Category Archives: Elore 2/2016

”Olenko minä niin eksoottinen?”: Pakolaistaustaisten naisten työelämään liittyvä identiteettityö

Tytti Steel

Annamari Tuori

Artikkelimme käsittelee Suomeen muuttaneiden pakolaistaustaisten naisten identiteettien rakentumista työelämäpuheessa. Näkökulmamme on intersektionaalinen: olemme kiinnostuneita identiteettien rakentumisesta erilaisten sosiaalisten kategorioiden leikkauskohdissa (esim. Adib & Guerrier 2003; Essers & Benschop 2007). Työelämä-fokuksemme rikastuttaa Suomessa tehtyä maahanmuuttajia koskevaa tutkimusta, joka on usein keskittynyt yleisempiin kysymyksiin, esimerkiksi rasismin kohtaamiseen tai diasporassa elämiseen. Artikkelimme yhdistää etnologian ja organisaatioiden tutkimuksen näkökulmia.

Artikkelin aineisto koostuu Työväenmuseo Werstaan hankkeissa 2006–2007 tuotetuista haastatteluista sekä haastatteluaineistojen perusteella kirjoitetuista, internetissä oppimateriaalina julkaistuista tarinoista. Tässä tutkimuksessa keskitymme Euroopan ulkopuolelta pakolaistaustalla Suomeen tulleiden naisten identiteettien rakentumiseen ja tällä perusteella olemme poimineet aineistosta viiden eri-ikäisen naisen haastattelut.

Teoreettinen viitekehyksemme rakentuu identiteettityö ja intersektionaalisuus -käsitteiden leikkauskohtaan. Kartoitamme miten haastateltavien työelämään liittyviä intersektionaalisia identiteettejä rakennetaan monivaiheisesti. Tutkimusmenetelmä on kehittämämme intersektionaalinen tulkintatasojen analyysi, jonka avulla pureudumme identiteettityön kerroksellisuuteen systemaattisella tavalla. Keskeistä menetelmässä on tulkintatasojen, tulkitsijoiden sekä erilaisten tulkintojen identifioiminen ja refleksiivinen paikantaminen sekä merkitysten muokkaantuminen kontekstista toiseen siirryttäessä.

Työelämän kannalta keskeisiä teemoja aineistossa ovat rajattu ja vaiettu työkokemus ja osaaminen, kieli mahdollisuuksien avaajana ja lokeroijana sekä vaietut kokemukset rasismista ja moniperustaisesta syrjinnästä. Aineistossa haastateltavat esitettiin vahvasti maahanmuuttajuuden kautta, mitä haastateltavat itse pyrkivät osittain vastustamaan. Kysymme millä tavoin pakolaistaustaiset naiset esitetään ja minkälaisista puolista vaietaan.

Lue artikkeli

 

Abstract

This article explores working life identity construction of women with refugee background, who have moved to Finland. The presented point of view is intersectional: the interest lies in the identity construction at the intersections of different social categories (see, e.g., Adib & Guerrier 2003; Essers & Benschop 2007). The focus on working life enriches Finnish migration-related research, which often deals with more general questions such as encountering racism or living in diaspora. The article combines viewpoints of ethnology and organisational research.

The research data consists of two parts: interviews conducted by the Finnish Labour Museum Werstas within the framework of two projects in 2006–2007, and teaching material based on the interviews published on the internet. This study concentrates on the identity construction of women who have moved to Finland as refugees from outside of Europe. On these grounds we have analysed interviews with five women of varying ages.

The theoretical frame is positioned in the intersection of the concepts of identity work and intersectionality. We explore the multiphase construction of the interviewees’ working life identities. The research method is the intersectional analysis of levels of interpretation, developed by us to enable systematic examination of the ‘stratification’ of the levels of identity construction. Central in the method is identifying the different levels of interpretations, different interpreters, and different interpretations in connection with reflexive positioning and the adaptation of meanings moving from one context to another.

In the sources, themes significant in connection with working life are silenced working experience and know-how, language as an enabler and a hinderer, and silenced experiences of racism and intersectional overlapping discrimination. In the sources, the interviewees are strongly represented through the category of being an immigrant, which the interviewees partly resisted. We ask how women with a refugee background are represented and which aspects are silenced.

Read the article

Calle Haglund – stereotyp, brand eller ikon?

Sven-Erik Klinkmann

 

En viktig utgångspunkt för artikeln Calle Haglund – stereotyp, brand eller ikon har varit frågan vad det innebär att en politiker som sfp:s tidigare ordförande Carl ”Calle” Haglunds habitus i media uppfattats som ”ganska stereotypt finlandssvensk” och varför detta tolkats som någonting som framstår som främmande för finskspråkiga väljare. För att kunna utreda frågeställningen närmare har jag närläst två journalistiska texter som ingått i Helsingin Sanomat: ett reportage i tidningens NYT-veckobilaga från år 2009, ”Mahaplätsi ankkalampeen” (Magplask i ankdammen) samt ett modereportage i tidningens månadsbilaga, ”Malli Haglund” (Modellen Haglund). Min metod kan beskrivas som kultursemiotisk. Den består av en närläsning av valda texter och bilder som förs in i ett tolkningssammanhang där jag genom val av teoretiskt perspektiv – tre olika, men relaterade symboliseringsprocesser, stereotypisering, branding och ikonisering och samt teorier om dessa – undersöker hur ett medialt material skapar förståelser som kan gälla allt från en enskild persons offentliga persona till relationen mellan språkgrupper, de finsk- och de svenskspråkiga finländarna. Att jag valt Calle Haglund som objekt för undersökningen har samband med att jag tidigare undersökt det finlandssvenska utifrån överväganden om stereotypisering, humor och ironi. Genom att jämföra de tre olika symboliseringsstrategierna stereotypisering, kulturell branding och ikonisering har jag kunnat peka på viktiga likheter och skiljelinjer mellande tre strategierna och även kunnat visa att de register som används följer vissa mönster som här beskrivits i termer av framför allt kulturell annanhet eller exotisering, med en double bind-karaktär: än kan det handla om förebildlighet och förmåga att väcka beundran, än om någonting lägre, mer problematiskt som kan väcka avund eller förbittring hos den språkliga majoriteten. Bilderna och texterna innehåller, som jag visat, olika maktaspekter satta i spel.

Läs artikeln

 

Calle Haglund: Stereotype, brand, or icon?

An important point de départ for the essay “Calle Haglund: Stereotype, brand, or icon” was the question of what it means that the medialized habitus of a politician such as the former chairman of the Swedish People’s Party in Finland, Carl ‘Calle’ Haglund, has been understood as “typically Finland-Swedish”, and why this has been interpreted as something foreign to Finnish-speaking voters. To be able to take a closer look at this research question, I performed a close reading of two journalistic texts, both taken from Helsingin Sanomat. One is a report in the NYT, the weekly supplement of the newspaper, from 2009, titled ”A belly flop in the duck pond”, and the other a fashion report in the monthly supplement of the newspaper The Model Haglund from 2014. The method used can be described as cultural semiotic. It consists of a close reading of texts as well as pictures that are inserted in an interpretive framework. The chosen theoretical perspective – studying three different yet interrelated processes of symbolization (stereotyping, branding, and iconization, and theories thereof) – is instrumental in helping to examine how mediated subject matters create a meaning concerning everything from the public persona of a single person to the relationship between language groups, the Finnish and Swedish-speaking Finns. The fact that I have chosen ‘Calle‘ Haglund as a research object is related to my earlier research on stereotyping, humour, and irony in a Finland-Swedish context. By comparing the three symbolization strategies of stereotyping, cultural branding, and iconization, it is possible to point out important similarities and differences as to the three strategies, and to show that the registers used here comply to certain patterns which have been described as pre-eminently about cultural othering and exoticization, with a double-bind character. The symbolization processes analysed can take the form of exemplariness and demonstrate the ability to spark admiration, but they can also involve something more mundane, more problematic; they might arouse envy or bitterness in the language majority. The pictures and texts analysed show how different aspects of power are being put into play.

Read the article (in Swedish)

Tieto, valta ja vastuu erityislasten hoidossa

Pilvi Hämeenaho

 

Artikkelissa tarkastelen sitä, kuinka erityislasten vanhempien tieto ja asiantuntemus lasta koskevissa asioissa rakentuu ja kuinka siihen suhtaudutaan auttamistyön tilanteissa. Aineistoni koostuu vanhempien kokemuskertomuksista, joissa he kuvaavat erityislapsen vanhemmuuteen kasvua sekä kohtaamisia ammattilaisten kanssa auttamistyön kentillä. Tutkimukseni rakentaa kuvan epäsymmetriselle vallalle perustuvasta vuorovaikutuksesta, jossa ammattilaisen ja asiakkaan roolia määrittelevät kulttuuriset kategoriat vaikuttavat vanhempien mahdollisuuksiin osallistua auttamistyön neuvotteluihin. Näiden kategorioiden mukaan asiakkaan roolina on olla tiedon ja avun vastaanottaja, minkä seurauksena heidän asiantuntijuudelleen ei ole luontevaa paikkaa lapsen hoitoa ja kuntoutusta koskevissa neuvotteluissa.

Vanhempien kokemuskertomusten mukaan heidän monipuolinen asiantuntemuksensa ei aina tule tunnistetuksi, eikä heidän tietojaan kuulla tai huomioida riittävästi. Tämän vuoksi vanhemmat kokevat joskus voimakasta tarvetta puolustaa lapsensa asiaa rikkomalla asiakkaalle annettua tiedon vastaanottajan roolia. Vanhempien toiminnan taustalla on huoli lapsesta ja siitä, pystyvätkö ammattilaiset omien erityisalojensa tuntijoina näkemään lapsen kokonaisvaltaiset tarpeet. Lapselle parasta hoitoa ja kuntoutusta ei ole mahdollista suunnitella ilman riittävää ymmärrystä lapsen arkielämästä. Vaikka hoitoa koskevan päätöksenteon tulee perustua ammattilaisten tiedolle, myös vanhemmilla oleva kokonaisvaltainen ymmärrys lapsen arjesta on tietoa, jota tarvitaan hoidon suunnittelun tueksi. Nostankin artikkelissani esiin tarpeen uusintaa asiakkaan kategoriaan sisäänkirjoitettuja käsityksiä asiakkaan toimijuudesta ja asiantuntemuksesta. Tutkimukseni osoittaa myös, kuinka tärkeää on pyrkiä erilaisten tietoperustojen tunnistamiseen ja yhteensovittamiseen, jotta toiminnan tavoitteena oleva lapsen paras voidaan saavuttaa.

Lue artikkeli

 

 

Knowledge, power and responsibility in the health care for special needs children

The article explores what kind of knowledge parents of special needs children have and how their expertise on their child is recognised in multi-professional negotiations related to child’s treatment and rehabilitation. The issue is studied from the perspective of parents. The data used consists of parents’ narratives about the growth to parenting a special needs child. The narratives also illuminate how parents have experienced their role and agency in collaboration with professionals.

The starting point of the analysis is the recognition of the cultural categories that create asymmetrical power relations between clients and professionals in health care systems. These categories produce and strengthen the role expectations that qualify the clients’ position as subordinate to professionals and accord the clients the role of a receiver of help and information provided by professionals and experts. Within this categorical thinking it may be difficult to recognise the value of clients’ knowledge as it emanates from a knowledge system different than the bio-medical knowledge of professionals.

The parents’ narratives reveal that their comprehensive knowledge of their child is not always taken into account when decisions about the child’s treatment are made. From this follows that sometimes parents feel forced to challenge their role only as a client and strive for a role of an expert. Albeit the professionals’ understanding and medical expertise is the most important source of knowledge in decision-making, the analysis shows how parents also have multifaceted expertise on their child, which has high importance when the child’s best interests are pursued.

Cultural categories and the role expectations ensued by them should be rethought and altered to represent the breadth of clients’ knowledge and expertise. The research also brings to light the need to find ways to combine different knowledge systems in order to develop collaboration between parents and professionals.

Read the article

Finland in the margins of the Viking world

Ahola, Joonas & Frog with Clive Tolley (eds.) 2014: Fibula, fabula, fact. The Viking Age in Finland. Helsinki: Finnish Literature Society. 519 pp.

 

Ahola, Joonas, Frog & Jenni Lucenius (eds.) 2014: The Viking Age in Åland. Insights into identity and remnants of culture. Helsinki: Finnish Academy of Arts and Letters. 427 pp.

Kendra Willson

 

Modern Finnish national identities often involve an ambivalent relationship to Scandinavia and its ”Viking” heritage, and Ålandic identities show additional ambivalence, ”caught between” Finland and Sweden. The position of Finland in relation to the Viking world (during the 9th–11th centuries) has been largely unknown. These two article collections approach the Viking Age in Finland and Åland from an interdisciplinary perspective, involving archaeology, linguistics and onomastics, folklore and mythology, paleobotany, paleoclimatology and population genetics. The contributors also emphasize that the modern reception of the Viking Age, in which nationalism is central, is intertwined with the history of scholarship.

