Category Archives: Kirja-arviot

Tulevaisuudentutkimusta menneestä

Lehtonen, Jussi 2016: Skenaarioita maaseudun palveluista. Kaupat, kirjastot, pankit ja postit historiasta tulevaisuuksiin. Turku: Turun yliopisto. 335 sivua.

Sari Tuuva-Hongisto

 

Jo vuosikymmeniä on uskottu, että maaseutu tyhjenee, ja sama tyhjenemisen uhka heijastuu myös tulevaisuuteen. Pitkät välimatkat ja harva asutus on nähty ongelmana ja hankaluutena erityisesti palvelujen saavutettavuuden ja järjestämisen kannalta. Tähän ajankohtaiseen ja tärkeään aihepiiriin tarttuu Jussi Lehtonen kansatieteen väitöskirjassaan Skenaarioita maaseudun palveluista. Kaupat, kirjastot, pankit ja postit historiasta tulevaisuuksiin, jossa käsitellään suomalaisia myymälä-, kirjasto- ja pankkiautoja sekä autopostitoimistoja. Tutkimus yhdistää kansatiedettä ja tulevaisuudentutkimusta ja selvittää maaseudun ”neljän keskeisimmän” palvelun historiaa, nykytilannetta ja tulevaisuutta.

Muutoksen nopeus

Lehtonen käy kirjassaan aihepiiriä läpi palvelu palvelulta. Myymälöitä, kirjastoja, pankkeja ja postipalveluita yhdistää se, että niitä on liikuteltu autoilla maaseudulla. Sen sijaan ne eivät muodosta palvelukokonaisuutta, kuten esimerkiksi kaupallisia palveluita, kunnallisia palveluita tai hyvinvointipalveluita, joiden erilaisia toteuttamistapoja tai kehityskulkuja ne kuvaisivat. ”Että sen tähden mä en näe ollenkaan että näitä voi ihan kauheesti verrata pankkiautoo niinkun myymäläautoon ja kirjastoautoon” (s. 167), toteaa yksi Lehtosen haastateltavista. Samaa pohdin aloittaessani tutkimuksen lukemisen. Sisällössä huomion kiinnittää myös aihepiirien käsittelyn tasapainottomuus. Joistain luvuista löytyy kolmentasoisia alaotsikoita, osassa päälukuja näitä ei ole lainkaan. Esimerkiksi myymäläautoista kerrotaan kolmentasoisissa luvuissa neljänkymmenen sivun verran, liikkuvista pankeista yhden pääluvun ja neljän sivun verran. Vaikka Lehtonen lopulta päätyykin skenaarioihin ja palvelujen yhdistymiseen, pysyttäytyy työn runko silti yksittäisten palvelujen kuvaamisessa.

”Toimintatavat ovat aina oman aikansa tuotteita” (s. 136) on osuva kiteytys tapojen muutoksesta, ja osuva ja kiinnostava on myymäläautoja käsittelevä luku kokonaisuudessaankin. Lehtonen on parhaimmillaan kuvatessaan aineiston kautta avautuvaa kulttuurista kuvaa myymäläautojen maailmasta. Myymäläautot tuntuivat edustavan sellaista asiakaslähtöisyyttä, josta nykyaikana voi vain haaveilla. Tuotevalikoimat toki olivat suppeita, mutta palvelu sen sijaan oli aivan omaa luokkaansa. Kauppa-autojen kauppiaat saattoivat hoitaa samalla asiakkaidensa pankkiasioita sekä reseptilääkkeitä. ”Esimerkiksi kerran kun talonväki ei ollut itse paikalla oli pysäkillä odottamassa kassi ja ostoslista ja kukkaro ja ohjeina, että laittakaa maidot jääkaappiin, termoksessa on kahvia ja syöttäkää koira” (s. 138).

Postin osalta palvelujen yhdistäminen ja siitä käyty keskustelu on tullut tutuksi aivan viime vuosilta. Kirja tuo esiin, että kehityksellä on pitkät juuret. Lehtonen kertoo, että maaseudun postinkantajat tekivät alueensa ihmisille perinteisesti pieniä palveluksia, kuten viestittivät asioita suusanallisesti eteenpäin, asioivat apteekeissa ja ostivat jopa vähäisiä ruokatavaroita jakoreitin varren ihmisille. Maaltamuuton tyhjennettyä kyliä Posti alkoi suunnitella tällaisen epävirallisen palvelujärjestelmän virallistamista. Mallia otettiin Ruotsista, jossa palvelujen lisääminen postinjakajan tehtäviin oli virallistettu 1970-luvun alkupuolella. Vanhuksille ja vammaisille suunnattujen tukipalvelujen suorittaminen postinjakelun yhteydessä olikin kokeilussa 1980-luvun alusta alkaen. Tehtäviin kuului muun muassa hälytyspalvelua, päivittäistavaroiden toimitusta sekä jonkin verran myös pankki- ja apteekkiasioiden hoitamista, pyykin kuljetusta pesulaan sekä aterioiden kotiinkuljetusta. Tosin nämä tehtävät eivät varsinaisesti liittyneet autopostitoimistojen tehtäviin vaan postin ja postinjakajien tehtäviin ylipäätään.

Muutokset voivat olla nopeita, kuten kirjan esimerkki itsepalvelukassoista käydystä keskustelusta vuodelta 2007 osoittaa: kymmenkunta vuotta myöhemmin kassat ovat jo yleisessä käytössä. Tämä sama muutoksen nopeus koskee hyvin monenlaisia palveluihin liittyviä asioita viimeisen kymmenen vuoden aikana, kahdestakymmenestä vuodesta puhumattakaan. Muutoksen nopeus on valitettavasti niukentanut myös yleisesti tutkimuksen, aineistojen sekä tutkimusjulkaisujen elinkaaria, jotka voivat olla hyvinkin lyhyitä. Tästä syystä aineistojen elinkaaresta olisi toivonut reflektiota, muutoksen ja ajan hampaan pohtimista myös tältä kannalta.

Ajan kuluminen tulee esiin jopa tahattoman humoristisesti. Kirjan aineistosta ”osan on kirjoittanut puhtaaksi Turun yliopiston entisen kulttuurien tutkimuksen laitoksen konekirjoittaja” (s. 82). Kun tutkimuksen aineisto on kerätty, on eletty 2000-luvun alkua. Työ on valmistunut ja julkaistu 2016, eli tuolloisen maailman tulevaisuudessa. Kirjaa lukiessa joutuu väistämättä pohtimaan paitsi aikaa sekä erilaisia aikatasoja myös sitä, missä ajassa tutkimuksessa lopulta liikutaan: mikä on tutkimuksen ajallinen ulottuvuus? Lehtosen Delfoi-kysely on tehty vuonna 2005 viidentoista vuoden aikajänteellä. Delfoissa siis visioitiin 2020-lukua, eli maailmaa kolmen vuoden kuluttua. Toisaalla Lehtonen kertoo, että tutkimuksen aikajänne on 2040-luvulla. Kiinnostavaa olisi ollut pohtia myös sitä, mitä ajalliselle ulottuvuudelle on tapahtunut tutkimuksen kuluessa, kun aineistot ovat 2000-luvun alusta ja työ esitetään tuoreena tutkimuksena viitisentoista vuotta myöhemmin.

Otsikon skenaariolupauksista huolimatta kirja painottuu menneeseen. Skenaarioita tai tulevaisuuden näkymiä tutkimuksesta hakeva saa odottaa pitkään. Menneessä viihdytään ja menneitä palveluja kuvataan huolella. Lehtonen taustoittaa tarkasti palvelujen kehityskaaret ja osoittaa muutosten jatkuvuudet, jotka ovatkin kirjan kiinnostavinta antia.

Kohti soveltavaa kansatiedettä

Lehtosen työ tuo loistavasti esiin sen, että ihmisillä on aina ollut tarve ratkaista ongelmia, mutta ratkaisut on haettu kulloisellekin ajalle sopivalla tavalla. Lehtosen tutkimus herättää ajattelemaan ja myös osoittaa hyvin konkreettisella tavalla kehityskulkujen samankaltaisuuden sekä teknologian kehityksen merkityksen, vaikka Lehtonen tuntuukin pitävän ”raideajattelua” suoraviivaistavana.

Toisaalta tuntuu, että Lehtonen jumittaa myös omalla raiteellaan, pyörillä. Olisin toivonut ja odottanut, että palveluja olisi käsitelty palvelukokonaisuuksina, palvelurakenteina tai palvelutarpeina, ei tiukasti kiinnitettyinä pyörillä kulkevaan muotoon. Tuolloin visiot olisivat saattaneet olla rohkeampia sen suhteen, miten palvelut syrjäisillä seuduilla tulevaisuudessa järjestetään. Jos silloinen mobiili ratkaisu oli palveluiden pistäminen pyörien päälle ja nykyinen mobiili ratkaisu on palveluiden tekeminen sähköisiksi ja digitaalisiksi, tuoko tuleva mobiili taas jotakin uutta? Minkälaisia uusia keinoja tuleva mobiili tuo tullessaan?

Liikkuvien palvelujen tulevaisuutena Lehtoselle näyttäytyvät monipalveluautot. Lehtonen nostaa skenaarioissaan esiin myös kunnallisten palvelujen laajenemisen esimerkiksi kunnallisina kauppa-autoina. Sähköiset palvelut tai digitalisaatio tulevat esiin yllättävän niukasti, ja Lehtosen skenaarioissa kuvataan muun muassa tulevaisuuden etätyöläistä, joka tekisi tiedonhakunsa kirjastoautossa ”kultajäsenenä” (s. 248). Itse teen tieteellistä työtä etätyönä vuonna 2017, ja olen pitänyt sitä pitkälti tietoteknologisen kehityksen ja verkkoyhteyksien mahdollistamana, mutta kukaties hyppään lähivuosina kirjastoauton kyytiin? Lehtonen tarjoaa kyllä selityksen sille, miksi palvelut nimenomaan olisivat jatkossakin pyörillä ja kulkisivat syrjäseutujen asukkaiden luo sen sijaan, että ne olisivat esimerkiksi sähköisesti tai digitaalisesti kotoa hoidettavissa: ”Digitiedottomien puolue, jolla on jo kymmenkunta kansanedustajaa, tukee tätä kehitystä voimakkaasti.” (S. 260.)

Lopun ”Epilogissa” Lehtonen ripustaa työnsä osaksi soveltavan kansatieteen kehitystä, jossa kansatieteellinen tulevaisuudentutkimus linkittyy hyvin ajankohtaiseen soveltavan tutkimuksen keskusteluun. Tähän keskusteluun kirja tuo hyvän kontribuution.

 

Filosofian tohtori Sari Tuuva-Hongisto on perinteentutkija ja työskentelee projektitutkijana Itä-Suomen yliopistossa Historian ja maantieteen laitoksella.

Teoriapaketti ja sovelluksia rekisteri-käsitteen käytöstä kommunikaation analyysissä

Agha, Asif & Frog (toim.) 2015: Registers of Communication. Helsinki: SKS. 339 sivua.

Venla Sykäri

 

Professori John Miles Foleyn vaikutus suomalaiseen folkloristiikkaan ja etenkin suullisen runon tutkimukseen on valtava. Foley paneutui tekstualisoitujen runokorpusten ongelmiin kokonaisvaltaisin, perinteen käyttöä ymmärtämään pyrkivin menetelmin ja kiteytti työssään monia sellaisia tutkimuksen välineitä, joiden avulla performanssikeskeiset näkökulmat voitiin paremmin yhdistää myös arkistoaineistojen analyysiin. Yksi teorianmuodostuksen merkittävimmistä sovelluksista oli rekisterin käsitteen omaksuminen kielitieteen ja lingvistisen antropologian piiristä kuvaamaan suullista perinnettä erityisenä poeettisena, kontekstisidonnaisena kielenkäytön tapana. Innovaatio konkretisoi osaltaan paradigmaattisen muutoksen, jossa pelkkien tekstityyppien eli genrejen analyysistä oltiin siirtymässä näitä ilmentymiä tuottavan kommunikatiivisen prosessin tutkimukseen. Foleyn läheinen kollega Lauri Harvilahti tutustutti Helsingin yliopiston folkloristiikan opiskelijat Foleyn tuotantoon jo 1990-luvulla. Foley myös vieraili ahkerasti Suomessa, mikä mahdollisti sen, että moni sai kuunnella hänen luentojaan ja keskustella omista tutkimusaiheistaan henkilökohtaisesti (ks. Sykäri 2007).

John Miles Foleya odotettiin yhdeksi pääpuhujaksi myös toukokuussa 2012 Helsingin yliopiston folkloristiikan laitoksen ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tutkimusprojektin ”Oral and Literary Culture in the Medieval and Early Modern Baltic Sea Region: Cultural Transfer, Linguistic Registers and Communicative Networks” (2011–2014) yhdessä järjestämään kollokvioon ”Register: Intersections of Language, Context and Communication”. Monitieteisen kollokvion kunnianhimoisena ajatuksena oli saattaa yhteen puheenvuorot rekisteriteoriasta kielitieteen, lingvistisen antropologian sekä suullisen perinteen tutkimuksen kärkinimiltä. Foley kuitenkin menehtyi vain kaksi viikkoa ennen kollokviota vaikean sairauden uusiutuessa. Kollokviosta muodostui siten tilaisuus, jossa monitieteinen vuorovaikutus yhdistyi sekä syvään suruun että mahdollisuuteen yhdessä kunnioittaa Foleyn tieteellistä perintöä.

