), kun on kohuttu Eugen Schaumannin patsaalla järjestetystä muistotilaisuudesta ja kiistelty turvapaikanhakijoiden suureen määrään suhtautumisesta. Vallasta ja toimijuudesta on teoksessa oma varteenotettava artikkelinsa, kirjoittajina Anna Hynninen, Antti Lindfors ja Minna Opas, mutta kulttuurin ja politiikan suhdetta tai kulttuurin poliittisuutta ei valitettavasti käsitellä kuin muutamin lyhyin viittauksin ja parin lyhyesti kuvatun uskontokiistan puitteissa (s. 118). ”Kriittisen kulttuurien tutkimuksen” (s. 55) kenties kriittisin eli eksplisiittisin poliittinen kannanotto koskee ”yhteiskunnan harjoittamaa vaikenemisen politiikkaa, joka saa heteroseksuaalisuuden näyttämään luonnolliselta asiantilalta ja lähtökohdalta, vaikka se ei sitä ole” (s. 276-277).

On kiintoisaa, millä näkemyksillä yhteisen historian ja muistin kansakunnallinen merkityskehys argumentoituu teoksessa aikansa eläneeksi: ”Tänä päivänä yhä useammat ihmiset asuvat muualla kuin synnyinmaassaan ja erillään sukulaisistaan. Puhutaan transnationaalisista eli ylirajaisista yhteisöistä, joiden jäsenet eivät tunne kuuluvansa vain yhteen paikkaan vaan samanaikaisesti moneen eri paikkaan. Nykyteknologian välityksellä on helppo pitää läheisiä yhteyksiä eri puolilla maailmaa asuviin sukulaisiin ja ystäviin sekä seurata vaikkapa entisen kotikaupungin jalkapallojoukkueen menestystä tai vanhan kotimaan uutisia riippumatta missä asuu” (s. 142-143).

Askel Turkuun

33 kirjoittajan joukkoon mahtuu erilaisia teoreettisia lähtökohtia ja argumentaation tasoja, ja se sallittakoon. Käsikirjalta voitaneen kuitenkin odottaa näkemysten yhteneväisyyttä tai ainakin niiden rinnasteisuutta, jota edesauttaisi hyvin laadittu asiahakemisto – jollaista tässä teoksessa ei ole. Teoksen alussa opastetaan lukijaa, että tiedeyhteisössä hyväksytyt tutkimuksen tekemisen tavat aiheuttavat ”tiettyjä rajoituksia suhteessa siihen, mitä voidaan tutkia ja minkälaisia aineistoja voidaan käyttää.” (s. 39) Teoksen lopussa vakuutetaan, että ”kulttuurien tutkimus ei aseta tiukkoja raja-aitoja sille, mitä teoriaa tai menetelmää tutkimuksen tekemisessä tulisi käyttää, vaan tutkija tai opiskelija valitsee itse parhaaksi perustelemansa työkalut ja lähestymistavat” (s. 246).

Kumpikin on omalla tavallaan totta, mutta kulttuurien tutkimuksen profiili on tässä teoksessa jo itsessään rajaus – ja varsin paikallisin perustein tehty. Jos Itä-Suomen yliopiston kulttuurintutkimuksessa tehtäisiin vastaavanlainen kirja, laajempi oppiainekoostumus tuottaisi laajempaa tematiikkaa, vaikka samalla sisältäisi pitkälti samoja peruskäsitteitä. Oppiainekokonaisuuksien erilaisuudesta johtuen Askel kulttuurien tutkimukseen tuskin nousee valintakoekirjaksi muualla, vaikka toki sisältää paljon oppimateriaalina hyödynnettävää. Sen askel on monella tavalla juuri Turkuun ankkuroitu.

Pertti Anttonen on kulttuurintutkimuksen professori Itä-Suomen yliopistossa.

 

Sota-ajan kirjeet ja nykyhetken katse

Kirjeitä sodasta 2015Tikka, Marko, Taskinen, Ilari & Nevala-Nurmi, Seija-Leena (toim.) 2015: Kirjeitä sodasta. Kirjoittamisen tavat ja merkitykset kriisiaikoina. Tampere: Postimuseo, Tampereen Historiallinen Seura. 273 sivua.

Ulla Savolainen

 

Sota-ajan kirjeet ovat kiehtova tutkimuksen kohde monien eri tieteenalojen näkökulmasta. Nykyhetken tutkijalle kirjeet ovat ikään kuin välähdyksiä menneestä ajasta, kirjoitettuja puheenvuoroja dialogissa. Mitä aikalaiskirjeet kertovat sota-ajasta tai sodan kokemuksesta? Pyrkimys vastata tähän kysymykseen luonnehtii Kirjeitä sodasta. Kirjoittamisen tavat ja merkitykset kriisiaikoina -artikkelikokoelmaa. Toinen, folkloristin näkökulmasta erityisen kiintoisa kysymys sota-ajan kirjeiden välittämistä ilmaisullisista merkityksistä saa sekin vastauksia kirjan artikkeleissa.

