Category Archives: Kirja-arviot

Nykyisyydessä omaksi tehty runolauluperinne

Haapoja, Heidi 2017: Ennen saatuja sanoja. Menneisyys, nykyisyys ja kalevalamittainen runolaulu nykykansanmusiikin kentällä. Helsingin yliopisto & Suomen Etnomusikologinen Seura. 260 sivua + liitteet 13 sivua.

Viliina Silvonen

 

Heidi Haapoja Ennen saatuja sanoja 2017

(PDF)

”Itse laulan milloin kuulen / kuta kuulen niin kujerran / ennen saatuja sanoja / opittuja luottehia”. Nämä runosäkeet tuovat esiin Heidi Haapojan (nyk. Haapoja-Mäkelä) väitöskirjan lähtökohdan: muilta opetellun tai ”saadun” ja itse tehdyn suhteen monisyisyyden. Katkelmaan kätkeytyy myös koko tutkimuksen keskeiskysymys: minkälaisia merkitys- ja viittaussuhteita nykyisen ja menneen runolaulukulttuurin, niin laulujen kuin laulajien, välillä on?

Pääkysymystään Haapoja lähestyy kolmen nykykansanmusiikin kentältä nousevan alakysymyksen avulla. Hän tarkastelee, miten nykyisyys, menneisyys ja näiden välinen suhde ovat esillä keskustelussa sekä mikä määrittää ja oikeuttaa runolaulamista nykykontekstissa. Näitä kahta näkökulmaa hän käsittelee tutkimuksen toisessa pääluvussa. Kolmas osio keskittyy puolestaan perinteen käsitteeseen, sen saamiin määritelmiin ja merkityksiin nykykansanmuusikoiden runolaulupuheessa sekä perinteen ja runolaulun väliseen suhteeseen. Tutkimuksen lähtökohdat kumpuavat Haapojan omista kokemuksista ja pohdinnoista kansanmuusikkona – Haapoja on valmistunut myös Sibelius-Akatemiasta ja on siten ”yhtä aikaa tutkija, laulaja, sivustatarkkailija, ystävä ja kollega” (s. 7). Sisäryhmäläisyys on tutkimuksen kannalta olennaista, sillä nimenomaan sen kautta tutkimuksen näkökulmat ja keskeiset kysymykset ovat heränneet.

Aineisto on monipuolinen ja kattavan tuntuinen: parikymmentä puolistrukturoitua kansanmusiikin ammattilaisten haastattelua muodostavat pääaineiston ja ovat avaintekstejä tutkimuskysymysten kannalta. Niitä kehystävät ja tukevat erilaiset mediatekstit, havainnointi ja autoetnografinen reflektio. Kiinnostavan lisän aineistoon tuo se, että Haapojan sisäryhmäläisyyden myötä todellinen havainnointiperiodi ulottuu jo reilusti varhaisempaan aikaan kuin itse väitöstutkimuksen varsinaiseen alkamiseen. Tutkimuksen kohteena on nimenomaan 2000-luvun keskustelu nykykansanmusiikista, vaikka haastatteluissa on luonnollisesti mukana muistelua ja sen mukana viitteitä myös varhaisempiin vuosiin ja diskursseihin.

Väitöskirjan eri luvuissa toistuvia teemoja ovat muun muassa runolaulajuus, kansallisuus, autenttisuus ja perinne sekä omuus ja omistajuus. Tutkimus paikantuu vahvasti sekä folkloristiikkaan että (nykykansan)musiikintutkimuksen kentälle. Tutkimuksen viitekehykseksi Haapoja hahmottaa maltillisen konstruktionismin. Menetelmäänsä, tutkimuksen osien synteesiä, hän nimittää etnografiseksi luennaksi (s. 60–62). Viitteet ja yhteydet aiempaan tutkimukseen asettuvat luontevasti Haapojan analyysin joukkoon ja sitovat tutkimusta niin folkloristiikan kuin musiikintutkimuksen kenttään.

Haapojan tutkimuksen pääkysymykseen menneisyyden ja nykyisyyden suhteesta (nyky)runolaulun kentällä muodostuu moniulotteinen mutta selvä vastaus. Yhteys menneen ja nykyisen välillä rakentuu niin laulajien kuin laulujenkin välille, ja side koetaan muusikoiden keskuudessa vahvaksi. Henkilökohtaisten sidosten lisäksi yhteyksiä rakennetaan kansallisuuden ja kielialueen ”heimolaisuuden” tasoilla. Menneisyyden ja nykyisyyden runolauluesitykset kiinnittyvät toisiinsa autenttisuuden ja aitouksien luomisella, tiettyjen piirteiden käytön avulla. Haapojan tutkimuksessa perinne hahmottuu nimenomaan liikkeeksi, kulttuurin välittymiseksi laulujen ja laulajien välillä.

Me, suomalaisuus, kansallisuus ja ylirajaisuus

Suomalaisuus ja suomalais-ugrilaisuus sekä (kulttuurinen) nationalismi ovat runolauluun niin historiallisesti kuin nykyajassakin liittyviä teemoja. Haapoja on valinnut nationalismi-termin sijaan tutkimukseensa rutiininomaisen kansakuntapuheen ja sen pariksi tietoisen kansakuntapuheen, koska nationalismi-termiin liittyvät konnotaatiot eivät vastaa tutkimuksen ja tutkimusaineiston näkökulmia ja lähtökohtia eikä sitä käytetä kentällä.

Haapojan analyysi osoittaa, että valtamedioissa kansanmusiikkia käsiteltäessä mukana on toistuvasti rutiininomainen kansakuntapuhe, jolla Haapoja viittaa Pertti Alasuutaria mukaillen puhetta tai toimintaa jäsentävään kategoriaan. Kansanmusiikkiin erikoistuneissa medioissa vastaavanlaista eräällä tapaa tiedostamatonta viittaavuutta suomalaisuuteen ei ole, vaan toimintaa määritellään paikallisemmalla tasolla; muiden kulttuurien kansanmusiikkia sen sijaan jäsennetään kansallisuuden kautta. Muusikoiden keskuudessa taas esiintyy sekä rutiininomasta että tietoista kansakuntapuhetta. Tietoista kansakuntapuhetta, jolla muun muassa perustellaan toimintaa, on hyödynnetty esimerkiksi poliittisiin tarkoituksiin ja rahoitusta haettaessa. Haastatteluaineistossa käy toisaalta ilmi myös tarve erottautua tyystin kansallisuus- ja kansakuntapuheesta, minkä Haapoja näkee 2010-luvun poliittisesta ilmapiiristä kumpuavaksi.

Kansakuntapuheen, runolaulun suomalaisuuden, kulttuurimme ja kansallisvaltiomme kulttuurisen perustan ympärille punoutuva keskustelu on monisyisyydessään kiinnostava. Runolaulukulttuurin suomalaisuutta tai ei-suomalaisuutta sekä merkitystä kansallisvaltion historiassa on tarkasteltu folkloristiikan piirissä aiemminkin (ks. esim. Siikala 2012; Anttonen 2002). Tähän keskusteluun Haapojan tutkimus tuo mielenkiintoisena lisänä esittäjien kokemukset ja ajatukset sekä mediassa rakentuvan kuvan omuudesta ja tuttuudesta. Suomalaisuus, ylirajaisuus, meisyys, myyttinen itä, kieli-ideologiat ja vanha perinne kietoutuvat toisiinsa.

Kansakuntapuhe ja runolaulun omuus kulkevat rinnakkain tutkimuksen useilla alueilla. Omuus viittaa sekä runolaulun ”omaksi tekemiseen” että kansallisvaltiolliseen mutta myös laajempaan suomalais-ugrilaiseen yhteyteen. Tutkimuksessa meisyyksiä (”me”-kategorioita) hahmottuu viisi, ja ne ovat eri tavoin läsnä eri aineistoissa. Vaikka aineisto osoittaa kiinnostuksen omiin juuriin ja menneeseen kumpuavan osin nykyajan globaaliudesta, huomauttaa Haapoja runolaulupuheeseen liittyvän meisyyden olleen läsnä jo Porthanin De poësi Fennicassa 1700-luvun lopulla.

Erilaisten meisyyksien merkitys on keskeinen, kun käydään miettimään runolaulun suomalaisuutta, joka korostuu erityisesti valtamediassa, ja toisaalta ylirajaisuutta, johon taas liittyy omistajuuden kysymyksiä (Kenen omaa runolaulu on? Kuka voi ja saa pitää runolaulua omana?). Ylirajaisuudella ja globaalilla yhteydellä on roolinsa erityisesti runolaulamista nyky-yhteiskunnassa perustelevana ja oikeuttavana elementtinä: kansanmuusikoiden liberaali, kansainvälisyyteen ja monikulttuurisuuteen suuntautuva ajatusmaailma mahdollistaa toimimisen suomalais-ugrilaisella runolaulamisen kentällä.

Runolaulun omuuteen, omistajuuteen ja meisyyteen tuo kiinnostavan näkökulman myös se, miten sekä mediateksteissä että haastatteluaineistoissa nousee esiin runolaulun vieraus, toiseus ja outous: Haapoja osoittaa usein esimerkein, miten runolaulu kuuluu niin ajallisesti kuin kulttuurisesti toisaalle ja on jotakin, jota on opeteltava ymmärtämään ja tehtävä tutuksi, ”aktiivisesti sopeutettava meisyyden käsityksiin” (s. 123). Tutkimuksessa runolaulajien meisyys avautuu toiseudelle, ja runolaulun avulla pyritään ymmärtämään niin omia juuria kuin yleisesti ihmisyyttä.

Haapojan mukaan ylirajainen toiminta näyttäytyy aineistossa empaattisena ja kunnioittavana, ei niinkään omivana ja hyväksikäyttävänä. Ylirajaiseen toimintaan liittyy myös myyttinen itä, joka on runolaulun paikka, tila ja tausta ja jonka osina ovat niin idylliset mielikuvat kuin konkreettiset konserttipaikat (esimerkiksi Seurasaaren karjalaistalo) ja karjalainen laulusoundi. Myyttinen itä koetaan kentällä suomalais-ugrilaisena, runolauluperinnettä yhdistävänä ja kokoavana; idea ja mielikuva yhteisestä, jaetusta taustasta tulee ilmi myös mediateksteissä.

Autenttista ja omaa

Vanhan, suullisesti välittyneen ja muistinvaraisen runolaulukulttuurin ja nykyisen korkeakoulussa opiskellun, arkistomateriaalista luetun ja omaksi tehdyn välillä on moniulotteinen suhde. Tutkimuksen mukaan runolaulaminen kokemuksena koostuu äänestä, tarinankerronnasta ja niiden myötä erityisestä ”tiloissa olemisesta”, jolla Haapojan haastateltavat viittaavat transsinkaltaiseen tilaan. Nämä kaikki kolme rakentavat yhteyttä menneen ja nykyisyyden välillä: samalla kun runolaulaja esittää runolauluaan, hän antaa äänen menneille runolaulajille, ja laulajan oma tarina sulautuu yhteen arkistoon tallennettujen tarinoiden kanssa. ”Tiloissa olemisen” taas koetaan olevan jollakin tapaa yhteydessä esityksen autenttisuuteen.

Autenttisuus on yksi tutkimuksen keskeinen käsite nimenomaan aineistosta nousevana seikkana: autenttisuus koetaan tärkeäksi niin muusikoiden kuin kuulijoiden kesken. Haapoja painottaa, ettei autenttisuus tässä yhteydessä liity tieteelliseen tutkijalähtöiseen arvottamiseen, vaan se tulee nimenomaan toimijoiden lähtökohdista ja kokemuksista. Kansanmuusikoiden keskuudessa kuitenkin tunnistetaan tutkimuksessa folkloristiseksi autenttisuudeksi nimitettävä ajatus, johon liittyy traditionaalin ja modernin vastakkainasettelu. Aineistossa folkloristinen autenttisuus liittyy osaksi aitouden kriteereitä. Se näyttäytyy nimenomaan nykyajasta tavoittamattomissa olevana, ideaalina perinteen muotona, johon liitetään muun muassa suullinen periytyminen ja perinneyhteisö. Toisaalta osa haastateltavista kokee folkloristisen autenttisuuden ideaalin myös negatiivisena romantisointina.

Mennyttä ihannoivan autenttisuuden rinnalla Haapoja hahmottaa nykyisyyteen suuntaavia autenttisuuden kerrostumia. Haapoja erottaa näistä kaltaisuuden autenttisuuden sekä tulkinnan ja ilmaisun aitouden. Ensin mainitun taustalla on Charles Peircen semiotiikan kaltaisuus (iconicity), geneerinen intertekstuaalisuus ja intertekstuaalisen kuilun minimointi, joiden kautta (nyky)runolaulu hahmottuu osaksi genreään. Kaltaisuuden autenttisuudessa runolaulun ominaispiirteet, kuten runomitta, rytmi, sävelmä, muuntelu, pitkä estetiikka ja esityskokoonpano ovat keskeisiä. Tulkinnan ja itseilmaisun autenttisuudessa tärkeiksi koetaan tarinan ja tunteen aitous ja välittyminen; taiteilijan on oltava uskottava, seistävä esityksensä ja sanomansa takana, vaikka tarina itse voikin olla kollektiivitraditiota ja anonyymia. Haapojan analyysi osoittaa, että kaltaisuuden autenttisuuden rinnalla on myös tiedostettua epäautenttisuutta. Tämä viittaa erityisesti nykyajan esitysten ja laulajien henkilökohtaisuuden korostamiseen, jota tehdään laajentamalla intertekstuaalista kuilua eri keinoin. Tiedostetusta epäautenttisuudesta, runolaulun kaltaisuuden autenttisuuteen liittyvistä ominaispiirteistä erottautumisesta, syntyy uudenlaista autenttisuutta, joka ei enää viittaa suoraan vanhaan runolauluun, vaan on useimmiten joko mitallisesti tai sisällöllisesti muunneltua. Tietoisen epäautenttisuuden mahdollistaman perinteellä leikittelyn Haapoja näkee perinteisyyden ja uutta luovan kohtaamispaikkana, jossa on tilaa taiteilijan luovuudelle. Luovuus taas on osa omuutta ja omaksi tekemisen ja kokemisen prosessia.

Kuoleva runolaulu ja katkeamaton perinne

Mediateksteissä runolauluun liitetään vuoroin kuoleminen ja henkiinherääminen: perinne nähdään toisaalta menneenä, poistuneena ja menetettynä, toisaalta taas uusien runolaulajien eloon herättämänä ja nykyaikaan tuomana. Runolaulun kuoleminen ja perinteen katoaminen on ollut puheenaiheena jo toista sataa vuotta ja viimeisistä runonlaulajista on puhuttu läpi 1900-luvun. Siihen, nähdäänkö runolaulu elävänä vai kuolleena, vaikuttaa erityisesti se, mitä runolaululla itse asiassa tarkoitetaan: kuolemisesta puhuvat viittaavat sillä kokonaiseen kulttuurimuotoon, elämisen yhteydessä viittauskohteena ovat ennemminkin laulettu runo ja metriikka. Itse perinne ymmärretään aineistossa toisaalta sisällön välittymisen prosessiksi ja toisaalta välittyväksi sisällöksi.

Vastakohtana kuolemisen ja henkiinheräämisen metaforaparille on katkeamattomuus. Sen kautta runolaulu voidaan hahmottaa jatkumona, jossa toistot tuottavat perinteen, tradition. Sekä perinteen elämän/kuoleman että katkeamattomuuden Haapoja liittää kaksiaikaisuuden ajatukseen ja metakulttuuriseen kommentointiin: uusi ja vanha ovat yhtä aikaa läsnä ja vaikuttavat toisiinsa, mennyttä tuotetaan ja arvioidaan nykyisyydessä.

Mediateksteissä menneen ja nykyisen välisyydestä puhuttaessa toistuu katkeamattomuuden sijaan ajatus kalevalaisesta perinnöstä, jossa kalevalaisuus viittaa laajasti vanhaan suomalaiseen kulttuuriin, ei pelkästään Kalevala-eepokseen. Vastaavasti perintö on ikään kuin geneeristä: sitä, jolta runolaulu on peritty, ei nimetä. Tämä kalevalaisen perinnön ajatus liittyy vahvasti kulttuuriperinnön käsitteeseen. Nykykansanmuusikot näkevät periytymisen sekä kuvainnollisena, kansakuntaan ja kieleen liittyvänä, että konkreettisena biologiseen sukulaisuuteen perustuvana. Osa (nyky)runolaulajista korostaa karjalaisia sukujuuriaan ja sitä, että suvussa on ollut runolaulajia. Vaikka perinne ei olekaan suoraan suvussa perittyä ja suullisesti välittynyttä, koetaan sukujuurin muodostuva yhteys runolaulukulttuuriin merkitykselliseksi. Kuvainnollinen ja konkreettinen periytyminen on yhteydessä meisyyteen, ja siihen liittyy myös oikeutettuuden tunne.