Vuoden 2012 kollokvio sai vuonna 2013 jatkoa tuoden lisää näkökulmia ja syvyyttä rekisteri-käsitteen soveltamiseen. Jo ensimmäisessä seminaarissa esitettiin kuitenkin keskeiset tieteenalakohtaiset teoreettiset puheenvuorot. Asif Agha on käsitteen nykykäytön keskeisin teorianmuodostaja, ja hänen esitelmänsä valotti aihetta perusteellisesti lingvistisen antropologian osalta. Sen lisäksi Aghan merkitys vuorovaikutukselle ja koko kollokvion onnistumiselle oli suuri: hän oli innostunut ja läsnä oleva keskustelija, joka kommentoi kollokvion jokaista esitelmää. Kielitieteilijä Susanna Shore Helsingin yliopistosta perehdytti kuulijakunnan perusteellisesti käsitteen juuriin ja myöhempään kehitykseen systeemis-funktionaalisessa kielitieteessä. Lauri Harvilahti paikkasi Foleyn jättämää aukkoa käsitellen Foleyn keskeisiä teesejä ja roolia suullisen perinteen tutkimuksen teorian uudistajana.

Eri tieteenalojen teorianmuodostuksen perusteet esitelmistä yksiin kansiin

Kirjaksi osan kollokvioiden pääpuheenvuoroista ja muista esitelmistä ovat toimittaneet molempia kollokvioita järjestänyt ja isännöinyt Frog sekä Asif Agha. Esitelmien pohjalta kehkeytynyt teos Registers of Communication (2015) on vaikuttava esimerkki siitä, mitä pitkäjännitteinen tieteidenvälinen vuoropuhelu voi saada aikaan. Kirjassa kohtaavat eurooppalaiset ja pohjoisamerikkalaiset tutkijat antropologian, folkloristiikan, kielitieteen ja filologian aloilta päämääränään esittää oman alansa analyysikäytänteitä ja analyysinsä tuloksia ymmärrettävästi toisten tieteenalojen tutkijoille. Toimittajat Asif Agha ja Frog esittelevät esipuheessaan lyhyesti rekisteri-käsitteen tieteellisen käytön historiaa, ongelmia ja kehitystä sekä kirjan artikkelit, jotka on jaettu viiden teeman alle. Sen jälkeen kirjan ensimmäinen osa sisältää Asif Aghan, Susanna Shoren ja Frogin johdannot tieteenalakohtaisiin käytänteisiin ja erityispiirteisiin.

Agha erittelee tarkemmin kirjaan koottuja artikkeleita osoittaessaan, miten niiden taustalla vaikuttaa yhteinen analyyttinen perusta, jonka pohjalta historiallisen asemansa ja sosiaalisen vuorovaikutuksen kehyksen puolesta suurestikin vaihtelevat kommunikaation rekisterit voidaan ymmärtää käyttäjilleen merkityksellisiksi ja erottaa muista kommunikaation muodoista. Käyttämällään rekisteröitymisen (engl. enregisterment) käsitteellä Agha pyrkii ymmärtämään rekisterien muodostusta ja käyttöä nimenomaan prosessuaalisina eikä stabiileina käytänteinä. Rekisteröityminen on siten (yksinkertaistettuna) sosiaalinen prosessi, jossa kielellisen ja/tai ei-kielellisen käyttäytymisen merkkejä analysoidaan kulttuurisina malleina, jotka indeksoivat vuorovaikutteisen toiminnan merkityksiä, rooleja ja toimintaa. Rekisteri puolestaan tarkoittaa sitä, että tällaisen prosessin tuottamaa sosiaalista käyttäytymisen mallia tarkastellaan tiettynä sosiohistoriallisena hetkenä. Agha painottaa toistuvasti, että rekisteröityneen ilmaisun tunnusmerkillinen perusta ei ole määriteltävissä vain sen kieliopillisten piirteiden eli repertuaarien perusteella, vaan aina tarvitaan tietoa myös näihin piirteisiin stereotyyppisesti liitettävistä sosiaalisesti indeksikaalisista konnotaatioista. Tämän tulee määrittää myös tutkimuksen metodologisia valintoja.

Susanna Shore selvittää termin historiaa ja käyttöä kielitieteessä Michael Hallidayn ja hänen kollegoidensa ja oppilaidensa luomassa systeemis-funktionaalisessa lähestymistavassa. Shoren mukaan rekisterin käsite toimii välittäjänä merkityspotentiaalin omaavan kielisysteemin ja lukuisissa puhutuissa ja kirjoitetuissa teksteissä toteutuvien merkitysten dialektiikassa: rekisteri on siten kielitieteessä käsite, joka kielisysteemin kannalta kuvaa kielen koko merkityspotentiaalia rajatumpaa alapotentiaalia ja toteutuneiden tekstien kannalta tekstityyppiä. Shore aloittaa käsittelemällä lyhyesti systeemis-funktionaalisen kielitieteen juuria ja esittelee sen jälkeen tutkimussuunnan pääasiallisen kehittäjän Michael Hallidayn tavan käsitteellistää rekisteri-termin avulla tilannesidonnaisia kielenkäytön tapoja erotuksena alueellisesta eli murteellisesta kielenkäytöstä. Sen jälkeen Shore analysoi Ruqaiya Hasanin näkökulmia ja James Martinin luomaa Sydneyn koulukuntaa, jossa rekisterin ohella myös genren käsitteellä on tärkeä sija. Molempien käsitteiden määritelmät eroavat kuitenkin ratkaisevasti sekä Hallidayn että kielen-, kirjallisuuden- ja kulttuurintutkimuksen yleisistä käytänteistä. Lopuksi Shore esittää oman synteesinsä ja ottaa kantaa kritiikkiin siitä, että kielitieteessä rekisterien määrittely perustuisi vain kielen kieliopillisiin piirteisiin.

Frog käsittelee omassa artikkelissaan suullisen runon ja sen tutkimuksen erityisyyttä suhteessa rekisteriteorian historiaan sekä rekisteri-käsitteen analyyttisen käytön variaatiota suullisen runouden nykytutkimuksessa. Molempien taustalla hän näkee suhteen genren käsitteeseen. Rekisteri-käsite omaksuttiin suullisen runouden tutkimukseen varsin myöhään, koska folkloristit ja filologit olivat jo tottuneet jaottelemaan folkloremateriaaleja genren käsitteen avulla. Vaikka metodologisen käänteen jälkeen tutkimuksen mielekkäänä näkökulmana nähtiin myös folkloren tutkimuksessa abstraktin resurssin sijaan tällaisen resurssin käyttö ja sen variaatio, merkittävänä erona sosiolingvistiikkaan oli se, että folkloren tutkimus perustui jo aiemmin resurssityyppien eli genrejen jaotteluun. Frog määrittelee genren muodon, sisällön, käytön ja funktion aspektien kautta todeten, että siinä missä tietyt muodon, sisällön ja käytön piirteet ovat kulttuurisidonnaisia, kulttuurienvälisesti genrejä voidaan vertailla funktion tasolla. Esimerkein Frog analysoi suullisen runouden rekisterien kielellisiä piirteitä ja rekisterin ja genren suhteita todeten, että suullisten ilmaisukulttuurien heterogeenisyyden vuoksi jokainen tutkija joutuu aina kalibroimaan rekisterin käsitteen sisällön suhteessa tutkimaansa aineistoon.

Kommunikaation kielellisten, kirjallisten ja musiikillisten rekistereiden kirjoa

Luvussa II, ”Between Language and Register”, puheenvuoron saavat kenttätyöpohjaiset puhekielen analyysit. Janus Spindler Moller, Lian Malai Madsen ja Alejandro I. Paz tarkastelevat rekisteröitymisprosesseja tilanteissa, joissa kaksi eri kielisysteemiä, valtakieli ja äidinkieli, saavat kielivähemmistön edustajien käytössä tilannekohtaisesti määrittyviä ja käyttöä arvottavia rekisterin piirteitä. Kapitolina Fedorova puolestaan vertailee venäjää äidinkielenään puhuvien rekistereitä, joita käytetään puhuttaessa ulkomaalaisille kahdessa selvästi eriävässä ympäristössä, Pietarissa sekä Venäjän ja Kiinan rajalla. Rekisterin piirteet vaihtelevat suurestikin johtuen kohderyhmän eli venäjää vieraana kielenä puhuvien sosiaalisesta asemasta ja suhteesta puhujiin.

Luvussa III, ”Registers in Transition”, tutkijat tarkastelevat, miten rekisterien muutokset ajassa ovat suhteessa niiden käyttäjien antamiin uusiin merkityksiin ja sovelluksiin. Toisessa rekisterikollokviossa pääpuheenvuoron pitänyt Timo Kaartinen aloittaa analyysillään itäindonesialaisen kirjoitetun kronikan auktoriteetin ja todenmukaisuuden perustelussa käytetyn retoriikan sisältämistä erilaisista puhutun ja kirjoitetun kielen malleista. Kaartinen toteaa, että tutkittaessa näitä malleja rekistereinä eikä genreinä analyysin kohde vaihtuu kirjoittajan ymmärretyksi tulemisen tavoitteista siihen, miten kirjoittajan lähipiiri niiden avulla kehystää ja muodostaa näkemyksensä yhteisön perinteisenä johtajana toimineen kirjoittajan auktoriteetista. Tekstiä tulkitaan tilanteessa, jossa suuri osa nykysukupolvien edustajia ei enää ymmärrä tekstin sisältämiä, käytöstä poistuneiden perinnelajien rekistereitä. James M. Wilce ja Janina Fenigsen käsittelevät karjalaisen itkukielen uutta elämää suomalaisessa äänellä itkemisen rekisterissä. He sijoittavat itkurekisterin osaksi kunnianosoituksen rekistereitä, joihin itkurekistereissä liittyy merkityksellisesti myös vahva tunnelataus. Dorothy Noyes puolestaan tarkastelee eri aikoina erilaisia merkityksiä saavia symboleita Ranskan poliittisen retoriikan klassisessa rekisterissä.

Luvussa IV, ”Corpus and Performance”, siirrytään soveltamaan rekisterinäkökulmaa tekstualisoituihin aineistoihin. Eila Stepanova käsittelee karjalaisten itkuvirsien kieltä ja esityskulttuuria suullis-poeettisena rekisterinä, jossa laajalla alueella yleinen, ylirajainen semioottinen itkurekisteri toteutuu paikallisena varianttina. William Lamb analysoi gaelinkielisen proosakerronnan formuloita kerronnan rekisterin mikrotason tunnuksina. Kuten runomuotoisessakin kerronnassa, formuloilla on tärkeä rooli muun muassa rekisterin käytön aloituksen ja lopetuksen merkinnässä, vuorovaikutuksen kuvauksissa, vallan ja kontrollin ilmaisuissa (kuten kirouksissa), ajallis-paikallisten siirtymien kuvauksessa sekä nimeämiskäytännöissä. Margaret Bender puolestaan käyttää rekisterin käsitettä keskeisenä kehyksenä tutkiessaan, miten muutokset Cherokee-intiaanien uskonnollisessa kielessä indeksoivat muuttuvia teologisia ja sosiaalis-henkisiä linjauksia kahden viimeisen vuosisadan aikana.

Viimeisessä, viidennessä luvussa ”Performance and Poetics” on ensimmäisenä kirjan toimittajien rekonstruktio John Miles Foleyn keskeisistä teeseistä, jotka on koottu sekä hänen teoreettisessa pääteoksessaan The Singer of Tales in Performance (1995) että muissa lähteissä julkaistuista kirjoituksista. Pääkäsitteiden performance arena ja register määritelmien jälkeen annetaan tilaa Foleyn esimerkeille, jotka juontuvat hänen pitkään tutkimistaan arkisto- ja kenttäaineistoista. Lauri Harvilahti avaa tämän jälkeen osuutensa esittelemällä pitkäaikaisen ystävänsä John Miles Foleyn uraa ja läheistä suhdetta Suomeen. Sen jälkeen Harvilahti käsittelee rekisteriä perinteisessä suullisessa fraseologiassa. Hän ottaa esimerkkejä kalevalamittaisen runouden formularakenteista ja altailaisen epiikan tematiikasta ja kerronnan rakenteista. Kirjan päättää Kati Kallio tiivistelmällään siitä, miten rekisterit voidaan ymmärtää erilaisten toisistaan riippuvien sanallisten, musiikillisten ja esityksellisten piirteiden varioinnissa erilaisissa esityskonteksteissa. Hän näyttää, miten inkeriläisen suullisen runouden kalendaari- ja häärekistereitä käytetään sekä tyypillisissä että muissa esityskonteksteissa.

Kirja on tieteenalakohtaisesti vaihtuvien tieteellisten diskurssiensa vuoksi hiukan vaativa, mutta tärkeä ja monipuolinen lukupaketti. Se heijastaa hyvin suomalaisen folkloristiikan monitieteisiä teoreettisia lähtökohtia, joissa oma, alkujaan kielitieteen vaikutteiden pohjalta syntynyt tutkimustraditio yhdistyy nykyään vahvasti yhdysvaltalaisen lingvistisen antropologian teoreettisiin ja metodologisiin virtauksiin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisemasta kirjasta on odotettavissa jatkossa myös open access -painos, mikä varmasti tukee paremmin sen kansainvälistä näkyvyyttä.