Kirjan rakenne ja näkökulmat

Kokoelma jakautuu kolmeen osaan, ”Tutkimus, sensuuri, etiikka”, ”Kieli, muoto, sisältö” sekä ”Kokemus, mieliala, tunteet”, jotka kaikki sisältävät neljä artikkelia. Ensimmäisessä osassa tarkastellaan yleisesti kirjetutkimusta sekä sota-ajan kirjeenvaihtoon kauttaaltaan vaikuttanutta sensuuria. Osa toimii näin ollen tarpeellisena pohjustuksena myös keskittyneempien tutkielmien taustalla. Toisen ja kolmannen osan nimien osuvuutta ja artikkeleiden jakautumista niihin jäin pohtimaan. Toisen osan ”Kieli, muoto, sisältö” neljästä artikkelista vain yksi käsittelee varsinaisesti kirjeiden kieltä ja muotoa, kun taas osan muissa teksteissä kirjeitä käytetään pikemminkin tietolähteinä, joiden perusteella pyritään tekemään päätelmiä historiallisesta kontekstista. Kolmannen osan ”Kokemus, mieliala, tunteet” alle sitä vastoin olisi voinut sijoittaa suurimman osan kirjan artikkeleista.

Kirjan kokonaisuus on ilahduttavan monipuolinen näkökulmiltaan. Valtaosa kirjan artikkeleista käsittelee toisen maailmansodan aikaista kirjekulttuuria, mutta mukana on myös Suomen kaartin vuonna 1830 tekemään Puolan sotaretkeen, Ranskan ensimmäiseen maailmansotaan sekä Suomen vuoden 1918 sotaan kytkeytyvää kirjeenvaihtoa käsitteleviä tekstejä. Kokoelma sisältää sota-ajan kirjekulttuuria yleisellä tasolla esitteleviä tekstejä sekä hienoja mikrotason tutkielmia, jotka avaavat näkymiä kirjeitä vaihtaneiden yksilöiden välisiin suhteisiin. Valtaosa kokoelman kirjoittajista ovat historiantutkijoita. Mukana on myös pari etnologia, lingvisti, kirjallisuudentutkija sekä muutamia yliopiston ulkopuolella työskenteleviä kirjoittajia.

Kirjetutkimuksen ja kirjeiden maailmat

Kirjan aloittavassa lyhyessä johdannossa sekä ensimmäisen osan artikkeleissa esitellään kirjekulttuurin tutkimuksen viimeaikaista kehitystä ja metodologiaa, kirjetutkimuksen eettisiä kysymyksiä sekä kirjesensuuria. Kirjekulttuurin tutkimuksen esittely painottuu historiantutkimuksen näkökulmiin. Kirjetutkimus paikannetaan sotahistoriantutkimuksessa ja laajemminkin historiantutkimuksessa tapahtuneeseen murrokseen, siirtymään makrotason ilmiöiden tarkastelusta sotaan liittyvien kulttuuri- ja sosiaalihistoriallisten ulottuvuuksien sekä lopulta myös yksilön kokeman sodan tutkimukseen. Sotahistorian osalta tätä tutkimussuuntausta on kutsuttu uudeksi sotahistoriaksi (New Military History) (esim. Bourke 2006; Kinnunen & Kivimäki 2006). Tätä ennen sotakirjeaineistot nähtiin tutkimuksessa usein niiden subjektiivisuudesta sekä sensuurin vaikutuksesta johtuen riittämättöminä, epäluotettavina sekä epäolennaisina lähteinä. Kirjeet saattoivatkin käsitellä tutkijan näkökulmasta vääriä asioita.

Kirjan alkupään artikkeleissa käsitellään muun muassa sensuurin vaikutusta sota-ajan kirjeisiin ja kirjoittamiseen. Kimmo Metsbergin artikkeli käsittelee informatiivisesti kenttäpostijärjestelmän ja sensuuritoiminnan järjestämistä talvi- ja jatkosotien aikana. Ilari Taskisen artikkeli sekä Sonja Hagelstamin ja Ilari Taskisen yhteisartikkeli keskittyvät taas pikemminkin tarkastelemaan sensuurin vaikutusta kirjeisiin sekä sitä, minkälaisia kokemuksia sotakirjeet välittävät. Artikkeleissa on siinä määrin toistoa, että lukiessani aloin miettiä, olisiko ne voinut yhdistää yhdeksi tekstiksi. Itse olisin kaivannut artikkeleihin myös enemmän metodologista ja teoreettista pohdintaa siitä, minkälaiseksi tutkijat näkevät kirjeen, kokemuksen, historiallisen kontekstin sekä tulkintahetken suhteen.