Monialainen keskustelun avaus

Haapojan väitöskirja tuo uuden tulokulman folkloristiseen (runolaulun)tutkimukseen: siinä missä folkloristit ovat usein kartelleet ”perinteisiksi ja vanhoiksi miellettyjen sisältöjen ja/tai prosessien uudelleenkäyttämiseen liittyviä” (s. 6) tutkimuskohteita leimaten ne muun muassa folklorismiksi, avaa Haapojan tutkimus keskustelua menneen ja nykyisyyden vuorovaikutuksen suuntaan. Keskiössä on siis runolauluperinteen liikkuminen ja eläminen sekä prosessit, joissa runolaulu saa merkityksiä. Olen ehdottomasti Haapojan kanssa samaa mieltä tutkimuksen hyödyistä: ”Uskon perinteen käsitteen, perinteen autenttisuuksien ja runolaulusta puhumiseen liittyvien ideologisten piirteiden analyysin olevan hyödyllinen tulevalle runolaulututkimukselle” (s. 229). Väitöskirja avaa näkökulmia myös nykykulttuurin tutkimukseen. Lisäksi kulttuurinen appropriaatio, joka on vahvasti läsnä tutkimuksessa omaksi tekemisen ja omistajuuden kautta, on osoittautunut varsin ajankohtaiseksi puheenaiheeksi. Kaiken kaikkiaan teksti on rikasta ja helppolukuista, ja runsaat lukujenväliset viittaukset lisäävät lukemisen mielekkyyttä. Uskon väitöskirjan antavan paljon niin alan tutkijoille, suurelle yleisölle kuin muusikoille musiikkigenreen katsomatta.

 

Kirjallisuus

Anttonen, Pertti 2002: Kalevala-eepos ja kansanrunouden kansallistaminen. – Laaksonen, Pekka & Piela, Ulla (toim.), Lönnrotin hengessä 2002. Helsinki: SKS, 39–57.

Siikala, Anna-Leena 2012: Itämerensuomalaisten mytologia. Helsinki: SKS.

 

Filosofian maisteri Viliina Silvonen tekee väitöskirjaa itkuvirsistä Helsingin yliopiston folkloristiikan oppiaineessa.

SaveSave

SaveSave

Historiallinen romaani, nationalismi ja kulttuurinen muisti

Kaljundi, Linda, Eneken Laanes & Ilona Pikkanen (eds.) 2015: Novels, Histories, Novel Nations. Historical Fiction and Cultural Memory in Finland and in Estonia. Helsinki: SKS. 342 sivua.

Ulla Savolainen

 

Linda Kaljundi, Eneken Laanes ja Ilona Pikkanen rinnastavat havainnollisesti historiallisen romaanin sekä historiamaalauksen toimittamansa artikkelikokoelman Novels, Histories, Novel Nations. Historical Fiction and Cultural Memory in Finland and in Estonia (2015) esipuheessa. Nämä taiteen lajit elivät suuruutensa päiviä 1800-luvulla osana länsimaisen aikakäsityksen murrosta, nationalismin nousua sekä modernisaatiota. Molempia myös pidettiin arvossa orastavissa ja vakiintuneemmissa kansallisvaltioissa läpi yhteiskunnan kerrosten ja sosiaaliluokkien. Aikojen ja miljöiden yksityiskohtaisen esittämisen kautta historiallinen romaani ja historiamaalaus onnistuivat rakentamaan vaikutusvaltaisia poliittisia ja ideologisia tulkintoja. Ne tuottivat sellaisia näkemyksiä menneisyyden tapahtumista, jotka tukivat kansallisten identiteettien rakennusta. Huolimatta historiantutkimuksen samanaikaisesta vakiintumisesta akateemisena oppialana, historiallisen romaanin kuten myös historiamaalauksen merkitys kansallisten menneisyyksien ja identiteettien konstruoinnissa oli keskeinen tuona aikana. Suosionsa lisäksi lajeja yhdistää myös niiden esteettisen ja yhteiskunnallisen arvostuksen romahtaminen 1900-luvun myötä. Modernismin taidekäsityksen sekä maailmansotien ja (viimeistään) niitä seuranneen nationalismin kritiikin myötä historiallisen romaanin ja historiamaalauksen menneisyystulkinnat sekä tyyli stigmatisoituivat ja muuttuivat lähinnä huonon maun merkeiksi.

1900-luvun parina viime vuosikymmenenä kiinnostus historialliseen romaaniin on nostanut uudella tavalla päätään. Tämän uuden mielenkiinnon syyt Novels, Histories, Novel Nations -teoksen toimittajat näkevät pitkälti akateemisen tutkimuksen kiinnostuksessa kulttuuriseen muistiin. Keskeisesti siihen liittyy myös nationalismin ja kansakuntien luomisen tarkastelu keksittyjen traditioiden (Hobsbawm & Ranger 1983) ja kuviteltujen yhteisöjen (Anderson 1991) näkökulmasta. Kiinnostus lajiin kiteytyykin sen samoihin poliittisesti ja ideologisesti voimallisiin ominaisuuksiin, jotka 1800-luvulla siivittivät lajin menestystä ja yhteiskunnallista relevanssia. Teoksen toimittajat toteavatkin, että historiallinen romaani näyttäytyy kiinnostavana vertailukohtana uudemmille menneisyyden representaatioille, joita 1900-luvun yhteiskunnallisiin kriiseihin ja murroksiin liittyneet kokemukset ovat synnyttäneet.

Historiallinen romaani Suomessa ja Virossa

Novels, Histories, Novel Nations. Historical Fiction and Cultural Memory in Finland and in Estonia -artikkelikokoelma keskittyy tarkastelemaan historiallista fiktiota Suomen ja Viron konteksteissa. Teoksen artikkelit keskittyvät pääasiassa jommankumman maan tapaustutkimuksiin, mutta kokoelman erinomaisessa johdantoluvussa kansalliset kontekstit ja teokset asettuvat havainnollisesti suhteessa toisiinsa. Sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin viitekehyksiin ja menneisyyden representaatioihin keskittyvä johdantoluku toimii siten sekä yleisesittelynä aiheeseen että syventävänä taustana kullekin tapaustutkimukselle. Se myös täydentää maiden historiallisen fiktion vähäistä tutkimusta ja tarjoaa niistä puuttuvan yleisesityksen, tosin vertailevasta näkökulmasta. Kokoelmassa artikkelit on järjestetty kronologisesti alueellisen ryhmittelyn sijaan. Tämä tukee Viron ja Suomen kontekstien tarkastelua ylirajaisesta näkökulmasta sekä elimellisesti suhteessa toisiinsa ja laajempaan eurooppalaiseen kontekstiin.

Teos jakautuukin kolmeen osaan. Ensimmäinen osista keskittyy 1800-luvun historialliseen fiktioon Suomen ja Viron kansallisten liikkeiden ja niihin kytkeytyvien menneisyystulkintojen näkökulmista. Artikkeleissa käsitellään muun muassa talonpoikaisuuden keskeistä roolia ja tästä juontuvia ongelmia suomalaisuuden ja virolaisuuden konstruoinnissa. Osan artikkelit analysoivat ja tuovat esiin sitä, miten historiallinen fiktio itse asiassa tuotti Suomen ja Viron kansallisvaltio-hankkeille elintärkeitä, mutta historiallisista lähdeaineistoista puuttuvia talonpoikaisia toimijoita. Fiktiossa toimijat sijoitettiin historiallisiin tapahtumiin ja siten tuotiin myös osaksi orastavaa kansallista mielikuvitusta ja itseymmärrystä. Toinen kokoelman osista keskittyy maailmansotien välisen ajan maskuliiniseen ja militaristiseen historialliseen fiktioon ja yleistajuiseen historiakirjoittamiseen. Osan artikkelit tuovat esiin sitä, kuinka Suomessa ja Virossa historiallinen romaani nousi sotien välisenä aikana itsenäistymisten ja sisällissodan johdosta uuteen kukoistukseen. Samaan aikaan laji putosi kuitenkin pois arvostetun kirjallisuuden joukosta monessa Euroopan maassa. Teoksen kolmas osa keskittyy toisen maailmansodan käsittelyyn suomalaisessa ja virolaisessa kirjallisuudessa.

Teoksen kirjoittajat edustavat lähinnä kirjallisuuden, mutta myös historian ja kulttuurintutkimuksen aloja. Artikkeleiden lähestymistapoja yhdistää kuitenkin ennen kaikkea kulttuurisen muistitutkimuksen näkökulma. Teoksen artikkeleiden tapaustutkimukset ulottuvat Zacharias Topeliuksen Välskärin kertomuksista (1856–1867) (Mari Hatavara) ja Eduard Bornhöhen Tasuja-pienoisromaanista (1880) (Eneken Laanes) 1930-luvun virolaisiin viikinkiromaanehin (Linda Kaljundi) sekä Jaan Krossin Uppiniskaisuuden kronikka-romaanisarjaan (1970­–1980) (Tiina Ann Kirss) ja Lapin sotaa käsittelevään kirjallisuuteen (Nina Sääskilahti). Teoksen päättää Ann Rigneyn, yhden kansainvälisesti tunnetuimmista kulttuurisen muistin ja historiallisen romaanin tutkijoista (Rigney 2004; 2012), päätössanat. Päätännässä hän suhteuttaa kokoelman laajempaan kansainväliseen kontekstiin sekä keskustelee paikallisten kirjallisuuksien tutkimuksen annista ylirajaisen kulttuurisen muistitutkimuksen kentälle.

Muistin mahdollisuudet

Novels, Histories, Novel Nations on monipuolinen ja antoisa artikkelikokoelma esimerkiksi perinteen, taiteen, kulttuurin ja historian sekä kulttuurisen muistitutkimuksen kaltaisten lähtökohtaisesti poikkitieteisten suuntausten tutkijoille. Kokoelmassa yhdistyvät teoreettisesti ja historiallisesti syväluotaava kehystys sekä tapaustutkimuksiin fokusoivat artikkelit. Nämä tukevat ja täydentävät toisiaan kokonaisuudessa siten, että teoksen anti nousee artikkeliensa summaa suuremmaksi. Kokoelman artikkeleiden yhdistävänä tekijänä on tutkimusaineistojen (historiallinen fiktio), aihepiirirajauksen (nationalismin kehkeytyminen Suomessa ja Virossa) lisäksi myös (kulttuurisen) muistitutkimuksen ([cultural] memory studies) näkökulma. Tutkimussuunnan piirissä vallitsevien yhteisöjen menneisyysnäkökulmia kuvaavien termien monipäisestä joukosta artikkelikokoelman keskiöön on valittu kulttuurisen muistin (cultural memory) käsite. Kirjallisuuden tutkimuksessa kulttuurisen muistin käsite onkin osuva, sillä käsitteellä viitataan tavallisesti joko kontekstisidonnaisiin representaatioihin, joiden kautta yhteisöt tuottavat, välittävät ja uusintavat käsitystä itsestään (Assman 1995, 132), tai laajemmin representaatioiden kokoelmaan, jolla mennyttä käsitellään nykyhetkessä ja nimenomaan nykyhetken näkökulmasta relevantilla tavalla (esim. Rothberg 2009, 9).

Vaikka tapaustutkimuksia yhdistävänä tekijänä onkin nimenomaan genre sekä nationalismi romantiikasta postmoderniin, kulttuuriseen muistitutkimukseen paikantuvan näkökulmansa ansiosta kokoelma avaa hienolla tavalla myös laajemmin kirjallisuuden, taiteen ja kaikenlaisen luovan ilmaisun sekä muisti- ja historiakäsitysten ja -representaatioiden roolia osana ideologioiden ja yhteiskunnallisten järjestelmien kehkeytymistä. Kokoelmassa keskeisiä ovat myös välittymisen (mediation) ja uudelleenvälittymisen (remediation) näkökulmat. Teoksessa tarkastellaan toisin sanoen sitä, kuinka kulttuurinen muisti syntyy nimenomaan (ja kenties ainoastaan) aihelmien, muotojen, kertomusten ja teemojen välittymisessä ja siirtymisessä välineestä eli mediumista toiseen (esim. Erll & Rigney 2009). Tästä näkökulmasta Novels, Histories, Novel Nations -kokoelma osoittaa, että kansainväliset sekä eri ajoissa ja ilmaisumuodoissa toistetut aihelmat olivat merkittävässä roolissa uusien kansallisuuksien ja valtioiden menneisyyden rakentamisessa. Folkloristiikan ja perinteentutkimuksen näkökulmista havainto aihelmien ja ilmaisun muotojen kiertelystä, varioinnista tai lainautumisesta ei sinällään ole uusi. Kulttuurisen muistitutkimuksen metodologisesti monitieteinen ja hyvin moninaisiin tutkimusaineistoihin pureutuva kenttä tarjoaa kuitenkin hedelmällisiä vertailukohtia ja mahdollisuuksia suhteuttaa alakohtaisia lähestymistapoja vahvuuksineen ja heikkouksineen toisiinsa.

 

Kirjallisuus

Anderson, Benedict 1991: Imagined Communities: Reflections on the Origins and Spread of Nationalism. London & New York: Verso.

Assman, Jan 1995: Collective Memory and Cultural Identity. – New German Critique 65, 125–135.

Erll, Astrid & Ann Rigney (eds.) 2009: Mediation, Remediation and the Dynamics of Cultural Memory. Berlin & New York: De Gruyter.

Hobsbawn, Eric & Terence Ranger 1983 (eds.): The Invention of Tradition. Cambridge: Cambridge University Press.

Rigney, Ann 2004: Portable Monuments: Literature, Cultural Memory, and the Case of Janie Deans. – Poetics Today 25 (2), 361–396.

Rigney, Ann 2012: The Afterlives of Walter Scott: Memory on the Move. Oxford & New York: Oxford University Press.

Rothberg, Michael 2009: Multidirectional Memory. Remembering the Holocaust in the Age of Decolonialization. California: Stanford University Press.

 

FT Ulla Savolainen on Eloren toinen päätoimittaja ja Suomen Akatemian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Memory Unchained -projektissaan hän tutkii inkeriläisten kokemuksiin liittyvää kirjallisuutta kulttuurisen muistin ja luovuuden näkökulmista.

SaveSave

SaveSave

SaveSave

Virtuaalimuseoita rakentamaan

Laine-Zamojska, Magdalena 2017: The Role of Small, Local History Museums in Creating Digital Heritage: the Finnish Case. Jyväskylä: University of Jyväskylä. 283 sivua.

Sulevi Riukulehto

 

(PDF)

Museologia on institutionaalisesti katsottuna nuori tieteenala. Laine-Zamojskan monografia on vasta kuudes suomalainen museologian alan väitöskirja. Aiemmin koskemattomia teemoja on siis vielä verrattain helppo löytää. Laine-Zamojskan väitöskirjassa niitä on kaksi: huomion ytimessä ovat kotiseutumuseot ja virtuaalinen museotoiminta. Molempien tutkimuksellinen uutuusarvo on huomattava.

Tietokoneistuminen on voimakkaasti lisännyt paikallismuseoiden kokoelmanhallintavaatimuksia. Uusia tarpeita ja samalla myös mahdollisuuksia liittyy sekä digitaalisiin aineistoihin että järjestelmiin. Vaativuustaso nousee edelleen, kun tarkasteltaviksi otetaan sähköiset palvelut ja kokonaiset virtuaalimuseoratkaisut. Laine-Zamojskan tutkimus käsittää kaikki nämä tasot. Suomen käyttäminen kohteena virtuaalimuseoita koskevassa tutkimuksessa on perusteltua, koska Suomessa sekä museo- että tietoverkot ovat tiheitä. Tähän sisältyy kuitenkin paradoksi, jonka Laine-Zamojskan työ tuo esiin: kattavuudesta huolimatta verkoitse ei voi tavoittaa Suomen kulttuuriperintöä.

Lähdeaineistona ovat museoiden käytössä olevat kokoelmanhallintaohjelmat ja -järjestelmät, sähköiset palvelut ja kokoelmat sekä Satakunnan paikallismuseotoimijoita koskeva haastatteluaineisto. Tutkimuskirjallisuudessa ovat edustettuina monet eri tieteenalat ja tutkimusperinteet.

Paikallis- ja kotiseutumuseot tutkimuksen kohteina

Museoiden yleisten periaatteiden ja myös museoteorian alkujuuret voidaan ulottaa Saksassa 1500-luvulle ja aina vanhalle ajalle saakka, jos museoiden perusolemuksena pidetään kokoelmien muodostamista. Itsenäisenä tieteenalana museologia on kuitenkin hyvin nuori. Suomessa museologian arvosanaopetus alkoi Jyväskylän yliopistossa lukuvuonna 1983–1984 ja Turun yliopistossa vuotta myöhemmin. Professori Janne Vilkunan luotsaamaan oppiaineeseen on vuoden 2002 jälkeen hyväksytty vain Hannu Valtosen, István Kecskemétin, Ulla Knuutisen, Helena Lonkilan ja Nina Robbinsin väitöstyöt.

Pienet paikallismuseot eivät ole aiemmin olleet kokonaisen, erillisen väitöstutkimuksen kohteena. Tiedossani ei ole muita pieniin, paikallis- ja kotiseutumuseoihin kohdistuvia akateemisia väitöstutkimuksia muiltakaan perinteentutkimuksen aloilta, kotiseutumuseot ovat ylipäätään olleet vain vähän tutkimuksen kohteina. Kuitenkin ne ovat hyvin erityinen, suomalainen ja pohjoiseurooppalainen museotyyppi. Voisi kuvitella, että harrastuneisuus meillä olisi huomattavasti suurempaa.

Myös historiantutkijoiden kiinnostus museoihin on ollut vaatimatonta. Suomen ensimmäisenä museohistoriallisena väitöskirjana pidetään Ritva Kavan tutkimusta Emil Cedercreutzista (1993), ja hänen jälkeensä museohistoriaa on väitöskirjoissaan käsitellyt puolenkymmentä tutkijaa (Marja-Liisa Rönkkö, Solveig Sjöberg-Pietarinen, Susanna Pettersson, Hanne Selkokari ja Hanneleena Hieta).