 

Kirjallisuus

Foley, John Miles 1995: The Singer of Tales in Performance. Bloomington: Indiana University Press.

Sykäri, Venla 2007: Tuoreita metodisia näkökulmia suullisen runouden tutkimukseen. John Miles Foley Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vieraana 16.10–24.11.2006. – Elore 14 (1) [online]. <http://www.elore.fi/arkisto/1_07/syk1_07.pdf > [21.3.2017.]

 

Tutkijatohtori Venla Sykäri on väitellyt folkloristiikan alalla Helsingin yliopistossa. Hänen väitöskirjansa ja jatkotutkimusprojektinsa kohdistuvat nykypäivän suullisen runouden tutkimukseen.  

Urbaania antropologiaa ja historiallisia retkiä Istanbulin kaduilla

 

Tuominen, Pekka: Moral Qualities of Space, Historical Consciousness and Symbolic Boundaries in the Beyoğlu District in Istanbul. Helsinki: University of Helsinki. 240 sivua.

Kirsti Salmi-Niklander

 

Pekka Tuomisen antropologian väitöskirja antaa moniulotteisen kuvan Istanbulin nuorten aikuisten urbaanista elämästä ennen heinäkuun 2016 epäonnistunutta sotilasvallankaappausta. Keskeiset tutkimuskysymykset liittyvät kaupunkitilan historialliseen kerrostuneisuuteen ja arkipäivän moraalisiin ratkaisuihin. Analyysi perustuu osallistuvaan havainnointiin, joka kirjoittajan mukaan on ollut vaikutelmien, luonnehdintojen ja muistojen systemaattista keräämistä (”systematic collection of impressions, characterizations and memories”). Tärkein osa tutkimusaineistoa on noin sata puolistrukturoitua haastattelua, joista kaikkia ei kuitenkaan ole hyödynnetty tutkimuksessa. Haastattelujen teemat liittyvät Beyoğlun alueen urbaaniin tilaan ja historiallisten tapahtumien tulkintaan. Erityinen aineistonkeruumetodi on ”virtuaalinen kävely”: tutkija käy informanttiensa kanssa läpi Beyoğlun kaupunginosan paikkoja ja tiloja ja tallentaa kertomuksia erilaisista paikoista ja niihin liittyvistä tapahtumista.

Pekka Tuomisen viisi avaininformanttia ovat 25–30-vuotiaita, neljä miestä ja yksi nainen (jostain syystä heistä kuitenkin käytetään kollektiivista ilmaisua ”men”). Heidän taustansa ja elämäntilanteensa ovat hyvin erilaisia. Kolme miehistä on kurdeja ja edustaa vakaumukseltaan varsin traditionaalista islamia; neljäs mies ja naispuolinen informantti kuuluvat urbaaniin älymystöön.

Historian kerrostumat ja modernin minän rakentaminen

Pekka Tuominen erittelee Turkin historian kerrostumia sekä Ottomaanien valtakunnan ja tasavaltalaisen perinnön välisiä jännitteitä. Nämä vaikuttavat edelleen tämän päivän poliittisten ristiriitojen taustalla. Myös tutkimuksen avaininformantit ottavat niihin kantaa ja ne ovat läsnä heidän arkielämässään ja ratkaisuissaan.

Moderni minä on yksi tutkimuksen avainkäsitteistä. Tuominen määrittelee modernin minän Charles Tayloriin viitaten uudenlaisena itse-objektivoinnin radikaalina muotona (”a new, unprecedently radical form of self-objectification”) ja suhteena maailmaan. Toinen keskeinen termi on James Faubionin määrittelemä metaleptinen toiminta (metaleptic act), joka ilmaisee historiaan suuntautuvaa orientaatiota. Metaleptiset toiminnat voivat olla eri aikakausien arviointia, katkosten ja jatkumoiden tiedostamista, uusien alkujen ja hylättyjen menneisyyksien tiedostamista. Kolmas keskeinen termi on kuulumisen kategoria (category of belonging), joka viittaa yhteisölliseen sitoutumiseen.

Turkin tasavallan synty 1923 merkitsi modernin, sekulaarin nationalismin läpimurtoa. Ottomaanien valtakunnassa uskonnollisten paikallisyhteisöjen (millet) johtajilla oli suuri vaikutusvalta. Paikallisyhteisöjen asukkaiden ja etnisten vähemmistöjen oli vaikeaa sopeutua tasavallan tuomaan sekulaariin kansalaisuuteen. Tuomisen avaininformantit erittelevät näitä historiallisia jatkuvuuksia ja katkoksia suhteessa omaan elämäänsä. Ainoa naispuolinen avaininformantti, Didem, hahmottaa Istanbulin kaupunkitilassa sekä tasa-arvoisuuden että konservatiivisten sosiaalisten normien alueita. Modernit liikekeskukset hän kuitenkin kokee hengettöminä ja mielenkiinnottomina, kun taas Beyoğlun alue on sekä kiinnostava että naisille helppo paikka liikkua.

Yksi urbaanin kaupunkitilan keskeisistä yksiköistä on mahalle, joka tarkoittaa sekä pienintä hallinnollista yksikköä että intiimiä lähiyhteisöä. Pekka Tuominen luonnehtii mahalle-yhteisöjä puolijulkisiksi tiloiksi, joissa koti laajentuu kaduille ja yhteisiin tiloihin. Usein mahallen asukkaat ovat kotoisin samalta seudulta. Mahallen elämänmenoa rajoittaa yhteisöllinen kontrolli, joka huolehtii islaminuskoon perustuvien normien noudattamisesta. Ulkopuolisten pääsy mahalleen on rajoitettu päiväsaikaan tai markkinoihin ja muihin yhteisöllisiin tapahtumiin. Mahalle-yhteisöihin liitetään konservatiivisuus ja sulkeutuneisuus. Tämä asettaa ne vastakohdaksi modernille urbaanille elämälle, jota konkreettisesti edustaa İstiklal-katu. Monissa Istanbulin kaupunginosissa perinteinen ja moderni elämänmuoto vaikuttavat tiheästi rinnakkain, mikä antaa kaupungille sen erityisluonteen. Gentrifikaatio-ilmiö ja uudisrakentaminen ovat muuttaneet monia Istanbulin perinteisiä mahalle-yhteisöjä, erityisesti Tarlabaşın ja Tophanen kaupunginosia. Monet vanhat asukkaat ovat joutuneet muuttamaan suuriin kerrostalolähiöihin.

Pekka Tuominen käsittelee myös uusien solidaarisuuksien rakentumista Beyoğlun kaupunginosassa. Kahvilat ja teehuoneet muodostavat puolijulkisen kaupunkitilan; niissä erilaiset ihmiset voivat kohdata mutta niiden valinnalla ihmiset toisaalta ilmaisevat omaa kuulumisen kategoriaansa. Taksĭm- ja Galatasaray-aukiot toimivat poliittisen protestin näyttämöinä. ”Lauantain äitien” hiljainen protesti poliittisista syistä kadonneiden tai surmattujen perheenjäsenten muistoksi on toistunut Galatasaray-aukiolla joka lauantai 1990-luvun puolivälistä lähtien (vrt. Göker 2010).

Metodologisia kysymyksiä

Pekka Tuomisen tutkimus on hyvin sujuvasti kirjoitettu ja tarjoaa hyvin kiinnostavan yleiskuvan Turkin lähihistoriasta. Istanbulin matkaajille tutuksi tulleet paikat ja ilmiöt – esimerkiksi katukärryistä kaupiteltavat simit-rinkilät – saavat uutta kulttuurista perspektiiviä. Tutkimus herättää kuitenkin myös kysymyksiä metodologisista ratkaisuista. Haastattelujen ja muun etnografisen aineiston analyysimenetelmiä ei ole esitelty. Avoimeksi jää myös se, millä perusteella osa haastatteluista on valikoitu pois tutkimuksesta. Lähdeluettelosta tai itse tutkimuksesta ei myöskään selviä, missä kenttätyöaineistoa säilytetään, onko se tutkijan hallussa ja onko se jollain tavalla käytettävissä jatkotutkimuksiin. Tällainen ratkaisu on avaininformanttien suojaamisen kannalta ymmärrettävä, mutta tutkimusaineiston ja sen analyysin tarkempi dokumentointi palvelisi lukijayleisöä.

Viimeisen puolen vuoden aikana Turkin poliittinen tilanne on kärjistynyt ja pelon ilmapiiri on vallannut ne Beyoğlun korttelit, joilla Pekka Tuominen ja hänen avaininformattinsa liikkuvat. LIVINGMEMORIES-hankkeen (jota on esitelty toisaalla tässä numerossa) kokous oli tarkoitus pitää Istanbulissa tammikuussa 2017. Viime heinäkuun tapahtumien jälkeen päätimme siirtää kokouksen Tarttoon. Turkkilaiset yhteistyökumppanimme ovat kuitenkin voineet jatkaa tutkimuksiaan, ja toivottavasti pääsemme vielä kiertelemään Istanbulin kaduilla ja aukioilla.

 

Kirjallisuus

Göker, Zeynep Gülru 2010: Democracy in Silence: Speaking, Silence and the Saturday Vigils in Turkey. – Nico Bechter & Gabriele De Angelis (eds.), Problems of Democracy. Probing the Boundaries. Oxford: Inter-Disciplinary Press, 119–130 [online]. <http://www.inter-disciplinary.net/wp-content/uploads/2010/10/pod1ever13009101.pdf> [24.3.2017.]

 

Kirsti Salmi-Niklander on folkloristiikan dosentti ja yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.

 

Länsi tyhjänä merkitsijänä

Jouhki, Jukka & Henna-Riikka Pennanen (toim.) 2016: Länsi: käsite, kertomus ja maailmankuva. Helsinki: SKS. 248 sivua.

Jyrki Pöysä

 

Tieteen termipankin mukaan ”tyhjä tai kelluva merkitsijä on merkki, jonka merkitty on epäselvä, vaihteleva tai määrittelemätön. Tämä tarkoittaa sitä, että merkitsijät edustavat eri ihmisille erilaista merkittyä. Tyhjä merkitsijä saa siis sellaisen merkityksen kuin kukin tulkitsija sille antaa. Tyhjällä merkitsijällä ei ole muuta merkitystä kuin se, että se merkitsee jotakin merkittyä.” (Tieteen termipankki 7.4.2017.) ”Länsi” on erinomainen esimerkki tyhjästä tai kelluvasta merkitsijästä, käsitteestä, jolla ei ole kiinteää merkitystä. Silti tai juuri siksi ”länsi” ja ”läntinen” esiintyvät mediadiskursseissa tänäkin päivänä ikään kuin kaikille ymmärrettävinä määreinä (ks. Jouhki 2015). Onkin jo aika miettiä, mitä tämän itsestäänselvänä pidetyn puhetavan takana on. Jukka Jouhkin ja Henna-Riikka Pennasen toimittaman tutkimusantologian kirjoittajat kartoittavat ”lännen” merkityksiä ennen muuta historiallisesti, eri puolilla maapalloa eri aikoina toteutuneina merkityksenantoina.

Läntisyyden monet narratiivit

Kirjan aloittaa kahtia jaettu johdantoartikkeli, joka koostuu lyhyestä esipuheesta ja toimittajien yhdessä kirjoittamasta luvusta ”Näkökulmia länteen”. Ratkaisu on hyvä: näin saadaan sijoitettua kirjan alkuun kunnollinen, laajempi katsaus aihepiirin tutkimushistoriaan kuin perinteisessä johdantoluvussa mahtuisi olemaan. Historiantutkimuksen alalta keskeisinä niminä nousevat esiin länsimaiden perikadosta ensimmäisen maailmansodan jälkeen kirjoittanut Oswald Spengler (Länsimaiden perikato, 2002 [1918–1922]) ja myöhemmin vertailevan historiantutkimuksen näkökulmasta länttä tarkastellut Arnold Toynbee. Lähempää nykyaikaa nostetaan esiin Francis Fukuyaman (End of History, 1989) ja Samuel Huntingtonin (The Clash of Civilizations, 1993) artikkelit. Näistä ensimmäinen on kehitysuskossaan optimistinen, lännen voittokulkuun uskova, kun taas jälkimmäinen liittyy spengleriläiseen lännen perikadon narratiiviin. Ajallisena perspektiivinä lännen narratiiviin sisältyy näin sekä utopian että dystopian elementtejä.

Sumean länsi-käsitteen vanhimpia käyttötapoja ovat viittaaminen elämäntapaan, kulttuuriin ja sivilisaatioon. Englannin kielessä (omaa) elämäntapaa on luonnehdittu läntiseksi jo 1200-luvulta alkaen. Sivilisaatio-käsitteen nousu lännen synonyymiksi ajoittuu 1800- ja 1900-lukujen taitteeseen. Vahvasta etnosentrisestä sävystään huolimatta sivilisaatio-tulkinta näyttää olevan vieläkin mahdollinen, mikä näkyy esimerkiksi Huntingtonin artikkelin otsikossa.