Kirjan ensimmäisen osan päättää Erkka Pehkosen kirjetutkimuksen metodologiaan ja yksityiskirjeiden tulkintaan liittyviin eettisiin kysymyksiin keskittyvä erinomainen artikkeli. Pehkonen käsittelee kirjetutkimukseen liittyviä eettisiä kysymyksiä syvällisesti ja oivaltavasti. Artikkelissa käsitellään hienolla tavalla sitä, kuinka tutkimusetiikka kytkeytyy aina olennaisesti tutkimuksen metodologiaan ja vaikuttaa siten myös tutkimuksen arvioitavuuteen ja luotettavuuteen. Pehkonen osoittaa artikkelissaan oivaltavasti sen, että tutkimusetiikka on tie metodisesti perusteltuihin johtopäätöksiin.

Pehkonen korostaa artikkelissaan myös kirjetutkimuksessa läsnä olevien kolmen maailman – kirjeiden representoiman menneisyyden, tutkijan elämänpiirin sekä tutkimuksen lähteiden pohjalta konstruoiman tulkinnan – vuoropuhelun tiedostamisen tärkeyttä tutkimuksessa. Pehkonen painottaa kahta olennaista seikkaa. Ensinnäkin sitä, että tekstin syntyhetken kieli ja sen välittämä käsitys maailmasta vaikuttaa siihen, minkälaisen kuvan kirjeet maailmasta esittävät. Toiseksi hän tuo esiin sen, että kulttuuriset resurssit sekä mahdollistavat tekstin synnyn että luovat kerronnan mahdollisuuksien rajat. Tämänkaltainen perustavanlainen erittely olisi voinut myös terävöittää Taskisen sekä Taskisen ja Hagelstamin artikkeleita.

Pehkonen käsittelee artikkelissaan myös tutkijan tunteiden vaikutusta tulkintoihin. Tässä hän ei kuitenkaan sorru yksinkertaistettuun ja pahimmillaan kiusallisen omakohtaiseen tunnereflektointiin. Sen sijaan Pehkonen toteaa:

Alkuperäiseen tulkintaan johtaneen oivalluksen, intuition tai tunnetilan perkaaminen näkyväksi johtaisi samanlaiseen objektiivisuuden harhaan kuin tunteiden tulkintaa vaikuttavan puolen kieltäminen. Tunteiden vaikutus tulkintaan on olemassa, mutta sen läpinäkyväksi tekeminen tekstissä on yhtä mahdotonta kuin kaikkien muidenkin vaikutussuhteiden kuten vaikkapa kulttuurin ja elämänhistorian esiin tuominen. Tekstit vaikuttavat ihmisiin ja ihminen teksteihin. (S. 67.)

Mikrotason näkökulmia sotakirjeenvaihtoon

Artikkelikokoelma sisältää useita artikkeleita, joiden huomio keskittyy yksittäiseen henkilöön tai kirjeenvaihtoon. Keskittymällä rajattuun tapaukseen onnistutaan näissä artikkeleissa valottamaan sota-ajan kirjeenvaihtokulttuuria eloisasti. Nämä mikrotutkielmat, tarkoin kohdennetusta näkökulmastaan ja tarkastelukohteestaan huolimatta – tai pikemminkin sen vuoksi – avaavat laajan ikkunan kirjeiden tutkimuksen monipuolisiin mahdollisuuksiin.

Carita Klipin hienon artikkelin keskiössä on ensimmäisen maailmansodan alussa saksalaisten sotavangiksi jääneen ranskalaissotilaan Gaston B:n kielellinen kompetenssi hänen kirjeenvaihtonsa näkökulmasta. Klippi analysoi Gastonin kielellisten resurssien kautta myös kansansivistyksen toteutumista sekä sitä, miten alempaan yhteiskuntaluokkaan kuulunut yksilö omaksui tai sitoutui yhden kansan ja yhden kielen sekä standardikielen ideologiaan. Klipin analyysi on perusteltua ja päätelmät oivaltavia. Artikkeli avaakin kiinnostavia näkökulmia yksilön kielenkäytön ja laajempien kieli-ideologioiden väliseen suhteeseen myös kyseisen tapaustutkimuksen ulkopuolella.

Mervi Kaarninen tarkastelee artikkelissaan koulutyttöjen kirjeenvaihtoa 1940-luvulla sodan ollessa käynnissä. Kaarninen on analysoinut Ritvan, toisen tytöistä, kirjeitä Ellalle. Ritva oli kirjeenvaihdon alkaessa vuonna 1942 12-vuotias evakkotyttö. Kirjeistä piirtyy epäsuorasti esiin muun muassa evakkouteen tuona aikana liittyneitä negatiivisia latauksia. Ritva uskalsikin kertoa Ellalle olevansa evakko vasta kun oli tutustunut häneen kunnolla. Kirjeiden kautta Kaarninen tekee myös päätelmiä sodan vaikutuksesta lasten elämään ja koulunkäyntiin. Ennen kaikkea Kaarnisen analyysi tuo esiin sen, että sodasta huolimatta lasten elämässä tärkeitä olivat myös ja ennen kaikkea muut asiat. Sota-aika on aikalaisille ennen kaikkea arkista. He eivät vain koe ja elä sotaa tai maailmanpolitiikkaa, vaan myös ja ennen kaikkea jokapäiväistä arkista elämäänsä, johon sota toki myös vaikutti. Kaarnisen tapaustutkimus osoittaakin, että Ellan ja Ritvan elämässä tärkeässä osassa olivat tavalliset lapsen ja nuoren ilot, jännitykset ja murheet.