Suomen museoliiton kokoama museohistorian tietokanta tuntee 126 opinnäytettä ja kaikkiaan 570 julkaisua. Niihin sisältyy artikkeleita, opinnäytteitä, haastatteluja, juhlakirjoja, yksittäisten museoiden tekemiä historiikkeja ja katsauksia laitosten vaiheisiin. Suomalainen museoalan tutkimus on siis kaikkiaankin toistaiseksi niin rajallista, että innokas tutkija pystyy halutessaan lukemaan sen kokonaisuudessaan.

Virtuaalimuseotoiminta on tuore ja voimakkaasti kehittyvä ala. Koko ilmiö on tullut mahdolliseksi vasta informaatioteknologian voimakkaan kehityksen aikana. Sen välttämättömiä ehtoja ovat olleet tietokoneiden ja tietoverkkojen kehittyminen. Siksi on ihan ymmärrettävää, että digitaalisen ja virtuaalisen perinnön akateeminen tutkimus on toistaiseksi ollut vähäistä. Tältä alalta huomattava on Ari Häyrisen digitaalista kulttuuriperintöä käsittelevä väitöskirja vuodelta 2012.

Museotutkimus tieteiden rajapinnassa

Laine-Zamojskan aihe sijoittuu monien tieteiden rajapintaan. Sen syvällinen käsittely edellyttää niin informaatioteknologian, liiketalouden kuin perinteentutkimuksen piirissä kehittyneiden tutkimuskäsitteiden tuntemusta. Väitöstutkimuksessa ne kaikki pitää riittävällä tarkkuudella tuntea, mutta kaikkiin ei tarvitse keskittyä yhtä suurella tarkkuudella. Laine-Zamojska osoittaa tuntevansa erinomaisesti oman tieteenalansa, museologian, teoreettiset lähtökohdat ja tutkimusperinteen. Siihen hän suhteuttaa oman tutkimuksensa onnistuneesti. Myös muiden tieteenalojen tuntemus on uskottavaa.

Laine-Zamojska nojautuu Peter Vergon uuden museon käsitteeseen, joka painottaa museoiden tarkoitusta. Elisa Giaccardia seuraten hän ymmärtää museon osallistumiskulttuurina ja vuorovaikutuksena. Ajattelutapa petautuu luontevasti Tomislav Šolan ja Janne Vilkunan heritologiseen museon tulkintaan (museot ovat muistiorganisaatioita) sekä Kenneth Hudsonin ison museon ajatukseen, jonka juuret ovat jo 1900-luvun alun humanistisen maantieteen perinteessä. Informaatio- ja kommunikaatiotutkimuksen teorioissa tukipisteenä on krippendorfilainen ihmiskeskeisen suunnittelun ajatus. Tämä näkyy erityisesti virtuaalisia museoratkaisuja esiteltäessä, kun Laine-Zamojska keskittyy teknisten ja ohjelmallisten yksityiskohtien sijasta välineiden käytettävyyteen ja palvelevuuteen. Tämä auttaa kirjoittajaa selviytymään kunnialla monen tutkimusalan aiheuttamasta ristipaineesta.

Museot uudessa ympäristössä

Virtuaalimuseoiden ilmiö on moniulotteinen ja ajankohtainen mutta varsin huonosti tunnettu. Lähtökohtana on paikallismuseoiden rooli digiperinnön luomisessa tilanteessa, jossa länsimainen museotoiminta joutuu mukautumaan uuteen globaaliin ja digitaliseen toimintaympäristöön ja museotoiminnan tulkintaan. Laine-Zamojska johtaa tästä neljä tutkimuskysymystä: Mitkä laatuvaatimukset digitaalisille palveluille asetetaan? Minkätyyppisiä uudet palvelut ovat ja miten paikallismuseot liittyvät niihin? Mitkä ovat digitaalisen perinnön laatukriteerit ja yhteiskunnalliset ominaisuudet paikallismuseoissa? Miten palvelujen yhteiskunnallisia ominaisuuksia käytetään?

Työssä on kaksi varsin erityyppistä osaa, joita ei kuitenkaan ole eroteltu otsikkotasoissa. Viisi lukua käsittelee katsausartikkelien tapaan museoiden toimintaympäristön muutosta: museokokoelmien historiaa, virtuaalimuseon käsitettä ja kehitystä maailmalla ja Suomessa, kotiseutumuseoiden roolia suomalaisessa museokentässä digitaalisen aineiston tuottajina ja haltijoina sekä kotiseutumuseoita kohdealueella Satakunnassa, josta Laine-Zamojska nostaa lähempään tarkasteluun 11 kotiseutumuseota. Kaksi lukua käsittelee oman virtuaalimuseon prototyypitystä ja siitä saatuja kokemuksia. Kaikkiaan työn verkkoempiriaan sisältyy satoja esimerkkejä ohjelmistoista, museoista, näyttelyistä ja kokoelmista.

Katsaustyyppinen taustoitus palvelee lukijoita: se on sekä informatiivinen että dokumentoiva. Kirjan suurin ansio on kuitenkin kahdessa viimeisessä luvussa, jotka Laine-Zamojska käyttää oman prototyypin rakentamiseen. Ensin räätälöidään kotiseutumuseoille sopiva virtuaalimuseon mallikappale. Sitä seuraa pohdinta prototyypin mahdollisuuksista, rajoista ja puutteista.

Luokittelua, toimintatutkimusta, prototyypitystä

Käytettyjen tutkimusmenetelmien kirjo on jopa epätavallisen laaja. Virtuaalimuseon ilmiötä eri suunnista valotettaessa vaihtuvat myös metodiset välineet. Mielestäni tämä moninaisuus ei ole itsetarkoituksellista vaan nousee tutkimuksen tarpeista. Suomalaisten virtuaalimuseoiden kokonaiskuvaa rakennetaan V-MUST-luokittelumenetelmällä; ymmärrystä museotoiminnan prosesseista ja sosiaalisista suhteista lähestytään etnografisella toimintatutkimuksella (EAR), joka sekin on monia menetelmiä yhdistelevä sekatekniikka. Raportoinnissa etnografiaa tärkeämpään rooliin nousee kuitenkin prototyypityksen spiraali-iteraatio: suunnittelun, toteutuksen, havainnoinnin ja pohdinnan kehämäinen toisto. Jokainen spiraalin vaihe tarvitsee omat menetelmänsä, ja joka kierroksella valmistuu uusi prototypin versio.

Oman virtuaalimuseon rakentaminen tuo tutkimukseen uskottavia käsityöläismäisiä piirteitä, kun tutkijan oma toiminnallinen osallistuminen ja muiden asiantuntijoiden osallistaminen yhdistyvät etnografiseen tutkimustraditioon. Tämäntyyppinen oppineisuuden osoittaminen tekemällä ja toistamalla on suomalaisessa tutkimusperinteessä vielä harvinaista, vaikka sitä maailmalla harjoitetaan yleisesti muun muassa kokeellisen arkeologian ja historiallisen maantieteen tutkimusaloilla. Laine-Zamojska osoittaa, että prototyypin rakentaminen soveltuu hyvin myös virtuaalimuseon ilmiön metodiseksi välineeksi.

Kierros kierrokselta hioutuva virtuaalimuseon prototyyppi on sellaisenaan kiinnostava tutkimuksen tulos, joka olisi kirjoittajan käsityksen mukaan myös kaupallisesti hyödynnettävissä. Sitäkin arvokkaampi tulos on mielestäni kuitenkin päätösluvussa tiivistetty 27-kohtainen kooste virtuaalimuseon toteutuksen yleisistä periaatteista. Uljainkin prototyyppi vanhenee, mutta virtuaalimuseon muistilista on käytäntöön sovellettavissa teknologioista riippumatta. Tervetuloa virtuaalilasit, ja -kypärät!

Kirja tutkijan käteen

Kirja on tyyliltään ja kieliasultaan pääosin hyvä. Aiheen teknisestä luonteesta johtuen kieli on paikoin mekaanista ja epämukavaa. Sitä rasittavat muun muassa pitkät URL-osoitteet, joita ei tämäntyyppisessä työssä voi täysin välttää. Raportointi on selkeää ja johdonmukaista. Runsas kuvitus on kokonaisuuden hahmottamisen kannalta onnistunut ratkaisu. Se on ainoa tapa, jolla esimerkiksi väliaikaiset digitaaliset aineistot ja prototyypin välivaiheet voidaan tehdä lukijalle ymmärrettäviksi. Kuvakaappauksina toteutetut näkymät ovat kuitenkin laadultaan heikkoja, vaikka ne eivät ole pelkästään illustroivia.

The Role of Small, Local History Museums in Creating Digital Heritage on kirjoitettu opinnäytteeksi, ja sellaiseksi lukija sen myös helposti tunnistaa. Tietokirjana toimii parhaiten teoksen alkupuoli. Kotiseutumuseoiden vapaaehtoisille ja harrastajille kirja on epäilemättä turhan raskas, mutta museoalan tutkijoille se tuo tärkeän lisän.

 

Dosentti Sulevi Riukulehto on aluehistorian ja kulttuuriperinnön tutkimusjohtaja Helsingin yliopiston Ruralia-instituutissa.

SaveSave

Naispuhe ja tiedon yöpuoli

Piilola, Tiina 2017: Kalevalan naiset ja tiedon yöpuoli. Lönnrotin jalanjäljissä kohti Kalevalan naisten tarinoita. Jyväskylä: University of Jyväskylä. 229 sivua.

Niina Hämäläinen

 

(PDF)

Tiina Piilolan kirjallisuustieteen väitöskirja avautuu moneen suuntaan. Se on tutkimusmatka Kalevalan Ainoon, Ainon sisäiseen elämysmaailmaan ja tähän läheisesti liittyviin hahmoihin. Tutkimus liittyy feministiseen ja sukupuolentutkimukseen sekä keskusteluihin tunteista, ruumiillisuudesta ja tutkijan subjektiivisuudesta. Se koskettelee tulkinnoissaan erityisesti psykoanalyysia ja tiedostamatonta, joka Lönnrotin kirjoituksissa tarkoittaa tiedon yöpuolta. Tutkimus on myös Kalevalan tarinan uudelleenlukemista ja -kirjoittamista, mutta ennen kaikkea se on matka niin Ainon kuin väitöskirjan tekijän minuuteen.

Kalevala ei ole nykytutkijoiden lempilapsi saati keskustelun herättäjä, joten tervehdin Kalevalaan liittyvää tutkimusta ilolla. Toukokuussa 2017 Helsingin Sanomien uutista lukiessani kuitenkin heräsi epäilys, ettei kyseessä taida olla aivan perinteinen väitöskirjatutkimus. Niin mediaseksikäs oli jo otsikko: ”Kalevalan Aino oli aikansa downshiftaaja” (Repo 2017). Käsillä ei ole perinteinen väitöstutkimus, vaan jotain muuta. Tutkimus ei täytä väitöskirjan normaaleja vaatimuksia liittyen esitystapaan, argumentointiin, metodien käyttöön ja kieleen. Tässä arviossa en kuitenkaan kohdista kritiikkiäni väitöskirjan muotoseikkoihin – se on toivottavasti tehty itse väitöstilaisuudessa – vaan yritän avata Piilolan tutkimuksen uusia polkuja ja harhapolkuja; miten Piilola onnistuu luennassaan? Lähden tarkastelemaan Piilolan tutkimusta kirjallisuudentutkijan ja kirjailijan tulkintamatkana, jossa keskityn Ainon tarinaan.

Piilolan Kalevala-luennan tavoitteena on viedä Ainon tarinaa ”oikeudenmukaisempaan muotoon” (s. 27), toisin sanoen, Ainon tarinaa tulkitaan Ainon itsensä kautta, kaunokirjallisen henkilöhahmon analyysina. Ainon oma näkökulma ei sinänsä ole uusi (esim. Tarkiainen 1911; Piela 1999; Kupiainen 2004), mutta Piilola vie tulkintansa äärimmäisen pitkälle. Selviää, että Ainon merkitys on Piilolan tulkinnassa paljon syvempi kuin mitä aikaisemmat tutkijat ovat ymmärtäneet. Oikeudenmukaisempi luenta viittaa myös naisnäkökulmaan. Piilola lukee Kalevalaa emansipatorisesti, feministisellä otteella, naisten äänellä ja vastakarvaan. Ainon lisäksi tarkastelun kohteena ovat Louhi, Lemminkäisen ja Ainon äidit sekä Marjatta.

Runojen naispuhe

Miksi Aino itkee, kysyy Piilola, ja pyrkii asettumaan Ainon sisäiseen maailmaan ranskalaisfilosofi Lucy Irigarayn parler-femme -käsitteen avulla. Ainon vastaus äidilleen on Piilolan sanoin ”ympäripyöreä”: ”Itken kassan kauneutta, / tukan nuoren tuuheutta, / hivuksien hienoutta, / jos ne piennä peitetähän, / katetahan kasvavana” (Lönnrot 1985 [1849], runo 3, 551−556). Piilolan tulkinnassa Ainon epämääräinen, väistelevä vastaus todistaa sen, että ”naista pitää kuunnella toisenlaisella korvalla, toista merkitystä hakien” (s. 65) eli kuulijan tulee osata lukea rivien välistä, mikä Ainoa vaivaa. Tätä Ainon äiti ei osaa.

Piilolan tulkinta hyötyisi kulttuurisesta ja historiallisesta kontekstualisoinnista, jossa selvitettäisiin, mitä kulttuurisia tekijöitä valituksen taustalla on, miten valitus muovautuu runon kuluessa ja millaisia samanlaisia valituksia löytyy tallennetusta runoaineistosta. On totta, että Aino ei suoraan kerro syyksi sitä, että hän joutui vanhan miehen vaimoksi. Tämän hän sanoo vasta myöhemmin äidilleen. Tämän voi nähdä myös kerrontastrategisena ratkaisuna, jolla Lönnrot ohjasi Kalevalan luentaa. Lönnrot hyödynsi valituksessa naisten laulujen suosituinta aihetta, naisen kaksijakoisen elämän kuvausta ensin kukkana kotona, sitten haukuttuna miniälässä. Kyse on kansanrunojen feminiinistä puheesta, tyttöjen ja naisten maailmasta.

Kansanrunon kirjallisessa esityksessä runoaihelmat merkityksellistyvät toisin. Kansanrunoja vasten Aino valittaa liian varhaista avioitumista, siirtymistä tutusta ja turvallisesta lapsuudenkodista vieraaseen taloon. Ainon itku vertautuu häälauluun, jossa morsian valittaa menetettyä nuoruuttaan, eroa lapsuudenkodista ja vanhemmista sekä vieraan kodin outoutta. Häälaulua laulettiin morsiamelle tämän jättäessä lapsuudenkotinsa. Ero kansanrunon ja kirjallisen eepoksen välillä on puhujan vaihtuminen ja konkretian aste. Häälaulun lauloivat ystävät tai läheiset morsiamelle, mutta Kalevalassa laulaa Aino äidilleen. Muutoksen syvyys ja siihen liittyvä ahdistus paitsi lisäävät kerronnallista dramatiikkaa myös kasvattavat Ainon konkreettiseen pakoon todellisuudesta. Kansanomaisessa maailmassa kieltäytyminen ei ollut mahdollista, sillä naisen tehtävä oli avioitua, mutta laulu tarjosi keinon käsitellä muutokseen liittyviä uusia, pelottavia ja ahdistaviakin tunteita ja muuttuvia sosiaalisia suhteita.

Lönnrot luo Ainon murheelle kansanomaisen tulkintakehyksen, jota vasten murhe tulee ymmärtää: Ainon kohtalo juontaa naisten laulujen ikuiseen teemaan, elämään kahden kodin välissä. Se mihin kansanrunon naisten laulut jäävät, jatkuu Kalevalassa modernin naisen uhmana olla suostumatta epätyydyttävään liittoon. Tässä puhuu 1800-luvun tunnekulttuurin kasvatti, joka tavoitteli valinnoillaan eepoksen lukijoita, erityisesti ruotsinkielistä sivistyneistöä, jolle kansanrunojen maailma oli jokseenkin vieras.

Toisin tietäminen

Piilolaa askarruttaa, miksi Aino hukkuu, ja mitä se merkitsee Ainolle itselleen ja koko eepoksen juonelle. Piilola hyödyntää psykoanalyyttista ajatusta kivestä ihmisen itsen ytimenä. Ainon vetää meren pohjaan oma, masennuksesta painava sisin, josta hän samalla pääsee irtaantumaan. Lentävien Peter Panin ja Pikku Prinssin tavoin ei Ainokaan sopeudu omaan ruumiiseensa, vaan on herkkä ja haavoittuvainen. Hieman hankalasti ja ajatuksista toisiin liidellen Piilola pyrkii osoittamaan, että Ainon toisin tietämisen ydin on tämän ymmärryksessä omasta ruumiillisuudesta. Aino vajoaa veteen syntyäkseen uudelleen.