Kirjassa Markus Lehden ja Reetta Frostin artikkelit käsittelevät sivilisaatioteemaa Lännen erityislaatua korostavan taantumanarratiivin ja tieteen länsimaisuuden myytin näkökulmasta. Frost nostaa kiinnostavasti esiin tieteen pitkäkestoiset narratiivit. Tällaisia ovat antiikin erityislaatua korostava keskiajan merkityksen vähättely (renessanssi) ja tämän päivän läntisyys-problematiikan näkökulmasta erityisen tärkeä arabikulttuurin tieteellinen merkitys.

Kirjan artikkelit osoittavat, että sivilisaation ohella lännellä ja läntisyydellä on viitattu moniin muihinkin asioihin, muun muassa kristinuskoon, demokratiaan, tasa-arvoon ja ihmisoikeuksiin. Näyttääkin selvältä, että puhujan omaan viiteryhmään viittaavana käsitteenä läntisyys kytkeytyy nimenomaan dikotomiseen me/muut‑ajatteluun, jossa läntisyys (me) edustaa kaikkea hyvää ja arvokasta. Vastakohtaa, ulossuljettua toista, voivat edustaa historiallisesta tilanteesta riippuen esimerkiksi kommunismi tai islamilaisuus.

Usein toiseutta edustava barbaria sijoitetaan itään, jolla ei tarvitse olla paljoakaan tekemistä kuvitellun kohteensa globaalin sijainnin kanssa. Toiseuden, toiseuttamisen ja kuviteltujen yhteisöjen teorioina nostetaan kirjassa esiin erityisesti Edward Saïdin ja Benedict Andersonin kirjoitukset. Kirjan historiantutkimuksellisten lähtökohtien kannalta erityisen tärkeänä länsi-ajattelun kritiikkinä voi pitää muun muassa kirjoittamisen historiaa tutkineen antropologin Jack Goodyn teosta Theft of History (2006), joka otsikossaan viittaa väljästi Fukuyamaan. Kirjassa Goody syyttää historiankirjoitusta eurosentrisestä taipumuksesta kirjoittaa monet ihmiskunnan keskeisistä intellektuaalisista saavutuksista lännen nimiin. Kriittisinä näkökulmina tärkeitä ovat myös suomalaisten tutkijoiden, esimerkiksi Jaakko Hämeen-Anttilan ja Jukka Korpelan pohdinnat Suomen kuvitellusta läntisyydestä.

”Lännen” itsekeskeisyys näkyy tavassa kirjoittaa oma tieteenhistoria loogiseksi jatkumoksi kreikkalaisten ”ensimmäisen sivilisaation”, Aristoteleen ja Platonin perinnölle. Eurooppalaisten yliopistojen filosofianhistorian opetuksessa tämä lienee edelleenkin vakiintunut käytäntö. Goodyn kritisoima historiantutkimus voisi toimia kuitenkin tällaisen yksilinjaisen narratiivin kyseenalaistajana. Tässä mielessä avartavia ovat esimerkiksi kirjan katsaukset Kiinasta, Koreasta ja Japanista. Kiinnostavaa on lukea, miten Japania on soviteltu osaksi länttä jo 1800-luvun lopulta alkaen (Henna-Riikka Pennasen artikkeli ”keltaisesta vaarasta”). Vakiintuneita historiankäsityksiä kyseenalaistavina erityisen tärkeitä ovat kuitenkin Pasi Ihalaisen ja Jouni Tillin kuvaukset Suomen kiemurtelusta 1900-luvun ensimmäisen puoliskon geopoliittisessa todellisuudessa. Kulttuurinen ja poliittinen suuntautuminen Saksaan kävi suomalaisille ongelmalliseksi varsinkin siinä vaiheessa, kun ensimmäisen ja toisen maailmansodan voittajavaltiot (eli tuolloinen ”länsi”) määrittelivät Saksan barbarian edustajaksi, sivilisaation vastavoimaksi.

Lopuksi

Kirja ansaitsee erityiset kiitokset toimittajiensa huolellisesta kädenjäljestä: yksittäiset artikkelit ovat tasapainoisia ja kirjan muodostama kokonaisuus on suhteellisen johdonmukainen. Myös tekstien kieli on historiantutkimuksen tapaan selkeästi argumentoivaa. Kirjan käyttäjän näkökulmasta viitteiden ja artikkeleissa käytetyn kirjallisuuden sijoittelu on kuitenkin hieman ongelmallinen. Jokaisen tekstin lopussa on lähteet ja kirjallisuusosio, mutta tekstin viitteet löytyvät vasta kirjan lopusta, kaikkien artikkelien yhteisestä viiteosiosta. Ratkaisua ei voi pitää erityisen onnistuneena, sillä lukija joutuu artikkelin lähteitä ja kirjallisuutta etsiessään selailemaan kirjaa edestakaisin. Mahdollisuus arvioida tekstien taustakirjallisuutta olisi helpottunut, jos kirjallisuusosiot ja viitteistö olisi sijoitettu kunkin artikkelin loppuun tai alaviitteisiin.

Kiitosta on annettava myös asia- ja henkilöhakemistolle, joka monista julkaisuista jää toimittajien ajan puutteen vuoksi pois. Toisaalta kirjoittajista olisi kaivannut enemmän tietoa: takakansitekstin mukaan ”kirjoittajat ovat länsimaita eri näkökulmista tutkivia yhteiskuntatieteilijöitä, historioitsijoita ja kulttuurintutkijoita”. Keitä, mistä, mitä muuta he ovat tutkineet? Lukijan ei voi edellyttää automaattisesti täydentävän kirjan puuttuvia tietoja googlaamalla, vaikka niin hän todennäköisesti tekee törmätessään uusiin kiinnostaviin kirjoittajanimiin.

Kirjan suuri ansio on aihepiirin tuoreus suomalaisessa keskustelussa. Yhtenäistä kuvaa lännestä ei tosin muodostu, eikä se ehkä olisi kohteen konstruktivistisen luonteen huomioon ottaen edes mahdollista. Sen sijaan kirja tarjoaa paljon kiinnostavaa pohdittavaa lännen kaltaisten poliittisten käsitteiden toimintalogiikasta ja niiden erilaisista retorisista ja poliittisista käytöistä.

Toisaalta korostuneen historiallinen tarkastelukulma on jossain määrin myös ongelma: kuva kelluvan merkitsijän retorisista käyttötavoista tässä päivässä jää turhan ohueksi, vaikka se useissa kohtaa vilahteleekin taustalla ikään kuin tekstien ja koko kirjan lähtöoletuksena. Nyt lukijan mietittäväksi jää, miten nykyisen läntisen sivistyksen sanansaattajista puhutaan esimerkiksi Irakissa, kirjoitustaidon ja ”länsimaisen kulttuurin” syntysijoilla. Entä miten läntisen kulttuurin myyttisillä alkulähteillä, Kreikassa, suhtaudutaan tänä päivänä eurooppalaisuuteen, yhteen läntisyyden avainkategorioista? Miten Erdoganin Turkki kokee suhteensa länteen? Millainen ylipäätään on islamilaisen maailman länsi-kuva ja eikö puhe islamilaisesta maailmasta jo sinänsä ole lännen toiseuttavan katseen homogenisoima? Tällaisten kysymysten tarkastelu ansaitsisi kokonaan oman julkaisunsa, mutta tässäkin antologiassa sille olisi ehkä kannattanut uhrata enemmän tilaa – niin usein kirjoituksissa kuitenkin viitataan islamilaiseen maailmaan lännen vastakohtana.

Donald Trumpin nimeen liitetty totuudenjälkeinen aika ja protektionismin uusi nousu eivät myöskään ole ehtineet vaikuttaa kirjan teksteihin: populismin nousun myötä maailmanpoliittisissa koordinaateissa tapahtunut muutos vihjaa, että kirjassa implisiittisenä taustaoletuksena monessa kohtaa näkyvä Euroopan ja Yhdysvaltain itseoikeutettu asema läntisen sivilisaation puolustajina ja edustajina onkin vain yksi historiallinen muodoste. Ehkä elämmekin jo uuden vaiheen alkua lännen historiassa? Onneksi Länsi: käsite, kertomus ja maailmankuva antaa kuitenkin aineksia myös muuttuvan länsi-kuvan tarkasteluun lännen pitkän historian valossa.

 

Kirjallisuus

Fukuyama, Francis 1989: The End of History? – The National Interest 16, 3–18.

Goody, Jack 2012 [2006]: The Theft of History. Cambridge: Cambridge University Press.

Huntington, Samuel 1993: The Clash of Civilizations? – Foreign Affairs 72 (3), 22–49.

Jouhki, Jukka 2015: Venäjä, Ukraina ja sumea länsi: Banaali oksidentalismi Helsingin Sanomissa. – Media ja viestintä 38 (4), 165–186.

Spengler, Oswald 2002 [1918–1922]: Länsimaiden perikato. Maailmanhistorian morfologian ääriviivoja. Helsinki: Tammi.

Tieteen termipankki 7.4.2017. Semiotiikka: kelluva merkitsijä / tyhjä merkitsijä [online]. < http://tieteentermipankki.fi/wiki/Semiotiikka:tyhjä_merkitsijä > [7.4.2017.]

 

Dosentti Jyrki Pöysä toimii tutkijana Itä-Suomen yliopiston Karjalan tutkimuslaitoksella.

Perintödiskurssin jäljillä

 

Enqvist, Johanna 2016: Suojellut muistot. Arkeologisen perinnön hallinnan kieli, käsitteet ja ideologia. Helsinki: Helsingin yliopisto. 473 sivua.

Nika Potinkara

Kulttuuriperintöön liittyvä tutkimus on viime vuosina ollut kasvussa. Monitieteisen tutkimuksen kentällä tarkastelun kohteena ovat kulttuuriperinnön muodostuminen ja välittyminen sekä perinnölle annetut merkitykset: menneisyydestä peräisin olevat asiat eivät sellaisinaan ole kulttuuriperintöä, vaan käsitys perinnöstä muodostuu nykyisyydessä valikoimisen ja tulkinnan prosessien kautta. Muuntamalla menneisyyttä kulttuuriperinnöksi rakennetaan yhteisöjä ja niihin kytkeytyviä identiteettejä.

Samalla kun huomio on kohdistunut menneisyyden tulkintaan ja merkityksellistämiseen, olennaiseksi on noussut kysymys siitä, ketkä pääsevät tekemään tulkintoja ja määrittelemään kulttuuriperintöä. Kriittisen perinnön tutkimuksen (critical heritage studies) piirissä on esitetty erilaisten vähemmistöjen tulleen suljetuiksi ulos perinnön määrittelemisestä. Ulossulkeminen voi kuitenkin koskea myös enemmistöjä, toteaa arkeologi Johanna Enqvist väitöskirjassaan Suojellut muistot. Arkeologisen perinnön hallinnan kieli, käsitteet ja ideologia.

Tutkimuksessaan Enqvist tarkastelee, miten arkeologisesta perinnöstä ja muinaisjäännöksistä puhutaan nykypäivän Suomessa. Tietyt tavat puhua perinnöstä ovat Enqvistin mukaan vakiintuneet niin, että ne ovat alkaneet vaikuttaa itsestään selviltä. Tutkimuksen tavoitteena on purkaa luonnollisilta vaikuttavia oletuksia ja osoittaa niiden yhteys taustalla vaikuttaviin ideologioihin; analysoimalla ja kyseenalaistamalla vakiintuneita puhetapoja luodaan mahdollisuuksia puhua perinnöstä toisin.

Virkatekstit diskurssianalyysin kohteina

Suojellut muistot käsittelee niin akateemisen tutkimuksen kuin muinaismuistohallinnonkin piirissä työskentelevien suomalaisten arkeologien tapoja määritellä arkeologista perintöä. Vaikka tutkimuksen pääpaino on nykyisessä perintödiskurssissa, Enqvist tarkastelee myös diskurssissa käytettävien käsitteiden historiaa ja niiden eri aikoina saamia merkityksiä. Huomion kohteena ovat muiden muassa muinaismuiston, muinaisjäännöksen, perinnön, kulttuuriperinnön ja kulttuuriympäristön käsitteet.

Käsitehistoriallinen analyysi toimii taustoituksena tutkimuksen pääaineistoon kuuluvien, lähinnä 2010-luvulle ajoittuvien tekstien ja haastattelujen diskurssianalyyttiselle tarkastelulle. Pääaineiston virkatekstit edustavat niitä tekstilajeja, joita Enqvist pitää suomalaisen arkeologiyhteisön vakiintuneiden diskursiivisten käytänteiden muotoutumisen kannalta merkityksellisinä: Museoviraston lausuntoja ja päätöksiä, Museoviraston ja Metsähallituksen tiedotteita sekä Museoviraston, maakuntamuseoiden, Metsähallituksen, ministeriöiden ja yliopistojen verkkosivustoja. Tekstejä ei ole valittu satunnaisesti, vaan ne ovat tutkijan poimimia tapausesimerkkejä – harkinnanvaraisia näytteitä laajemmista tekstikokonaisuuksista.