Mitä kirjeet kertovatkaan?

Sota-ajan kirjeet ovat erityinen aineisto myös siinä mielessä, että ne on kirjoitettu tapahtuman hetkellä. Toisin kuin vaikkapa muistelmissa, kirjeissä tapahtuman jälkeen ei ole vielä kulunut kovin paljoa aikaa. Ajan kuluminen kun aina vaikuttaa muistoihin ja kokemuksiin arvaamattomalla tavalla. Tämä kirjeiden kytkeytyminen ajankohtaan taas helposti houkuttaa lukijaa tulkitsemaan kirjeitä mahdollisina väylinä päästä käsiksi autenttisiin sota-ajan kokemuksiin sellaisinaan, ilman että jälkeenpäin tuleva aika olisi vielä tahrinut niiden aitoutta. Tämä pyrkimys on paikoin myös luettavissa kokoelman artikkeleista. Minua tämä tavoite hieman häiritsi, sillä yhteys kielellisesti tuotettujen ilmausten ja kokemusten välillä ei ole yksiselitteinen eikä suora. Kielenkäyttö ja sen välittämät merkitykset ovat moniulotteisia, eivätkä ne tyhjenny yksinomaan eksplisiittisesti kerrottuihin asiasisältöihin, minkä esimerkiksi Carita Klipin artikkeli osoittaa oivallisesti. Kielenkäytön ja sen kuvaaman yksilöllisen, sosiaalisen tai historiallisen todellisuuden välisen suhteen hahmottaminen edellyttääkin metodologista siltaa. Kirjassa tuodaan kuitenkin kattavasti esiin sota-ajan kirjeenvaihtoon vaikuttaneita kontekstuaalisia seikkoja kuten sensuurin vaikutusta, ja saman perusteellisuuden olisin suonut ulottuvan myös kirjeiden kielen ja ilmaisun mahdollisuuksien ja rajojen pohdintaan. Osan artikkeleista taustalle olisin kaivannut hieman syvällisempää ja monipuolisempaa näkemystä siitä, minkälaista tietoa ja millä tavoin voidaan saada kirjeitä tutkimalla, minkälaisia kysymyksiä kirjeaineistolle kannattaa esittää ja minkälaisia kirjeet ovat puheenvuoroina ja kirjallisena ilmaisuna.

Kirjeitä sodasta -kokoelma on kaiken kaikkiaan monipuolinen, joskin hieman epätasainen kokonaisuus. Harmillinen viimeistelemättömyys näkyy kokoelmassa muun muassa kirjoitus- ja lyöntivirheiden runsautena sekä paikoin esiintyvänä toistona. Pienestä haparoinnista huolimatta kokoelma kuitenkin nostaa esiin sotaan kytkeytyvän arkisen kommunikaation, yksilön äänen, ja tarjoaa tietoa kirjeenvaihdosta sota-aikana ja on siksi tärkeä kirja aihepiiristä.

Kirjallisuus

Bourke, Joanna 2006. New Military History. – Hughes, Matthew & Philpott, William J. (eds.), Palgrave Advances in Modern Military. Basingstoke: Palgrave Macmillan. 258–280.

Kinnunen, Tiina & Kivimäki, Ville (toim.) 2006: Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodassa. Helsinki: Minerva kustannus.

 

Filosofian tohtori Ulla Savolainen on tutkija Helsingin yliopiston folkloristiikan oppiaineessa.

Monitieteisiä näköaloja itsemurhaan

Honkasalo, Marja-Liisa & Tuominen, Miira (toim.) 2014: Culture, Suicide, and the Human Condition. New York: Berghahn Books. 219 sivua.

Leila Jylhänkangas

 

Culture, Suicide, and the Human Condition avaa kiinnostavan ja moniulotteisen näköalan nykypäivän itsemurhatutkimukseen. Teoksen toimittajat Marja-Liisa Honkasalo ja Miira Tuominen tuovat esille johdannossa, että itsemurha on ollut niin humanistisissa kuin sosiaalitieteissä toistuvasti havaittu monitahoinen ilmiö. Se koskettaa perustavanlaatuisia asioita – käsityksiä itsestä, maailmasta, elämästä ja kuolemasta sekä suhdetta toisiin ihmisiin, moraaliin, hyvään elämään, uhriuteen, vastuuseen ja sairauteen. Itsemurha voi näin kietoutua erilaisiin inhimillisiin ympäristöihin ja tulkintoihin. Tämä on myös Culture, Suicide, and the Human Condition -teoksen näkökulma. Sen tutkimuksellinen ote on vahvasti antropologinen ja inhimillistä toimintaa huomioiva. Aihepiiri ei ole helppo ja se kietoutuu hyvin monikerroksisiin kulttuurisiin tulkintoihin.