Tässä Piilolan analyysi on perusteltua, ja sen yhtymäkohtia voi lukea useastakin Kalevalaa ja kansanrunoja käsittelevästä tutkimuksesta (Piela 1999; Kupiainen 2004; Tarkka 2005). Aino edustaa eepoksen maailmassa tämän- ja tuonpuoleisuutta. Hän on ihmisen ja eläimen liitos, joka transformaatiollaan mahdollistaa, Piilolan sanoin, toisin tietämisen ymmärtämisen, ja tulee näin osoittaneeksi Väinämöisen heikkouden. Piilola toteaa, että ”[h]ukkuminen voidaan siis tulkita saapumisena uuden vaihtoehdon, uuden mahdollisen maailman kynnykselle, eli hedelmälliselle, empatian kokemuksen mahdollistavalle maaperälle […]” (s. 69). Silti, tässäkin, lisää syvyyttä olisi saanut avaamalla tulkintaa kohti kansanomaista kuvastoa (nainen kahden maailman rajalla fyysisesti ja tiedollisesti) ja kirjallisia malleja (kuoleva neito 1800-luvun kirjallisuudessa).

Yllättävin tulkinta nousee ajatuksesta, että Aino on itse asiassa Kalevalan kantava voima. Piilolan mukaan tämä kiteytyy runossa 44, jossa kuulijat ja koko ympäröivä luonto liikuttuvat ja iloitsevat Väinämöisen kanteleen soitosta. Piilolan tulkinnassa kyse on Irigarayn ihmettelyn filosofiasta. Soiton aikana tiedon yöpuoli, tunteiden ja intuition maailma, tunkeutuu kuulijoiden todellisuuteen. Tapahtuu vertauskuvallinen uudelleensyntymä. Piilola käyttää Irigarayn itsen rakastamisen käsitettä kuvatessaan sisäpuolista maailmaa, johon kuuluvat toisin näkeminen, ruumiillisuus ja tiedostamaton halu. Ainon vaikutus Väinämöiseen näkyy välillisesti kautta koko eepoksen. Juuri kanteleen soitossa Väinämöinen, liikutuksen voimasta, ”näkee tiedon yöpuolelle” (s. 49) eli ymmärtää Ainon tragedian sekä oman virheensä ja siitä seuranneen ahdistuksen ja epätoivon.

Tiedon yöpuolella

Piilolan näkemys Ainosta kantamassa eepoksen kollektiivista muistia on kiinnostava. Muisti aktuaalistuu tilanteissa, joissa tiedon yöpuoli tulee läsnä olevaksi, kuten kanteleen soitossa. Tässä Piilola olisi voinut tarkastella syvemmin Kalevalan säkeitä, erityisesti lyriikkaa, Lönnrotin sanoin, ihmisen toista, pyhää kieltä, ja tietämisen yöpuolta. ”Laulusta”-kirjoituksessa Lönnrot osoittaa, että naisen raskaat elämänkokemukset saavat aikaan tarpeen eritellä tunteita. Huolien kautta opitaan myös laulut. (Lönnrot 1990, 406.) Juuri Aino-runoon, kuten Piilola itsekin toteaa, Lönnrot lisäsi lyyrisiä tunnelmia. Mitä tapahtuu kielen tasolla siinä tulkintaprosessissa, jossa Lönnrot hyödyntää naisten laulujen maailmaa, tunteita ja naispuhetta osana Kalevalan tarinaa? Tässä on muistettava se, että Ainon tarina on suuressa määrin Lönnrotin sovitus kansanomaisista Hirttäytyneen neidon, Vedenkantaja Annin ja Vellamon neidon onginta -runoista.

Tiedon yöpuolen merkitys Piilolan tutkimukselle on keskeinen. Käsite on nostettu myös tutkimuksen otsikkoon. Tämän vuoksi käsitteen analyyttisempi käyttö olisi ollut tarpeellista (vrt. Saarelainen 2011). Tiedon yöpuolelle kiinnittyvät toisin tietäminen, toinen kieli, tunteet, halut ja intuitiot. Tulkinta jää kuitenkin turhan kapeaksi, jos todetaan, että esimerkiksi Lönnrotin toimitusvalintojen taustalla vaikuttivat käsitykset tiedon yöpuolesta ja intuitiosta, kuten Piilola tulkitsee (s. 81). Lönnrot varmasti toimitti Kalevalaa myös intuitiivisesti, kuten kuka tahansa luovan työn tekijä, mutta ennen kaikkea Lönnrot toimi tietoisesti ja päämäärähakuisesti. Tulkinnassa voidaan päästä mahdollisesti myös tiedostamattoman jäljille, jos ensin syvennytään tiedostettuun toimintaan: siihen miten Lönnrot hyödynsi kansanrunotallenteita, mitä säkeitä muutteli, mitä hylkäsi, miten hän yhdisteli eri aihelmia ja mitä sai niillä aikaan.

Vapauttaako naiskirjoitus Kalevalan tulkinnat?

Folkloristin näkökulmasta suurin ongelma Piilolan luennassa on sen historiattomuus ja kontekstittomuus. Kalevalan erityisyys ja haastavuus suullisen ja kirjallisen kulttuurin välissä syntyneenä teoksena ohitetaan. Vaikka Piilola välillä sivuaa Lönnrotin taustoja tai kansanrunoaineistoa, hän lukee Kalevalaa autonomisena kaunokirjallisena teoksena. Tässä suhteessa hänen tulkintansa on puhtaasti eläytyvää toisinlukemista.

Hankaluuksia aiheutuu myös teoreettisten kehysten runsaudesta. Vaikka psykoanalyyttinen ja feministinen viitekehys on sinänsä perusteltu ja monipuolisesti kirjoittajan hallussa, uuvuttaa jatkuva sitaattien ja käsitteiden käyttö, varsinkin kun niitä ei aina ole selitetty lukijalle, vaan ne on upotettu kirjoittajan omaan ajatusvirtaan. Epäilen, riittääkö ihmettelyn metodi uudenlaiseksi tavaksi tutkia eepoksen maailmaa.

Kuten Piilola tutkimuksen loppuun liitetyssä tutkimuspäiväkirjassaan toteaa, toisteinen, rönsyilevä ja ideoita ilmoille heittelevä kirjoitus on tietoisesti valittu tyyli ja omakohtaista naiskirjoitusta. Tämän vuoksi ihmetyttää, miksi Helene Cixous’n naiskirjoitusta (écriture féminine) ei nosteta esiin itse tutkimuksessa Irigarayn naispuheen rinnalle. Kauttaaltaan tekstistä huokuu kirjoittajan innostus ja tulkinnan riemu, mutta rönsyilevä, ihmettelevä, ajatuksista toiseen hyppelevä metodi johtaa monessa kohdin ylitulkintoihin.

Kollektiivisen muistin ja naisellisen tiedon risteyksessä on kuitenkin jotain, joka kantaa ja jossa tutkimus on kiinnostavimmillaan. Ilman tarkempaa argumentointia ja tutkimushistorian syvällisempää tuntemusta tulkinnat eivät vielä onnistu haastamaan aikaisempia näkemyksiä. Tähän liittyen Piilola voisi tarkastella jatkossa yksityiskohtaisemmin lyriikan ja tunteiden voimaa eepoksen syvänä rakenteellisena, poeettisena ja eettisenä toisin tietämisen juonteena, ei ainoastaan henkilöhahmojen rakennusaineksena.

Piilolan tutkimusta tulee lukea sen omassa kehyksessä, äärimmäisen subjektiivisena, ajatuksista toisiin liikkuvana ja alati ihmettelevänä matkana Kalevalan naisten maailmaan ja naiseuden kokemukseen.

 

Kirjallisuus

Kupiainen, Tarja 2004: Kertovan kansanrunouden nuori nainen ja nuori mies. Helsinki: SKS.

Lönnrot, Elias 1985 [1849]: Kalevala. 27. painos. Helsinki: SKS.

Lönnrot, Elias 1990: Laulusta. − Majamaa, Raita (toim.), Valitut teokset 2: Mehiläinen. Helsinki: SKS, 405−408.

Piela, Ulla 1999: Aino-myytti. − Piela, Ulla, Knuuttila, Seppo & Kupiainen, Tarja (toim.), Kalevalan hyvät ja hävyttömät. Helsinki: SKS, 118−130.

Repo, Päivi 2017: Väitös: Kalevalan Aino oli aikansa downshiftaaja. Helsingin Sanomat 19.5.2017.

Saarelainen, Juhana 2011: Tieto, tietäminen ja tiede historiallisena ilmiönä. Elias Lönnrotin lääketieteellinen väitöskirja ja hänen käsityksensä tiedosta. − Salmi, Hannu (toim.), Menneen ja tulevan välillä. 1800-luvun kulttuurihistorian lukukirja. Turku: K&H, 53−90.

Tarkiainen, Viljo 1911: Aino ja muut Kalevalan naiset. Porvoo: WSOY.

Tarkka, Lotte 2005: Rajarahvaan laulu. Tutkimus Vuokkiniemen kalevalamittaisesta runokulttuurista 1821−1921. Helsinki: SKS.

 

Tutkija Niina Hämäläinen työskentelee Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tutkimusosastolla.

SaveSave

SaveSave

Getting a Handle on Eddic Poetry

Larrington, Carolyne, Judy Quinn & Brittany Schorn (eds.) 2016: A Handbook of Eddic Poetry. Myths and Legends of Early Scandinavia. Cambridge: Cambridge University Press. xii + 413 pages.

Frog

 

The overabundance of information at our fingertips today has stimulated a new era of handbooks and encyclopaedias. Whether these take the form of a concentrated compendium or a wiki, they promise itemized synthetic overviews of particular topics in articles of varying scope that may be tailored to a degree of specialization or to a particular audience. A Handbook of Eddic Poetry. Myths and Legends of Scandinavia (2016) is the first such compendium focused on so-called ‘eddic’ poetry, i.e. Scandinavian poetry in meters descended from the common Germanic alliterative poetic form. The subtitle of the collection underscores that preserved eddic poetry is predominantly linked to mythological and heroic narratives. Today, research on eddic poetry has so many facets and is advancing in so many directions that specialists cannot keep up with the sheer volume of research being produced while students are often at a loss regarding where to start in the face of the ever-growing research literature. A Handbook of Eddic Poetry offers a rich resource that can provide an excellent foundation for students while new perspectives that it offers will be of value to experienced scholars.

Background

The Handbook is largely developed from the two workshops organized by the Eddic Network (founded by the editors) in 2013 and 2014 at St. John’s College, University of Oxford. The Network and its activities were organized in response to other current projects. Scholarly convention divides the Old Norse corpus into two categories, ‘eddic’, referring to genres of tradition-based knowledge like epic, aphorism and riddle (the associated poetic form also being found as a mode of speech of supernatural beings), and ‘skaldic’, referring to situation-specific verses and poems identifiable with particular poets or speakers and their perspectives. The massive Skaldic Project is producing an annotated edition of the skaldic corpus and has also stimulated interest in and attention to skaldic poetry. On the other hand, the DFG-Projekt Edda-Kommentar is a correspondingly massive annotated edition of the classic eddic corpus. The latter project is within a particular school of German scholarship which takes stances to the poetry and its transmission. Some scholars find these stances problematic and have been concerned that the resulting Kommentar edition will become such a central resource that students will take those stances as hegemonic. The Eddic Network anticipated a rise in interest in eddic poetry, which it hoped to stimulate. The Handbook is intended to meet the need for such a resource which is already felt today, and it offers fresh and diverse views that can be considered in dialogue with the poem-specific apparatus of the Kommentar.

The creation of reference resources in Old Norse Studies is not new. Old Norse Studies is a field concerned with the language and culture of medieval and Viking-Age Scandinavia and its diaspora. As such, the field is extremely broad in the diversity of subjects addressed and spills into interdisciplinary discussion in a number of directions. Moreover, vernacular written manuscript sources, such as those in which eddic poetry is preserved, are products of a technology that was carried with the spread of Christianity. Thus, research on eddic poetry as well as sagas and ‘skaldic’ or court poetry concern contemporary meanings and uses of both the poetry and ‘pre-Christian’ heritage in Christian societies where it was written down as well as how these sources may or may not shed light on cultures, traditions and their evolution in the Viking Age. Finding one’s way through the labyrinth of literature in the field can be challenging indeed. The Handbook follows on the growing trend to produce article-collections. The compendium is comparable to A Companion to Old Norse–Icelandic Literature and Culture (McTurk 2001) but with a more specific focus. It thus participates in the turn away from earlier weight on bibliographic resources accompanying the articles of the still-valued Old Norse–Icelandic Literature: A Critical Guide (Clover & Lindow1985). An introductory reference resource focused on eddic poetry and its scholarship has long been wanting in the field and this volume with contributions by such a splendid group of scholars is welcome to see.

Contents and organization

The Handbook is organized with an introduction, eighteen thematic chapters, consolidated bibliography and an index. Carolyne Larrington’s short introduction orients the reader to the volume and its contents. The eighteen chapters are not grouped into larger sections.

Margaret Clunies Ross opens the thematic chapters with “The Transmission and Preservation of Eddic Poetry”. Joseph Harris follows this with a review of “Traditions of Eddic Scholarship”, which I found a highlight and a must-read for students. Judy Quinn’s “The Editing of Eddic Poetry” presents an illustrative series of examples of how editors’ choices and reliance on their editions can affect interpretations of the poetry. In “The Dating of Eddic Poetry”, Bernt Ø. Thorvaldsen offers a useful introductory discussion of different criteria that have been used to date poems and problems with them especially in light of the oral background of the poetry. Terry Gunnell advances the perspective on the poetry as more than words on a page in “Eddic Performance and Eddic Audiences”. He discusses different potential aspects of performance contexts and importantly highlights the phonic texture of the poetry, the roles of sounds in the aesthetics of aural reception. These latter two chapters connect back to questions of the poetry’s transmission.

A group of chapters concerned mainly with content come next. John Lindow’s “Eddic Poetry and Mythology” is a concentrated overview that may be the best such synthesis he has produced across his many years of working with these topics. Jens Peter Schjødt presents and illustrates a discourse-based approach to “Eddic Poetry and the Religion of Pre-Christian Scandinavia” that circumvents problems of several earlier uses and interpretations of this corpus. Carolyne Larrington then discusses “Eddic Poetry and Heroic Legend” from stories of pan-Germanic heroes to the generation of new heroes and entertaining stories using both elements of the inherited traditions and other stories arriving in Scandinavia. I found Stefan Brink and John Lindow’s “Place Names in Eddic Poetry” extremely interesting and valuable as a dense, detailed review and discussion, although I thought the topic quite specific for a devoted article in a handbook, especially when personal names or metrical lists (þulur) of names do not receive corresponding attention.

The Handbook then includes chapters on connecting preserved eddic poetry with evidence in the archaeological record. Lilla Kopár gives a very nice introduction for students of both poetry and iconography in “Eddic Poetry and the Imagery of Stone Monuments”, where her underscoring of potential regional variation in traditions is particularly appreciated. In “Eddic Poetry and Archaeology”, John Hines presents a useful review of scholarship and discussions from the perspective of archaeology; then, for relating archaeological and textual sources, he concentrates on “material semantics”, the meaningfulness of things and how sources from different fields can offer complementary perspectives to our understandings.

The following five chapters of the Handbook concentrate on language, form and techniques or devices used in the poetry. Brittany Schorn wrestles with the difficult questions surrounding “Eddic Modes and Genres”, turning attention away from genres as prescriptive text-type categories to the variety of resources for expression available to Old Norse poets. R. D. Fulk’s dense but accessible introduction to “Eddic Metres” is a valuable introduction to the formal side of the poetry. Brittany Schorn then continues with a chapter on “Eddic Style”, with sections on “Diction”, “Form” and “Dialogue and Poetic Voice”. I must admit that I found it a bit jarring to read Fulk’s chapter between the two intimately related chapters by Schorn, as a consequence of which I felt like her discussion in the section on “Form” was somewhat redundant to the meter chapter even if it was introducing new and useful perspectives. Focus narrows in Judy Quinn’s discussion of “Kennings and Figurative Language in Eddic Poetry”, concentrating on meanings and intertextuality in the general sections and giving attention to ambiguities in interpretation in the case studies. I was very excited to read Maria Elena Ruggerini’s chapter on “Alliterative Lexical Collocations in Eddic Poetry”, which offers something quite new to eddic scholarship, although I was surprised by its presence in the Handbook: this chapter struck me as an article about innovative new research on a very specific topic. The chapters on kennings and alliterative collocations are both valuable works of scholarship, but they again elaborate specific aspects of poetic diction as opposed to others (e.g. synonymy, syntax, parallelism, echo-words) that – in the context of a handbook – I would have expected to be sufficiently covered in a general discussion of diction.

The penultimate chapter turns to an aspect of culture reflected and manipulated in the poetry that has been especially charged in scholarly discourse: gender. David Clark’s and Jóhanna Katrín Fríðriksdóttir’s “The Representation of Gender in Eddic Poetry” is a well-rounded introduction with a nice review of gender discussions in Old Norse Studies. The collection is brought to a close by Heather O’Donoghue’s “The Reception of Eddic Poetry”, which offers an insightful look especially at early reception up to the twentieth century.