Fibula, Fabula, Fact: The Viking Age in Finland (henceforth FFF) and The Viking Age in Åland: Insights into identity and remnants of culture (VAÅ) both stem from the project ”Viikinkiaika Suomessa – The Viking Age in Finland” (2011–2014). It emerged that the case of Åland warranted special study. A few contributions to FFF contain sections on Åland, but Åland is largely ”outsourced” to VAÅ. Conversely, some chapters in VAÅ cover broader scope in order to interpolate Åland’s situation from thin evidence.

The contributions to FFF divide into five main areas: language and onomastics, archaeology, natural sciences, history, and folklore and mythology. The book is organized into broad themes of ”Time”, ”Space”, and ”People”. All the contributors stress the uncertainties of their findings and the limits of their methods. Many provide concise introductions to their respective fields for a non-specialist audience.

Gradual changes and increasing contacts

Contributions to FFF on climate, the pollen record and population genetics paint a picture of gradual change on the Finnish mainland. The Viking Age in Finland was a period of slow warming with greater short-term fluctuation, as Samuli Helama outlines. According to Teija Alenius, rye cultivation begins near Ladoga around 600 AD, and land use intensifies around 1200 AD (p. 249). As Kaisa Häkkinen notes, some Germanic loanwords in Finnish are connected to changes in cultivation, such as humala ’hops’ (pp. 394–395), which increases in the pollen record during the Viking Age (p. 249). Elina Salmela stresses that it is difficult to identify genetic input from closely related human populations over a short period like the Viking Age, but notes that there may be signs of migration from the west to Satakunta (p. 357).

Clive Tolley gives an overview of the languages spoken in what is now Finland during the Viking Age, emphasizing methodological difficulties and uncertainties. Most likely Finnic languages were spoken on the coasts and Sámi further inland, with paleo-European languages possibly persisting in the north. Petri Kallio traces the divergence of the Finnic languages, starting with the separation of what became South Estonian early in the Common Era. Matti Leiviskä shows that Sámi place names are the oldest layer preserved in the Siikajoki valley in Ostrobothnia, and Denis Kuzmin argues for a Sámi substrate over the whole area of Karelia. Some place names from southern Finland appear to have been borrowed back and forth between Germanic and Finnic, including the first element of Åland, as discussed by Johan Schalin. It is uncertain whether Scandinavian languages were spoken anywhere on the Finnish mainland in the Viking Age (pp. 328, 428).

In the archaeological record as well, the Viking Age is a time of gradual change. A shift from level cremation fields (polttokenttäkalmisto) to inhumation graves at its end reflects Christian influence, as Ville Laakso describes. Tuukka Talvio points out that the Finnish mainland has many fewer Viking Age coins than neighboring areas, and most of these are from the very end of the period. (In Åland, by contrast, coin finds are plentiful in the early Viking Age but abruptly disappear around 1000 AD [p. 135].) Jari-Matti Kuusela shows that activity zones in Northern Finland gradually shift inland from the coasts. As Sirpa Aalto demonstrates, archaeologists use the term Viking Age more than historians, but despite political connotations it did not lose popularity after the Second World War.

Contacts between Finnic and Germanic are reflected in folklore and mythology. Joonas Ahola suggests that the antisocial hero type found in the kolbítr ’coal-biter’ of Norse sagas and Kaukomieli themes in Kalevala-meter poetry represents an areal phenomenon also seen in Russian bylina. Frog argues that the tietäjä type of magic practitioner and incantational magic spread in Finnic communities at the expense of shamanic practices during the Viking Age. Mervi Koskela Vasaru shows that while Bjarmaland appears in Norse sagas as a fantastic place, it was likely a real area on the White Sea inhabited by Finnic-speaking peoples.

Ahola, Frog and Tolley propose a broad definition of the Finnish Viking Age, from the foundation of Staraya Ladoga in 753 to the Second Swedish Crusade in 1248 (p. 489). Finland remained marginal to the Viking world, as Sami Raninen and Anna Wessman discuss, but was affected by increasing connectivity across Northern Europe, as outlined by Lassi Heininen, Ahola and Frog. Christianity brought a shared sense of identity and supra-regional consciousness, as Jukka Korpela argues.

The Ålandic mystery

Many of the same themes are discussed in VAÅ, often by the same contributors – e.g. Alenius on pollen, Ahola on Kalevalaic epic, Frog on mythology, Heininen, Ahola and Frog (with the addition of Jan Storå for VAÅ) on geopolitics. There are also a number of authors based in Åland. VAÅ contains fewer natural science contributions. VAÅ is similarly divided into sections with broad themes, in this case more epistemic: ”Interpreting evidence of the past”, ”Between sources and their lack” and ”Contexts, contacts, and perceptions”.

Although the books reflect the same project and there is overlap in authors and editors, they come from different publishers. The Åland volume is tighter, and more of the contributions seem overtly interdisciplinary. Place name evidence is used in several contributions. Some articles are cowritten by authors with complementary specialties, and in both books some authors appear on more than one paper.

The introduction by Jan-Erik Tomtland outlines the basics of Ålandic society during the Viking Age, providing context for the rest of the book. Jenni Lucenius traces modern constructions of Ålandic history in relation to 20th century politics. Contacts and identities are in focus throughout the book.

Åland has been ”a contact zone between Finnic and Scandinavian linguistic and cultural groups for at least two thousand years” (p. 7). Recurrent themes in VAÅ include some ”mysteries”. Åland is conspicuously absent from Old Norse sources, mentioned only once, in Fundinn Noregr (The discovery of Norway); but there it appears in an accurate itinerary, indicating familiarity, as Schalin with Frog point out (pp. 277–278). The lack of place names in Åland older than the late Viking Age and the dearth of artifacts from the late 10th through the 11th century have been taken as evidence of a possible discontinuity in settlement near the end of the Viking Age. Another mystery is the clay paw amulet, a grave practice mainly restricted to Åland, from which it spread to Timerëvo in central Russia. Frog focuses on this rite in relation to bear ceremonialism generally (arguing convincingly that the paws are more likely to represent bear than beaver), situating Åland between Finnic and Scandinavian mythological traditions.

Many contributions adopt indirect approaches to problems for which the evidence is minimal. Ahola, Frog and Schalin explain the methodological problems involved in trying to ascertain the language(s) spoken in Åland during the Viking Age. Aalto explores the meaning of the Norse ethnonym Finnr, which in addition to Sámi and (occasionally) the residents of present-day Finnish territory may have included Ålanders, even if they were Scandinavian speakers. Place names indicate that continuous Swedish-speaking settlement in Southwest Finland dates to around 1100 AD, according to Mikko Heikkilä. Schalin with Frog argues for Germanic etymologies for most of the older place names in Åland. Jomala, a Finnic name for ’god’, is likely an old name for the largest island, and may reflect a Viking Age borrowing of the word into Scandinavian as an appellative for Finnic sacred places (pp. 286–289).

Ahola discusses traditions in Kalevala-meter poetry associated with Saari ’Island’, which has sometimes been identified with Åland. Rather than indicating that these epic stories are based on historical events in Åland, as Kaarle Krohn thought, Ahola suggests that mainland Finns may have come to view Åland as a mystical place because of the valence of islands in epic tradition.

From center to periphery

The Viking Age in Åland emerges as a time of more dramatic change than on the Finnish mainland. From a central position on trade routes in the early Viking Age, Åland suffered an economic collapse in the 10th century due to changes in trade routes, increased piracy, power struggles on the Swedish mainland and the receding coastline, as Per Olof Sjöstrand discusses (p. 143). Although the islands never became completely depopulated (as pollen records indicate continuous habitation [p. 229]), likely there were waves of depopulation and repopulation and sufficient disruption to create discontinuity in e.g. place names and cemeteries and likely in identities, as discussed by Rudolf Gustavsson, Jan-Erik Tomtlund, Josefina Kennebjörk and Jan Storå.

Scandinavian languages were established in Åland by the end of the Viking Age, while Finnish persisted to some extent for two centuries longer and place names indicate the presence of several ethnic identities (pp. 316–317). Archaeological differences between northeastern and southwestern Åland suggest that it may have constituted two polities. However, shared elements such as the clay paw rite speak for a united Ålandic identity.

These ambitious collections assemble for the first time a wide range of data about and approaches to the Viking Age in Finland and Åland. They form a strong platform for continued research and interdisciplinary dialogue.

 

Kendra Willson is a researcher in the Turku Institute for Advanced Studies at the University of Turku.

 

Kaale-identiteetin ytimessä

Åberg, Kai 2015: These Songs Tell About Our Life, You See. Music, Identity and Gender in Finnish Romani Music. Frankfurt am Main: Peter Lang.

Eija Stark

 

Joitain vuosia sitten Ylessä esitettiin suomalaisen iskelmämusiikin historiaa käsittelevä dokumenttisarja. Jakson ”Syvä kuin meri” aiheena oli tangomusiikki, ja Suomen romanien panos tangomusiikkiin tuli ohjelmassa vahvasti esille. Erityisesti mieleen jäi Rainer Frimanin syvällinen analyysi Suomen romanien suhteesta musiikkiin. Hänen mukaansa kaaleille musiikki on keino ilmaista kollektiivista itseä tavalla, joka luo väylän yhteiskunnalliseen muutokseen ja toisinaan myös sosiaaliseen nousuun, kuten Frimanin ja monen muun kuten Anneli Sarin tai Amadeus Lundbergin kohdalla. Kaaleille laulaminen on tapa olla maailmassa sekä omien parissa että valtaväestön keskuudessa. Tämän vuoksi ennakkoon oli oletettavaa, että Kai Åbergin tutkimus musiikin, identiteetin ja sukupuolen merkityksestä Suomen romaneille olisi samalla analyysi heidän nykykulttuurinsa kokonaiskuvasta – ja sosiologisessa mielessä sellainen se myös on.

Tutkimus rakentuu Kai Åbergin yli kaksikymmentä vuotta jatkuneiden kenttätöiden pohjalle. Kentällä tutkija ei vain ole havainnoinut, vaan itsekin muusikkona päässyt (tai mennyt) soittamaan yhdessä romanien kanssa. Soittamisen lomassa hän on tutustunut romaneihin ja samalla kysynyt kaalejen suhdetta musiikkiinsa. Metodi on oikeasti hyvä, sillä ulkopuolisilta suljetun kulttuurin vuoksi romanien keskuuteen on harvalla mahdollisuutta päästä. Musiikki on epäilemättä eräs harvoista alueista, jolla valtaväestö ja romanit ymmärtävät toisiaan ja jakavat yhteisyyden kokemuksia. Tutkimus on sinällään tästä myös hyvä osoitus, sillä musiikin kautta Åberg on päässyt tai hänet on päästetty lähelle romanikulttuuria. Tämä on oikeastaan ainoa tapa, jolla valtaväestön edustaja voi päästä kaalejen arkeen ja elämäntapoihin: joko musiikin kautta, kuten Åberg ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tutkijana työskentelevä Risto Blomster, tai sitten elämällä samaa arkea kaalejen kanssa asumalla heidän kanssaan, kuten sosiaaliantropologi Raluca Bianca Roman, joka on tutkinut Suomen romanien helluntailaisuutta.

Tutkimuksen epätasainen rakenne

Kai Åbergin teos noudattelee klassisen monografiaväitöskirjan rakennetta, ja siinä on kaksitoista lukua. Alun johdantoa seuraavat teoria, metodit ja romanien sekä sosiaalihistoriallinen että musiikinhistoriallinen kontekstualisointi. Tämän jälkeen tutkija esittelee kenttätyötapojaan, mitä seuraavat keskeiset analyysiluvut. Näissä käsitellään muun muassa laulamista historiallisen muistin tai muistitiedon välineenä. Hienoa ja samalla 2010-lukuun kiinnittyvää tutkimuksessa on se, miten Åberg hakee akateemisen viitekehyksensä kansainvälisistä keskusteluista, ja teosta on ilmeisesti alun alkaenkin kirjoitettu laajemmalle kuin suomalaiselle lukijakunnalle. Vaikka erillisiä lukuja on aiemmin julkaistu suomenkielisinä, ratkaisu kirjoittaa kansainväliselle lukijakunnalle on mielestäni onnistunut, ja jo nyt olen itse ehtinyt viittaamaan Åbergin teokseen omissa englanninkielisissä artikkeleissani.