Koska Enqvist on kiinnostunut perintödiskurssissa rakentuvien käsitysten ja ihmisten henkilökohtaisten näkemysten välisestä suhteesta, hän nostaa näiden institutionaalisten tekstien rinnalle vertailuaineistoksi suomalaisten arkeologien haastattelut. Haastateltavina on ollut 11 eri organisaatioissa työskentelevää arkeologia, jotka edustavat alalla vuosikymmeniä vaikuttanutta ”eliittiä” ja jotka siis ovat olleet omalta osaltaan muovaamassa perintödiskurssia. Enqvist pitää haastatteluaineistoa edustavana näytteenä arkeologien käsityksistä eikä juuri problematisoi sitä, millaista tietoa hänelle ennestään tuttujen informanttien haastatteleminen tuotti.

Tutkimuksen pääaineiston analyysia jäsennetään systeemis-funktionaalisen kieliteorian erittelemien kolmen metafunktion avulla. Representationaalinen metafunktio liittyy nimeämiseen ja luokitteluun: siihen, miten kieli luo ja kuvaa maailmaa. Enqvistin aineistossa maailma näyttää ikään kuin itsestään järjestyvän luonnollisilta vaikuttaviin luokkiin, ja myös perintökohteiden arvottaminen kuvataan aineistossa tieteellisen täsmällisenä luokitteluna. Kun jokin alue esimerkiksi määritellään valtakunnallisesti, maakunnallisesti tai paikallisesti arvokkaaksi, lukijan annetaan ymmärtää, että luokittelu perustuu selviin kriteereihin. Kriteereitä ei kuitenkaan tuoda teksteissä esiin.

Vuorovaikutuksellinen metafunktio taas liittyy kielen kykyyn luoda ja ylläpitää sosiaalisia suhteita ja identiteettejä. Enqvistin kiinnostuksen kohteena on, millaisia rooleja ja identiteettejä aineistossa luodaan ja millaista vuorovaikutusta toimijoiden välille muodostuu. Tutkimuksen kohteena olevien virkatekstien maailmassa toimijoita ovat yleensä instituutiot, kuten Museovirasto tai maakuntamuseot. Myös tietyt tekstit, kuten muinaismuistolaki, esiintyvät toimivina subjekteina. Persoonalliset, inhimilliset toimijat jäävät piiloon näiden institutionaalisten toimijoiden taakse, ja samalla näkymättömiin jää toimintaan väistämättä liittyvä epäjohdonmukaisuus ja ennustamattomuus.

Asiantuntijat määrittyvät teksteissä tiedon tuottajiksi ja jakajiksi. Tavalliset ihmiset taas yleensä näyttäytyvät toiminnan kohteina ja tiedon passiivisina vastaanottajina – ryhmänä, joka ei itse määrittele tarpeitaan. Virkatekstien analyysi nostaa kuitenkin esiin kiinnostavan eron organisaatioiden välillä: Museovirastosta poiketen Metsähallitus painottaa tiedotteissaan tutkimusalueen asukkaiden merkitystä tutkimusprosessissa ja esittää tavalliset kansalaiset arkeologien yhteistyökumppaneina, joilla voi olla myös tiedollisesti annettavaa arkeologeille.

Enqvistin kolmas näkökulma aineistoonsa on tekstuaalinen metafunktio, joka liittyy siihen, miten tekstejä rakennetaan ja mitä niillä ”tehdään”. Enqvist on kiinnostunut siitä, kuinka tekstit käyvät keskustelua toisten tekstien kanssa. Arkeologista kulttuuriperintöä koskevat hallinnolliset prosessit etenevät toisiinsa viittaavina teksteinä: tekstit muodostavat ketjuja, joissa eri tekstilajien kielelliset piirteet ja tekstien kantamat merkitykset siirtyvät toisiin tekstilajeihin ja yksittäisiin teksteihin. ”Ensimmäisenä” tekstinä, koko luovan prosessin alkupisteenä, toimii muinaismuistolaki, joka on läsnä kaikissa muissa tekstilajeissa. Arkeologinen tieto taas upotetaan tekstiketjuihin yleensä tutkimusraportin kautta. Kun raportin sisältö siirtyy tekstien ketjussa muihin teksteihin, kuten lausuntoihin ja tiedotteisiin, sen asema tietona legitimoidaan. Prosessin päätepisteenä toimii Museoviraston ylläpitämä muinaisjäännösrekisteri, joka lopullisesti sementoi arkeologista perintöä koskevan tiedon.

Auktorisoitu perintödiskurssi

Asiantuntijoiden ja hallinnon tapaa määritellä arkeologista perintöä Enqvist nimittää arkeologi Laurajane Smithiä (2006) lainaten auktorisoiduksi perintödiskurssiksi. Tämä diskurssi on Enqvistin mukaan yksiääninen ja ulossulkeva: sitä ylläpitää pieni joukko hallinnon ja tutkimuksen piirissä työskenteleviä ihmisiä, joista erityisen keskeisessä asemassa ovat Museoviraston arkeologit. Muiden ihmisten mahdollisuudet osallistua keskusteluun ovat rajalliset – heidän tehtäväkseen jää omaksua arkeologinen tieto sellaisena kuin asiantuntijat ovat sen tuottaneet ja tulkinneet. Auktorisoitu perintödiskurssi myös tarjoaa heille valmiita kansallisia, maakunnallisia ja paikallisia identiteettejä, jotka eivät perustu heidän itseidentifiointeihinsa.

Enqvist vaikuttaa olettavan, että arkeologisesta kulttuuriperinnöstä puhutaan nykypäivän Suomessa ainoastaan auktorisoidun perintödiskurssin piirissä. Hän esimerkiksi esittää, että arkeologista kulttuuriperintöä ja muinaisjäännöksiä esittäviä representaatioita tuotetaan nykyisin lähes yksinomaan Museovirastossa, museoissa, Metsähallituksessa ja yliopistoissa, eikä pidä todennäköisenä, että analyysin ulkopuolelle olisi jäänyt tekstikokonaisuuksia, joissa arkeologista kulttuuriperintöä esitettäisiin hallinnon luomista ”virallisista” käsitteellistyksistä poikkeavalla tavalla. Onkin kiinnostava kysymys, olisiko tutkimuksen ja hallinnon instituutioiden ulkopuolelta kenties löydettävissä muita tapoja puhua arkeologisesta perinnöstä. Tähän kysymykseen ei nähdäkseni kuitenkaan voi vastata Enqvistin aineistonaan käyttämien virkatekstien ja arkeologien haastattelujen pohjalta.

Enqvistin aineistossa näyttäytyvä auktorisoitu perintödiskurssi rakentaa maailman, jonka ”keskipisteessä ovat ajattomina ja omaehtoisina toimijoina näyttäytyvät tekstit, organisaatiot ja instituutiot, eivätkä tässä hetkessä ja reaalitodellisuudessa elävät, aistivat ja tuntevat ihmiset” (s. 364). Koko kulttuuriperintöhallinnon voi Enqvistin mukaan nähdä instituutiona, joka lopulta luo itse ne institutionaaliset tarpeet, joihin se pyrkii vastaamaan. Muinaisjäännösten suojelua perustellaan perintödiskurssissa yleensä ainoastaan viittaamalla muinaismuistolakiin. Viittaukset lainsäädäntöön antavat diskurssille juridis-hallinnollisen sävyn, joka on Enqvistin mukaan yleensä ohjaileva ja rajoittava, joskus jopa uhkaileva.

Ohjailu koskee sekä muinaisjäännöksiin liitettäviä merkityksiä että jäännösten fyysistä koskemattomuutta: tutkimuslupia myöntävä Museovirasto kontrolloi sitä, ketkä pääsevät tekemään kenttätutkimuksia, ja muinaisjäännöksiin kajoaminen on sallittua vain asiantuntijoille. Arkeologinen kulttuuriperintö näyttäytyy siis tavallaan arkeologien omistamana. Arkeologien tarpeet oikeuttavat myös perinnön hävittämisen, sillä muinaisjäännös sellaisenaan voi tuhoutua kaivausten yhteydessä. Enqvist tuo esiin, että kyseessä on pohjimmiltaan ideologinen arvovalinta: tieteellisen tiedon muodostaminen muinaisjäännökseen kajoamalla nähdään arvokkaampana kuin jäännöksen säilyttäminen osana ihmisten yhteistä ympäristöä.

Kohti demokraattisempaa diskurssia?

Auktorisoidun perintödiskurssin taustalla vaikuttavia ideologioita tarkastelemaan pyrkivä tutkimus ei toki ole itsekään vapaa ideologioista. Enqvist tuo selvästi esiin tutkimuksen emansipatoriset tavoitteet: hänen pyrkimyksenään on päästää ”tavalliset ihmiset” mukaan perinnön määrittelyprosesseihin. Siinä missä auktorisoitu perintödiskurssi esittää arkeologisen perinnön lähinnä arkeologeille kuuluvana, Enqvist määrittelee tavallisen ihmisen, ei-asiantuntijan ja kansalaisen perinnön oikeaksi omistajaksi (s. 345). Ajatus perinnöstä kaikille ihmisille kuuluvana yhteiskunnallisena voimavarana näyttää olevan yleisestikin vahvistumassa. Esimerkiksi eurooppalainen Faron sopimus, jonka päämäärien toteutuminen on asetettu tavoitteeksi myös Suomessa, pyrkii vahvistamaan demokratiaa ja kansalaisyhteiskuntaa korostamalla ihmisten oikeutta määritellä itselleen tärkeä kulttuuriperintö (Museovirasto 2015).

Auktorisoidun perintödiskurssin vaihtoehdoksi Enqvist nimeää demokratisoidun perintödiskurssin, jossa perinnön määrittelyn prosessi on avoimempi ja demokraattisempi. Tavoitteena on, että kulttuuriperintöön kytkeytyvät identiteetit olisivat ihmisten itsensä muodostettavissa. Perintöä tutkivien ja tallentavien instituutioiden tehtävänä ei siis ole määritellä ”yleisön” tarpeita, vaan tarjota ihmisille aineksia identiteetin ja merkityksellisten kokemusten rakentamiseen. Lisäksi Enqvist pitää tärkeänä, että kaikilla ihmisillä on mahdollisuus kohdata menneisyys myös materiaalisina jäännöksinä, ei ainoastaan arkeologien tulkitseman tiedon kautta.

Muinaisjäännösten näkeminen kaikille kuuluvana perintönä poikkeaa perinteisestä arkeologisesta näkökulmasta myös toisella, perustavanlaatuisella tavalla. Arkeologia etsii totuutta menneisyydestä, perintönäkökulma taas painottaa sitä, mitä perintö merkitsee ihmisille nyt ja tulevaisuudessa. Perintö on sosiaalisesti konstruoitua, eikä siinä välttämättä ole kyse autenttisuudesta. Esimerkiksi kiivaiden kiistojen kohteeksi joutunut Susiluola, jonka kivilöytöjä jotkut asiantuntijoista pitävät neandertalinihmisten työkaluina ja toiset tavallisina luonnon muovaamina kivinä, pysyy Enqvistin mukaan arkeologisena kulttuuriperintönä – siinäkin tapauksessa, että tutkimus jonakin päivänä lopullisesti todistaa, ettei kysymys ole neandertalinihmisten asutuksen jäljistä.

Lopuksi

Perintödiskurssin taustaoletusten purkamisen lisäksi Johanna Enqvistin väitöskirjan tavoitteena on selventää käsitteitä sekä helpottaa keskustelua ja yhteistyötä suomalaisessa arkeologiyhteisössä, jota tutkijan mukaan nyt leimaavat epäluottamus ja jännitteet akateemisen tutkimuksen ja hallinnon välillä. Tutkimuksensa johtopäätösluvussa Enqvist esittää jäsennyksen, jolla hän pyrkii selventämään arkeologiseen kulttuuriperintöön liittyvien käsitteiden eroja; jäsennyksen tarkoituksena on toimia lähtökohtana tieteellisten tai hallinnollisten luokittelujen kehittämiselle tulevaisuudessa. Jäsennystä käsittelevässä alaluvussa Enqvist tuntuu hetkeksi siirtyvän analyysista ohjeistavan kielenkäytön piiriin, ja osuus vaikuttaakin tutkimuksen kokonaisuudessa irralliselta.

Yleisesti ottaen Suojellut muistot kuitenkin on johdonmukainen, huolellisesti ja perusteellisesti tehty tutkimus. Kirjoittaja määrittelee kiitettävän eksplisiittisesti ja selkeästi oman tutkimuksensa lähtökohdat ja sitoumukset. Hän suhtautuu refleksiivisesti myös siihen kriittiseen perinnön tutkimukseen, jonka traditioon tutkimus itse sijoittuu: kriittisellä perinnön tutkimuksella on silläkin oma ideologinen taustansa, ja kun sen piirissä määritellään ”perintö” uudelleen, ”luodaan samalla uusia normeja, joilla voidaan hallita sekä ihmisten kokemusta perinnöstä että ihmisiä perinnön kokijoina” (s. 387). Tutkimusta voi suositella paitsi arkeologisesta perinnöstä tai laajemmin kulttuuriperinnön määrittelystä kiinnostuneille, myös niille, joita kiinnostavat tiedon tuottamisen ja legitimoinnin prosessit sekä asiantuntijapuheeseen kytkeytyvä diskursiivinen valta.

Tutkimus on julkaistu osoitteessa <https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/162811/SUOJELLU.pdf?sequence=1>

 

Kirjallisuus

Museovirasto 2015: Faron puiteyleissopimus [online]. <http://www.nba.fi/fi/ajankohtaista/kansainvalinen_toiminta/kansainvalisia_sopimuksia/faron-puiteyleissopimus> [25.2.2017.]