The quality of individual contributions to the volume is excellent. Practically speaking, the Handbook is a collection of articles by different authors. Individual authors vary in the breadth and orientation of their contributions, and chapters also seem to vary in the audiences to which they are oriented. For example, the title “The Editing of Eddic Poetry” and this chapter’s position in the book led me to expect a broader discussion of motivations for editorial choices and when they are or are not justified, in addition to potential negative consequences of editorial emendations. Whereas chapters like “The Representation of Gender in Eddic Poetry” present ostensibly more neutral overviews, “Eddic Poetry and the Religion of Pre-Christian Scandinavia” has a more programmatic slant (which is not itself a bad thing). Chapters like “Traditions of Eddic Scholarship” will be accessible to students with only superficial knowledge of eddic poetry whereas “Eddic Modes and Genres” seems oriented to readers already familiar with these discussions. In the latter chapter, the scholarly convention of a binary divide between ‘eddic’ and ‘skaldic’ poetry is presumed as general knowledge; skaldic poetry and its relevant characteristics are not introduced and the chapter is so far removed from the Handbook’s earlier discussion of the eddic–skaldic split that only more experienced readers will benefit fully from what the chapter has to offer. The diversity of authors’ approaches will itself be an introduction for students into the diversity within the field, but I think the collection would have benefitted from addressing this diversity more explicitly. For example, discussions emphasizing the oral background of the poetry and those which seem to treat and interpret the texts like modern literature each reflect assumptions, sometimes wholly implicit, about how the poetry operated and varied in society. Students would benefit from an address of the compatibility or incompatibility of these approaches and their assumptions, which could offer perspective on how to relate them. Nevertheless, cohesion of the collection is supported by the organization of a number of chapters on a structure of overview sections followed by one or more illustrative case studies. The chapters are also extensively cross-referenced, highlighting their interconnections. Individually, the quality of the chapters is extremely high; they are simply diverse, and different chapters will be of greater or lesser value and accessibility to different audiences.

I very much enjoyed reading each chapter of this volume, yet I must say that, when reading the Handbook from beginning to end, I had difficulty seeing its principles of organization. Some chapters seem to group in twos and threes, but I was puzzled, for example, by the separation of the chapters on performance and aspects of variation (in the dating chapter) from those on genre, meter, style and language by chapters on content and on comparison with archaeological material. Fulk offers a very nice discussion of motivations for editorial choices which I had expected ten chapters earlier in “The Editing of Eddic Poetry”. Other chapters seemed overly-specific for a handbook of this scope. I enjoyed and benefitted especially from those chapters which seemed to fall outside what I would expect for a handbook, but the same chapters also shift the Handbook toward being more of a collection of articles rather than a handbook proper. This will certainly be an enduring volume in the field, but I suspect it will become used more as a collection of articles than as a handbook for students to read from beginning to end.

Overview

A Handbook of Eddic Poetry. Myths and Legends of Early Scandinavia is a high-quality collection that will be of value and interest to students and scholars of all levels. Its chapters offer overviews of essential topics that will certainly be of use in university courses and that can be practically referenced in current research for their concentrated and up-to-date surveys and discussions. The collection also includes valuable new research on more specific topics in eddic poetry, both in case studies of more generally oriented articles and also in chapters on more specialized topics. This significant volume will be an important addition to any university library, and I hope that it will soon be available in an affordable paperback so that students and established scholars can keep a copy on a shelf at hand.

Literature

Clover, Carol J. & John Lindow 1985: Old Norse–Icelandic Literature. A Critical Guide. London: Cornell University Press.

McTurk, Rory 2001: A Companion to Old Norse–Icelandic Literature and Culture. Oxford: Blackwell.

 

Frog is an Academy of Finland Research Fellow of Folklore Studies, Department of Philosophy, History, Culture and Art Studies, University of Helsinki.

 

SaveSave

SaveSave

SaveSave

Tulevaisuudentutkimusta menneestä

Lehtonen, Jussi 2016: Skenaarioita maaseudun palveluista. Kaupat, kirjastot, pankit ja postit historiasta tulevaisuuksiin. Turku: Turun yliopisto. 335 sivua.

Sari Tuuva-Hongisto

 

Jo vuosikymmeniä on uskottu, että maaseutu tyhjenee, ja sama tyhjenemisen uhka heijastuu myös tulevaisuuteen. Pitkät välimatkat ja harva asutus on nähty ongelmana ja hankaluutena erityisesti palvelujen saavutettavuuden ja järjestämisen kannalta. Tähän ajankohtaiseen ja tärkeään aihepiiriin tarttuu Jussi Lehtonen kansatieteen väitöskirjassaan Skenaarioita maaseudun palveluista. Kaupat, kirjastot, pankit ja postit historiasta tulevaisuuksiin, jossa käsitellään suomalaisia myymälä-, kirjasto- ja pankkiautoja sekä autopostitoimistoja. Tutkimus yhdistää kansatiedettä ja tulevaisuudentutkimusta ja selvittää maaseudun ”neljän keskeisimmän” palvelun historiaa, nykytilannetta ja tulevaisuutta.

Muutoksen nopeus

Lehtonen käy kirjassaan aihepiiriä läpi palvelu palvelulta. Myymälöitä, kirjastoja, pankkeja ja postipalveluita yhdistää se, että niitä on liikuteltu autoilla maaseudulla. Sen sijaan ne eivät muodosta palvelukokonaisuutta, kuten esimerkiksi kaupallisia palveluita, kunnallisia palveluita tai hyvinvointipalveluita, joiden erilaisia toteuttamistapoja tai kehityskulkuja ne kuvaisivat. ”Että sen tähden mä en näe ollenkaan että näitä voi ihan kauheesti verrata pankkiautoo niinkun myymäläautoon ja kirjastoautoon” (s. 167), toteaa yksi Lehtosen haastateltavista. Samaa pohdin aloittaessani tutkimuksen lukemisen. Sisällössä huomion kiinnittää myös aihepiirien käsittelyn tasapainottomuus. Joistain luvuista löytyy kolmentasoisia alaotsikoita, osassa päälukuja näitä ei ole lainkaan. Esimerkiksi myymäläautoista kerrotaan kolmentasoisissa luvuissa neljänkymmenen sivun verran, liikkuvista pankeista yhden pääluvun ja neljän sivun verran. Vaikka Lehtonen lopulta päätyykin skenaarioihin ja palvelujen yhdistymiseen, pysyttäytyy työn runko silti yksittäisten palvelujen kuvaamisessa.

”Toimintatavat ovat aina oman aikansa tuotteita” (s. 136) on osuva kiteytys tapojen muutoksesta, ja osuva ja kiinnostava on myymäläautoja käsittelevä luku kokonaisuudessaankin. Lehtonen on parhaimmillaan kuvatessaan aineiston kautta avautuvaa kulttuurista kuvaa myymäläautojen maailmasta. Myymäläautot tuntuivat edustavan sellaista asiakaslähtöisyyttä, josta nykyaikana voi vain haaveilla. Tuotevalikoimat toki olivat suppeita, mutta palvelu sen sijaan oli aivan omaa luokkaansa. Kauppa-autojen kauppiaat saattoivat hoitaa samalla asiakkaidensa pankkiasioita sekä reseptilääkkeitä. ”Esimerkiksi kerran kun talonväki ei ollut itse paikalla oli pysäkillä odottamassa kassi ja ostoslista ja kukkaro ja ohjeina, että laittakaa maidot jääkaappiin, termoksessa on kahvia ja syöttäkää koira” (s. 138).

Postin osalta palvelujen yhdistäminen ja siitä käyty keskustelu on tullut tutuksi aivan viime vuosilta. Kirja tuo esiin, että kehityksellä on pitkät juuret. Lehtonen kertoo, että maaseudun postinkantajat tekivät alueensa ihmisille perinteisesti pieniä palveluksia, kuten viestittivät asioita suusanallisesti eteenpäin, asioivat apteekeissa ja ostivat jopa vähäisiä ruokatavaroita jakoreitin varren ihmisille. Maaltamuuton tyhjennettyä kyliä Posti alkoi suunnitella tällaisen epävirallisen palvelujärjestelmän virallistamista. Mallia otettiin Ruotsista, jossa palvelujen lisääminen postinjakajan tehtäviin oli virallistettu 1970-luvun alkupuolella. Vanhuksille ja vammaisille suunnattujen tukipalvelujen suorittaminen postinjakelun yhteydessä olikin kokeilussa 1980-luvun alusta alkaen. Tehtäviin kuului muun muassa hälytyspalvelua, päivittäistavaroiden toimitusta sekä jonkin verran myös pankki- ja apteekkiasioiden hoitamista, pyykin kuljetusta pesulaan sekä aterioiden kotiinkuljetusta. Tosin nämä tehtävät eivät varsinaisesti liittyneet autopostitoimistojen tehtäviin vaan postin ja postinjakajien tehtäviin ylipäätään.

Muutokset voivat olla nopeita, kuten kirjan esimerkki itsepalvelukassoista käydystä keskustelusta vuodelta 2007 osoittaa: kymmenkunta vuotta myöhemmin kassat ovat jo yleisessä käytössä. Tämä sama muutoksen nopeus koskee hyvin monenlaisia palveluihin liittyviä asioita viimeisen kymmenen vuoden aikana, kahdestakymmenestä vuodesta puhumattakaan. Muutoksen nopeus on valitettavasti niukentanut myös yleisesti tutkimuksen, aineistojen sekä tutkimusjulkaisujen elinkaaria, jotka voivat olla hyvinkin lyhyitä. Tästä syystä aineistojen elinkaaresta olisi toivonut reflektiota, muutoksen ja ajan hampaan pohtimista myös tältä kannalta.

Ajan kuluminen tulee esiin jopa tahattoman humoristisesti. Kirjan aineistosta ”osan on kirjoittanut puhtaaksi Turun yliopiston entisen kulttuurien tutkimuksen laitoksen konekirjoittaja” (s. 82). Kun tutkimuksen aineisto on kerätty, on eletty 2000-luvun alkua. Työ on valmistunut ja julkaistu 2016, eli tuolloisen maailman tulevaisuudessa. Kirjaa lukiessa joutuu väistämättä pohtimaan paitsi aikaa sekä erilaisia aikatasoja myös sitä, missä ajassa tutkimuksessa lopulta liikutaan: mikä on tutkimuksen ajallinen ulottuvuus? Lehtosen Delfoi-kysely on tehty vuonna 2005 viidentoista vuoden aikajänteellä. Delfoissa siis visioitiin 2020-lukua, eli maailmaa kolmen vuoden kuluttua. Toisaalla Lehtonen kertoo, että tutkimuksen aikajänne on 2040-luvulla. Kiinnostavaa olisi ollut pohtia myös sitä, mitä ajalliselle ulottuvuudelle on tapahtunut tutkimuksen kuluessa, kun aineistot ovat 2000-luvun alusta ja työ esitetään tuoreena tutkimuksena viitisentoista vuotta myöhemmin.

Otsikon skenaariolupauksista huolimatta kirja painottuu menneeseen. Skenaarioita tai tulevaisuuden näkymiä tutkimuksesta hakeva saa odottaa pitkään. Menneessä viihdytään ja menneitä palveluja kuvataan huolella. Lehtonen taustoittaa tarkasti palvelujen kehityskaaret ja osoittaa muutosten jatkuvuudet, jotka ovatkin kirjan kiinnostavinta antia.

Kohti soveltavaa kansatiedettä

Lehtosen työ tuo loistavasti esiin sen, että ihmisillä on aina ollut tarve ratkaista ongelmia, mutta ratkaisut on haettu kulloisellekin ajalle sopivalla tavalla. Lehtosen tutkimus herättää ajattelemaan ja myös osoittaa hyvin konkreettisella tavalla kehityskulkujen samankaltaisuuden sekä teknologian kehityksen merkityksen, vaikka Lehtonen tuntuukin pitävän ”raideajattelua” suoraviivaistavana.

Toisaalta tuntuu, että Lehtonen jumittaa myös omalla raiteellaan, pyörillä. Olisin toivonut ja odottanut, että palveluja olisi käsitelty palvelukokonaisuuksina, palvelurakenteina tai palvelutarpeina, ei tiukasti kiinnitettyinä pyörillä kulkevaan muotoon. Tuolloin visiot olisivat saattaneet olla rohkeampia sen suhteen, miten palvelut syrjäisillä seuduilla tulevaisuudessa järjestetään. Jos silloinen mobiili ratkaisu oli palveluiden pistäminen pyörien päälle ja nykyinen mobiili ratkaisu on palveluiden tekeminen sähköisiksi ja digitaalisiksi, tuoko tuleva mobiili taas jotakin uutta? Minkälaisia uusia keinoja tuleva mobiili tuo tullessaan?

Liikkuvien palvelujen tulevaisuutena Lehtoselle näyttäytyvät monipalveluautot. Lehtonen nostaa skenaarioissaan esiin myös kunnallisten palvelujen laajenemisen esimerkiksi kunnallisina kauppa-autoina. Sähköiset palvelut tai digitalisaatio tulevat esiin yllättävän niukasti, ja Lehtosen skenaarioissa kuvataan muun muassa tulevaisuuden etätyöläistä, joka tekisi tiedonhakunsa kirjastoautossa ”kultajäsenenä” (s. 248). Itse teen tieteellistä työtä etätyönä vuonna 2017, ja olen pitänyt sitä pitkälti tietoteknologisen kehityksen ja verkkoyhteyksien mahdollistamana, mutta kukaties hyppään lähivuosina kirjastoauton kyytiin? Lehtonen tarjoaa kyllä selityksen sille, miksi palvelut nimenomaan olisivat jatkossakin pyörillä ja kulkisivat syrjäseutujen asukkaiden luo sen sijaan, että ne olisivat esimerkiksi sähköisesti tai digitaalisesti kotoa hoidettavissa: ”Digitiedottomien puolue, jolla on jo kymmenkunta kansanedustajaa, tukee tätä kehitystä voimakkaasti.” (S. 260.)

Lopun ”Epilogissa” Lehtonen ripustaa työnsä osaksi soveltavan kansatieteen kehitystä, jossa kansatieteellinen tulevaisuudentutkimus linkittyy hyvin ajankohtaiseen soveltavan tutkimuksen keskusteluun. Tähän keskusteluun kirja tuo hyvän kontribuution.

 

Filosofian tohtori Sari Tuuva-Hongisto on perinteentutkija ja työskentelee projektitutkijana Itä-Suomen yliopistossa Historian ja maantieteen laitoksella.

Teoriapaketti ja sovelluksia rekisteri-käsitteen käytöstä kommunikaation analyysissä

Agha, Asif & Frog (toim.) 2015: Registers of Communication. Helsinki: SKS. 339 sivua.

Venla Sykäri

 

Professori John Miles Foleyn vaikutus suomalaiseen folkloristiikkaan ja etenkin suullisen runon tutkimukseen on valtava. Foley paneutui tekstualisoitujen runokorpusten ongelmiin kokonaisvaltaisin, perinteen käyttöä ymmärtämään pyrkivin menetelmin ja kiteytti työssään monia sellaisia tutkimuksen välineitä, joiden avulla performanssikeskeiset näkökulmat voitiin paremmin yhdistää myös arkistoaineistojen analyysiin. Yksi teorianmuodostuksen merkittävimmistä sovelluksista oli rekisterin käsitteen omaksuminen kielitieteen ja lingvistisen antropologian piiristä kuvaamaan suullista perinnettä erityisenä poeettisena, kontekstisidonnaisena kielenkäytön tapana. Innovaatio konkretisoi osaltaan paradigmaattisen muutoksen, jossa pelkkien tekstityyppien eli genrejen analyysistä oltiin siirtymässä näitä ilmentymiä tuottavan kommunikatiivisen prosessin tutkimukseen. Foleyn läheinen kollega Lauri Harvilahti tutustutti Helsingin yliopiston folkloristiikan opiskelijat Foleyn tuotantoon jo 1990-luvulla. Foley myös vieraili ahkerasti Suomessa, mikä mahdollisti sen, että moni sai kuunnella hänen luentojaan ja keskustella omista tutkimusaiheistaan henkilökohtaisesti (ks. Sykäri 2007).

John Miles Foleya odotettiin yhdeksi pääpuhujaksi myös toukokuussa 2012 Helsingin yliopiston folkloristiikan laitoksen ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tutkimusprojektin ”Oral and Literary Culture in the Medieval and Early Modern Baltic Sea Region: Cultural Transfer, Linguistic Registers and Communicative Networks” (2011–2014) yhdessä järjestämään kollokvioon ”Register: Intersections of Language, Context and Communication”. Monitieteisen kollokvion kunnianhimoisena ajatuksena oli saattaa yhteen puheenvuorot rekisteriteoriasta kielitieteen, lingvistisen antropologian sekä suullisen perinteen tutkimuksen kärkinimiltä. Foley kuitenkin menehtyi vain kaksi viikkoa ennen kollokviota vaikean sairauden uusiutuessa. Kollokviosta muodostui siten tilaisuus, jossa monitieteinen vuorovaikutus yhdistyi sekä syvään suruun että mahdollisuuteen yhdessä kunnioittaa Foleyn tieteellistä perintöä.

Vuoden 2012 kollokvio sai vuonna 2013 jatkoa tuoden lisää näkökulmia ja syvyyttä rekisteri-käsitteen soveltamiseen. Jo ensimmäisessä seminaarissa esitettiin kuitenkin keskeiset tieteenalakohtaiset teoreettiset puheenvuorot. Asif Agha on käsitteen nykykäytön keskeisin teorianmuodostaja, ja hänen esitelmänsä valotti aihetta perusteellisesti lingvistisen antropologian osalta. Sen lisäksi Aghan merkitys vuorovaikutukselle ja koko kollokvion onnistumiselle oli suuri: hän oli innostunut ja läsnä oleva keskustelija, joka kommentoi kollokvion jokaista esitelmää. Kielitieteilijä Susanna Shore Helsingin yliopistosta perehdytti kuulijakunnan perusteellisesti käsitteen juuriin ja myöhempään kehitykseen systeemis-funktionaalisessa kielitieteessä. Lauri Harvilahti paikkasi Foleyn jättämää aukkoa käsitellen Foleyn keskeisiä teesejä ja roolia suullisen perinteen tutkimuksen teorian uudistajana.