Laadullisesti luvut ovat jokseenkin epätasaisia keskenään. Oletan tämän johtuvan ennen kaikkea siitä, että tutkimusta on työstetty pitkän ajan kuluessa ja eri osien kirjoitusajankohtien ero on voinut olla jopa lähes kaksikymmentä vuotta. Myös luvuissa ilmenevä hienoinen toisto pistää silmään. Teoksessa toistetaan useasti, että romanien parissa vanhempia ihmisiä kunnioitetaan syvästi ja että tämä myös näkyy tapakulttuurissa; seksuaalisuuteen viittaavat asiat ovat tabuja ja sukupuolten välillä on tiukka hierarkia. Toisaalta tämä ei erityisemmin häiritse, sillä juuri ne ovat kulttuurisia markkereita, joita romanit itse korostavat eronteossa kaajeihin, suomalaiseen valtaväestöön. Laadullinen epätasaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että heikoimmat luvut olisi sinällään huonoja, vaan nyt ne ovat liian suppeita tai hieman raakilemaisia. Kritiikkini koskee enemmän sisällöllisen viimeistelyvaiheen löyhyyttä, joka korostuu etenkin viimeisessä johtopäätösluvussa, joka on hädin tuskin yhtä sivua! Lukijalle herää kysymys, että kai 250 sivun mittaisesta tutkimuksesta olisi monisanaisemmin pystynyt vetämään yhteen keskeisiä löydöksiä ja ajatuksia.

Ansioita kirjassa on kuitenkin huomattavan paljon enemmän. Ennen kaikkea haluan nostaa esille luvun ”Laulettu paikka” (The sung place), jossa tarkastellaan romanilaulun paikkaa elettynä, kuviteltuna ja kuvattuna. Siinä tutkija analysoi oivaltavasti kaalejen käsityksiä laulujen kuvaamasta menneisyydestä ja heidän yleistä menneisyyspuhettaan liittäen ne tapahtumahistoriaan. Myös kymmenes luku, jossa tarkastellaan romanien käsityksiä esteettisestä laulamisesta, on hyvä. Lukijalle tulee tunne, että hän oikeasti pääsee aihepiireihin, joita romanit ovat pitkään pohtineet keskuudessaan ja joista heillä on perusteltuja näkemyksiä. Esimerkkinä tästä ovat käsitykset siitä, miltä hyvän laulamisen tulisi kuulostaa, ”vapaasti ja suoraan sydämestä”, kun taas huonoa laulajaa kuvataan ihmiseksi, jolla ”on korvat väärällä puolen päätä”.

Hyvän laulamisen käsite

Kai Åberg on tehnyt tutkimustaan Joensuussa ja tämä näkyy siinä, miten Itä-Suomen yliopiston tutkimuspainopistettä ”rajat” tai ”rajaseutu” on tietoisesti sovellettu analyyttisenä välineenä. Romanien kohdalla tämä on tarkoittanut sitä, että Åberg on luokitellut kaaleja myös alueiden perusteella. Koska romanit ovat jakaantuneet eri alueille ja eri suvut asuttavat eri osia Suomesta, on suvuilla toisistaan erottuvia laulutyylejä. Toisin sanoen suvun laulutyyli on myös alueellinen laulutyyli. Romanit itse ovat tästä rajan luomasta variaatiosta hyvin tietoisia, eli Åberg on mallintamalla saanut esiin uutta ja kiinnostavaa tietoa.

Toinen kiinnostava tutkimuksessa mainittu seikka on tanssin olematon merkitys Suomen romaneille, mikä käytännössä on hyvin erilainen näkökulma kuin televisio- ja elokuvakulttuurin perusteella on syntynyt. Toisin kuin elokuvien vauhdikkaat ja eksoottiset ”mustalaistanssit”, Suomen romanien tanssi koostuu lähinnä musiikkia tukevista sormien napsuttelusta ja jalan poljennosta. Se ei siis ole varsinaista esityksellistä tanssia, ja romanilaulajat − etenkään naiset, joita sitovat tiukat häveliäisyyssäännöt − eivät musiikkiesityksissään käytä tanssikoreografioita.

Tutkimuksen viimeisessä substanssiluvussa käsitellään romaneista vallalla olevia stereotypioita, mutta myös romanien itseironiaa. Sekä aiheensa että käsittelytapansa vuoksi luku poikkeaa selvästi kirjan keskeisteemasta, musiikista. Luvussa kohdistetaan huomio kiinnostavaan ilmiöön vallasta ja siitä, miten nykyaikana valtaa ei tule käsittää jonkin ihmisryhmän ylemmyydeksi jotain toista ryhmää kohtaan, vaan valta on sitä, että voi määritellä normaalin rajat. Hyvää tässä luvussa on Åbergin tapa keskustella aihepiiristä kansainvälisellä tasolla ja abstraktisti, toisin sanoen hän viittaa Euroopassa tehtyyn tutkimukseen romanistereotypioista. Toisaalta hän on kuitenkin vähän harmillisesti ottanut mukaan Suomen televisiossa esitetyn fiktion romaneista. Tiukempi aineiston rajaus olisi ollut paikallaan. Tästä kriittisestä huomiosta huolimatta kiistää ei kuitenkaan voi Åbergin havaintoa siitä, miten sekä romanit itse että heitä tutkivat valtaväestön jäsenet tahtovat tulkita romanikulttuurin staattisempana ja traditionaalisempana kuin mitä olisi tarve. Yksilöllisyyden ja yksilöllisen variaation olemassaolo, perinteen olemassaolon ehto, odottaa romanikulttuurin kontekstissa siis yhä tutkijaansa.

These Songs Tell About Our Life, You See -teos on tervetullut englanninkielinen lisä olemassa olevaan vankkaan eurooppalaiseen romanitutkimukseen. Maailman romanien keskuudessa Suomen kaalet ovat kiinnostava ryhmä monen seikan, muun muassa naisten koristeellisen pukeutumisen tai vahvan kansallisvaltioon samastumisen tunteen vuoksi. Romanitutkimuksen kukoistus Euroopassa ja meillä Suomessa tuottanevat lähivuosina ensimmäiset kaaletaustaiset tutkijat, joilla yhteisön jäseninä on toisenlainen ja samalla haasteellinen pääsy kulttuurinsa tulkintoihin. Suomessa avaus tähän suuntaan on tapahtunut vuonna 2014, kun Sarita Friman-Korpelan väitöskirjatutkimus Romanipolitiikasta romanien politiikkaan. Poliittisen asialistan ja toimijakonseption muutos 1900-luvun jälkipuoliskon Suomessa valmistui.

Kirjallisuus

Friman-Korpela, Sarita 2014: Romanipolitiikasta romanien politiikkaan. Poliittisen asialistan ja toimijakonseption muutos 1900-luvun jälkipuoliskon Suomessa. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. [online] < https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/44810/978-951-39-6012-4_vaitos_15122014.pdf?sequence=1 > (5.1.2017)

 

Filosofian tohtori Eija Stark on folkloristiikan tutkija Helsingin yliopistossa ja on mukana Suomen Akatemian hankkeessa ”Romanit ja pohjoismainen yhteiskunta – Historiallinen näkökulma enemmistön turvallisuuskäytäntöihin ja vähemmistön turvallisuusstrategioihin”.

 

Museoiden luonnollistettu saamelaisuus

Potinkara, Nika 2015: Etnisyyden rakentuminen kahden saamelaismuseon perusnäyttelyissä. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Jyrki Pöysä

 

Tiedetään että museot ovat tärkeitä identiteetin rakentajia. Kansallismuseoiden ohella erilaiset paikallismuseot ovat kuuluneet Pohjoismaissa kulttuuripolitiikalla tuettuihin kohteisiin aina siitä asti, kun museoaate alkoi levitä koko kansaa koskevaksi asiaksi osana myöhäistä valistuksen projektia. Keisarien ja aatelisten itseään varten kokoamista rariteettikokoelmista ja erilaisista kiertävistä näyttelyistä on vähitellen päästy kansan eri osien intressejä kuvastaviin, kaikille avoimiin museoihin, joita etnisiin määrittelyihin perustuvat saamelaismuseotkin ovat. Kiinnostavana esimerkkinä ensin mainituista voi pitää Pietari Suuren museoharrastuksista kertova Kunstkameraa Pietarissa, jonkinlaisena varhaisena esimerkkinä jälkimmäisestä taas käynee Pariisin Musee de l’Hommen Suomea kuvaava osasto, jossa päähuomion saavat saamelaiset poroineen. Jos Pariisista on jotain oppimista, niin ainakin se, että museot ovat syvästi poliittisia ”representaatiokoneita”. Näissä etnisyys on pikemminkin jonkinlainen kulttuuripoliittinen kieli, paikkaan ja aikaan sidottu murre, ei mikään tutkimuksellisesti neutraali tai kiistaton esitys. Vielä 1800-luvulla antropologiset museot olivat pitkälti kummajaisten esittelyä, erilaisten mutaatioiden ja ”villien” tapojen kauhistelua.

Nika Potinkara analysoi väitöskirjassaan Inarissa sijaitsevaa Siidaa, ”ikkunaa saamelaiseen kulttuuriin ja Pohjois-Lapin monimuotoiseen luontoon”, kuten Siidan internetsivuilla kuvaillaan. Erikoisen Siidasta tekee se, että kyseessä ei ole puhtaasti museo, vaan yhdistelmä museo- ja luontopalveluja, Suomen saamelaisten kansallismuseota ja Metsähallituksen ylläpitämää luontokeskusta. Vertailukohdaksi Siidalle on otettu vastaava Ruotsin saamelaisten kansallismuseo Ájtte Jokkmokkissa, osapuilleen Rovaniemen korkeudella keskellä Pohjois-Ruotsia. Siidan tavoin Ájtte on tiiviisti kytkeytynyt ympäröivän luonnon esittelemiseen, mistä saa ehkä museon ruotsinkielistä nimeä ”Ájtte – Svenskt Fjäll- och Samemuseum” paremman selon museon itsestään käyttämän englanninkielisen määrittelyn pohjalta. Sen mukaan Ájtte on ”principal museum of Sami culture, special museum for the mountain region, information centre for mountain tourism”. Kummankin museon kohdalla kyseessä on siis keskeisesti matkailijoille tuotettu resurssi, vaikka etnisiä museoita toisaalta usein pidetäänkin nimenomaan objektina olevan kansan tai etnoksen ”omana” museona ja siten myös jollakin tavalla itseviitteisenä esityksenä.

Museonäyttelyt konstruktioina

Potinkaran väitöskirjassa tarkastelun viitekehyksenä on konstruktivismi, ajatus museoiden esittävyydestä ilman taustalla olevaa kiinteää ontologiaa. Päähuomio on etnisyyden representaatioissa, jolloin konstruktivistinen viitekehys merkitsee etnisyyden tarkastelua jotakin tarkoitusta varten tuotettuna, ei sisäisenä ominaisuutena, jota vain neutraalisti kuvataan. Metodisesti tutkimus paikantuu diskurssianalyyttiseen perinteeseen, jossa kuitenkin kielellisten esitysten ohella tarkasteltavana ovat myös visuaaliset esitykset. Museonäyttelyjä tarkasteltaessa tämä onkin luontevaa, varsinkin kun keskeisen osan tutkimusaineistosta muodostavat valokuvat museonäyttelyistä. Esineiden, valokuvien ja erilaisten äänellisten kuvaelmien ohella aineistona ovat myös museoiden työntekijöiden haastattelut.

Konkreettisista tutkimuskohteistaan huolimatta Potinkaran tutkimus on ensisijaisesti teoreettisesti orientoitunut ja näitä teorioita myös lukijalle kiitettävän selkeästi selostava. Potinkara on hyvin perillä tutkimusalueensa keskeisestä kirjallisuudesta, erityisesti saamelaisuuden ja etnisyyden osalta. Hieman vähemmälle jää tutkimusaihetta läheisesti sivuava ja viime aikoina koko ajan kasvavan kiinnostuksen kohteena ollut kulttuuriperinnön tutkimus. Teorioiden ja tutkimuksen selkeään ja kiinnostavaan esittelyyn Potinkaran työssä tykästynyt lukija olisi ehkä toivonut vielä lisää myös kartoituksia museoetnografisesta tutkimuksesta, erityisesti näyttelyiden analysointivaihtoehtojen osalta. No, kaikkea ei voi saada, nytkin Potinkaran työ on kiinnostava laajennus pohjoisen tutkimukseen.

Jos työn ongelmia haluaisi nostaa esiin, ne liittyisivät ehkä tutkimuskohteen rajaamiseen, tutkijan ulkopuolisuuden aiheuttamaan kielivaihtoehtojen rajoittuneisuuteen ja visuaalisen analyysin käytännön toteutukseen. Nämä eivät millään muotoa vähennä työn arvoa, mutta auttavat ehkä miettimään suuntia jatkotutkimuksille, joihin Potinkaran tutkimus innostaa.