Culture, Suicide, and the Human Condition ei selitä itsemurhaa yhdestä näkökulmasta, vaan teoksessa tulevat tärkeällä tavalla esille itsemurhan kohdanneiden ihmisten oma kulttuuri ja näkökulmat. Honkasalon ja Tuomisen mukaan itsemurhia ei olekaan tarkoituksenmukaista patologisoida, vaan niiden taustatekijöitä tulisi tarkastella ennen muuta kulloisestakin yhteisöstä ja kulttuurisesta kontekstista käsin. Itsemurha näyttää ilmiönä juurtuvan nimenomaan sen kohdanneiden ihmisten omaan kulttuuriin ja kokemuksiin. Teoksen tavoitteena onkin huomioida monipuolisesti erilaisia itsemurhien piirteitä eri kulttuureissa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö itsemurhia tutkittaessa voitaisi huomioida esimerkiksi itsemurhien esiintyvyyteen mahdollisesti vaikuttavia yksittäisiä asioita.

Antropologisia tulkintoja

Charles J. H Macdonaldin ja Jean Naudinin artikkeli tarkastelee itsemurhaa filippiiniläisessä palawanien kulttuurissa fenomenologisen psykologian näkökulmasta. Kiinnostaviksi osoittautuvat kertomukset, joita itsemurhien ympärille kudotaan. Macdonald ja Naudin katsovat, että sekä sosiaaliset ja kulttuuriset että psykologiset muuttujat voivat yhdistyä itsemurhissa. Kirjoittajien mukaan itsemurha on heidän tutkimansa yhteisön parissa hyvin yleinen, eikä sille löydy yhtä selittävää tekijää. Esimerkiksi häpeä ei palawanien yhteisössä ole samanlainen itsen surmaamiseen työntävä voima kuin vaikkapa Marja-Liisa Honkasalon tutkimien itsemurhan tehneiden suomalaismiesten kohdalla. Macdonald ja Naudin toteavat itsemurhan kietoutuvan sen tehneen yksilön identiteettiä koskeviin kysymyksiin ja katsovat sen määrittävän osaltaan kyseisen ihmisen elämän narratiivia.

Maria Catédran artikkeli käsittelee vaquieiro-yhteisön tapoja suhtautua itsemurhaan. Catédra korostaa kulttuurisen kontekstin merkitystä ja kiinnittää huomiota sekä ihmisten välisiin suhteisiin että valtarakenteisiin. Tässä kulttuurissa itsemurhien taustalla voi olla esimerkiksi ongelmia ja ristiriitoja ihmisten välillä. Niin ikään talouteen liittyvät epäsuotuisiksi koetut olosuhteet tuovat elämään hankaluutta. Vailla omaisuutta olevat ihmiset ovat toisten armoilla, taloudellisesti pärjäävät ja varakkaat puolestaan voivat olla heikkoja heiltä odotetusta voimakkuudesta huolimatta. Mielenterveyden ongelmista tai ”hulluudesta” kärsivien ei koeta olevan mielentilaltaan tai päättelykyvyltään yhteisössä normaaliksi katsotun mukaisia, mistä johtuen tällaisten yksilöiden ei katsota olevan vastuussa itsemurhastaan. Catédra tarkastelee kirjoituksessaan havainnollistavien esimerkkien kautta tämän kulttuurin tulkintoja itsemurhasta. Esimerkiksi epäoikeudenmukaisuudesta johtuva itsemurha tulkitaan jumalalliseksi rangaistukseksi. Kuolema taas merkitsee vapautusta kivuista ja inhimillisestä kärsimyksestä.

Nykypäivän kuolemankulttuureita kuvaavien kirjoitusten lisäksi Culture, Suicide, and the Human Condition sisältää myös antiikin ja keskiajan itsemurhakäsityksiä tarkastelevia artikkeleita. Miira Tuomisen kirjoituksessa kuvataan ja pohditaan Platonin käsityksiä itsemurhasta ja peilataan niitä Sokrateen kuolemaan. Malin Grahnin tutkimus taas käsittelee itsemurhien merkitystä stoalaisten keskuudessa. Virpi Mäkisen artikkeli asettaa itsemurhan kristilliseen keskiaikaan ja valottaa erityisesti siihen kietoutuvia tappamisen kieltäviä moraalifilosofisia tulkintoja. Ihmisellä – jonka nähtiin olevan Jumalan omaisuutta – ei katsottu olevan oikeutta lopettaa omaa elämäänsä.

Itsemurhien sosiaalisia ympäristöjä

Susanne Dahlgren käsittelee artikkelissaan itsemurhapommittajanaisista tehtyjä tulkintoja. Länsimaissa itsemurhapommi naisen tekemänä on saanut usein yksilön ominaisuuksiin vetoavan selityksen, kuten masennuksen tai häpeän. Kyseisten naisten omassa kulttuurissa näitä tekoja on kuitenkin selitetty toisin, jolloin esille on tullut muun muassa näkemys naisista sodankäyntiin ja taisteluun kykenevinä toimijoina. Kirjoituksessaan Dahlgren osoittaa, että itsemurhapommitusten vastaanotto on ollut ristiriitaista sekä näiden naisten omissa yhteisöissä että niiden ulkopuolella julkisuudessa.