Eri tieteenalojen teorianmuodostuksen perusteet esitelmistä yksiin kansiin

Kirjaksi osan kollokvioiden pääpuheenvuoroista ja muista esitelmistä ovat toimittaneet molempia kollokvioita järjestänyt ja isännöinyt Frog sekä Asif Agha. Esitelmien pohjalta kehkeytynyt teos Registers of Communication (2015) on vaikuttava esimerkki siitä, mitä pitkäjännitteinen tieteidenvälinen vuoropuhelu voi saada aikaan. Kirjassa kohtaavat eurooppalaiset ja pohjoisamerikkalaiset tutkijat antropologian, folkloristiikan, kielitieteen ja filologian aloilta päämääränään esittää oman alansa analyysikäytänteitä ja analyysinsä tuloksia ymmärrettävästi toisten tieteenalojen tutkijoille. Toimittajat Asif Agha ja Frog esittelevät esipuheessaan lyhyesti rekisteri-käsitteen tieteellisen käytön historiaa, ongelmia ja kehitystä sekä kirjan artikkelit, jotka on jaettu viiden teeman alle. Sen jälkeen kirjan ensimmäinen osa sisältää Asif Aghan, Susanna Shoren ja Frogin johdannot tieteenalakohtaisiin käytänteisiin ja erityispiirteisiin.

Agha erittelee tarkemmin kirjaan koottuja artikkeleita osoittaessaan, miten niiden taustalla vaikuttaa yhteinen analyyttinen perusta, jonka pohjalta historiallisen asemansa ja sosiaalisen vuorovaikutuksen kehyksen puolesta suurestikin vaihtelevat kommunikaation rekisterit voidaan ymmärtää käyttäjilleen merkityksellisiksi ja erottaa muista kommunikaation muodoista. Käyttämällään rekisteröitymisen (engl. enregisterment) käsitteellä Agha pyrkii ymmärtämään rekisterien muodostusta ja käyttöä nimenomaan prosessuaalisina eikä stabiileina käytänteinä. Rekisteröityminen on siten (yksinkertaistettuna) sosiaalinen prosessi, jossa kielellisen ja/tai ei-kielellisen käyttäytymisen merkkejä analysoidaan kulttuurisina malleina, jotka indeksoivat vuorovaikutteisen toiminnan merkityksiä, rooleja ja toimintaa. Rekisteri puolestaan tarkoittaa sitä, että tällaisen prosessin tuottamaa sosiaalista käyttäytymisen mallia tarkastellaan tiettynä sosiohistoriallisena hetkenä. Agha painottaa toistuvasti, että rekisteröityneen ilmaisun tunnusmerkillinen perusta ei ole määriteltävissä vain sen kieliopillisten piirteiden eli repertuaarien perusteella, vaan aina tarvitaan tietoa myös näihin piirteisiin stereotyyppisesti liitettävistä sosiaalisesti indeksikaalisista konnotaatioista. Tämän tulee määrittää myös tutkimuksen metodologisia valintoja.

Susanna Shore selvittää termin historiaa ja käyttöä kielitieteessä Michael Hallidayn ja hänen kollegoidensa ja oppilaidensa luomassa systeemis-funktionaalisessa lähestymistavassa. Shoren mukaan rekisterin käsite toimii välittäjänä merkityspotentiaalin omaavan kielisysteemin ja lukuisissa puhutuissa ja kirjoitetuissa teksteissä toteutuvien merkitysten dialektiikassa: rekisteri on siten kielitieteessä käsite, joka kielisysteemin kannalta kuvaa kielen koko merkityspotentiaalia rajatumpaa alapotentiaalia ja toteutuneiden tekstien kannalta tekstityyppiä. Shore aloittaa käsittelemällä lyhyesti systeemis-funktionaalisen kielitieteen juuria ja esittelee sen jälkeen tutkimussuunnan pääasiallisen kehittäjän Michael Hallidayn tavan käsitteellistää rekisteri-termin avulla tilannesidonnaisia kielenkäytön tapoja erotuksena alueellisesta eli murteellisesta kielenkäytöstä. Sen jälkeen Shore analysoi Ruqaiya Hasanin näkökulmia ja James Martinin luomaa Sydneyn koulukuntaa, jossa rekisterin ohella myös genren käsitteellä on tärkeä sija. Molempien käsitteiden määritelmät eroavat kuitenkin ratkaisevasti sekä Hallidayn että kielen-, kirjallisuuden- ja kulttuurintutkimuksen yleisistä käytänteistä. Lopuksi Shore esittää oman synteesinsä ja ottaa kantaa kritiikkiin siitä, että kielitieteessä rekisterien määrittely perustuisi vain kielen kieliopillisiin piirteisiin.

Frog käsittelee omassa artikkelissaan suullisen runon ja sen tutkimuksen erityisyyttä suhteessa rekisteriteorian historiaan sekä rekisteri-käsitteen analyyttisen käytön variaatiota suullisen runouden nykytutkimuksessa. Molempien taustalla hän näkee suhteen genren käsitteeseen. Rekisteri-käsite omaksuttiin suullisen runouden tutkimukseen varsin myöhään, koska folkloristit ja filologit olivat jo tottuneet jaottelemaan folkloremateriaaleja genren käsitteen avulla. Vaikka metodologisen käänteen jälkeen tutkimuksen mielekkäänä näkökulmana nähtiin myös folkloren tutkimuksessa abstraktin resurssin sijaan tällaisen resurssin käyttö ja sen variaatio, merkittävänä erona sosiolingvistiikkaan oli se, että folkloren tutkimus perustui jo aiemmin resurssityyppien eli genrejen jaotteluun. Frog määrittelee genren muodon, sisällön, käytön ja funktion aspektien kautta todeten, että siinä missä tietyt muodon, sisällön ja käytön piirteet ovat kulttuurisidonnaisia, kulttuurienvälisesti genrejä voidaan vertailla funktion tasolla. Esimerkein Frog analysoi suullisen runouden rekisterien kielellisiä piirteitä ja rekisterin ja genren suhteita todeten, että suullisten ilmaisukulttuurien heterogeenisyyden vuoksi jokainen tutkija joutuu aina kalibroimaan rekisterin käsitteen sisällön suhteessa tutkimaansa aineistoon.

Kommunikaation kielellisten, kirjallisten ja musiikillisten rekistereiden kirjoa

Luvussa II, ”Between Language and Register”, puheenvuoron saavat kenttätyöpohjaiset puhekielen analyysit. Janus Spindler Moller, Lian Malai Madsen ja Alejandro I. Paz tarkastelevat rekisteröitymisprosesseja tilanteissa, joissa kaksi eri kielisysteemiä, valtakieli ja äidinkieli, saavat kielivähemmistön edustajien käytössä tilannekohtaisesti määrittyviä ja käyttöä arvottavia rekisterin piirteitä. Kapitolina Fedorova puolestaan vertailee venäjää äidinkielenään puhuvien rekistereitä, joita käytetään puhuttaessa ulkomaalaisille kahdessa selvästi eriävässä ympäristössä, Pietarissa sekä Venäjän ja Kiinan rajalla. Rekisterin piirteet vaihtelevat suurestikin johtuen kohderyhmän eli venäjää vieraana kielenä puhuvien sosiaalisesta asemasta ja suhteesta puhujiin.

Luvussa III, ”Registers in Transition”, tutkijat tarkastelevat, miten rekisterien muutokset ajassa ovat suhteessa niiden käyttäjien antamiin uusiin merkityksiin ja sovelluksiin. Toisessa rekisterikollokviossa pääpuheenvuoron pitänyt Timo Kaartinen aloittaa analyysillään itäindonesialaisen kirjoitetun kronikan auktoriteetin ja todenmukaisuuden perustelussa käytetyn retoriikan sisältämistä erilaisista puhutun ja kirjoitetun kielen malleista. Kaartinen toteaa, että tutkittaessa näitä malleja rekistereinä eikä genreinä analyysin kohde vaihtuu kirjoittajan ymmärretyksi tulemisen tavoitteista siihen, miten kirjoittajan lähipiiri niiden avulla kehystää ja muodostaa näkemyksensä yhteisön perinteisenä johtajana toimineen kirjoittajan auktoriteetista. Tekstiä tulkitaan tilanteessa, jossa suuri osa nykysukupolvien edustajia ei enää ymmärrä tekstin sisältämiä, käytöstä poistuneiden perinnelajien rekistereitä. James M. Wilce ja Janina Fenigsen käsittelevät karjalaisen itkukielen uutta elämää suomalaisessa äänellä itkemisen rekisterissä. He sijoittavat itkurekisterin osaksi kunnianosoituksen rekistereitä, joihin itkurekistereissä liittyy merkityksellisesti myös vahva tunnelataus. Dorothy Noyes puolestaan tarkastelee eri aikoina erilaisia merkityksiä saavia symboleita Ranskan poliittisen retoriikan klassisessa rekisterissä.

Luvussa IV, ”Corpus and Performance”, siirrytään soveltamaan rekisterinäkökulmaa tekstualisoituihin aineistoihin. Eila Stepanova käsittelee karjalaisten itkuvirsien kieltä ja esityskulttuuria suullis-poeettisena rekisterinä, jossa laajalla alueella yleinen, ylirajainen semioottinen itkurekisteri toteutuu paikallisena varianttina. William Lamb analysoi gaelinkielisen proosakerronnan formuloita kerronnan rekisterin mikrotason tunnuksina. Kuten runomuotoisessakin kerronnassa, formuloilla on tärkeä rooli muun muassa rekisterin käytön aloituksen ja lopetuksen merkinnässä, vuorovaikutuksen kuvauksissa, vallan ja kontrollin ilmaisuissa (kuten kirouksissa), ajallis-paikallisten siirtymien kuvauksessa sekä nimeämiskäytännöissä. Margaret Bender puolestaan käyttää rekisterin käsitettä keskeisenä kehyksenä tutkiessaan, miten muutokset Cherokee-intiaanien uskonnollisessa kielessä indeksoivat muuttuvia teologisia ja sosiaalis-henkisiä linjauksia kahden viimeisen vuosisadan aikana.

Viimeisessä, viidennessä luvussa ”Performance and Poetics” on ensimmäisenä kirjan toimittajien rekonstruktio John Miles Foleyn keskeisistä teeseistä, jotka on koottu sekä hänen teoreettisessa pääteoksessaan The Singer of Tales in Performance (1995) että muissa lähteissä julkaistuista kirjoituksista. Pääkäsitteiden performance arena ja register määritelmien jälkeen annetaan tilaa Foleyn esimerkeille, jotka juontuvat hänen pitkään tutkimistaan arkisto- ja kenttäaineistoista. Lauri Harvilahti avaa tämän jälkeen osuutensa esittelemällä pitkäaikaisen ystävänsä John Miles Foleyn uraa ja läheistä suhdetta Suomeen. Sen jälkeen Harvilahti käsittelee rekisteriä perinteisessä suullisessa fraseologiassa. Hän ottaa esimerkkejä kalevalamittaisen runouden formularakenteista ja altailaisen epiikan tematiikasta ja kerronnan rakenteista. Kirjan päättää Kati Kallio tiivistelmällään siitä, miten rekisterit voidaan ymmärtää erilaisten toisistaan riippuvien sanallisten, musiikillisten ja esityksellisten piirteiden varioinnissa erilaisissa esityskonteksteissa. Hän näyttää, miten inkeriläisen suullisen runouden kalendaari- ja häärekistereitä käytetään sekä tyypillisissä että muissa esityskonteksteissa.

Kirja on tieteenalakohtaisesti vaihtuvien tieteellisten diskurssiensa vuoksi hiukan vaativa, mutta tärkeä ja monipuolinen lukupaketti. Se heijastaa hyvin suomalaisen folkloristiikan monitieteisiä teoreettisia lähtökohtia, joissa oma, alkujaan kielitieteen vaikutteiden pohjalta syntynyt tutkimustraditio yhdistyy nykyään vahvasti yhdysvaltalaisen lingvistisen antropologian teoreettisiin ja metodologisiin virtauksiin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisemasta kirjasta on odotettavissa jatkossa myös open access -painos, mikä varmasti tukee paremmin sen kansainvälistä näkyvyyttä.

 

Kirjallisuus

Foley, John Miles 1995: The Singer of Tales in Performance. Bloomington: Indiana University Press.

Sykäri, Venla 2007: Tuoreita metodisia näkökulmia suullisen runouden tutkimukseen. John Miles Foley Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vieraana 16.10–24.11.2006. – Elore 14 (1) [online]. <http://www.elore.fi/arkisto/1_07/syk1_07.pdf > [21.3.2017.]

 

Tutkijatohtori Venla Sykäri on väitellyt folkloristiikan alalla Helsingin yliopistossa. Hänen väitöskirjansa ja jatkotutkimusprojektinsa kohdistuvat nykypäivän suullisen runouden tutkimukseen.  

Urbaania antropologiaa ja historiallisia retkiä Istanbulin kaduilla

 

Tuominen, Pekka: Moral Qualities of Space, Historical Consciousness and Symbolic Boundaries in the Beyoğlu District in Istanbul. Helsinki: University of Helsinki. 240 sivua.

Kirsti Salmi-Niklander

 

Pekka Tuomisen antropologian väitöskirja antaa moniulotteisen kuvan Istanbulin nuorten aikuisten urbaanista elämästä ennen heinäkuun 2016 epäonnistunutta sotilasvallankaappausta. Keskeiset tutkimuskysymykset liittyvät kaupunkitilan historialliseen kerrostuneisuuteen ja arkipäivän moraalisiin ratkaisuihin. Analyysi perustuu osallistuvaan havainnointiin, joka kirjoittajan mukaan on ollut vaikutelmien, luonnehdintojen ja muistojen systemaattista keräämistä (”systematic collection of impressions, characterizations and memories”). Tärkein osa tutkimusaineistoa on noin sata puolistrukturoitua haastattelua, joista kaikkia ei kuitenkaan ole hyödynnetty tutkimuksessa. Haastattelujen teemat liittyvät Beyoğlun alueen urbaaniin tilaan ja historiallisten tapahtumien tulkintaan. Erityinen aineistonkeruumetodi on ”virtuaalinen kävely”: tutkija käy informanttiensa kanssa läpi Beyoğlun kaupunginosan paikkoja ja tiloja ja tallentaa kertomuksia erilaisista paikoista ja niihin liittyvistä tapahtumista.

Pekka Tuomisen viisi avaininformanttia ovat 25–30-vuotiaita, neljä miestä ja yksi nainen (jostain syystä heistä kuitenkin käytetään kollektiivista ilmaisua ”men”). Heidän taustansa ja elämäntilanteensa ovat hyvin erilaisia. Kolme miehistä on kurdeja ja edustaa vakaumukseltaan varsin traditionaalista islamia; neljäs mies ja naispuolinen informantti kuuluvat urbaaniin älymystöön.

Historian kerrostumat ja modernin minän rakentaminen

Pekka Tuominen erittelee Turkin historian kerrostumia sekä Ottomaanien valtakunnan ja tasavaltalaisen perinnön välisiä jännitteitä. Nämä vaikuttavat edelleen tämän päivän poliittisten ristiriitojen taustalla. Myös tutkimuksen avaininformantit ottavat niihin kantaa ja ne ovat läsnä heidän arkielämässään ja ratkaisuissaan.

Moderni minä on yksi tutkimuksen avainkäsitteistä. Tuominen määrittelee modernin minän Charles Tayloriin viitaten uudenlaisena itse-objektivoinnin radikaalina muotona (”a new, unprecedently radical form of self-objectification”) ja suhteena maailmaan. Toinen keskeinen termi on James Faubionin määrittelemä metaleptinen toiminta (metaleptic act), joka ilmaisee historiaan suuntautuvaa orientaatiota. Metaleptiset toiminnat voivat olla eri aikakausien arviointia, katkosten ja jatkumoiden tiedostamista, uusien alkujen ja hylättyjen menneisyyksien tiedostamista. Kolmas keskeinen termi on kuulumisen kategoria (category of belonging), joka viittaa yhteisölliseen sitoutumiseen.

Turkin tasavallan synty 1923 merkitsi modernin, sekulaarin nationalismin läpimurtoa. Ottomaanien valtakunnassa uskonnollisten paikallisyhteisöjen (millet) johtajilla oli suuri vaikutusvalta. Paikallisyhteisöjen asukkaiden ja etnisten vähemmistöjen oli vaikeaa sopeutua tasavallan tuomaan sekulaariin kansalaisuuteen. Tuomisen avaininformantit erittelevät näitä historiallisia jatkuvuuksia ja katkoksia suhteessa omaan elämäänsä. Ainoa naispuolinen avaininformantti, Didem, hahmottaa Istanbulin kaupunkitilassa sekä tasa-arvoisuuden että konservatiivisten sosiaalisten normien alueita. Modernit liikekeskukset hän kuitenkin kokee hengettöminä ja mielenkiinnottomina, kun taas Beyoğlun alue on sekä kiinnostava että naisille helppo paikka liikkua.