Potinkara on rajannut molemmista museoista tutkimuskohteekseen vain perusnäyttelyt. Vaikka tämä onkin metodisesti ja tutkimusekononomisesti perusteltua, voi kuitenkin kysyä, millaisen kuvan tutkimus lopulta antaa museoista, niiden näyttelypolitiikasta tai koko näyttely- ja museokauppakokonaisuuden tarjoamista etnisyyden representaatioista? Jääkö jotain olennaista huomaamatta esimerkiksi etnisyyden erilaisista, keskenään kiistelevistä tulkinnoista, kun tarkastelu kohdistetaan vain perusnäyttelyyn? Olen itse nähnyt eri museoissa niin paljon huonoja, aikansa eläneitä perusnäyttelyitä, että en voi uskoa niiden millään tavalla vastaavan museossa kävijän saamaa kokonaisvaikutelmaa. Tämän päivän museoissa on onneksi yleensä muitakin, ajankohtaisempia, vaikkapa etnisyydestä tai historiasta toisenlaisia tulkintoja tarjoavia näyttelyjä. Myös museon teemaan tai museoesineistöön vain väljästi kytkeytyvät taidenäyttelyt saattavat kertoa paljon enemmän alueen asukkaiden elämäntodellisuudesta kuin pahimmillaan täysin päinvastaista sanomaa välittävä perusnäyttely. Potinkaran tarkastelemissa saamelaismuseoissa representaatioiden täydellinen yhteismitattomuus ei tule ainakaan mitenkään korostuneesti esiin, mutta olisi silti ollut kiinnostavaa saada enemmän tutkimuksellisesti perusteltua tietoa koko representaatiokoneesta.

Toinen kriittinen huomio liittyy kieleen ja ulko- ja sisäpuolisuuden dilemmaan tutkittaessa saamelaiskulttuurien kaltaista etnistä diversiteettiä. Nyt tutkimusaineistossa ovat (hyvin perustelluista syistä) mukana vain suomen- ja ruotsinkieliset representaatiot. Käsitteet eivät kuitenkaan koskaan käänny ongelmitta. Kun saamenkielisiä tekstejä ei ole avattu, mahdolliset ideologiset valinnat jäävät piiloon, onhan aina olemassa mahdollisuus esimerkiksi piilottaa kulttuurisesti hankalia tai kiistanalaisia viestejä omankielisiin teksteihin.

Etnisyyden ja museonäyttelyiden tutkimuksen suunnannäyttäjä

Tutkimuksessa on tietoisesti siirretty katse pois saamelaisuuden määrittelyistä ja paljon tutkituista määrittelykiistoista ja keskitytty enemmänkin museonäyttelyiden yleisempiin representaatioihin, siihen millaisena saamelaisuus ja saamelaiset esitetään Suomen tai Ruotsin Lapissa liikkuville turisteille. Sikäli esimerkiksi tekstitettyjen saamenkielisten uutisten tai saamelaisten oman lehdistön seuraaminen tausta-aineistona tuntuu epäloogiselta: eikö pikemminkin olisi pitänyt seurata saamelaisuuden representaatioita eri maiden valtamedioissa (Suomi, Ruotsi, Norja ja Venäjäkin siinä määrin kuin tällaisia mediatekstejä ylipäätään on löydettävissä)?

Työn keskeiset empiiriset tulokset liittyvät saamelaiskulttuurin erilaisten kliseytyneiden kriteerien tunnistamiseen ja kritisoimiseen. Saamenpuvut, käsityöt, poronhoito, joiku, saamelaisalue ja luontosuhde saavat työssä perinpohjaisen käsittelyn, josta on varmasti hyötyä myös toisten alkuperäiskansojen museaalisten representaatioiden tutkimuksille. Vaikka tutkimuksen kuva-analyysilta olisikin ehkä toivonut innovatiivisempaa otetta, voi Nika Potinkaran tutkimusta suositella lämpimästi lähtökohdaksi vastaavankaltaisia tutkimushankkeita suunnitteleville. Näin huolellisia museonäyttelyiden analyysejä ei ole vielä juurikaan tarjolla. Tutkimusta voi suositella myös etnisyyteen liittyvien syntyperäisyyden mielikuvien haastajana, niiden dekonstruktiona pelkän rekonstruktion sijasta. Tällaisena tutkimus palvelee esimerkiksi suurta osaa antropologisesta tutkimuksesta, jossa etnisyydellä on edelleenkin keskeinen käsitteellinen paikka.

Kirjallisuus

Ájtte [online]. < http://www.ajtte.com/english/ > [17.10.2016.]

Siida [online]. < http://www.siida.fi/sisalto > [17.10.2016.]

 

Dosentti Jyrki Pöysä toimii tutkijana Itä-Suomen yliopistossa.

 

Kalevipoegin syntymä ja elämät

Hasselblatt, Cornelius 2016: Kalevipoeg Studies. The Creation and Reception of an Epic. Helsinki: SKS.

Karina Lukin

 

Viron kansalliseepos Kalevipoeg kirjoitettiin 1800-luvun puolivälin molemmin puolin paljolti samojen aatteiden ja keskustelujen innoittamana kuin Suomen Kalevalakin. Kalevalalla oli vaikutuksensa Kalevipoegin syntyyn, mistä kertoo se, että Cornelius Hasselblattin tuoreessa tutkimuksessa Kalevalaa nimitetään Kalevipoegin synnytyslääkäriksi. Viron kansalliseepos on jäänyt historiassa joskus synnytyslääkärinsä varjoon, mutta Hasselblattin Kalevipoeg Studies nostaa virolaisen eepoksen keskiöön. Teos keskittyy Kalevipoegin syntyyn, eepoksesta käytyihin keskusteluihin ja sen elämään myöhemmässä kirjallisuudessa ja taiteessa. Hasselblatt on koonnut kirjaan aiempia tekstejään ja toimittanut niistä tiiviin, mutta informatiivisen kokonaisuuden. Teoksen yhtenä tarkoituksena onkin toimia johdantona Viron kansalliseepokseen englannin kieltä taitavalle lukijakunnalle.

Eepoksen synty ja käännökset

Kalevipoeg Studies toimii erinomaisena johdantona eepokseen ennen kaikkea kirjallisena teoksena. Hasselblatt ei ole kiinnostunut keskustelemaan syvällisesti esimerkiksi eepoksen suhteesta virolaiseen kansanperinteeseen. Vaikka folkloristia alkaakin teosta lukiessa kaivertaa kysymykset siitä, minkälaista Kalevipoegin kokoajan käyttämä aineisto on ollut konkreettisesti, Hasselblattin painotus on sittenkin ilahduttava ja ilmeisen tarpeellinen – niin sitkeässä tuntuu elävän käsitys tästäkin eepoksesta ilman tekijää. Tämä siitäkin huolimatta, että Kalevipoegin laatimisen historia on monitahoisempi kuin usean eepoksen, joiden kokoajana ja kirjoittajana on toiminut usein vain yksi henkilö, julkaisija, ja jotka on julkaistu ensi sijassa vain yksikielisenä. Viron kansalliseeposta oli luomassa ensin Friedrich Robert Faehlmann, joka vei omat käsityksensä mukanaan hautaan vuonna 1851. Historiaan eepoksen laatijaksi jäänyt Friedrich Reinhold Kreutzwald oli työskennellyt suullisen perinteen ja Kalevipoegin hahmon parissa aiemminkin, mutta ryhtyi valmistelemaan Kalevipoegia vasta Faehlmannin kuoleman jälkeen: hän kävi läpi virolaista sankarikerrontaa ja myyttejä, koosti niistä yhtenäisen juonellisen kokonaisuuden ja kirjasi tämän yhtenäiseksi teokseksi. Ensimmäinen versio valmistui jo vuonna 1853.

Virolainen älymystö oli tyytyväinen jo Kreutzwaldin ensimmäiseen versioon, mutta tämä työsti teosta vielä edelleen löydettyään uusia, kiinnostavia materiaaleja. Kun teksti lopulta oli valmis, Virossa ymmärrettiin, että sen julkaiseminen saattaisi ärsyttää liiaksi sensuuria valvovaa virkamiestä, Carl Ferdinand Mickwitziä. Yhtä aikaa selvitettiin mahdollisuuksia julkaista eepos Pietarissa, Suomessa ja Virossa. Suomen sensori taipuisi vironkieliseen julkaisuun; Virossa julkaisemiseen arveltiin tarvittavan alkuperäistekstin rinnalle saksankielinen käännös, sillä kaksikielinen Kalevipoeg näyttäytyisi muinaisen eepoksen tieteellisenä editiona. Saksantaja löytyi ja kaksikielinen laitos julkaistiin Virossa vuonna 1861. Yksikielinen eepos ilmestyi Suomessa vuonna 1862.

Kalevipoegin kaksikielisyys ei edistänyt teoksen leviämistä virolaisen yleisön piirissä: eepos oli kallis ja vaikutti akateemiselta. Saksankielinen versio toi kuitenkin Kalevipoegille kansainvälisiä lukijoita, minkä vuoksi se tunnettiin Keski-Euroopassa jo pian julkaisemisensa jälkeen. Tämän takia erilaisia juonitiivistelmiä ja uusia kokoonpanoja alettiin julkaista Viron ulkopuolella. Kreutzwaldin alun perin huonona pitämästä saksantamisesta tulikin eepokselle siunaus. Hasselblatt käsittelee teoksessaan saksankielistä reseptiota ja kääntämiseen liittyviä ratkaisuja laajasti ja avartavasti. Miten kansaa puhtoisena pitänyt sievistelevä älymystö suhtautui kohtiin, jotka olivat liian eroottisia tai rujoja? Viron kielellä epäsäädyllisyydet eivät olleet ongelmallisia, sillä älymystö ei osannut niitä lukea – mutta saksankieliseen käännökseen hävyttömyydet kirjattiin latinalla! Toinen vaihtoehto oli jättää tietyt säkeet kääntämättä tai poistaa jopa kokonaiset kohtaukset. Vastaavaa kansan luonteen piilottelua on tapahtunut Suomessakin (Apo 2010). Hasselblatt huomauttaa, että tämänkaltainen kätkeminen erottaa minkä tahansa perinteen – kirjallisen tai suullisen – sen kansainvälisistä yhteyksistä ja kertoo enemmän ajan kuin perinteen tai kirjallisuuden hengestä. Kalevipoegin siveellisyyden näkökulmasta ongelmallisin jakso, jossa sankari on hukkua tietäjän tyttären virtsaan uneksiessaan eroottisia unia, mutta pelastuu heittämällä kiven tyttäreen sukuelimen suulle, on itse asiassa kansainvälisesti laajasti tunnettu motiivi. Latinaksi kerrottuna se tuskin on ylevämpi.

Arvioita ja muunnelmia

Luin folkloristina tyytyväisenä eepoksen kirjallista puintia. En voinut välttyä toivomasta, että Kalevalakin ansaitsisi tällaisen laajan ja syvällisen tarkastelun, jossa unohdettaisiin kansanperinne. Tulin kuitenkin nopeasti toisiin aatoksiin. Eepokset, jotka on rakennettu kansan laulaman tai kertoman pohjalta, elävät vääjäämättä rajalla: käsittely pelkkänä kirjallisena teoksena avaa railon perinteen suuntaan. Näin on tapahtunut Kalevipoegin historiassa: sen julkaiseminen esimerkiksi herätti vaateet alkuperäisten aineistojen täydellisestä esiintuomisesta, kuten Suomessakin kävi Kalevalan julkaisemisen jälkeen. Kalevipoegin kohdalla kysymys alkuperäisaineistoista on kenties vieläkin painokkaampi, sillä myyttejä ei ole Virossa laulettu runomuodossa, vaan eepos perustuu proosakerrontaan, jonka Kreutzwald muokkasi regilaulun mittaan. Ajatuksena oli, että muinaisuudessa eepos oli elänyt samanlaisena kuin 1860-luvulla julkaistu kokonaisuus, joka nähtiin aiemman rekonstruktiona.

Eepos sai erilaisia arvioita suhteessa siihen, miten arvioitsijat sitä lukivat. Esimerkiksi saksalainen Willhelm Schott korosti alkuarvioissaan sitä, miten Kalevipoeg erosi keskieurooppalaisista kirjallisista tuotoksista. Pietarissa vertailevaa mytologiantutkimusta ja kielitiedettä harjoittanut Anton Schiefner taas korosti virolaisen ja germaanisen mytologian yhteneväisyyksiä. Kaikki arvioitsijat tuntuvat unohtavan Kreutzwaldin roolin ja yhdistyvän siihen kuoroon, joka korostaa eepoksen kansanomaisuutta sen kirjallisen olemuksen kustannuksella.

Hasselblattin mukaan Kreutzwaldin häivyttäminen on mahdollistanut Kalevipoegin uusintamisen monissa taideteoksissa. Kirjassa esitellään laajasti niitä monia virolaisia ja myös saksalaisia teoksia, joissa on käytetty eeposta tai sen juonta ja hahmoja. Esittely osoittaa, miten Kalevipoeg elää tämänkin päivän taide- ja kulttuuriperintömarkkinoilla. Esimerkiksi Kerttu Rakken Kalevipoeg on varsin suoraviivainen, naisnäkökulmainen eepoksen siirto 2000-luvulle. Lembit Heinrich Vimb taas on halunnut jatkaa siitä, mihin Kreutzwald lopetti. Vimbin yli 10000-säkeinen jatko-osan allitteraatio on ”täydellistä” (jokaisessa säkeessä on alkusointu), minkä lisäksi kaikissa säkeissä on loppusointu.