Kokoelman loppupuolelle sijoittuva Marja-Liisa Honkasalon kiinnostava kirjoitus käsittelee suomalaisten miesten antamia merkityksiä itsemurhalle. Honkasalon etnografisessa analyysissa itsemurhan tehneiden miesten kirjoituksista esille nousevat teemat ovat koskettavia ja kulttuuriseesti tiheitä. Elämänsä lopettamiseen päätyneiden miesten kokemusmaailmaa ovat raastaneet sosiaalinen epäonnistuminen hyvää suoriutumista ja pärjäämistä vaativassa maailmassa, autonomian ja toisista ihmisistä riippuvaisena olemisen välinen jännite sekä häpeä. Moni kirjoittaja tuo esille päättyneen ihmissuhteen ja kuvailee jätetyksi tulemisen aiheuttamia tuntoja. Miesten moraalinen toimijuus osoittautuu monitahoiseksi. Siihen kietoutuva kokemusverkko sisältää vaikeita tunteita, haastavia ihmissuhteita, alkoholinkäyttöä ja väkivaltaa, mutta yhtä lailla kulttuurista kumpuavia normatiivisia ideaaleja miehuudesta. Useille miehistä itsemurha näyttäytyy perusoikeutena ja samanaikaisesti jopa tietynlaisena velvollisuutena.

Culture, Suicide, and the Human Condition ruotii hankalaa kysymystä itsemurhasta hyvin moninäkökulmaisella ja monitieteellisellä tavalla, ovathan edustettuina niin antropologian, filosofian, psykiatrian kuin teologiankin näkökulmat. Teos sisältää myös hyödyllisen hakemiston, mikä auttaa lukijaa paikallistamaan kulloinkin kiinnostavia spesifejä teemoja. Teoksen päättävät Arthur Kleinmanin jälkisanat, jotka korostavat Culture, Suicide, and the Human Condition –teoksen artikkeleissakin vahvasti esille tuotua näkemystä kulttuurin ja inhimillisen kokemuksen huomioimisen tärkeydestä itsemurhien yhteydessä. Kirja onkin suositeltavaa luettavaa kaikille itsemurhan kulttuurisista merkityksistä kiinnostuneille lukijoille.

Filosofian tohtori, psykologi Leila Jylhänkangas työskentelee tutkijatohtorina sosiologian oppiaineessa Helsingin yliopistossa.

Lähiluku muistelukirjoitusten analyysimenetelmänä

Pöysä, Jyrki 2015: Lähiluvun tieto. Näkökulmia kirjoitetun muistelukerronnan tutkimukseen. Joensuu: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura. 159 sivua. Liitteet 122 sivua.

Elise Vanhanen

 

Lähiluku-analyysi on peräisin uuskriittiselle kirjallisuudentutkimukselle ominaisesta tekstin tarkasta lukemisesta (close reading). Lähiluku-käsitteen juuret ulottuvat 1920-luvulle Isoon-Britanniaan ja siellä kehitettyyn käytännölliseen kritiikkiin sekä Yhdysvalloissa syntyneeseen uuskritiikkiin. Kyseessä ei siis sinänsä ole mikään uusi menetelmä. Lähiluku tarkoittaa mahdollisimman yksityiskohtaista ja intensiivistä kirjoitetun tekstin lukemisen menetelmää, jonka avulla voidaan etsiä ja löytää temaattisia aineksia ja joka mahdollistaa myös tutkijan omien tulkintojen tarkastelun. Lähilukumenetelmällä voidaan tutkia myös muunlaista aineistoa kuin kirjoitettua tekstiä. Lähiluvun kohteena voi olla visuaalinen, äänellinen tai materiaalinen aineisto tai jopa näiden yhdistelmä.

FT, folkloristi Jyrki Pöysän teos Lähiluvun tieto. Näkökulmia kirjoitetun muistelukerronnan tutkimukseen avaa lähilukumenetelmää kulttuurintutkimuksellisesta näkökulmasta, kun tutkittavana kohteena on nimenomaan kirjoitettu muistelukerronta. Teoksessaan hän käy yksityiskohtaisesti läpi lähilukemalla ja analysoimalla Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran neljän eri kilpakeruun aineistoja. Kilpakeruuaineistot ovat ikään kuin testausalustoja, joilla Pöysä on testannut lähiluvun menetelmää ja sen sopivuutta analysointityökaluna folkloristiseen aineistoon.