Yksi urbaanin kaupunkitilan keskeisistä yksiköistä on mahalle, joka tarkoittaa sekä pienintä hallinnollista yksikköä että intiimiä lähiyhteisöä. Pekka Tuominen luonnehtii mahalle-yhteisöjä puolijulkisiksi tiloiksi, joissa koti laajentuu kaduille ja yhteisiin tiloihin. Usein mahallen asukkaat ovat kotoisin samalta seudulta. Mahallen elämänmenoa rajoittaa yhteisöllinen kontrolli, joka huolehtii islaminuskoon perustuvien normien noudattamisesta. Ulkopuolisten pääsy mahalleen on rajoitettu päiväsaikaan tai markkinoihin ja muihin yhteisöllisiin tapahtumiin. Mahalle-yhteisöihin liitetään konservatiivisuus ja sulkeutuneisuus. Tämä asettaa ne vastakohdaksi modernille urbaanille elämälle, jota konkreettisesti edustaa İstiklal-katu. Monissa Istanbulin kaupunginosissa perinteinen ja moderni elämänmuoto vaikuttavat tiheästi rinnakkain, mikä antaa kaupungille sen erityisluonteen. Gentrifikaatio-ilmiö ja uudisrakentaminen ovat muuttaneet monia Istanbulin perinteisiä mahalle-yhteisöjä, erityisesti Tarlabaşın ja Tophanen kaupunginosia. Monet vanhat asukkaat ovat joutuneet muuttamaan suuriin kerrostalolähiöihin.

Pekka Tuominen käsittelee myös uusien solidaarisuuksien rakentumista Beyoğlun kaupunginosassa. Kahvilat ja teehuoneet muodostavat puolijulkisen kaupunkitilan; niissä erilaiset ihmiset voivat kohdata mutta niiden valinnalla ihmiset toisaalta ilmaisevat omaa kuulumisen kategoriaansa. Taksĭm- ja Galatasaray-aukiot toimivat poliittisen protestin näyttämöinä. ”Lauantain äitien” hiljainen protesti poliittisista syistä kadonneiden tai surmattujen perheenjäsenten muistoksi on toistunut Galatasaray-aukiolla joka lauantai 1990-luvun puolivälistä lähtien (vrt. Göker 2010).

Metodologisia kysymyksiä

Pekka Tuomisen tutkimus on hyvin sujuvasti kirjoitettu ja tarjoaa hyvin kiinnostavan yleiskuvan Turkin lähihistoriasta. Istanbulin matkaajille tutuksi tulleet paikat ja ilmiöt – esimerkiksi katukärryistä kaupiteltavat simit-rinkilät – saavat uutta kulttuurista perspektiiviä. Tutkimus herättää kuitenkin myös kysymyksiä metodologisista ratkaisuista. Haastattelujen ja muun etnografisen aineiston analyysimenetelmiä ei ole esitelty. Avoimeksi jää myös se, millä perusteella osa haastatteluista on valikoitu pois tutkimuksesta. Lähdeluettelosta tai itse tutkimuksesta ei myöskään selviä, missä kenttätyöaineistoa säilytetään, onko se tutkijan hallussa ja onko se jollain tavalla käytettävissä jatkotutkimuksiin. Tällainen ratkaisu on avaininformanttien suojaamisen kannalta ymmärrettävä, mutta tutkimusaineiston ja sen analyysin tarkempi dokumentointi palvelisi lukijayleisöä.

Viimeisen puolen vuoden aikana Turkin poliittinen tilanne on kärjistynyt ja pelon ilmapiiri on vallannut ne Beyoğlun korttelit, joilla Pekka Tuominen ja hänen avaininformattinsa liikkuvat. LIVINGMEMORIES-hankkeen (jota on esitelty toisaalla tässä numerossa) kokous oli tarkoitus pitää Istanbulissa tammikuussa 2017. Viime heinäkuun tapahtumien jälkeen päätimme siirtää kokouksen Tarttoon. Turkkilaiset yhteistyökumppanimme ovat kuitenkin voineet jatkaa tutkimuksiaan, ja toivottavasti pääsemme vielä kiertelemään Istanbulin kaduilla ja aukioilla.

 

Kirjallisuus

Göker, Zeynep Gülru 2010: Democracy in Silence: Speaking, Silence and the Saturday Vigils in Turkey. – Nico Bechter & Gabriele De Angelis (eds.), Problems of Democracy. Probing the Boundaries. Oxford: Inter-Disciplinary Press, 119–130 [online]. <http://www.inter-disciplinary.net/wp-content/uploads/2010/10/pod1ever13009101.pdf> [24.3.2017.]

 

Kirsti Salmi-Niklander on folkloristiikan dosentti ja yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.

 

Länsi tyhjänä merkitsijänä

Jouhki, Jukka & Henna-Riikka Pennanen (toim.) 2016: Länsi: käsite, kertomus ja maailmankuva. Helsinki: SKS. 248 sivua.

Jyrki Pöysä

 

Tieteen termipankin mukaan ”tyhjä tai kelluva merkitsijä on merkki, jonka merkitty on epäselvä, vaihteleva tai määrittelemätön. Tämä tarkoittaa sitä, että merkitsijät edustavat eri ihmisille erilaista merkittyä. Tyhjä merkitsijä saa siis sellaisen merkityksen kuin kukin tulkitsija sille antaa. Tyhjällä merkitsijällä ei ole muuta merkitystä kuin se, että se merkitsee jotakin merkittyä.” (Tieteen termipankki 7.4.2017.) ”Länsi” on erinomainen esimerkki tyhjästä tai kelluvasta merkitsijästä, käsitteestä, jolla ei ole kiinteää merkitystä. Silti tai juuri siksi ”länsi” ja ”läntinen” esiintyvät mediadiskursseissa tänäkin päivänä ikään kuin kaikille ymmärrettävinä määreinä (ks. Jouhki 2015). Onkin jo aika miettiä, mitä tämän itsestäänselvänä pidetyn puhetavan takana on. Jukka Jouhkin ja Henna-Riikka Pennasen toimittaman tutkimusantologian kirjoittajat kartoittavat ”lännen” merkityksiä ennen muuta historiallisesti, eri puolilla maapalloa eri aikoina toteutuneina merkityksenantoina.

Läntisyyden monet narratiivit

Kirjan aloittaa kahtia jaettu johdantoartikkeli, joka koostuu lyhyestä esipuheesta ja toimittajien yhdessä kirjoittamasta luvusta ”Näkökulmia länteen”. Ratkaisu on hyvä: näin saadaan sijoitettua kirjan alkuun kunnollinen, laajempi katsaus aihepiirin tutkimushistoriaan kuin perinteisessä johdantoluvussa mahtuisi olemaan. Historiantutkimuksen alalta keskeisinä niminä nousevat esiin länsimaiden perikadosta ensimmäisen maailmansodan jälkeen kirjoittanut Oswald Spengler (Länsimaiden perikato, 2002 [1918–1922]) ja myöhemmin vertailevan historiantutkimuksen näkökulmasta länttä tarkastellut Arnold Toynbee. Lähempää nykyaikaa nostetaan esiin Francis Fukuyaman (End of History, 1989) ja Samuel Huntingtonin (The Clash of Civilizations, 1993) artikkelit. Näistä ensimmäinen on kehitysuskossaan optimistinen, lännen voittokulkuun uskova, kun taas jälkimmäinen liittyy spengleriläiseen lännen perikadon narratiiviin. Ajallisena perspektiivinä lännen narratiiviin sisältyy näin sekä utopian että dystopian elementtejä.

Sumean länsi-käsitteen vanhimpia käyttötapoja ovat viittaaminen elämäntapaan, kulttuuriin ja sivilisaatioon. Englannin kielessä (omaa) elämäntapaa on luonnehdittu läntiseksi jo 1200-luvulta alkaen. Sivilisaatio-käsitteen nousu lännen synonyymiksi ajoittuu 1800- ja 1900-lukujen taitteeseen. Vahvasta etnosentrisestä sävystään huolimatta sivilisaatio-tulkinta näyttää olevan vieläkin mahdollinen, mikä näkyy esimerkiksi Huntingtonin artikkelin otsikossa.

Kirjassa Markus Lehden ja Reetta Frostin artikkelit käsittelevät sivilisaatioteemaa Lännen erityislaatua korostavan taantumanarratiivin ja tieteen länsimaisuuden myytin näkökulmasta. Frost nostaa kiinnostavasti esiin tieteen pitkäkestoiset narratiivit. Tällaisia ovat antiikin erityislaatua korostava keskiajan merkityksen vähättely (renessanssi) ja tämän päivän läntisyys-problematiikan näkökulmasta erityisen tärkeä arabikulttuurin tieteellinen merkitys.

Kirjan artikkelit osoittavat, että sivilisaation ohella lännellä ja läntisyydellä on viitattu moniin muihinkin asioihin, muun muassa kristinuskoon, demokratiaan, tasa-arvoon ja ihmisoikeuksiin. Näyttääkin selvältä, että puhujan omaan viiteryhmään viittaavana käsitteenä läntisyys kytkeytyy nimenomaan dikotomiseen me/muut‑ajatteluun, jossa läntisyys (me) edustaa kaikkea hyvää ja arvokasta. Vastakohtaa, ulossuljettua toista, voivat edustaa historiallisesta tilanteesta riippuen esimerkiksi kommunismi tai islamilaisuus.

Usein toiseutta edustava barbaria sijoitetaan itään, jolla ei tarvitse olla paljoakaan tekemistä kuvitellun kohteensa globaalin sijainnin kanssa. Toiseuden, toiseuttamisen ja kuviteltujen yhteisöjen teorioina nostetaan kirjassa esiin erityisesti Edward Saïdin ja Benedict Andersonin kirjoitukset. Kirjan historiantutkimuksellisten lähtökohtien kannalta erityisen tärkeänä länsi-ajattelun kritiikkinä voi pitää muun muassa kirjoittamisen historiaa tutkineen antropologin Jack Goodyn teosta Theft of History (2006), joka otsikossaan viittaa väljästi Fukuyamaan. Kirjassa Goody syyttää historiankirjoitusta eurosentrisestä taipumuksesta kirjoittaa monet ihmiskunnan keskeisistä intellektuaalisista saavutuksista lännen nimiin. Kriittisinä näkökulmina tärkeitä ovat myös suomalaisten tutkijoiden, esimerkiksi Jaakko Hämeen-Anttilan ja Jukka Korpelan pohdinnat Suomen kuvitellusta läntisyydestä.

”Lännen” itsekeskeisyys näkyy tavassa kirjoittaa oma tieteenhistoria loogiseksi jatkumoksi kreikkalaisten ”ensimmäisen sivilisaation”, Aristoteleen ja Platonin perinnölle. Eurooppalaisten yliopistojen filosofianhistorian opetuksessa tämä lienee edelleenkin vakiintunut käytäntö. Goodyn kritisoima historiantutkimus voisi toimia kuitenkin tällaisen yksilinjaisen narratiivin kyseenalaistajana. Tässä mielessä avartavia ovat esimerkiksi kirjan katsaukset Kiinasta, Koreasta ja Japanista. Kiinnostavaa on lukea, miten Japania on soviteltu osaksi länttä jo 1800-luvun lopulta alkaen (Henna-Riikka Pennasen artikkeli ”keltaisesta vaarasta”). Vakiintuneita historiankäsityksiä kyseenalaistavina erityisen tärkeitä ovat kuitenkin Pasi Ihalaisen ja Jouni Tillin kuvaukset Suomen kiemurtelusta 1900-luvun ensimmäisen puoliskon geopoliittisessa todellisuudessa. Kulttuurinen ja poliittinen suuntautuminen Saksaan kävi suomalaisille ongelmalliseksi varsinkin siinä vaiheessa, kun ensimmäisen ja toisen maailmansodan voittajavaltiot (eli tuolloinen ”länsi”) määrittelivät Saksan barbarian edustajaksi, sivilisaation vastavoimaksi.

Lopuksi

Kirja ansaitsee erityiset kiitokset toimittajiensa huolellisesta kädenjäljestä: yksittäiset artikkelit ovat tasapainoisia ja kirjan muodostama kokonaisuus on suhteellisen johdonmukainen. Myös tekstien kieli on historiantutkimuksen tapaan selkeästi argumentoivaa. Kirjan käyttäjän näkökulmasta viitteiden ja artikkeleissa käytetyn kirjallisuuden sijoittelu on kuitenkin hieman ongelmallinen. Jokaisen tekstin lopussa on lähteet ja kirjallisuusosio, mutta tekstin viitteet löytyvät vasta kirjan lopusta, kaikkien artikkelien yhteisestä viiteosiosta. Ratkaisua ei voi pitää erityisen onnistuneena, sillä lukija joutuu artikkelin lähteitä ja kirjallisuutta etsiessään selailemaan kirjaa edestakaisin. Mahdollisuus arvioida tekstien taustakirjallisuutta olisi helpottunut, jos kirjallisuusosiot ja viitteistö olisi sijoitettu kunkin artikkelin loppuun tai alaviitteisiin.

Kiitosta on annettava myös asia- ja henkilöhakemistolle, joka monista julkaisuista jää toimittajien ajan puutteen vuoksi pois. Toisaalta kirjoittajista olisi kaivannut enemmän tietoa: takakansitekstin mukaan ”kirjoittajat ovat länsimaita eri näkökulmista tutkivia yhteiskuntatieteilijöitä, historioitsijoita ja kulttuurintutkijoita”. Keitä, mistä, mitä muuta he ovat tutkineet? Lukijan ei voi edellyttää automaattisesti täydentävän kirjan puuttuvia tietoja googlaamalla, vaikka niin hän todennäköisesti tekee törmätessään uusiin kiinnostaviin kirjoittajanimiin.

Kirjan suuri ansio on aihepiirin tuoreus suomalaisessa keskustelussa. Yhtenäistä kuvaa lännestä ei tosin muodostu, eikä se ehkä olisi kohteen konstruktivistisen luonteen huomioon ottaen edes mahdollista. Sen sijaan kirja tarjoaa paljon kiinnostavaa pohdittavaa lännen kaltaisten poliittisten käsitteiden toimintalogiikasta ja niiden erilaisista retorisista ja poliittisista käytöistä.

Toisaalta korostuneen historiallinen tarkastelukulma on jossain määrin myös ongelma: kuva kelluvan merkitsijän retorisista käyttötavoista tässä päivässä jää turhan ohueksi, vaikka se useissa kohtaa vilahteleekin taustalla ikään kuin tekstien ja koko kirjan lähtöoletuksena. Nyt lukijan mietittäväksi jää, miten nykyisen läntisen sivistyksen sanansaattajista puhutaan esimerkiksi Irakissa, kirjoitustaidon ja ”länsimaisen kulttuurin” syntysijoilla. Entä miten läntisen kulttuurin myyttisillä alkulähteillä, Kreikassa, suhtaudutaan tänä päivänä eurooppalaisuuteen, yhteen läntisyyden avainkategorioista? Miten Erdoganin Turkki kokee suhteensa länteen? Millainen ylipäätään on islamilaisen maailman länsi-kuva ja eikö puhe islamilaisesta maailmasta jo sinänsä ole lännen toiseuttavan katseen homogenisoima? Tällaisten kysymysten tarkastelu ansaitsisi kokonaan oman julkaisunsa, mutta tässäkin antologiassa sille olisi ehkä kannattanut uhrata enemmän tilaa – niin usein kirjoituksissa kuitenkin viitataan islamilaiseen maailmaan lännen vastakohtana.

Donald Trumpin nimeen liitetty totuudenjälkeinen aika ja protektionismin uusi nousu eivät myöskään ole ehtineet vaikuttaa kirjan teksteihin: populismin nousun myötä maailmanpoliittisissa koordinaateissa tapahtunut muutos vihjaa, että kirjassa implisiittisenä taustaoletuksena monessa kohtaa näkyvä Euroopan ja Yhdysvaltain itseoikeutettu asema läntisen sivilisaation puolustajina ja edustajina onkin vain yksi historiallinen muodoste. Ehkä elämmekin jo uuden vaiheen alkua lännen historiassa? Onneksi Länsi: käsite, kertomus ja maailmankuva antaa kuitenkin aineksia myös muuttuvan länsi-kuvan tarkasteluun lännen pitkän historian valossa.

 

Kirjallisuus

Fukuyama, Francis 1989: The End of History? – The National Interest 16, 3–18.

Goody, Jack 2012 [2006]: The Theft of History. Cambridge: Cambridge University Press.

Huntington, Samuel 1993: The Clash of Civilizations? – Foreign Affairs 72 (3), 22–49.

Jouhki, Jukka 2015: Venäjä, Ukraina ja sumea länsi: Banaali oksidentalismi Helsingin Sanomissa. – Media ja viestintä 38 (4), 165–186.

Spengler, Oswald 2002 [1918–1922]: Länsimaiden perikato. Maailmanhistorian morfologian ääriviivoja. Helsinki: Tammi.

Tieteen termipankki 7.4.2017. Semiotiikka: kelluva merkitsijä / tyhjä merkitsijä [online]. < http://tieteentermipankki.fi/wiki/Semiotiikka:tyhjä_merkitsijä > [7.4.2017.]

 

Dosentti Jyrki Pöysä toimii tutkijana Itä-Suomen yliopiston Karjalan tutkimuslaitoksella.

Perintödiskurssin jäljillä

 

Enqvist, Johanna 2016: Suojellut muistot. Arkeologisen perinnön hallinnan kieli, käsitteet ja ideologia. Helsinki: Helsingin yliopisto. 473 sivua.