Mutta se perinteen suuntaan syntynyt railo! Hasselblatt on suvereeni kirjallisuustieteen alalla ja Kalevipoeg Studies on nautittavaa ja opettavaista luettavaa sen seitsemänteen lukuun asti. Seitsemännessä luvussa Hasselblatt koettaa analysoida Kalevipoegin eri laitosten ja muunnosten genealogiaa Walter Andersonin tiedehistoriallisesti tärkeällä mallilla, jossa perinne oikaisee itse itseään variaatioiden vääristymistä huolimatta. Andersonin malli pohjautui tekstikritiikin perinteeseen ja paradigmaan, jossa suullista perinnettä tavattiin tarkastella teksteinä. Hasselblatt sijoittaa tämän folkloristiikkaan sovelletun teorian uudestaan kirjallisuustieteen tekstikriittiseen perinteeseen tarkastellakseen Kalevipoegin versioita ja rakentaa erilaisia malleja teemojen siirtymisestä kirjoittajalta toiselle. Hän kutsuu analysoimaansa prosessia metamorfoosiksi. Tulos on epämiellyttävä ja sekava: se pohjautuu käsitykseen, joka on vähintäänkin kiistelty folkloristiikan piirissä, ja joka yksinkertaistaa luovan ilmaisun muuntumisen ja merkitysten moninaisuutta.

Vastaavan kaltaisia prosesseja on viime aikoina kutsuttu esimerkiksi kulttuuriperinnöksi tai metakulttuuriksi, mutta näissä keskusteluissa on tavattu korostaa muutosta, ei pysyvyyttä. Hasselblatt päätyy esittämään, että Kalevipoegin variaatiot ovat edistäneet eepoksen säilymistä ja jatkuvuutta (preservation and continuity). Tällä hän viitannee lähinnä eepoksen juoneen, mutta ei pysty keskustelemaan muodon ja merkitysten muuntuvuudesta.

Kalevipoegin juoni muuten eroaa huomattavasti Kalevalan juonesta – asia, joka yllätti tämän ignorantin lukijan. Juonitiivistelmäkin löytyy Hasselblattin kirjasta, mutta harrastuneimmat voivat kääntyä taannoisen suomennoksenkin (Kreutzwald 2005) puoleen.

Kirjallisuus

Apo, Satu 2010: Milloin kansanrunoutemme kehitys saavutti huippunsa? – Tieteessä tapahtuu 28(4–5): 15–20.

Kreutzwald, Friedrich Reinhold 2005: Kalevanpoika: Viron sankarieepos. Suom. Kyösti Kettunen. Tampere: Pilot-kustannus.

 

FT Karina Lukin on folkloristiikan tutkija Helsingin yliopistossa.

 

Rakkautta khevsuretilaisten tapaan

Manning, Paul 2015: Love Stories. Language, Private Love, and Public Romance in Georgia. University of Toronto Press. 192 sivua.

Antti Lindfors

 

Toisten ihmisten rakkauselämä verevine yksityiskohtineen lienee pysyvästi kiinnostava aihealue, ja folkloristisesti suuntautunut antropologi Paul Manning tietää tämän. Aiemmin muun muassa juomien ja juomisen semiotiikasta (2012) julkaisseen Manningin viimeisin teos Love Stories. Language, Private Love, and Public Romance in Georgia (2015) koskee lyhyesti sanoen Georgian khevsuretilaisten perinteisiä rakkaus-, seksuaali- ja seurustelukäytäntöjä, niiden hiipumista ja toisen maailmansodan jälkeistä juurtumista osaksi maan populaaria mielikuvitusta. Khevsureti on Georgian itäosien jokilaaksojen muodostama historiallinen provinssi, joka on saanut nimensä alueella 1900-luvun alkupuolelle asti eläneeltä vuoristokansalta. Khevsuretilaiset pakkosiirrettiin Stalinin toimesta Neuvostoliiton aroille 1950-luvulla, minkä seurauksena vanha kulttuuri on käytännössä kadonnut. Kuten sanottu, tämä kulttuuri on kuitenkin jatkanut diskursiivista elämäänsä motiiveina ja teemoina Georgian toisen maailmansodan jälkeisessä elokuvassa, kirjallisuudessa, mainoksissa ja nettifoorumeilla. Syy tähän on se, että khevsuretilaisten perinnäistapojen ja -kulttuurin on koettu kantavan poikkeuksellisen vahvaa eksoottista lisäarvoa – heidän on muun muassa pitkään arveltu olevan viimeisten ristiretkeläisten jälkeläisiä.

Huomiota herättävin khevsuretilaisten tavoista – siis ulkopuolisille – on ollut sts’orproba, esiaviollisen suhteen muoto, jonka piirteisiin, muotoihin ja vaiheisiin Manning kirjassaan keskittyy. Tätä vapaasti suomennettuna ”makuulle asettautumista ja ylös nousemista” (”lying down and getting up”) merkitsevää käytäntöä, jonka khevsuretilaiset aloittivat tyypillisesti 16–17-vuotiaina, on kuvattu niin ”seksiksi ilman seksiä” kuin ”anti-avioliitoksi”, jotka kuvauksina ja termeinä ovat toki länsimaalaisen perspektiivin ehdollistamia. Sts’orproba on tarkoittanut hieman pettingin tapaista toimintaa – edellä mainittua kotouttavaa perspektiiviä vielä hieman soveltaakseni – jossa pari makaa intiimisti vierekkäin mutta pidättäytyy yhdynnästä. Tarkkaan säädelty kanssakäyminen on koostunut vain maltillisesta hyväilystä, mahdollisesta suutelusta ja keskustelusta.

Sts’orprobaa korostettiin samanarvoisten välisenä vapaana suhteena, jota henkilökohtainen halu ja valinta hallitsivat. Sosiokulttuurisesti merkillepantavaa käytännössä on, että se asettui Khevsuretissa jyrkästi avioliiton suhteen vastakkaiseen positioon. Seksuaalista halua ei nimittäin yhdistetty lainkaan varsinaiseen avioliittoon; avioparit eivät saaneet edes kutsua toisiaan nimeltä, vaan virallistettu liitto oli korostuneen muodollinen instituutio. Khevsuretissa vallitsi eksogaminen järjestelmä, jossa avioituminen saman suvun tai kylän kesken ei ollut sallittua. Käytännössä naiset avioituivat (melko myöhäisessä iässä) itselleen aiemmin tuntemattomien miesten kanssa ja elivät avioliitossa vieraassa sosiaalisessa ympäristössä. Avioliittoa verrattiinkin maanpakoon tai jopa kuolemaan. Tätä ankaraa normatiivisuutta vasten sts’orproba edusti vapaan halun ilmausta ja kenttää, joka asettui käsitteellisesti perheen ja avioliiton maailmojen välimaastoon: potentiaalisia sts’orperi-kumppaneita etsittiin saman kylän jäsenistä, jotka eivät kuitenkaan olleet samaa sukua. Salamyhkäisyydellä verhotussa toiminnassa aloitteentekijä oli tyttö tai nainen, jonka tehtävä oli saapua muiden huomaamatta sisätiloissa nukkuvan kumppaninsa luokse.

Georgian takamailta…

Love Stories jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäinen rakentuu täysin aiemman tutkimuksen varaan. Kuten kirjoittaja avoimesti myöntää, emme tietäisi khevsuretilaisten seurustelutavoista välttämättä mitään ilman Natela Baliauria ja Aleksi Ochiauria, kahta georgialaisetnografia, jotka ensimmäisinä reflektoivat kirjallisesti kulttuurinsa perinnäiskäytäntöjä. Uskottavuutta Baliaurin ja Ochiaurin etnografioille lisää se, että he harjoittivat itsekin sts’orprobaa ja joutuivat maksamaan siitä hinnan: karkotuksen omasta yhteisöstään. Baliaurin ja Ochiaurin karkotus vuonna 1914 on siksikin oireellinen tapahtuma khevsuretilaisyhteisön loppuvaiheissa, että se johtui parin päätöksestä uhmata perinteistä kieltoa naida oma sts’orperi-kumppani aikana, jolloin seksuaalikäytäntöjen rajoista neuvoteltiin kiivaammin kuin koskaan aiemmin.

Manning tekee kunnioitettavan yksityiskohtaista selkoa siitä etnografisesta ja sosiaalisesta todellisuudesta, jossa sts’orprobaa on harjoitettu. Jotta esiaviollinen suhde saattoi syntyä, tarvittiin ensinnäkin välittäjähahmo, elchi, jonka tehtävä oli toimia viestinviejänä tytön ja pojan välillä – siis ylläpitää (malinowskilaisittain) faattisesti viestintäkanavaa kahden osapuolen välillä. Tämä välittäjä sai toissijaista nautintoa suhteen sytyttämisestä, mutta oli tyypillisesti itse kokematon sts’orproban konkreettisissa käytännöissä. Ne, joilla oli sts’orperi-pareja, siis kokemuksia sts’orprobasta, olivat puolestaan sukukypsiä ja täten haluttavampia muiden tyttöjen ja poikien silmissä.

Sts’orproba ei missään nimessä saanut päätyä yhdyntään: käytännöstä seuranneita raskauksia pidettiin traagisina sosiaalisina katastrofeina. Sen sijaan itsehillintä, -hallinta ja vaatimattomuus olivat yhteisössä ensisijaisimmin arvostettuja hyveitä, joita sts’orproban kautta oli mahdollista todentaa ja arvioida. Käytännön vaiheisiin liittyi se, että nuoripari oli monesti pitkiä aikoja erossa toisistaan, minkä katsottiin vain voimistavan yhteistä halua. Itsehillintään yhdistyvä ja sen potentiaalisesti tuottama nautinto nousee kirjassa paikka paikoin viitatuksi teemaksi, josta olisin mielelläni lukenut seikkaperäisempääkin analyysiä – Manningin aineisto ei kaiketi ole antanut tähän kuitenkaan mahdollisuutta. Tällaiset ”vallan ja nautinnon ikuiset spiraalit” olisivat suorastaan kutsuneet foucault’laista viitekehystä: ”Nautinto ja valta eivät kumoa toisiaan tai käänny toisiaan vastaan, vaan ne ajavat takaa ja samalla leikkaavat ja vahvistavat toisiaan. Kiihotuksen ja yllyttämisen monimutkaiset, positiiviset mekanismit liittävät ne toisiinsa.” (Foucault 1998, 39, 41.) Erityisen kiinnostavan aiheesta tekisi tässä yhteydessä se, että sts’orproba sai yhteisön sisällä etiologisen perustelunsa uskonnollis-myyttisen kertomuksen muodossa. Khevsuretilainen alkumyytti kuvaa tuhoavan, pidäkkeettömän halun haitallisuutta, jonka Jumala ratkaisee asettamalla sts’orproba-käskyn – joka edelleen mahdollistaa halun oikeaoppisen ilmaisemisen ja hallinnan.

Manningin valinta läpi teoksensa on tarkastella seksuaalisuutta eroottisen halun ilmauksina, ei niinkään identiteetin ilmaisuna, kuten hän itse erontekoa selventää. Mikään ei toisaalta estäisi kahden näkökulman yhdistämistä: kulttuuri ja yhteiskunta ohjaavat (eroottisen) halun suuntautumista tiettyihin kohteisiin, millä on väistämättä seurauksensa identiteetin kannalta. Käytännössä Manningin tarkennus tarkoittaa, että hänen päähuomionsa kiinnittyy siihen, miten eroottisen halun fyysiset ja kielelliset ilmaukset ohjautuvat ja mahdollistuvat aina tiettyjen kulttuuristen ilmaisun lajien puitteissa. Kirjan ehkäpä ajankohtaisin teoreettinen kontribuutio koskeekin juuri genren käsitteen sovellusta. Manning ottaa lähtökohdakseen kielellisten (flirttailu, rakkausrunot jne.) ja ei-kielellisten (tapailu, suuteleminen, makuulle asettautuminen) genrejen vuorovaikutuksen sts’orproban käytännössä ja osoittaa valaisevasti, kuinka muutokset esimerkiksi toisen tason intiimiydessä heijastuvat tyypillisesti myös toiseen tasoon.