Smith, Laurajane 2006: Uses of Heritage. London & New York: Routledge.

 

FT Nika Potinkara työskentelee tutkijana Jyväskylän yliopistossa.

Suomalainen somalityttöys ja performatiivisesti tuotettu maine

Isotalo, Anu 2015: Mistä on hyvät tytöt tehty? Somalitytöt ja maineen merkitykset. Turku: Turun yliopisto. 355 sivua.

Heidi Haapoja

Somalit ovat eräs suurimmista maahanmuuttajaryhmistä Suomessa. Tämä vähemmistöryhmä on suomalaisessa katukuvassa arkipäiväinen näky ja samalla erityisesti julkisten diskurssien vieras ja ”toinen”. Toiseus kulminoituu usein somalinaisiin ja -tyttöihin, jotka erottuvat jo pelkästään pukeutumisellaan ja ihonvärinsä puolesta muusta väestöstä. Se, mitä tästä ryhmästä loppujen lopuksi tiedetään, miten heidän äänensä kuuluu yhteiskunnallisissa keskusteluissa ja millaisia merkityksiä somalitytöt ja -naiset itse antavat esimerkiksi islamille ja suomalaisuudelle, on toinen asia.

Uskontotieteilijä Anu Isotalo on väitöskirjassaan päässyt lähelle näitä merkityksiä. Hän on tutkinut somalityttöjä ja sitä, miten ”hyvän tytön maine” rakentuu tyttöyttä koskevassa puheessa. Isotalon aineisto on etnografinen, ja tutkimus perustuu 25 turkulaisen, 17–35-vuotiaan somalitytön ja -naisen tutkimushaastatteluun, kenttäpäiväkirjoihin sekä osallistuvaan havainnointiin. Haastattelut on toteutettu vuosina 2003–2005. Isotalo kysyy tutkimuksessaan, minkälaista somalityttöä pidetään maineeltaan hyvänä tyttönä ja miten maine voi mennä, mikä merkitys sosiaalisilla verkostoilla on tyttöjen maineen määrittelyssä sekä mitä somalitytöt ja nuoret naiset ajattelevat tytön maineeseen liittyvistä odotuksista ja miten he niistä tietoisina toimivat.

Isotalon tutkimus paikantuu paitsi uskontotieteeseen ja suomalaiseen islam-tutkimukseen, myös sukupuolen- ja nuorisotutkimukseen sekä kulttuurimaantieteeseen. Tutkimuksen ote onkin varsin monitieteinen, mikä on hyvä ratkaisu, sillä tytön maineen rakentuminen ei ole pelkästään uskontoon, pelkästään tyttöyteen tai pelkästään etnisyyteen liittyvää merkityksenantoa: hyvän tytön maine rakennetaan pikemminkin näiden tekijöiden leikkauspisteissä. Näin ollen taustalle tarvitaan laajaa tutkimuksellista kehystä, joka valottaa näiden leikkauspisteiden taustoja ja merkityksiä.

Tutkimus rakentuu teoreettiselta viitekehykseltään pitkälti ”isojen nimien” varaan: somalityttöjen maineen rakentumista tarkastellaan esimerkiksi Judith Butlerin (esim. 1990) performatiivisen sukupuoliteorian, J.L. Austinin (1962) puheaktiteorian, Foucault’n (esim. 1998) vallan, tiedon ja diskurssien yhteenkytkeytymisen ajatuksen ja feministimaantieteilijä Doreen Masseyn (esim. 1994) tarkasteleman sosiaalisesti rakennetun tilallisuuden näkökulmista. Nämä teoreettiset näkökulmat limittyvät Isotalon tutkimuksessa mutkattomasti ja toimivat eräänlaisena sateenvarjona, johon aineistoa peilataan. Isotalo soveltaa varsin kirkkaan selkeästi kaikkia näitä laajoja teoreettisia kehyksiä, jotka ikään kuin leikkaavat toisiaan juuri maineen määrittelyjen yhteydessä – tai leikkauspisteeseen Isotalo ainakin onnistuu nämä tuomaan.

Etnografia tutkimusotteena

Isotalon tutkimus pohjaa etnografiseen tutkimusperinteeseen ja sen metodologisiin otteisiin. Isotalo kuvaa aineiston tuottamisen prosessia huolellisesti, jopa pilkuntarkasti, ja myös aineisto vaikuttaa olevan erittäin tarkasti dokumentoitua sivunumeroituine kenttäpäiväkirjoineen. Haastattelut on litteroitu, ja Isotalo on anonymisoinut kaikki haastateltavat huolellisesti. Hän perustelee tätä aiheensa arkaluonteisuudella ja Turun somaliyhteisön pienuudella, ja anonymisointi onkin tutkimuseettiseltä kannalta tarkoituksenmukaista. Isotalo ei käytä pseudonyymejä, vaan haastateltavia kutsutaan vain geneerisesti ”erääksi tytöksi” tai ”naiseksi”. Isotalon luomat haastatteluviitteet on sijoitettu kautta koko leipätekstin alaviitteisiin, mikä entisestään häivyttää haastattelukatkelmien yhteyttä yksittäisiin haastattelutilanteisiin. Välillä haastateltavien henkilöllisyyksien häivytys johtaa siihen, että lukijan on hieman haasteellista pysyä tulkinnassa mukana: kuinka paljon mikäkin tulkinta viittaa juuri Isotalon tekemiin haastatteluihin ja kuinka paljon ne pohjaavat aiempaan tutkimuskirjallisuuteen? Tämä ongelma ei tule säännönmukaisesti esille, mutta joissakin kohdissa lukija kadottaa yhteyden tutkimuksen haastatteluaineistoon.

Isotalo kutsuu otettaan ”kotietnografiaksi”, millä hän viittaa tutkijan lähiympäristössään tekemään etnografiseen tutkimukseen. Isotalo on itse turkulainen, ja hän kuvaa, kuinka kenttä limittyi hänen omaan vapaa-aikaansa: tutkija saattoi törmätä tutkimuksen teon aikana tutkittaviinsa kaupungilla kulkiessaan tai bussissa matkustaessaan. Isotalo analysoi ”Etnografinen tutkimusote” -luvussa omia kentälle paikantumisiaan ja muun muassa kentän käsitettä vivahteikkaasti ja syvällisesti: hänelle kenttä on kartografinen, sosiaalinen, metodologinen ja tekstuaalinen kokonaisuus, jossa nämä kaikki materiaaliset, tilalliset ja diskursiiviset suhteet vaikuttavat toisiinsa prosessinomaisesti.

Isotalo kuvaa teoreettisen viitekehyksen ja etnografisen tutkimusotteen huolellisesti, mutta varsinaista menetelmälukua väitöskirja ei sisällä. Menetelmän kuvaus on upotettu osaksi ”Etnografinen tutkimusote” -lukua, erityisesti alalukuun ”Aineiston, teorian ja tutkimustekstin suhde” ja myös sinne tänne muihin alalukuihin. Isotalon metodologinen ote on asiallinen, mutta olisin kaivannut vielä eksplisiittisempää menetelmän kuvaamista perinteiseen väitöskirjatyyliin. Analyysiluvut ovat kuitenkin varsin kirkkaita ja metodologisesti johdonmukaisia, joten Isotalon ei voi väittää toimineen aineistonsa suhteen epäloogisesti tai epäjärjestelmällisesti.

Ruumiilliset performatiivit ja sukupuolitetut moraalitopografiat hyvää tyttöä tuottamassa

Tutkimuksen analyysiosio on jaettu kahteen laajaan teemaan. Näistä ensimmäinen, ”Ruumiillisia performatiiveja”, käsittelee pukeutumista, seksuaalisuutta, ympärileikkausta ja seurustelua, siis teemoja, joissa tyttöyttä ja hyvän tytön mainetta rakennetaan ruumiillisuuteen liittyvien tekijöiden kautta. Tämä luku on kokonaisuudessaan onnistunut ja koherentti, ja siinä tuodaan esille aiheita, jotka ovat suomalaisessa ja ylipäänsä eurooppalaisessa kontekstissa haastavia ja ristiriitoja aiheuttavia. Isotalo on onnistunut tuomaan näistä teemoista esille haastateltavien äänen, sen, joka julkisessa keskustelussa saattaa olla taka-alalla. Mitä somalitytöt ja -naiset itse ajattelevat esimerkiksi huiviin pukeutumisesta tai ympärileikkauksesta? Minulle, toiselta alalta tulevalle tutkijalle, nämä olivat aivan uusia ääniä, joita mielelläni kuulisin lisää vaikkapa juuri julkisissa keskusteluissa. Esimerkiksi pukeutumiskysymyksessä Isotalo tuo esille sen, miten länsimaissa huivin ja pitkien hameiden käyttö saatetaan nähdä alistamisen ja sorron merkkinä, kun taas somalitytöt itse pitävät niitä hyvinkin merkityksellisinä ”hyvän” ja ”kunnollisen” uskonnollisuuden ja etnisyyden tunnuksina. ”Hameen poistaminen on ihan niinkun että otit itsestä koko kulttuurin roskiin”, toteaa eräs haastateltava.

Toinen vavahduttava aihe on tyttöjen ympärileikkaus, joka länsimaisesta näkökulmasta näyttäytyy silpomisena ja väkivaltana. Isotalon aineistossa tulee esille, että monet Somaliassa syntyneet ja ympärileikatut tytöt kuitenkin pitävät itseään ”puhtaampina” ja ”eheämpinä” kuin ympärileikkaamattomia tovereitaan. Diasporassa asenteet varsinkin laajamittaista infibulaatio-ympärileikkausta kohtaan ovat muuttuneet kielteisemmiksi, vaikka yhteiskunnan jyrkät mielipiteet aiheesta aiheuttavat myös ristiriitaa ja jopa surua: ”Kun mä luulen, että mä oon ihan täydellinen, mutta ne sanoo, että puuttuu. Jotain puuttuu”, eräs haastateltavista pohtii. Kiinnostavaa olisi kuulla, millaisilta asenteet nyt, yli 12 vuotta Isotalon haastattelujen jälkeen, näyttävät. Tämän hetken suomalaisista somalitytöistä suurempi osa on kuitenkin jo syntynyt Suomessa, eikä tyttöjen ympärileikkauksia tiettävästi ole Suomessa toteutettu.

Analyysin toinen osio kutoutuu ”sukupuolitettujen moraalitopografioiden” ympärille. Isotalo viittaa moraalitopografian käsitteellä ”sellaisiin sosiotilallisiin merkityksiin, joissa tilan, tilan haltuunoton ja tilallisen käyttäytymisen tulkinnat ovat luonteeltaan moraalisia ja sellaisina tilaa ja/tai tilan käyttäjien toimintaa arvioivia ja arvottavia” (s. 36). Moraalitopografioita käsittelevä luku on hivenen hajanaisempi kuin ensimmäinen aineistoluku, ja se sisältää jonkin verran toistoa. Sen keskeiset teemat ovat kuitenkin merkityksellisiä ja tutkimuskysymysten kannalta tärkeitä.

Isotalo tuo luvussa esille, miten hyvän tytön maineeseen kuuluu se, ettei tätä pidetä ”kaupunkityttönä”, joka viettää liikaa aikaa vaikkapa kauppakeskuksissa tai muissa nuorison suosimissa paikoissa, erityisesti, jos näissä käy myös poikia. Kaupunkitilassa toimii myös somaliyhteisön oma sosiaalinen kontrolli, jota tytöt kuvaavat ”näkymättöminä silminä”. Yhteisön aikuiset ja perheenjäsenet pitävät silmällä kaikkia yhteisön nuoria, myös kotien ulkopuolella. Aineistosta käy ilmi, että nuorten ajanvietto on varsin sukupuolitettua: somalipoikien liikkumatila ja toimijuus kaupunkitilassa on vapaampaa kuin tyttöjen. Tytöillä on myös suurempi rooli kodinhoidossa. Lisäksi tytöiltä odotetaan, etteivät nämä tule ”liian suomalaisiksi”. Suomalaisten nuorten toiminnassa maineen kannalta ongelmallisia puolia ovat esimerkiksi vapaa seurustelu, seksin harrastaminen ennen avioliittoa ja paljastava pukeutuminen. Toisaalta aineistossa tuodaan esille, että Helsingissä myös somalityttöjen toiminta voi olla vapaampaa kuin Turussa.

Hyvät tytöt 2000-luvun alkupuolella ja nyt?

Kuten Isotalo toteaa, somalikulttuurissa ”hyvä tyttöys” ja hyvä maine rakentuvat diasporassa kulttuuristen neuvottelujen tuloksena. Tyttöjen odotetaan kiinnittyvän somalialaiseen taustaansa, islamilaisiin arvoihin ja yhteisöönsä, mutta samalla heiltä odotetaan myös osallistumista suomalaiseen yhteiskuntaan, erityisesti sen hyväksi katsottuihin puoliin kuten koulutukseen. Isotalon tutkimuksessa hyvää mainetta performoitiin esimerkiksi pukeutumisella ja tietynlaisella sosiotilallisella käyttäytymisellä. Kiinnostavaa kyllä, koulumenestystä, koulutusta tai ammatinvalintaa ei tutkimuksessa mainita juuri lainkaan hyvän maineen tekijöinä. Epäselväksi jää, eikö näistä tekijöistä juuri puhuttu haastatteluissa, vai ohjasiko Isotalon haastatteluteemojen valinta (ks. Liite 2, s. 345–350) keskittymään muihin asioihin.