Nika Potinkara

Kulttuuriperintöön liittyvä tutkimus on viime vuosina ollut kasvussa. Monitieteisen tutkimuksen kentällä tarkastelun kohteena ovat kulttuuriperinnön muodostuminen ja välittyminen sekä perinnölle annetut merkitykset: menneisyydestä peräisin olevat asiat eivät sellaisinaan ole kulttuuriperintöä, vaan käsitys perinnöstä muodostuu nykyisyydessä valikoimisen ja tulkinnan prosessien kautta. Muuntamalla menneisyyttä kulttuuriperinnöksi rakennetaan yhteisöjä ja niihin kytkeytyviä identiteettejä.

Samalla kun huomio on kohdistunut menneisyyden tulkintaan ja merkityksellistämiseen, olennaiseksi on noussut kysymys siitä, ketkä pääsevät tekemään tulkintoja ja määrittelemään kulttuuriperintöä. Kriittisen perinnön tutkimuksen (critical heritage studies) piirissä on esitetty erilaisten vähemmistöjen tulleen suljetuiksi ulos perinnön määrittelemisestä. Ulossulkeminen voi kuitenkin koskea myös enemmistöjä, toteaa arkeologi Johanna Enqvist väitöskirjassaan Suojellut muistot. Arkeologisen perinnön hallinnan kieli, käsitteet ja ideologia.

Tutkimuksessaan Enqvist tarkastelee, miten arkeologisesta perinnöstä ja muinaisjäännöksistä puhutaan nykypäivän Suomessa. Tietyt tavat puhua perinnöstä ovat Enqvistin mukaan vakiintuneet niin, että ne ovat alkaneet vaikuttaa itsestään selviltä. Tutkimuksen tavoitteena on purkaa luonnollisilta vaikuttavia oletuksia ja osoittaa niiden yhteys taustalla vaikuttaviin ideologioihin; analysoimalla ja kyseenalaistamalla vakiintuneita puhetapoja luodaan mahdollisuuksia puhua perinnöstä toisin.

Virkatekstit diskurssianalyysin kohteina

Suojellut muistot käsittelee niin akateemisen tutkimuksen kuin muinaismuistohallinnonkin piirissä työskentelevien suomalaisten arkeologien tapoja määritellä arkeologista perintöä. Vaikka tutkimuksen pääpaino on nykyisessä perintödiskurssissa, Enqvist tarkastelee myös diskurssissa käytettävien käsitteiden historiaa ja niiden eri aikoina saamia merkityksiä. Huomion kohteena ovat muiden muassa muinaismuiston, muinaisjäännöksen, perinnön, kulttuuriperinnön ja kulttuuriympäristön käsitteet.

Käsitehistoriallinen analyysi toimii taustoituksena tutkimuksen pääaineistoon kuuluvien, lähinnä 2010-luvulle ajoittuvien tekstien ja haastattelujen diskurssianalyyttiselle tarkastelulle. Pääaineiston virkatekstit edustavat niitä tekstilajeja, joita Enqvist pitää suomalaisen arkeologiyhteisön vakiintuneiden diskursiivisten käytänteiden muotoutumisen kannalta merkityksellisinä: Museoviraston lausuntoja ja päätöksiä, Museoviraston ja Metsähallituksen tiedotteita sekä Museoviraston, maakuntamuseoiden, Metsähallituksen, ministeriöiden ja yliopistojen verkkosivustoja. Tekstejä ei ole valittu satunnaisesti, vaan ne ovat tutkijan poimimia tapausesimerkkejä – harkinnanvaraisia näytteitä laajemmista tekstikokonaisuuksista.

Koska Enqvist on kiinnostunut perintödiskurssissa rakentuvien käsitysten ja ihmisten henkilökohtaisten näkemysten välisestä suhteesta, hän nostaa näiden institutionaalisten tekstien rinnalle vertailuaineistoksi suomalaisten arkeologien haastattelut. Haastateltavina on ollut 11 eri organisaatioissa työskentelevää arkeologia, jotka edustavat alalla vuosikymmeniä vaikuttanutta ”eliittiä” ja jotka siis ovat olleet omalta osaltaan muovaamassa perintödiskurssia. Enqvist pitää haastatteluaineistoa edustavana näytteenä arkeologien käsityksistä eikä juuri problematisoi sitä, millaista tietoa hänelle ennestään tuttujen informanttien haastatteleminen tuotti.

Tutkimuksen pääaineiston analyysia jäsennetään systeemis-funktionaalisen kieliteorian erittelemien kolmen metafunktion avulla. Representationaalinen metafunktio liittyy nimeämiseen ja luokitteluun: siihen, miten kieli luo ja kuvaa maailmaa. Enqvistin aineistossa maailma näyttää ikään kuin itsestään järjestyvän luonnollisilta vaikuttaviin luokkiin, ja myös perintökohteiden arvottaminen kuvataan aineistossa tieteellisen täsmällisenä luokitteluna. Kun jokin alue esimerkiksi määritellään valtakunnallisesti, maakunnallisesti tai paikallisesti arvokkaaksi, lukijan annetaan ymmärtää, että luokittelu perustuu selviin kriteereihin. Kriteereitä ei kuitenkaan tuoda teksteissä esiin.

Vuorovaikutuksellinen metafunktio taas liittyy kielen kykyyn luoda ja ylläpitää sosiaalisia suhteita ja identiteettejä. Enqvistin kiinnostuksen kohteena on, millaisia rooleja ja identiteettejä aineistossa luodaan ja millaista vuorovaikutusta toimijoiden välille muodostuu. Tutkimuksen kohteena olevien virkatekstien maailmassa toimijoita ovat yleensä instituutiot, kuten Museovirasto tai maakuntamuseot. Myös tietyt tekstit, kuten muinaismuistolaki, esiintyvät toimivina subjekteina. Persoonalliset, inhimilliset toimijat jäävät piiloon näiden institutionaalisten toimijoiden taakse, ja samalla näkymättömiin jää toimintaan väistämättä liittyvä epäjohdonmukaisuus ja ennustamattomuus.

Asiantuntijat määrittyvät teksteissä tiedon tuottajiksi ja jakajiksi. Tavalliset ihmiset taas yleensä näyttäytyvät toiminnan kohteina ja tiedon passiivisina vastaanottajina – ryhmänä, joka ei itse määrittele tarpeitaan. Virkatekstien analyysi nostaa kuitenkin esiin kiinnostavan eron organisaatioiden välillä: Museovirastosta poiketen Metsähallitus painottaa tiedotteissaan tutkimusalueen asukkaiden merkitystä tutkimusprosessissa ja esittää tavalliset kansalaiset arkeologien yhteistyökumppaneina, joilla voi olla myös tiedollisesti annettavaa arkeologeille.

Enqvistin kolmas näkökulma aineistoonsa on tekstuaalinen metafunktio, joka liittyy siihen, miten tekstejä rakennetaan ja mitä niillä ”tehdään”. Enqvist on kiinnostunut siitä, kuinka tekstit käyvät keskustelua toisten tekstien kanssa. Arkeologista kulttuuriperintöä koskevat hallinnolliset prosessit etenevät toisiinsa viittaavina teksteinä: tekstit muodostavat ketjuja, joissa eri tekstilajien kielelliset piirteet ja tekstien kantamat merkitykset siirtyvät toisiin tekstilajeihin ja yksittäisiin teksteihin. ”Ensimmäisenä” tekstinä, koko luovan prosessin alkupisteenä, toimii muinaismuistolaki, joka on läsnä kaikissa muissa tekstilajeissa. Arkeologinen tieto taas upotetaan tekstiketjuihin yleensä tutkimusraportin kautta. Kun raportin sisältö siirtyy tekstien ketjussa muihin teksteihin, kuten lausuntoihin ja tiedotteisiin, sen asema tietona legitimoidaan. Prosessin päätepisteenä toimii Museoviraston ylläpitämä muinaisjäännösrekisteri, joka lopullisesti sementoi arkeologista perintöä koskevan tiedon.

Auktorisoitu perintödiskurssi

Asiantuntijoiden ja hallinnon tapaa määritellä arkeologista perintöä Enqvist nimittää arkeologi Laurajane Smithiä (2006) lainaten auktorisoiduksi perintödiskurssiksi. Tämä diskurssi on Enqvistin mukaan yksiääninen ja ulossulkeva: sitä ylläpitää pieni joukko hallinnon ja tutkimuksen piirissä työskenteleviä ihmisiä, joista erityisen keskeisessä asemassa ovat Museoviraston arkeologit. Muiden ihmisten mahdollisuudet osallistua keskusteluun ovat rajalliset – heidän tehtäväkseen jää omaksua arkeologinen tieto sellaisena kuin asiantuntijat ovat sen tuottaneet ja tulkinneet. Auktorisoitu perintödiskurssi myös tarjoaa heille valmiita kansallisia, maakunnallisia ja paikallisia identiteettejä, jotka eivät perustu heidän itseidentifiointeihinsa.

Enqvist vaikuttaa olettavan, että arkeologisesta kulttuuriperinnöstä puhutaan nykypäivän Suomessa ainoastaan auktorisoidun perintödiskurssin piirissä. Hän esimerkiksi esittää, että arkeologista kulttuuriperintöä ja muinaisjäännöksiä esittäviä representaatioita tuotetaan nykyisin lähes yksinomaan Museovirastossa, museoissa, Metsähallituksessa ja yliopistoissa, eikä pidä todennäköisenä, että analyysin ulkopuolelle olisi jäänyt tekstikokonaisuuksia, joissa arkeologista kulttuuriperintöä esitettäisiin hallinnon luomista ”virallisista” käsitteellistyksistä poikkeavalla tavalla. Onkin kiinnostava kysymys, olisiko tutkimuksen ja hallinnon instituutioiden ulkopuolelta kenties löydettävissä muita tapoja puhua arkeologisesta perinnöstä. Tähän kysymykseen ei nähdäkseni kuitenkaan voi vastata Enqvistin aineistonaan käyttämien virkatekstien ja arkeologien haastattelujen pohjalta.

Enqvistin aineistossa näyttäytyvä auktorisoitu perintödiskurssi rakentaa maailman, jonka ”keskipisteessä ovat ajattomina ja omaehtoisina toimijoina näyttäytyvät tekstit, organisaatiot ja instituutiot, eivätkä tässä hetkessä ja reaalitodellisuudessa elävät, aistivat ja tuntevat ihmiset” (s. 364). Koko kulttuuriperintöhallinnon voi Enqvistin mukaan nähdä instituutiona, joka lopulta luo itse ne institutionaaliset tarpeet, joihin se pyrkii vastaamaan. Muinaisjäännösten suojelua perustellaan perintödiskurssissa yleensä ainoastaan viittaamalla muinaismuistolakiin. Viittaukset lainsäädäntöön antavat diskurssille juridis-hallinnollisen sävyn, joka on Enqvistin mukaan yleensä ohjaileva ja rajoittava, joskus jopa uhkaileva.

Ohjailu koskee sekä muinaisjäännöksiin liitettäviä merkityksiä että jäännösten fyysistä koskemattomuutta: tutkimuslupia myöntävä Museovirasto kontrolloi sitä, ketkä pääsevät tekemään kenttätutkimuksia, ja muinaisjäännöksiin kajoaminen on sallittua vain asiantuntijoille. Arkeologinen kulttuuriperintö näyttäytyy siis tavallaan arkeologien omistamana. Arkeologien tarpeet oikeuttavat myös perinnön hävittämisen, sillä muinaisjäännös sellaisenaan voi tuhoutua kaivausten yhteydessä. Enqvist tuo esiin, että kyseessä on pohjimmiltaan ideologinen arvovalinta: tieteellisen tiedon muodostaminen muinaisjäännökseen kajoamalla nähdään arvokkaampana kuin jäännöksen säilyttäminen osana ihmisten yhteistä ympäristöä.

Kohti demokraattisempaa diskurssia?

Auktorisoidun perintödiskurssin taustalla vaikuttavia ideologioita tarkastelemaan pyrkivä tutkimus ei toki ole itsekään vapaa ideologioista. Enqvist tuo selvästi esiin tutkimuksen emansipatoriset tavoitteet: hänen pyrkimyksenään on päästää ”tavalliset ihmiset” mukaan perinnön määrittelyprosesseihin. Siinä missä auktorisoitu perintödiskurssi esittää arkeologisen perinnön lähinnä arkeologeille kuuluvana, Enqvist määrittelee tavallisen ihmisen, ei-asiantuntijan ja kansalaisen perinnön oikeaksi omistajaksi (s. 345). Ajatus perinnöstä kaikille ihmisille kuuluvana yhteiskunnallisena voimavarana näyttää olevan yleisestikin vahvistumassa. Esimerkiksi eurooppalainen Faron sopimus, jonka päämäärien toteutuminen on asetettu tavoitteeksi myös Suomessa, pyrkii vahvistamaan demokratiaa ja kansalaisyhteiskuntaa korostamalla ihmisten oikeutta määritellä itselleen tärkeä kulttuuriperintö (Museovirasto 2015).

Auktorisoidun perintödiskurssin vaihtoehdoksi Enqvist nimeää demokratisoidun perintödiskurssin, jossa perinnön määrittelyn prosessi on avoimempi ja demokraattisempi. Tavoitteena on, että kulttuuriperintöön kytkeytyvät identiteetit olisivat ihmisten itsensä muodostettavissa. Perintöä tutkivien ja tallentavien instituutioiden tehtävänä ei siis ole määritellä ”yleisön” tarpeita, vaan tarjota ihmisille aineksia identiteetin ja merkityksellisten kokemusten rakentamiseen. Lisäksi Enqvist pitää tärkeänä, että kaikilla ihmisillä on mahdollisuus kohdata menneisyys myös materiaalisina jäännöksinä, ei ainoastaan arkeologien tulkitseman tiedon kautta.

Muinaisjäännösten näkeminen kaikille kuuluvana perintönä poikkeaa perinteisestä arkeologisesta näkökulmasta myös toisella, perustavanlaatuisella tavalla. Arkeologia etsii totuutta menneisyydestä, perintönäkökulma taas painottaa sitä, mitä perintö merkitsee ihmisille nyt ja tulevaisuudessa. Perintö on sosiaalisesti konstruoitua, eikä siinä välttämättä ole kyse autenttisuudesta. Esimerkiksi kiivaiden kiistojen kohteeksi joutunut Susiluola, jonka kivilöytöjä jotkut asiantuntijoista pitävät neandertalinihmisten työkaluina ja toiset tavallisina luonnon muovaamina kivinä, pysyy Enqvistin mukaan arkeologisena kulttuuriperintönä – siinäkin tapauksessa, että tutkimus jonakin päivänä lopullisesti todistaa, ettei kysymys ole neandertalinihmisten asutuksen jäljistä.

Lopuksi

Perintödiskurssin taustaoletusten purkamisen lisäksi Johanna Enqvistin väitöskirjan tavoitteena on selventää käsitteitä sekä helpottaa keskustelua ja yhteistyötä suomalaisessa arkeologiyhteisössä, jota tutkijan mukaan nyt leimaavat epäluottamus ja jännitteet akateemisen tutkimuksen ja hallinnon välillä. Tutkimuksensa johtopäätösluvussa Enqvist esittää jäsennyksen, jolla hän pyrkii selventämään arkeologiseen kulttuuriperintöön liittyvien käsitteiden eroja; jäsennyksen tarkoituksena on toimia lähtökohtana tieteellisten tai hallinnollisten luokittelujen kehittämiselle tulevaisuudessa. Jäsennystä käsittelevässä alaluvussa Enqvist tuntuu hetkeksi siirtyvän analyysista ohjeistavan kielenkäytön piiriin, ja osuus vaikuttaakin tutkimuksen kokonaisuudessa irralliselta.

Yleisesti ottaen Suojellut muistot kuitenkin on johdonmukainen, huolellisesti ja perusteellisesti tehty tutkimus. Kirjoittaja määrittelee kiitettävän eksplisiittisesti ja selkeästi oman tutkimuksensa lähtökohdat ja sitoumukset. Hän suhtautuu refleksiivisesti myös siihen kriittiseen perinnön tutkimukseen, jonka traditioon tutkimus itse sijoittuu: kriittisellä perinnön tutkimuksella on silläkin oma ideologinen taustansa, ja kun sen piirissä määritellään ”perintö” uudelleen, ”luodaan samalla uusia normeja, joilla voidaan hallita sekä ihmisten kokemusta perinnöstä että ihmisiä perinnön kokijoina” (s. 387). Tutkimusta voi suositella paitsi arkeologisesta perinnöstä tai laajemmin kulttuuriperinnön määrittelystä kiinnostuneille, myös niille, joita kiinnostavat tiedon tuottamisen ja legitimoinnin prosessit sekä asiantuntijapuheeseen kytkeytyvä diskursiivinen valta.

Tutkimus on julkaistu osoitteessa <https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/162811/SUOJELLU.pdf?sequence=1>

 

Kirjallisuus

Museovirasto 2015: Faron puiteyleissopimus [online]. <http://www.nba.fi/fi/ajankohtaista/kansainvalinen_toiminta/kansainvalisia_sopimuksia/faron-puiteyleissopimus> [25.2.2017.]

Smith, Laurajane 2006: Uses of Heritage. London & New York: Routledge.

 

FT Nika Potinkara työskentelee tutkijana Jyväskylän yliopistossa.