Merkittävää osaa khevsuretilaisten seurustelukäytännöissä näyttelivät lisäksi vodka ja nuorten kirjoittamat rakkausrunot, joista jälkimmäisiä Manning tarkastelee kokonaisen luvun verran. Kirjallisessa muodossa säilynyt rakkausrunous tarjoaa ymmärrettävästi ainutkertaisen pääsyn pitkälti salattuun sts’orprobaan. Sen funktiot ovat olleet vähintään kolmenlaiset: 1) runot ovat luoneet esimerkin ja informoineet yhteisön jäseniä toiminnasta, jonka suhteen nuoret ovat olleet kuulopuheiden varassa, 2) ne ovat mahdollistaneet henkilökohtaisten kokemusten vertailun, ja viimein 3) toimineet performatiivisesti hyvien ja huonojen rakastajien ylistyksinä ja moitteina. Kiihkeiden tunteiden kanavointi muodoltaan säänneltyyn runouteen tuotti myös tavoitellun tuloksen, joka oli yhteensopiva itse sts’orproban ilmentämän ideaalin kanssa. Se loi kulttuurisesti tunnistettavan kuvan – lingvistis-antropologisin termein ilmaistuna metapragmaattisen ikonin – itsehillinnästä, mikä lisäsi edelleen runoilijan kunniaa.

Vodkalla, joka tytön tuli ensin kerjätä, lainata tai varastaa ja sitten lahjoittaa kumppanilleen, taas merkittiin ja säädeltiin suhteen ajallista ulottuvuutta. Niin kolkolta kuin se ehkä suomalaisen korvaan kuulostaa, vodkapullo toimi Khevsuretissa sekä lupauksena tulevasta rakkaudesta että muistona kerran koetusta kohtaamisesta. Pitkän säilymisensä vuoksi ”ikuiseksi juomaksi” kutsuttu vodka oli khevsuretilaisille muutenkin arvostettu ja monikäyttöinen sosiaalinen juoma. Kun verrattain nopeasti pilaantuvalla oluella juhlistettiin lähinnä rituaaleja ja muita poikkeuksellisempia tapahtumia, vodka oli vierailujen, valanvannomisten, vaihdon ja yleisen vuorovaikutuksen liukastetta, jota ilman asiat eivät sujuneet.

…kansalliseen keskiöön

Kirjan jälkimmäisellä puolella saavutaan lähemmäs nykypäivää ja enää mielikuvien ja stereotypioiden tasolla sijaitsevaa perinteistä georgialaista ”vuoristolaisromantiikkaa”. Manning analysoi khevsuretilaisten esittämistä 1900-luvun puolivälin modernistisissa romaaneissa, sosialistisessa elokuvassa (arkkiesimerkkinä Ballad of the Khevsurs, 1965) ja viimein nykypäivän nuorten nettifoorumeilla, joissa sts’orproba nousee aika ajoin keskustelun ja kollektiivisen fantisoinnin kohteeksi. Folkloreprosessin kaava on tutun oloinen: khevsuretilaiskulttuurin löytämisestä vastuullisena tahona toimi sanomalehdistöä hallinnut urbaani älymystö, joka kiinnostui kansasta omat kansalliset pyrkimykset mielessään. Kansalliseksi omaisuudeksi valikoiden omittu ja uutta tehtävää varten tyylitellen kehystetty (tietyn kansanosan) folklore soveltuneekin osaksi modernin projektia aina sitä vaivattomammin, mitä vähemmän kyseisen perinteen harjoittajia on enää lausumassa omaa vastalausettaan – tai mitä ahtaammalle marginaaliin heidät on ajettu (ks. myös Anttonen 2016).

Kuten Manning selväsanaisesti tuo esille, khevsuretilaisten kohtalona on ollut jäädä heihin liitettyjen eksotisoivien ja myyttisten mielikuvien vangeiksi: jokaista ”autenttista”, etnografista tiedonmurusta tuntuu vastaavan vähintään yksi liioittelu tai mielikuvituksellinen sepite. Tuoreena esimerkkinä näiden sepitteiden kierrättämisestä taitaa käydä myös Wikipedia, joka (englannin- ja suomenkielisillä) sivuillaan kertoo, kuinka tyttö ja poika olisivat sts’orprobassa maanneet miekka välissään (ks. Khevsureti – Wikipedia, the free encyclopedia). Manningin asiantuntevasta teoksesta ei kuitenkaan löydy tällaiselle faktuaalisia perusteita.

Love Stories -teoksen voi tässä suhteessa nähdä lähestyvän laajempaa kysymystä siitä, miten ja millaisista aiheista ylipäätään tiedämme jotain ja miten tietomme on väistämättä historiallisesti välittynyttä, kerrostunutta ja saostunutta. Miten tietoa muutaman tuhannen ihmisen khevsuretilaiskansan yksityisistä seksuaali- ja rakkauskäytännöistä on välittynyt jälkipolville, ja miksi tiedämme nimenomaan näistä käytännöistä enemmän kuin saman aikakauden georgialaisista ylipäätään?

Manningin tutkimus on ymmärrettävästi suunnattu melko spesifille lukijajoukolle. Tästä huolimatta kirja tulee johdatelleeksi lukijan useisiin teoreettisesti keskeisiin antropologis-folkloristisiin teemoihin, sen ohella, että se on erinomaisen lähestyttävästi kirjoitettu. Tarjoaisinkin sitä paitsi tutkimusalueen asiantuntijoille myös edistyneemmille opiskelijoille, joita teoksen aihepiiri kutkuttanee.

Kirjallisuus

Anttonen, Pertti 2016: Perinteentutkimuksen projekti. Professuuriesitelmä. – Elore 23(1) [online]. <http://www.elore.fi/pertti-anttonen-professuuriesitelma/> [30.11.2016.]

Foucault, Michel 1998: Seksuaalisuuden historia: Tiedontahto, Nautintojen käyttö, Huoli itsestä. Suom. Kaisa Sivenius. Helsinki: Gaudeamus.

Khevsureti – Wikipedia, the free encyclopedia [online]. <https://en.wikipedia.org/wiki/Khevsureti> [30.11.2016.]

Manning, Paul 2012: The Semiotics of Drink and Drinking. London: Continuum Press.

 

Filosofian maisteri Antti Lindfors on folkloristiikan tohtorikoulutettava Turun yliopistosta.

 

Muuttuvia käsityksiä maailmasta

Sulkunen, Irma, Marjaana Niemi & Sari Katajala-Peltomaa (toim.) 2016: Usko, tiede ja historiankirjoitus. Suomalaisia maailmankuvia keskiajalta 1900-luvulle. Helsinki: SKS.

Merja Leppälahti

 

Historiallisia tutkimuksia -sarjassa ilmestynyt artikkelikokoelma Usko, tiede ja historiankirjoitus on Suomen Akatemian huippuyksikön History of Society: Re-thinking Finland 1400−2000 tuotos. Kokonaisuutena kirjan tarkoituksena on luodata maailmankuvia ja identiteettejä sekä niiden suhdetta suomalaisen kansakunnan muodostumiseen. Mukana on kaksitoista kirjoittajaa, jotka ovat tuottaneet kolmetoista artikkelia.

Kirjan johdannossa maailmankuva määritellään kokonaiskäsitykseksi maailmasta. Siihen kuuluvat yksilön tai ihmisryhmän hyväksymät käsitykset todellisuudesta, maailmankaikkeudesta, luonnonjärjestyksestä, yhteiskunnasta ja sosiaalisista suhteista. Perusolettamuksena nähdään maailmankuvien olevan aina sidoksissa aikakauteen ja kulttuuriin, paikallisuuteen ja sosiaaliryhmään. Kirjassa keskitytään suomalaisiin maailmankuviin, vaikka todetaankin Suomen maantieteellisenä alueena olevan muuttuva käsite.

Johdannossa esitellään maailmankuvatutkimuksen taustoja ja tutkimussuuntauksia. Samoin tarkastellaan identiteetin käsitettä, joka liittyy läheisesti maailmankuvaan esimerkiksi inhimillisen itseymmärryksen kautta. Varsin keskeisiä ovat myös yhteisöllinen muistaminen ja sen keinot. Kaikkia näitä tarkastellaan kirjan artikkeleissa.

Uskon ohjauksessa

Kirjan ensimmäinen osa on nimeltään ”Usko, tieto ja maailmankuvien moninaisuus”. Kolmessa ensimmäisessä artikkelissa kuvataan tilanteita, joissa uskolla on tärkeä merkitys maailmankuvan rakentamisessa. Neljässä seuraavassa artikkelissa maailmankuvaan vaikuttavat jo vahvasti tieteelliset näkemykset.

Sari Katajala-Peltomaa käsittelee artikkelissaan ”Riivattu Cristina” Pyhän Birgitan kanonisaatioprosessiin liittyvään materiaaliin kuuluvia selostuksia talonpoika Laurencius Coppirin tyttären Cristinan tapauksesta. Cristina syntyi noin vuoden 1355 tienoilla. Paholainen hyökkäsi Cristinan kimppuun unessa jo hänen nuoruudessaan, ja myöhemmin Cristinan aviomies päätti viedä Cristinan Vadstenaan pyhiinvaellukselle, mikä auttoi joksikin aikaa; toinen pyhiinvaellus toi lopullisen avun. Katajala-Peltomaa tulkitsee tämän tapahtuman asiakirjojen avulla tuon ajan maallikoiden hartaudenharjoittamista ja elettyä uskoa.

Seuraava artikkeli siirtyy jo 1600-luvulle ja luterilaiseen maailmaan. Raisa Maria Toivo tarkastelee artikkelissaan ”Luterilaisia maailmankuvia 1600-luvun Suomesta” kahden hyvin erilaisen noituuteen liittyvän henkilön maailmankuvia. Kysymyksessä ovat noituudesta useaan otteeseen syytetty Risto Olavinpoika ja Suomen ehkä tunnetuimman noitaoikeudenkäyntisarjan tuomari Nils Psilander. Aineistoina ovat oikeusasiakirjat ja niitä täydentävät muut asiakirjat.

Irma Sulkusen artikkeli ”Paimentytön liikutus” käsittelee 1700-luvun Varsinais-Suomen ja Satakunnan kansanherätystä ja naisherättäjiä, joista tunnetuin on Liisa Eerikintytär. Herätysliikkeissä pelastus ei liittynyt kirkon opinkappaleiden oppimiseen, vaan sisäistyneeseen sanan tutkimiseen ja henkilökohtaiseen jumalsuhteeseen. Sulkunen yhdistää nämä herätysliikkeet muuttuneeseen aatemaailmaan, jossa korostui yksilöityvä ihminen ja modernisoituva minuuden työstäminen.

Tieteelliseen tukeutuen

Kirjan ensimmäisen osan viimeiset artikkelit esittelevät tieteeseen liittyviä näkemyksiä maailmasta. Artikkelissa ”Elli Tavastähti ja 1920-luvun sosiaalipolitiikka maailmankuvien murroksessa” Johanna Annola käsittelee itsenäisyyden alkuajan vaikuttajanaisen, Elli Tavastähden toimintaa suomalaisessa sosiaalipolitiikassa. Tavastähdellä oli eräänlainen kolmoisrooli: Suomalaisen Puolueen ja sen perillisen, Kansallisen Kokoomuspuolueen kansanedustajana hän käytti päätäntävaltaa, sosiaaliministeriön alaisen köyhäinhuollon apulaistarkastajana hän edusti julkisen sektorin toimeenpanevaa tahoa. Lisäksi hän toimi yksityisellä sektorilla Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliitossa, joka muun muassa järjesti julkisin varoin lastenhoito-opetusta. Tavastähden toimintaa siivitti ajatus ihannekansalaisuudesta, joka keskiössä oli nationalismi. Toiminnassaan lastensuojelussa, sairaiden ja mielisairaiden hoidon valvonnassa sekä raittiustyössä hän perusti päätöksensä erityisesti luonnontieteellisille ihmiskäsityksille.

Laura Hollstenin artikkeli ”Uusi teoria universumista” käsittelee suhteellisuusteorian vastaanottoa Suomessa erityisesti teorian kannattajan Gunnar Nordströmin ja vastustajan Hjalmar Mellinin sekä myös niin sanotun ”suuren yleisön” näkökulmista. Einsteinin vuonna 1905 julkaisema suppea suhteellisuusteoria käsittelee tilannetta, jossa liikutaan lähes valon nopeudella; yleinen suhteellisuusteoria taas käsittelee painovoimaa. Vuonna 1919 tieto suhteellisuusteoriasta laajeni tiedeyhteisöjen ulkopuolelle. Vaikka keskusteluun lomittui 1930- ja 1940-luvuilla erityisesti Saksassa myös antisemitismi (Einstein oli juutalainen), suhteellisuusteoria nivoutui osaksi modernia maailmankuvaa. Vain harvat oikeastaan ymmärsivät tieteellisen teorian sisällön, mutta ”kaiken suhteellisuudesta” tuli Suomessakin paljon käytetty kulttuurinen käsite, joka viittasi moderniin, radikaaliin ja sekulaariin.