Tutkimuksen aikaperspektiivistä mietityttämään jäi haastattelujen ja tutkimuksen julkaisuajankohdan pitkä väli: haastattelut on toteutettu yli 10 vuotta ennen väitöskirjan lopullista valmistumista. Isotalo reflektoi tätä tutkimuksessaan aivan viimeisillä sivuilla lyhyesti ja toteaakin, että ”vaikka hyvä maine on edelleen keskeinen asia Suomessa aikuistuvien somalityttöjen elämässä, on mahdollista, että tulkinnat perinteisinä pidetyn turvaamisesta ja valtakulttuurista erottautumisesta voivat toisen sukupolven kohdalla järjestyä hieman toisin kuin maahan muuttaneen sukupolven kohdalla” (s. 301). Vuoden 2017 perspektiivistä katsottuna somaliyhteisön tulkintoja voisi tänä päivänä värittää myös yhteiskunnassa vallitseva oikeistopopulistinen ilmapiiri ja sen mahdollisesti mukanaan tuoma lisääntynyt refleksiivisyys uskonnolliskulttuurisia piirteitä kohtaan. Lisäksi sosiaalinen media saattaa hyvinkin muovata nuorten tulkintoja voimakkaasti. Tämä lienee hyvä kohde jatkotutkimukselle, jolle Isotalon huolellinen työ tarjoaa oivan vertailupohjan.

Tutkimuksen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta

Käsillä oleva väitöskirja on tärkeä avaus yhteiskunnallisissa keskusteluissa, ja sen sovellettavuus ja vaikuttavuus lienee merkittävä. Isotalon aineistolähtöinen tutkimusote toimii hyvin ja täyttää tavoitteensa: haastateltavien äänet pääsevät kuuluviin, eikä heidän kokemuksiaan mitätöidä tai sivuuteta. Tässä laadullinen tutkimus onkin parhaimmillaan ja täydentää esimerkiksi tilastomenetelmin tehtyjä maahanmuuttajaryhmiä koskevia tutkimuksia. Voisi kuvitella, että Isotalon tutkimusta voidaan käyttää ja soveltaa esimerkiksi yhteiskunnallisessa päätöksenteossa, koulutuksessa ja terveydenhoitotyössä.

Isotalon tutkimus myös onnistuu dialogisessa otteessa ja siltojen luomisessa: se ei myötäile tai eksotisoi kohdettaan, mutta antaa kohteen puhua. Isotalo on kriittinen ja analyyttinen, mutta kunnioittava. Tämä on kaikkein haastavin linja niin sanotuissa monikulttuurisuuskeskusteluissa: ”toiseutta” on helppoa kritisoida ja paheksua ja toisaalta sitä on helppoa eksotisoida ja ihailla. Isotalon tutkimus tekee näkyväksi sen, että vaikka jotkut somaliyhteisön ratkaisut tuntuvat suomalaisesta näkökulmasta patriarkaalisilta tai jopa alistavilta, on analyyttinen kuuntelu kuitenkin paras tapa pohjustaa dialogia yhteiskunnallisissa keskusteluissa.

 

Kirjallisuus

Austin, J. L. 1962: How to Do Things with Words. The William James Lectures Delivered at Harvard University in 1955. Oxford: Clarendon Press.

Butler, Judith 1990: Gender Trouble. Feminism and the Subversion of Identity. New York: Routledge.

Foucault, Michel 1998: Seksuaalisuuden historia. Tiedontahto. Nautintojen käyttö. Huoli itsestä. Suom. Kaisa Sivenius. Helsinki: Gaudeamus.

Massey, Doreen 1994: Space, Place and Gender. Cambridge: Polite Press.

 

Filosofian tohtori, musiikin maisteri Heidi Haapoja toimii post doc -tutkijana Helsingin yliopistossa ”Omistajuus, kieli, kulttuuriperintö: Kansanrunousideologiat Suomen, Karjalan tasavallan ja Viron alueilla” -projektissa.

Hyvistä tyypeistä tietoisuustaitajiin – kriittisiä näkökulmia palvelutalouden työruumiisiin kohdistamiin vaatimuksiin

Parviainen, Jaana, Taina Kinnunen & Ilmari Kortelainen (toim.) 2016: Ruumiillisuus ja työelämä. Työruumis jälkiteollisessa taloudessa. Tampere: Vastapaino. 254 sivua.

Eerika Koskinen-Koivisto

 

Millaisia työntekijöitä nykytyöelämä haluaa? Entä miten ihannetyöntekijäksi tullaan? Artikkelikokoelmassa Ruumiillisuus ja työelämä. Työruumis jälkiteollisessa taloudessa (2016) tarkastellaan, millaisia ajatusmalleja ja ideologisia kytkentöjä työntekijöiden ominaisuuksiin kohdistuvien, sinänsä myönteisten ja näennäisen viattomien vaatimusten takana piilee. Tekstien lähtökohtana on, että henkilökohtaiset ruumiillisiin eleisiin, tekoihin ja fyysisiin piirteisiin perustuvat ominaisuudet, kuten asenne ja vuorovaikutustaidot, ovat suoraan sidoksissa työntekijän haluttavuuteen palvelutalouden työmarkkinoilla. Palvelutalouden artikkelikokoelman toimittajat Jaana Parviainen, Taina Kinnunen ja Ilmari Kortelainen määrittelevät kapitalismin uudeksi vaiheeksi, jossa inhimilliset kyvyt on valjastettu uudella tavalla tuottamaan varallisuutta ja lisäarvoa. Palvelutalous nojaa uusliberalistiseen ihmiskäsitykseen, jossa kaikilla ihmisillä on samanlaiset mahdollisuudet menestykseen. Uusliberalistien mukaan yksilöiden toiminnalle ei ole tarvetta luoda institutionaalisia rajoituksia, vaan he uskovat yksilöiden itseohjautuvuuteen ja vapauteen. Artikkelikokoelman kirjoittajat muistuttavat ja osoittavat erilaisten tapausten perusteella, että yksilöiden ruumiilliset piirteet ja eleet ovat kuitenkin pitkälti sosiaalisten verkostojen, kulttuurisen pääoman, luokkataustan, etnisten piirteiden ja uskonnollisten vakaumusten muokkaamia ja näin ollen sidoksissa yhteiskunnalliseen asemaan ja taustaan.

Kokoelman toimittajat näkevät, että uuden palvelutalouden taustalla on merkittävä ja monimutkainen talouden ja kulttuurin murros, joka on yhteydessä globalisaatiokehitykseen ja digitalisaatioon. Murroksen myötä monenlaisia työtehtäviä on alettu kutsumaan palveluiksi samalla, kun ne on ulkoistettu. Näin ollen lähes kaikista ammateista on tullut palveluammatteja, jotka edellyttävät tietynlaista asennetta ja valmiutta tuottaa palvelukonsepteja ja elämyksiä pelkän työtehtävien suorittamisen sijaan. Artikkelikokoelmassa kysytään, millaisia vaikutuksia palvelutalouteen siirtymisellä on työntekijöille, työorganisaatioille ja johtamiselle. Entä millainen tausta, valmiudet ja ruumiilliset piirteet synnyttävät palvelutalouden menestyjiä?

Teoksen kirjoittajat ovat yhteiskuntatieteiden, filosofian, kulttuuriantropologian ja kasvatustieteen tutkijoita. Artikkelit liikkuvat emotionaaliseen ja esteettiseen työhön, työorganisaation ruumiillisuuteen ja vallankäyttöön sekä affekteihin ja ruumiidenvälisyyteen liittyvien teoretisointien ympärillä. Nämä eri tieteenalojen tarjoamat lähestymistavat ja teoreettiset näkökulmat tuottavat monipuolisen kuvan nykytyöelämän vaatimuksista ja työntekijää sopivaksi muokkaavista teknologioista. Esittelen artikkelikokoelman keskeisten lukujen sisältöjä valikoimieni artikkeleiden valossa.

Oikeanlainen ruumiillinen pääoma

Yksi keskeisimmistä nykytyöelämää leimaavista ”oikeanlaisen” asenteen ilmentymistä on yrittäjyys. Filosofi Lauri Lahikaisen ja kasvatustieteilijä Esko Harnin artikkeli itsen yrittäjyydestä ontologisena ja eettisenä ihmiskuvana on sijoitettu teoksen ensimmäiseen, myös yleisen johdannon sisältävään ”Työruumis palvelutaloudessa” -lukuun. Tekstissä itsen yrittäjyyden nähdään kumpuavan possessiivisesta individualismista ja ruumiin sitomisesta pääoman logiikkaan, ja artikkeli yhdistyy suoraan toisen luvun ruumiillisen pääoman muotojen pohdintaan. Itsensä yrittäjä parantaa työmarkkina-asemaansa investoimalla itseen ja inhimilliseen pääomaan, toisen sanoen työstää, muokkaa, tuottaa ja brändää itseään erilaisin tekniikoin odottamansa tuoton ja hyödyn mukaisesti. Näin itsen yrittäjän vapaus kääntyykin pakoksi oma-aloitteisesti muokata omaa itseään markkinakelpoiseksi.

Toinen usein kuultu määritelmä ihanteellisesta työntekijästä on ”hyvä tyyppi”, jota kulttuuriantropologi Taina Kinnunen ja filosofi Jaana Parviainen purkavat rekrytointikonsulttien haastatteluihin perustuen. Hyvän tyypin ensivaikutelma on rekrytoijien ”perstuntuma” työntekijäkandidaatista, eikä se ole helposti sanallistettavissa. Intuitiivinen tuntuma perustuu moniaistiseen kommunikaatioon, jossa ruumiiden rytmit syntyvät vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Kinnunen ja Parviainen näkevät ruumiillisten kohtaamisten taustalla kulttuurisesti muovautuneen ruumiiden affektiivisen hierarkian, jota uusinnetaan tiedostamatta ja jonka yksi ilmentymä on niin sanottu fitness-ideologia, jossa nuoret, kurinalaiset ja treenatut ruumiit asetetaan ihanteeksi. Tutkijat muistuttavatkin, että intuitiivisen arvioinnin taustalla on usein luokkasidonnainen ja sukupuolittunut tottumus, joka ohjaa mieltymyksiin perustuvia valintoja.

Kolmas ruumiillisen pääoman muoto, jolla on merkitystä erityisesti nuorten työntekijöiden työllistyvyydelle, on liikkuvuus, jota yhteiskuntatieteilijä Minna Nikunen lähestyy teknologiana ja tekniikoiden ryppäänä. Liikkuvuutta, sekä kokemusta siitä ja valmiutta siihen, tarjotaan väylänä menestykseen. Nikunen kuitenkin kiinnittää huomioita liikkuvuusvaatimuksen eriarvoisuuteen: vaatimus perheenperustamisen lykkäämisestä ja turvaverkostosta irtautumisesta vaikeuttaa erityisesti nuorten perheellisten naisten työllistymistä koulutusta vastaaviin ja arvostettuihin kansainvälisiin asiantuntijatehtäviin, joiden ajatellaan olevan menestyneiden korkeakoulutettujen eurooppalaisten nuorten tavoitteena. Tehtävien edellyttämään menestyvän eurooppalaisnuoren habitukseen kuuluvat kielitaito, aktiivisuus ja kulttuurienvälinen osaaminen. Tämä nähdään ihanteena, jolle vastakkaisena pidetään työväenluokkaisten ja maaseudulla asuvien nuorten haluttomuutta jättää kotiseutunsa ja tutut ympyrät. Kodin piiriin jääminen näyttäytyy kypsymättömänä tekona, jonkinlaisena väärinymmärryksenä. Nikunen kritisoikin uusliberalistien teesiä siitä, että vain toiminta ja saavutukset merkitsevät; myös liikkuvuuden kohdalla sukupuolella ja luokalla on väliä.

Ammatillinen ja työhön uponnut ruumis

Ruumiillisuuden voidaan nähdä olevan kaiken ammattilaisuuden ytimessä, myös ammattien, joissa ei olla välittömässä kosketuksessa toiseen ruumiiseen, vaan tuotetaan kauneuteen liittyviä vinkkejä ja välitetään toisten kokemuksia tekstin muodossa, kuten toimittajan työssä. Organisaatioiden ja johtamisen tutkija Niina Kivisen analyysi tytöille suunnattua aikakauslehteä tekevistä media-ammattilaisista ja heidän ristiriitaisesta työruumiistaan nostaa esiin ”ruumiittomuuden” ja etääntymisen ainoana oikeana mutta julkilausumattomana toimintamallina.

Naistutkija/sukupuolentutkija Päivi Korvajärvi puolestaan tarkastelee kosmetologin työtä emotionaalisen työn ja affektien näkökulmasta. Niin kauneudenhoidossa kuin hoivatyössä, jotka molemmat ovat naisvaltaisia aloja, on kyse työn elävästä suhteesta ihmisruumiiden välillä. Tällaisessa emotionaalisessa työssä ja ruumiillisuutta käsittelevässä työssä (body work) tunteet ovat osa tietotaitoa ja toimivat läsnäolon ja kosketuksen ohella tärkeinä työvälineinä.