Lähiluku kerronnan analysoinnissa

Mikä sitten tekee eri lukemisen tavoista nimenomaan lähilukemista? Pöysälle lähiluku merkitsee useammassa vaiheessa tapahtuvaa lukemista, joka käsittää sekä ensimmäisen lukukerran että tulkintaa muuttavia, syventäviä tai kiistäviä myöhempiä lukukertoja. Tekstiä lukiessa mennään ikään kuin yksityiskohdista kokonaisuutta ja kokonaismerkitystä kohti. Lähilukua voikin tarkastella prosessina, jossa jokainen paluu tekstin pariin tuottaa uutta, olennaista tietoa, jota tutkija ei ensimmäisellä tai toisellakaan lukukerralla havainnut.

Lähilukeminen asettaa myös rajat tekstin pituudelle. Lähiluennan kohteena voivat olla suhteellisen lyhyet tekstit. Lähilukeminen soveltuu laajemmissa tutkimuksissa esimerkiksi aloitus- tai välivaiheeksi ennen siirtymistä aineiston analyysissa muihin tutkimustapoihin. Oleellista on keskittyä tarkastelemaan rajattuja kokonaisuuksia, oli aineisto sitten missä muodossa tahansa.

Kilpakeruutekstit lähilukumenetelmän testausalustana

Pöysä tutkii lähilukumenetelmän mahdollisuuksia käsittelemällä SKS:n kilpakeruuaineistoja viiden ulottuvuuden, tarkastelukulman, kautta. Näitä ovat kerronnan paikat, tasot, aika, tila sekä toimijuus eri muistelukirjoituksissa.

Kerronnan paikat ovat tarkastelun kohteena, kun Pöysä analysoi vuonna 2002 järjestetyn Joensuun paikat -nimisen avoimen kirjoituskilpailun vastausta, jossa viisitoistavuotias koulutyttö kuvaa matkansa kotoa tanssitunnille kaupungin halki. Perusjuonena on reitin kuvaaminen pysähtyen kertojalle itselleen merkityksellisissä paikoissa. Pöysä löytää kuitenkin kertomuksesta myös toisen juonellistamisen tason. Matkan varrella kirjoittaja kertoo eri paikkoihin liittyneistä elämänvaiheistaan, ja kuvauksista muodostuu kirjoittajan elämäntarina siihenastiseen nykyhetkeen asti, kasvukertomus lapsesta nuoreksi tytöksi hänelle merkityksellisten paikkojen kautta.

Pöysä jakaa reitin kotoa tanssitunnille kahdeksaan, kertojalle merkitykselliseen muistelupaikkaan. Nämä ovat kodin ulko-ovi, lähimetsän iso kivi, tie kotoa nuorisotalolle ja niin edelleen. Muistelukertomuksen lähiluenta kertoo, että paikkoja merkityksellisempää kertomuksessa olikin itse asiassa kirjoittajan kuvaus omasta elämäkerrastaan. Hieno yksityiskohta nuoren tytön kertomuksessa olivat kokemukset Joensuun Laululavasta ja sen allegorisuudesta. Lapsena hän lauloi Laululavalla luokan kanssa Suven avauksessa ja vuosia myöhemmin hän oli teini-ikäisenä paikan päällä Ilosaarirockissa.

Kerronnan tasoja Pöysä käsittelee käyttäen aineistonaan SKS:n vuonna 1995 järjestämää kilpakeruuta Tietokone – isäntä vai renki?, jossa osallistujia pyydettiin kertomaan tietokoneistumisen vaikutuksista elämäänsä. Huomion kohteena on kaksi tähän kirjoituskilpailuun lähetettyä kirjoitusta, joita Pöysä tarkastelee kerronnan tutkimuksen näkökulmasta. Yksittäisten kertomusten tunnistamiselle pohjautuvaa tekstin narratiivisuuden hahmotustapaa Pöysä nimittää kertomuksellisuuden yksitasomalliksi. Tällöin huomio kiinnittyy yksittäisiin kertomuskokonaisuuksiin. Kertomuksellisuuden monitasomallissa tekstien ajatellaan koostuvan monista eri tasoista, jotka yhdessä muodostavat kertomuksellisen aineksen.

Kirjoitettuihin teksteihin voi sisältyä kuvauksia, jotka ovat yksinään liian lyhyitä ja epätäydellisiä tai liian pitkiä ja monipolvisia ollakseen sellaisenaan kriteerien mukaisia kertomuksia. Esimerkkitekstinä yksitasomallin kertomuksesta Pöysä käyttää kertomusta tietokoneen ostamisesta ja käyttöönotosta. Kyseessä on yksinkertainen kertomus, josta Pöysä havaitsee Labovin mallin mukaiset kertomusosat – tiivistelmän, orientaation, komplikaation, arvioinnin, ratkaisun ja codan. Kertomusosat eivät kuitenkaan etene lineaarisesti eivätkä jäsenny omina kokonaisuuksina vaan ovat osittain toistensa lomassa. Kirjoittajan yksittäisillä sanavalinnoilla voi olla suuri merkitys, kun kirjoitusta lähiluetaan. Kertomusosien tunnistamisen sijaan tekstiä voikin tarkastella toiminnan tai tapahtumien järjestymisen, tapahtumien luonteen, kirjoittajan sisäisten ajatusten ja tuntemusten, toiminnan aktiivisuuden, passiivisuuden, keston tai toistumisen näkökulmasta.