Gregor Johann Mendelin perinnöllisyyttä koskevat tutkimukset saivat aikaan selvän paradigmanmuutoksen luonnontieteissä 1900-luvun alussa. Henry Nygård tarkastelee artikkelissa ”Tieteellisen maailmankuvan vakiinnuttaminen” perinnöllisyystieteen vaikutuksia yhteiskunnalliseen ajatteluun, erityisesti rotuhygieniaan. Nygårdin mukaan perinnöllisyystutkimuksia popularisoitiin melko laajalti tiedepiirien ulkopuolelle, kasvien ja eläinten jalostamisesta oli olemassa myös käytännön tietoa. Ihmiskunnan nähtiin degeneroituvan; ulkoisena merkkinä tästä oli alkoholismin, sukupuolitautien, mielisairauksien ja tuberkuloosin jatkuva lisääntyminen. Mendelismin hyväksymisen jälkeen syy nähtiin perintötekijöissä. Suomessa mendelismin läpimurto tapahtui 1910-luvulla, ja perinnöllisyysoppia opetettiin lukion biologianopetuksen osana jo 1910-luvun puolivälissä, joten perinnöllisyystiede oli jo vakiinnuttanut asemansa Suomen itsenäistyessä.

Erityisesti teollistuneet kaupungit olivat kasvaneet nopeasti, hallitsemattomasti ja ilman erityisempää suunnittelua, joten 1800-luvun lopussa alkoi olla tarvetta järkiperäiselle kaupunkisuunnittelulle. Marjaana Niemi kertoo artikkelissa ”Kaupunkisuunnittelijat ilman rajoja”, miten ensi alkuun kaupunkisuunnittelu nähtiin universaalina ja sen mahdollisuudet lähes rajattomina. Uskottiin, että missä tahansa olisi mahdollista suunnittelun avulla muuttaa kaupunki hyvän elämän mahdollistavaksi paikaksi, ja hyvässä kaupunkiympäristössä hyvä elämä syntyisi kuin itsessään. Niemi nostaa esille erityisesti Eliel Saarisen toiminnan kaupunkisuunnittelun alueella.

Sotia ja suurmiehiä

Kirjan toisessa osassa ”Historiankirjoitus maailmankuvien muovaajana” keskeisinä teemoina ovat historian kirjoittaminen ja kollektiivisten käsitysten vakiintuminen. Artikkeleissa käsitellään toisiinsa limittyen sekä yksittäisiä historian merkkihenkilöitä että yksittäisten henkilöitten rooleja historiankirjoituksessa.

Artikkelissa ”Kansallisen suurmiehen muisto” Johanna Wassholm kuvaa, miten A. I. Arwidssonia sovitettiin kansallisten suurmiesten kaanoniin 1850-luvun lopulta 1910-luvulle. Wassholm käsittelee neljän eri teeman kautta Arwidssonille kansallisessa kertomuksessa annettuja merkityksiä. Samalla välittyy kuva suurmieshistorian muodostumisesta.

Irma Sulkunen jatkaa suurmieskuvan käsittelyä artikkelissaan ”Elias Lönnrot”. Sulkunen muistuttaa, etteivät suurmiehet koskaan synny tyhjiössä eivätkä he ota itse asemaansa irrallaan muista toimijoista. Sulkusen mukaan Lönnrotista rakennettiin myyttiä jo hänen eläessään ja esimerkiksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa Lönnrotia vahvasti tukeneet ja hänen toimintaansa edistäneet Carl Niclas Keckman ja Frans Johan Rabbe on jätetty tarkoituksellisesti unohduksiin Lönnrotin toimintaa korostettaessa.

Ilona Pikkanen käsittelee artikkelissaan ”’Rahvaan metelinen mielentila’ ja Yrjö Koskisen Nuijasota (1857, 1859) osana kansallista kulttuurista muistia” ensimmäistä suomenkielistä tieteellistä historiamonografiaa, Yrjö Koskisen Nuijasotaa. Pikkanen muistuttaa, ettei ole merkityksetöntä, kenen näkökulmasta tapahtumia kuvataan. Koskinen kuvaa urheutta ja peräänantamattomuutta suomalaiskansallisina ominaisuuksina, tappiossakin on jotain sankarillista. Nuijasota oli 1800-luvun jälkipuoliskolla kiinnostava aihe myös fiktiossa, ja Koskinenkin käyttää tutkimuksessaan kirjallisia keinoja, kuten varmaa, kantaaottavaa ja lukijaa ohjaavaa kertojaa.

Yrjö Koskisen historiankirjoitus on mukana myös Katja-Maria Miettusen artikkelissa, jonka otsikkona on ”Yrjö Koskisen ja Magnus Gottfrid Schybergsonin historiateokset ja kielikiistan pitkä varjo”. Koskisen ja Schybergsonin teoksia on tavallisesti tarkasteltu kansallisen historiankirjoituksen valossa; tällöin on korostunut Koskisen kuvaus kansallistunnon kehittymisestä ja se, ettei Schybergsonin tutkimuksessa tällaista kuvausta löydy. Aikalaiskritiikissä kiinnitettiin huomiota nimenomaan siihen, että Koskinen näkee jonkinlaisen ”Suomen kansan” olleen olemassa ainakin jo ristiretkiajoista lähtien. Miettunen osoittaa kuitenkin, että loppujen lopuksi kumpikin kirjoittaja esitti muilta osin varsin samanlaisia käsityksiä Suomen historiasta.

Gödik Finke toimi Olavinlinnan linnanvoutina Nuijasodan aikaan 1500-luvun lopulla. Artikkelissa ”Gödik Finke ja aatelin ryhmäidentiteetin kriisi 1590-luvulla” Olli Matikainen käsittelee Finken toimintaa ja tasapainoilua virallisen Sigismund-kuninkaan ja valtionhoitajaksi nimitetyn Kaarle-herttuan toiveitten ja vaatimusten välillä. Matikainen tarkastelee useiden lähteiden kautta myös paljon kuvattua tilannetta, jossa Finken kerrotaan hakkauttaneen kädet poikki Nuijasodan talonpoikien viestintuojilta.

Teoksen viimeinen artikkeli on Sami Suodenjoen ”Keisarille uskolliset soraäänet”. Artikkelissa Suodenjoki käsittelee 1900-luvun alussa venäläishallinnolle lähetettyjä kirjeitä, joissa annettiin ilmi keisarihallinnon vastaiseen toimintaan osallistuneita paikkakuntalaisia. Suodenjoki keskittyy kahdeksaan Iin, Simon ja Kuivaniemen pitäjissä eläneeseen henkilöön, jotka tunsivat toisensa ja olivat toistensa kanssa yhteydessä. Toisin kuin ilmiantajista on usein arveltu, Suodenjoen tarkastelemat henkilöt olivat sivistyneitä ja aikaansa seuraavia talollisia, eivät ilmiantajiksi värvättyjä tietämättömiä ja kaunaisia tilattomia.

Lopuksi

Usko, tiede ja historiankirjoitus käsittelee aihettaan varsin laajasti. Näkökulmat ovat pääasiassa sosiaali- ja kulttuurihistorian, ajallisesti liikutaan 1300-luvulta 1900-luvulle. Kirjan on tarkoitus valaista maailmankuviin vaikuttavien osasten jatkumoa ja murroksia. Tässä onnistutaan osittain, sillä artikkelien antama kuva on rikas ja monipuolinen. Kokonaisuus jää kuitenkin hiukan hajanaisen tuntuiseksi, mikä ehkä on sisällöltään näin laaja-alaisessa teoksessa väistämätöntä.

Vaikka monessa artikkelissa asioita käsitellään yksilön kautta, keskeisiä ovat kuitenkin kollektiiviset toimijat, kollektiiviset mielikuvat ja yhteisen historian rakentaminen, kollektiivinen muistaminen. Teemoina ylirajaisuus ja transnationaalisuus näkyvät erityisesti kansainvälisten vaikutteiden esittelyssä. Kirjan myöhempää käyttöä hyödyttää loppuun sijoitettu henkilö- ja paikannimihakemisto.

 

Filosofian lisensiaatti Merja Leppälahti on turkulainen tietokirjailija ja kriitikko.

 

 

Ruoasta kaukaa mutta läheltä: symbolinen ruoka antropologisen tutkimuksen kohteena

Uusihakala, Katja & Matti Eräsaari (toim.) 2016: Ruoan kulttuuri. Antropologisia näkökulmia ruoan tutkimukseen. Helsinki: SKS. 241 sivua.

Heidi Kosonen

 

Ruoan kulttuuri. Antropologisia näkökulmia ruoan tutkimukseen on kotimainen, käytännönläheinen ja yleistajuinen perehdytys antropologiseen ruokatutkimukseen. Oivallisesti rajatussa artikkelikokoelmassa ruokaa tarkastellaan symbolisena järjestelmänä, jonka välityksellä ilmennetään erinäisiä sosiokulttuurisia rakenteita, kategorioita ja arvoja. Teoksessa käsitellään erityisesti ruoan roolia yhteisön, sukulaisuuden, sukupuolen ja kansallisidentiteetin rakentamisessa, rajaamisessa ja näkyviin tuottamisessa. Kirjan yhdeksän artikkelia perustuvat Tansaniassa, Kuubassa, Papua-Uudessa-Guineassa, Argentiinassa, Meksikossa, Indonesiassa, Etelä-Afrikassa, Kiribatilla ja Fidžillä tehtyyn etnografiseen kenttätutkimukseen.

Sosiaaliset arvot ja symbolinen ruoka

Ruokasymboliikan lähteillä liikutaan erityisesti Matti Eräsaaren, Johanna Pohjolan ja Toomas Grossin artikkeleissa. Pohjolan ja Grossin artikkeleita yhdistävät sekä antropologinen juomatutkimus että Shelly Ortnerin avainsymbolin käsite. Käsite viittaa sellaisiin rakenteellisesti olennaisiin symboleihin, jotka toimivat joko kokoavina tai jäsentävinä symboleinaSiinä missä edelliset tiivistävät yhteisiä arvoja, jälkimmäiset jäsentävät maailmaa analyyttisinä työkaluina. Ne siis erottelevat ihmisiä ja yhteisöjä siinä missä yhdistävätkin.

Johanna Pohjolan tarkastelema mate-juoma on tullut länsimaissa tutuksi seremoniallisesti jaettuna kuriositeettina, mutta alkuperäiskontekstissaan maten voisi miltei määritellä pyhäksi juomaksi. Artikkelissaan “‘Tässä maassa kukaan ei juo matea janoon’. Mate-juoma avainsymbolina Argentiinassa” Pohjola tarkastelee matea sellaisena hallitsevana symbolina, joka edustaa ihanteellista Argentiinaa sisäänpäin. Matepuhe välittää arvoja, jotka diskurssin tasolla rakentavat sosiaalisuutta ja ihanteellista kansallisuutta. Maten rituaalisessa jakamisessa tiivistyviä solidaarisia arvoja suojelevat moraaliset velvoitteet ja tabut, ja etenkin diskurssin tasolla maten jakamisen velvoite on ehdoton. Kuten Pohjola kuitenkin huomauttaa, mateen liittyvät sosiaalisia ihanteita huokuvat diskurssit ovat usein ristiriidassa käytännön kanssa. Tällöin diskurssissa esitetty sosiaalinen utopia saa väistyä milloin hygieniaan, milloin ideologiaan pohjautuvista syistä.

Myös Toomas Gross tarkastelee juoman sosiosymbolista roolia artikkelissaan “Mezcal ja meksikolaisuus. Juomisen symboliset ja sosiaaliset merkitykset Oaxassa. Mezcalista tekevät erityisen kiintoisan tapausesimerkin ne viimeaikaiset kansainvälistämisyritykset, joissa työväenluokkaisesta alkoholijuomasta on pyritty rakentamaan eksoottista vetovoimatekijää. Symbolista vetovoimaa on omaksuttu Grossin erityisesti tarkastelemasta alueellisesta diskurssista, jossa parannusvoimaisena ja paikallisten “perimmäistä olemusta” kuvastavana esitetty mezcal on yltänyt kokoavan symbolin asemaan. Kuten mate, myös mezcal sitoo paikallisia yhteen myös nauttimisensa yhteydessä: se sekä toimii “sosiaalisena liimana” että rakentaa eroa muun muassa sukupuolten ja uskontokuntien välille. Oaxan protestanttisten käännynnäisten parissa mezcal saavuttaa Grossin mukaan jopa negatiivisen symbolin aseman viestiessään katolilaisten uskonnollisesta vääräoppisuudesta.