Ajallista ulottuvuutta, muistelukertomusten temporaalisten rakenteiden erittelemisen mallia Pöysä tarkastelee muistelukirjoituksessa, joka oli lähetetty SKS:n vuonna 1966 järjestämään kilpakeruuseen Vuosien 1917–1918 tapahtumat kansan muistissa ja perinteessä. Kokemuksellisen ajan jakautuminen nykyhetkeen, menneeseen ja tulevaan on lähtökohta muistelukirjoitusten ajallisten suhteiden analysoinnissa. Lähilukemalla esimerkkikirjoitusta ja tarkastelemalla kirjoituksen ajallista rakennetta on mahdollista havaita, miten esimerkiksi sodan arki jäsentyy osaksi kokemusta. Tulkintakin on ajallinen prosessi ja uusi lukukerta voi muuttaa myös tulkintaa; siksi on syytä pohtia myös sitä, mikä merkitys on tekstin uudelleenarvioinnilla tulkitsijoiden vaihtuessa. Ajallisen analyysin kautta voidaan tehdä näkyväksi myös tekstissä kerrottujen tapahtumien niin sanottu oikea järjestys sekä tuoda esille tapahtuma-aikoihin liittyvä henkilökohtainen näkökulma.

SKS:n korsuperinteen keruukilpailun kolme muistelukirjoitusta ovat lähtökohtana Pöysän analysoidessa tilan merkitystä kontrastiivisen lähiluennan avulla, jossa vertaillaan toisistaan eroavia vastauksia. Tarkastelualue on rajattu pieneen osaan, joka mahdollistaa lähiluennalle ominaisen mahdollisimman tarkan luennan. Kontrastiivisessa lähiluennassa keskitytään teksteissä esiintyviin eroihin. Kun tekstejä luetaan ikään kuin toisiaan vasten, syntyy uusia merkityksiä.

Toimijuutta Pöysä tarkastelee kaikissa edellä mainituissa muistelukirjoituksissa. Kirjoittaja vahvistaa omaa toimijuuttaan kirjoittamalla ja ratkaisevaa on se, millaisen toimijuuden hän itselleen kirjoittaa. Muistelukerronnassa vertailun kohteena voi olla kertovan minän ja kerrotun minän keskinäinen suhde. Muistelukirjoitusten toimijuutta voi analysoida kolmesta toimija-ulottuvuudesta käsin. Analysoinnin kohteena voi olla kertojan minän rakentamisen ja esittämisen välinen suhde, muutoksen kuvaaminen ajallisuuden perspektiivistä käsin tai kertojan ja kerrotun minän välisen eron tarkastelu. Kyse on itsen positioinnista.

Muistelukirjoituksista on mahdollista löytää erilaisia ja eri tasoilla toimivia toimijuuksia kuten vahva toimijuus, uhattu toimijuus, tuettu toimijuus, kätketty toimijuus, aktiivinen toimijuus tai passiivinen, toisten toiminnan kohteena oleva toimijuus. Tietokone – isäntä vai renki? -kilpakeruun vastauksesta Pöysä hahmottaa myös taloudellisen toimijuuden. Esimerkkikirjoituksen toistuvia teemoja ovat kaupanteko ja tinkiminen, joiden eri toisinnoissa saattaa myös havaita muutoksia itsen positioinnissa sekä toimijuudessa. Muistelukirjoitusten tarkastelu lähiluennalla myös toimijuuden näkökulmasta täydentää tekstien analysointia ja tulkintaa.

Lopuksi

Teos avasi mielestäni mielenkiintoisella tavalla ja nimenomaan käytännön tasolla lähilukemisen menetelmää ja prosessia. Pidin kirjaa kuitenkin osittain vaikealukuisena. Olisin kaivannut vielä loppuun tietynlaista summa summarum -yhteenvetoa lähiluennasta, lähinnä menetelmän haasteista ja mahdollisuuksista, sekä selkeämpää vertailua esimerkiksi narratiiviseen tutkimusmenetelmään. Teoksen liitteinä ovat Pöysän analysoimat kilpakeruuvastaukset, jotka ovat jo itsessään antoisaa luettavaa.

Lähilukumenetelmä on minulle uusi kirjoitetun aineiston tarkastelutapa. Omassa tutkimustyössäni aineistoni koostuu niin kirjoitetuista kuin visuaalisistakin kokemuskertomuksista. Lähilukemalla aineistoa prosessinomaisesti uskoisin pääseväni kokemuskertomusten tulkinnassa syvemmälle kirjoittajan kokemukseen sekä seuraamaan mahdollista muutosprosessia ajallisesti etenevänä syklinä kunkin kirjoittajan kolmen eri ajallisessa tasossa liikkuvan kokemuskertomuksen kautta.

FM Elise Vanhanen on tohtorikoulutettava Turun yliopistossa, Historian, kulttuurin ja taiteiden laitoksen Juno-tohtoriohjelmassa.