Matti Eräsaari puolestaan liikkuu aivan symbolisen järjestelmän kivijalalla artikkelissaan “Tosiruoka ja rahan syöminen. ’Raskaus’ ja ruoan arvo Fidžillä. Artikkelissa tarkasteltu eronteko “raskaaseen” ja “kevyeen” ruokaan perustuu ruoan fyysisten ominaisuuksien sijaan moraaliseen arvohierarkiaan ja ilmentää velvoitteiden ja vastavelvoitteiden varaan rakennettua perinteistä sosiaalista järjestelmää. Eräsaaren analysoimissa kyläläisdiskursseissa hyvästä, terveestä ruoasta viestivä “raskaus” kytkeytyy etenkin nostalgiseen menneeseen ja kyläläisten itseymmärrykseen ja muotoutuu suhteessa “rahaa syövään” kaupunkielämään. Kylissä itse kasvatettu, ravintoarvoiltaan kenties vähäisempi ruoka on hyvää, “raskasta”, sillä se palautuu palvelemaan koko kyläyhteisön etua sosiaalisen vaihdon kautta. Rahalla kaupasta ostettava ruoka puolestaan nähdään epäravitsevana, koska se edustaa urbaania luksusta, joka on poissa kylälle ominaisesta sosiaalisesta vaihdosta. Diskurssissa tämä menneen ja nykyisen, kylän ja kaupungin välisiin kategorisiin erontekoihin perustuva erottelu raskaan ja kevyen ruoan välillä toimii siten välineenä jaettujen arvojen toisintamiselle.

Ruoka ja ruumiillistunut huolenpito

Ruoan merkitys hoivan ja huolenpidon välineenä nousee esille Heidi Härkösen ja Tuomas Tammiston analyyseissa. Härkösen artikkelissa “Ruoka, huolenpito ja rakkaus Havannassa, Kuubassa. Ruumis sosiaalisten suhteiden ilmentäjänä” ruoan kytkös hoivaan ilmentyy niin ruoan sosiaalisessa kierrossa kuin ruumiissa ja ruumista koskevissa diskursseissa. Ruoka sekä tuottaa että ylläpitää kuubalaista sosiaalista rakennetta ihmissuhteista valtion säännöstelyjärjestelmään. Kummallakin tasolla sukupuolirakenteet ovat näkyvästi läsnä: ne sekä kiteytyvät valtion äiti-lapsi-politiikassa että tulevat toistetuiksi ruoan kierrossa, jossa kuubalaismiesten odotetaan toimittavan naisille ja lapsille ruokalahjoja ja naisten edelleen valmistavan miehille ja lapsille ruokaa. Ruumiissa manifestoituva hoiva tuottaa näkyviin tätä sosiaalista järjestelmää ylläpitävää huolenpidon kierrettä. Diskurssien tasolla puolestaan tarkastellaan ruoan kierron myötä rakentuvien ihmissuhteiden laatua ja valtion kykyä huolehtia kansalaisistaan. Laadun indikaattoreina tärkeitä ovat sekä sukupuolieroa heijasteleva ero raa’an ja kypsän ruoan välillä että muun muassa ulkoperäisyyden varaan pingotettu ruoan arvohierarkia.

Tuomas Tammiston tarkastelussa ruoan välityksellä sosiaalista järjestystä rakentava hoiva kytkeytyy puolestaan kovaan työhön ja näyttäytyy sekä papua-uusi-guinealaisten mengenien käsityksessä sukulaisuudesta että näiden ruokahierarkiassa. Artikkelissaan “Sukulaisuus on kovaa työtä. Ruoka, huolenpito ja sukulaisuus mengenien keskuudessa” Tammisto dekonstruoi kentällä todistamaansa ruoan rituaaliseen jakamiseen liittyvää kiistaa erittelemällä mengeniläisten ruokakäytänteiden ja -symboleiden syntyä sekä ruoan roolia sosiaalisten suhteiden rakentamisessa. Yhteiskunnassa, jossa kaikki ovat sukua keskenään, ruoan viljely ja sen seremoniallinen vaihto eivät pelkästään yhdistä vaan myös erottavat, toisin sanoen vahvistavat olennaisia sukulaissuhteita epäolennaisten kustannuksella. Sukulaisuutta rakennetaan sillä kovalla työllä, jota kaskipuutarhojen jaetut palstat, ruokkimisessa näyttäytyvä huolenpito ja ruoan seremoniallinen jakaminen ilmentävät. Kypsentämättömän, uudelleen jaettavissa tai istutettavissa olevan ruoan jakaminen sallii kaskiviljelijäyhteisössä useampia ja kestävämpiä tapoja rakentaa ja ylläpitää sosiaalisuutta ja vaihtosuhteita kuin kypsennetyn ruoan jakaminen. Ruoan sosiaalinen arvo selittää Tammiston todistamaa kiistaa tilanteessa, jossa monikäyttöisemmän kypsentämättömän ruoan jakaminen edellyttäisi seremoniallisesta kaavasta poikkeamista.

Ruoasta kieltäytymisen positiivisista merkityksistä

Jos valtaosa Ruoan kulttuurin artikkeleista keskittyy sosiaalisuutta tuottaviin ja ylläpitäviin positiivisiin rakenteisiin – erilaisiin vaihtoihin ja vaihtosuhteisiin, jaettuihin ruokatilanteisiin ja seremonioihin – muutamassa kokoelman artikkelissa luodataan myös ruoasta tai yhdessä ruokailusta kieltäytymisen kaltaisia negatiivisia rakenteita ruokasosiaalisuuden osatekijöinä. Anu Lounelan ja Petra Aution artikkeleissa ruoasta kieltäytymisen etiketti paljastaa jotain kulttuurin ihanteista: itsehillinnästä tai autonomiasta.

Artikkelissaan “Ruoka sosiaalisen aseman merkitsijänä Jaavan vuoristoalueella. Mielihalut, hierarkia ja kommensaalisuuden välttely” Louhela tarkastelee keskijaavalaiseen etikettiin olennaisesti kuuluvaa yksin ruokailua. Länsimaisessa kontekstissa, jossa yhdessä ruokailu limittyy perheyksikköön ja positiivisiin arvoihin, kommensaalisuuden väheneminen on tavattu nähdä merkkinä keskeisten sosiaalisten rakenteiden rappeutumisesta. Lounelan tarkastelemalla Jaavalla ruokailu on kuitenkin ihanteellisessa muodossaan yksityinen tapahtuma. Kuten Lounela osoittaa, ruoka asettautuu yksityisen ja julkisen rajapinnalle siihen liittyvän stigmatisoidun halun kautta. Tällöin yksin syöminen ei ole pelkästään sosiaalinen normi vaan myös yksilön tapa välttää häpeää ja osoittaa itsehillintää. Matala halu on kuitenkin sidoksissa symboliseen järjestelmään, jossa tietyt ruoka-aineet tyhjentyvät ruokahaluun liittyvästä stigmasta. Esimerkiksi Lounelan esittelemä kassava korottaa syöjänsä statusta maskuliinisten kytköstensä kautta.

Myös Petra Aution artikkelissa “Ruoasta kieltäytyminen positiivisena tekona. Sosiaalisuus ja autonomian rakentaminen Etelä-Kiribatissa, Tyynellämerellä kieltäytyminen kytkeytyy pohjimmiltaan kunniaan, tässä tapauksessa Tyynenmeren kontekstissa merkitysvoimaisen Marcel Maussin lahjateorian välityksellä. Autio dekonstruoi tapakulttuuria, jonka ristiriitaiset konventiot tuntuvat määräytyvän suhteessa sukulaisuuteen ja statukseen. Kuten Autio osoittaa, merkityksellisinä tekijöinä ruoan hyväksymisen ja siitä kieltäytymisen velvoitteissa näyttäytyvät yhtäältä eronteko sukulaisen ja ei-sukulaisen välillä ja toisaalta vieraan asema. Jälkimmäisessä tapauksessa ruoka on keino osoittaa vieraanvaraisuutta ja edellisessä se ilmentää oleellisia sukulaissuhteita. Samalla kieltäytyminen rakentaa käsitystä perhekuntien omavaraisuudesta ja riippumattomuudesta kulttuurissa, jossa maattomuus koetaan häpeälliseksi. Jos ruoka toimii välineenä sosiaalisuuden rakentamiselle, sen välityksellä myös käydään statuskilpailua.

Muutos ja välineellinen ruoka

Muutamassa kokoelman artikkelissa ruoka näyttäytyy keinona jäsentää ja hallita erityisesti muuttuvaa maailmaa. Tuulikki Pietilä käsittelee ruokaa diskursiivisena keinona kontrolloida uhkaa, jonka kulttuurinen murros ja sen seurauksena elättäjän asemaan nousseet torikauppiasnaiset asettavat perinteiselle kilimanjarolaiselle sukupuolijärjestykselle. Pietilän artikkeli “Syödä, juoda ja ruokkia. Sukulaisuus- ja muut suhteet Kilimanjarolla rakentuu hedelmällisen ristiriidan varaan: haastateltujen kilimanjarolaisten torikauppiasnaisten tapa selittää kaupankäyntinsä taustavaikutteita sukupuolijärjestelmää myötäilevällä “ruokkimisella” tuntuu sekä kyseenalaistuvan kaupankäynnin taloudellisessa merkityksessä että tyhjentyvän diskurssissa, jossa maskuliinisuuteen kytkeytyvät olut ja liha toimivat kiinnekohtina torikauppiasnaisten moraalin kyseenalaistamisessa. Erittelemällä ruoan ja juoman symbolisia kytköksiä sukupuoleen, seksuaalimoraaliin ja sosiaaliseen järjestelmään Pietilä määritteleekin sekä torikauppiasnaisten itsensä hyödyntämän ruokintapuheen että torikauppiasnaisia arvostelevan keskustelun pyrkivän käsitteellistämään ja hallitsemaan käynnissä olevaa kulttuurista murrosta, joka uhkaa perinteistä sosiaalista rakennetta.

Katja Uusihakalan artikkelissa “Bring and Braai. Vieraanvaraisuuden muuttuvat käytännöt ’rhodesialaisessa’ diasporayhteisössä Etelä-Afrikassa” ruoka puolestaan toimii nostalgisena kiinnekohtana diasporayhteisön identiteettiä rakentavalle muistelulle. Kuten Uusihakala kuvaa, bring and braai on muisteluperformanssi, jossa kansallisidentiteettiä toistetaan hieman muista rhodesialaisdiasporista poikkeavalla tavalla. Etelä-Afrikassa “aito afrikkalainen” ruoka on arkipäiväistä, joten muistelu painottuu ruokanostalgian sijaan ruokatapahtumaan itseensä. Kuten Pohjolan tarkastelemassa materingissä, diskurssissa esitetty ihanne ei bring and braai -käytännössäkään toteudu: kommensaalisena mutta omavaraisena grillitapahtumana bring and braai jää puutteelliseksi rhodesialaisidentiteetille keskeisen vieraanvaraisuuden osalta. Toisaalta omavaraisuus säästää ihmiset häpeältä. Diasporan aikaansaamassa anomiassa ruoan vastavuoroisen jakamisen edellytys saattaisi merkitä monet velalla, jota ei voida maksaa pois. Loppujen lopuksi bring and braai mahdollistaakin vieraanvaraisuuden ideaalin ylläpitämisen juuri diskurssin ilmentämässä rakenteellisessa nostalgiassa, jossa puutteellista bring and braai’ta peilataan suhteessa menneeseen.

Monipuolinen ja eheä kokoelma

Kuten Uusihakala ja Eräsaari johdannossa huomauttavat, ruoka ei koskaan ole “vain ravintoa” vaan merkityksellistä inhimillistä toimintaa; valikoiva symbolinen prosessi, joka heijastaa ja muovaa yhteisöjen ja ihmisten sosiokulttuurista elämää. Ruoan kulttuuri onkin hyvin tämän premissin ympärille rajattu kokoelma, jonka artikkelit keskustelevat keskenään toimivasti ja monipuolisesti. Artikkelit jättävät kritiikille hyvin vähän sijaa: kukin kirjoittajista johdattaa lukijaa relevanttien teorioiden ääreen oivaltavasti sekä kärsivällisesti kontekstualisoiden. Ruoan sosiaalisia merkityksiä esitellään tasapuolisesti sekä teorian että tutkimuskohteiden kautta.

Vaikka tutkimusartikkeleissa tarkastellut “ruokakulttuurit” ovat suomalaiselle lukijalleen väistämättä eksoottisia, kokoelma onnistuu sitomaan ne oivallisesti siihen ajankohtaiseen kontekstiin, jossa kirja on julkaistu. Havainnollistavaa vertailua suoritetaan sekä kokoelman johdannossa että monessa sen artikkelissa ja siten kommentoidaan muun muassa länsimaista ruumiinkuvaa, tuotantoketjuiltaan piilotettua kulutuskulttuuria ja Ravintolapäivän kaltaisten ”uuskommensaalisten” tapahtumien nauttimaa suosiota. Ristiinvalotus ja vertaileva lähtökohta sallivat tarkastelussa olevien sisältöjen lähestymisen monista eri konteksteista ja tulokulmista. Sivistävä, havainnollistava ja mielenkiintoinen Ruoan kulttuuri vaikuttaisi olevan kaikilta osin onnistunut kokonaisuus.

 

FM Heidi Kosonen toimii tohtorikoulutettavana Jyväskylän yliopiston taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella. Hän viimeistelee väitöskirjaa seksuaalisuuteen ja kuolemaan kohdistuvan ruumiinkontrollin ilmenemisestä kuvakulttuurissa.