Sekä kentästään etääntyvien toimittajien että emotionaalista työtä tekevien ruumiiden odotetaan säätelevän osallistumistaan ja reaktioitaan ruumiin ja mielen tasolla. Erityisesti mielenhallintaan perustuvia tekniikoita tarjotaan nykyään lääkkeeksi myös arkielämän ja työn hektisyyteen väsyneille. Aikuiskasvatuslehden artikkelipalkinnon vuonna 2017 elinikäisen oppimisen kritiikillään saanut kasvatustieteilijä Antti Saari kirjoittaa tietoisuustaidoista (mindfullness) psykotekniikkana, joka leviää nopeasti niin työelämän hallinnassa kuin kasvatuksen ja koulutuksen maailmassa. Saari näkee tietoisuustaidot osana sosiologi Anthony Giddensin (1991) muotoilemaa jälkimodernin ihmisen yksityiseen elämään leviävää asiantuntijuutta ja refleksiivisyyttä, joka haastaa tutkimaan ja rakentamaan omaa identiteettiään. Saari analysoi erityisesti opettajille tarjottavia tietoisuusharjoituksia ja niiden tavoitteita sekä ohjeistuksissa ilmeneviä kaksoissidoksia eli toinen toisensa kumoavia viestejä. Havainnollinen esimerkki tällaisesta ristiriitaisuudesta löytyy tietoisuusharjoitusten yksityiskohtaisista ohjeista kurinalaisten ruumiillisten asentojen ja hengitysrytmien soveltamisesta ja tämän kurinalaisuuden tuottamasta henkisestä tyyneydestä, tarkkaavaisuudesta ja spontaanista läsnäolosta. Ja edelleen, samalla kun opettaja ohjaa oppilaitaan kohti kokonaisvaltaista hyvinvointia, voidaan sen tuloksia ja mukanaan tuomaa tuloksellisuutta mitata määrällisesti.

Toisin toimimisen ja onnellisen työelämän mahdollisuudet

Kirjan artikkeleissa kiinnitetään huomiota tärkeisiin näkökulmiin kuten yksilön vastuuttamiseen, työelämän edelleenkin piilossa oleviin ja julkilausumattomiin sukupuolittuneisiin käytäntöihin ja eriarvoistumiseen. Jäin kuitenkin miettimään, antavatko filosofian, yhteiskuntatieteiden ja kulttuurintutkimuksen teoriat ja empiiriset analyysit liian pessimistisen kuvan työelämästä ja itsensä toteuttamisen mahdollisuuksista. Onko uusliberalismin läpäisemille vaatimuksille varteenotettavia haastajia työelämässä? Kenellä – jos ylipäätään kellään – on mahdollisuus toimia toisin? Ja onko työn näkeminen vapautumisen ja itsensä toteutuksen kenttänä aina kapitalistisen ajattelun läpäisemää?

Sosiologit Pasi Pyöriä ja Satu Ojala (2016) ovat tutkineet työelämän koettua epävarmuutta työolotutkimusten eli laajojen kyselyaineistojen kautta ja argumentoivat aineistoonsa perustuen, että suomalainen työelämä ei ainakaan sen valossa ole erityisesti kurjistunut eivätkä epätyypilliset ja määräaikaiset työsuhteet lisääntyneet. He kritisoivatkin suomalaista työelämään liittyvää tutkimusta keskittymisestä suppeahkoihin haastattelututkimuksiin sekä tavasta soveltaa laajaa prekarisaatio-teesiä, jonka mukaan prekarisaatio on yhteiskunnan läpileikkaavan talouspoliittisen ideologian eli uusliberalismin tuottamaa. Pyöriän ja Ojalan mukaan tutkimuksen orientaatio olisi erilainen, jos siinä keskityttäisiin työmarkkinoiden rakenteisiin ja olosuhteisiin sekä laajempiin tutkimusaineistoihin.

Myös viime vuosikymmeninä työelämän tutkimuksessa vaikuttaneen positiivisen käänteen myötä tutkijat ovat alkaneet kysyä, mikä työntekijöitä kannattelee ja motivoi ja tekee heidän työstään mielekkään myös silloin, kun ulkoinen toimintaympäristö ja työt ovat muutoksessa. Tämä positiivisen psykologian innoittama käänne on tuonut tutkimukseen uusia käsitteitä ja näkökulmia kuten työn imu (esim. Hakala 2009) ja kestävä työ (esim. Kira 2003; Kasvio 2014), joiden kautta nykytyöelämä ja sen muutokset näyttäytyvät myös onnellisuuden, mahdollisuuksien ja hyvinvoinnin näkökulmasta. Muuttaisiko sosiologisen ja psykologisen tutkimuksen tuominen mukaan kulttuurintutkimuksen rinnalle kuvaa työtä tekevistä ruumiista? Työruumiiden tarkastelu kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin, voimavarojen ja arkisen toiminnan näkökulmasta voisi tuottaa kiinnostavia uusia avauksia. Ruumiillisten käytäntöjen tarkastelu etätyössä tai esimerkiksi maalle muuttaneiden itsensä työllistäjien arjessa sekä ruumiiden yhteinen toiminta jakamistaloudessa voisivat olla esimerkkejä tutkimusaiheista, joiden kautta talouden ja kulttuurin kytkökset avautuisivat alisteisen suhteen sijaan toimijuuden näkökulmasta.

 

Kirjallisuus

Hakanen, Jari 2009: Työn imua, tuottavuutta ja kukoistavia työpaikkoja? Kohti laadukasta työelämää. Helsinki: Työsuojelurahasto.

Kasvio, Antti 2014: Kestävä työ ja hyvä elämä. Tampere: Vastapaino.

Kira, Mari 2003: From Good Work to Sustainable Development. Human resources consumption and regeneration in the post-bureaucratic working life. Stockholm: Kungl Tekniska Högskolan.

Pyöriä, Pasi & Ojala, Satu 2016: Prekaarin palkkatyön yleisyys: liioitellaanko työn epävarmuutta? – Sosiologia 53 (1), 45–63.

 

Filosofian tohtori Eerika Koskinen-Koivisto työskentelee tutkijatohtorina Jyväskylän yliopistossa. Hän on kiinnostunut työelämän kestävyydestä ja työelämään liittyvästä kerronnasta.

Maaseutukylät fyysisinä paikkoina ja mielen tiloina

Rannikko, Pertti, Maarit Sireni, Päivi Härkin, Hannu Itkonen, Seppo Knuuttila, Maria Lähteenmäki, Jukka Oksa & Mikko Simula 2016: Kotona, kylässä, liikkeellä. Sivakka ja Rasimäki arjen ja mielen tiloina. Helsinki: SKS. 253 sivua.

Pasi Enges

 

Vuonna 2010 kirjoitin Eloreen arvion Joensuun yliopiston Karjalan tutkimuslaitoksella toimineen monitieteisen tutkimusryhmän neljännestä yhteisjulkaisusta Kylän paikka. Uusia tulkintoja Sivakasta ja Rasimäestä (Enges 2010). Kiinnitin arviossani huomiota siihen, miten maamme pitkäkestoisimmassa kylätutkimusprojektissa tutkijoiden ydinryhmä on sitoutunut hankkeeseen vuosikymmenestä toiseen ja miten tutkimuskohteina olleita kyliä on projektin eri vaiheissa lähestytty erilaisin näkökulmin ja tulkinnoin. Kylän paikka -teoksessa niin valtimolaisten Sivakkavaaran ja Rasimäen kylien kuin niissä toteutetun tutkimusprojektinkin tulevaisuus jäivät avoimiksi. Nyt julkaistu Kotona, kylässä, liikkeellä -artikkelikokoelma kertoo sekä tutkimuskylien jatkuvasta elinvoimaisuudesta että projektin siirtymisestä viidennelle vuosikymmenelleen. Se on myös osoitus tutkimuskohteiden muuttumisesta ja sen myötä tutkijoiden uudenlaisista kyläkäsityksistä: teoksessa kysytään, mikä kylä pohjimmiltaan on ja miten sitä tulisi tutkia. Kylän paikka -kirjan arviossani kuvasin siinä esitettyjä näkemyksiä ”kypsyneiksi”; nyt arvioitava teos osoittaa pitkän tutkimusprojektin tuottavan yhä uusia näkemyksiä ja tulkintoja.

Uusi kyläkäsitys

Pertti Rannikon ja Maarit Sirenin kirjoittama johdantoluku esittelee kylätutkimusprojektin viidettä vaihetta ja samalla reflektoi kylätutkimusprojektin varhaisempien vaiheiden strategioita ja tuloksia. Paikallisuuden merkitys on nyky-yhteiskunnassa voimakkaasti muuttunut, ja siksi viimeisimmässä tutkimusvaiheessa sekä maaseutu- että kyläkäsite on jouduttu määrittelemään uudelleen. Kun kylällä on aikaisemmin tarkoitettu ennen kaikkea maaseudulla sijaitsevaa fyysistä asutusta ja siellä asuvaa sosiaalista yhteisöä, on tilanne nykyään toisenlainen. Monelle maaseutu ei avaudu enää kyläkokonaisuuksina, vaan yksittäisinä asumiseen, lomailuun tai luonnonympäristön hyödyntämiseen liittyvinä paikkoina. Kylät eivät myöskään ole olemassa ainoastaan fyysisinä ympäristöinä vaan myös kulttuurisesti rakentuvina mielikuvina ja mielen tiloina. Näin ollen tutkimus onkin laajennettu koskemaan paitsi kylissä vielä vakituisesti asuvia myös niistä pois muuttaneita ja niiden liepeillä tilapäisesti liikkuvia ihmisiä.

Molempien tutkimuskylien väkiluku laskettiin 1960-luvun huippuvuosina sadoissa, nykyhetkellä vakituisia, valtaosin jo iäkkäitä asukkaita on jäljellä muutama kymmen. Myös kaikki lähipalvelut ovat kylistä hävinneet. Kirjoittajat luonnehtivat Sivakkaa ja Rasimäkeä ei-kyliksi siinä mielessä, että maaseutukylille aikaisemmin ominaisia tunnusmerkkejä ja toimintatapoja ei niistä enää löydy. Niiden nykyväestö koostuukin suureksi osaksi kylissä tilapäisesti, satunnaisesti tai virtuaalisesti läsnä olevista ihmisistä, joille kylä silti on tärkeä kuulumisen kohde ja identiteetin perusta.

Joensuun yliopistossa alkaneen ja Itä-Suomen yliopistossa edelleen jatkuvan kylätutkimusprojektin alkuvaiheet olivat yhteiskuntatieteellisesti suuntautuneita. Projektin edetessä kulttuurintutkimuksellinen painotus on vahvistunut, ja erityisesti arkielämään ja arjen kokemukseen on kiinnitetty yhä enemmän huomiota. Projektin viidennessä raportissa tämä on selvästi näkyvissä: useimmat artikkeleista keskittyvät yksittäisten ihmisten, niin kylissä edelleen asuvien kuin sieltä lähteneidenkin, elämäntarinoihin ja muistoihin. Myös tutkimusaineistojen tuottamisen tavat ovat painottuneet tutkijoiden itsenäisen työskentelyn suuntaan, vaikka tutkimusryhmän yhteisistä kenttäperiodeistakaan ei ole täysin luovuttu. Hankkeen alkuvaiheille tyypilliset lomakehaastattelut eivät enää vastaa tutkimuksen tarpeita, ja niiden sijasta on siirrytty avoimempiin haastattelumenetelmiin. Tutkimusintressien osalta projektissa uusinta kerrostumaa edustaa huomion kiinnittäminen tutkittavien kyläsuhteen affektiivisuuteen ja kyliin vaihtelevista syistä kohdistuviin tunnesiteisiin. Kyliä lähestytään sekä fyysisinä arjen tiloina että mentaalisina muistojen, kaipauksen ja koti-ikävän kohteina.

Kotona, poissa ja paikkojen välillä

Kirjan artikkelit on jaettu temaattisesti kolmeen osaan, joista ensimmäinen on saanut otsikokseen ”Kotona”. Maarit Sireni käsittelee tekstissään Rasimäelle sotien jälkeen asutettujen Suojärven karjalaisten suhdetta entiseen ja nykyiseen kotipaikkaansa. Pääasiallisena tarkastelun kohteena on taustaltaan siirtokarjalaisten rasimäkeläisten kotien ja vapaa-ajan asuntojen esineistö, jota kirjoittaja analysoi sekä rajakarjalaisjuurien että uuteen pohjoiskarjalaiseen ympäristöön sopeutumisen esityksinä. Evakkomatkalle Suojärveltä mukaan saadut käyttötavarat, ikonit ortodoksisen uskon tärkeinä tunnusmerkkeinä sekä valokuvat ja kartat ovat konkreettisia kiinnekohtia, jotka pitävät yllä suvun muistoja. Niihin voivat kytkeytyä myös myöhempien sukupolvien mielikuvat rajantakaisesta kotipaikasta, vaikka omakohtainen kokemus siitä puuttuisikin. Tutkimusmenetelmänä on käytetty kiinnostavaa ”kotikävelyä”, johon on kuulunut kotien sisustuksen havainnointi, yksittäisten esineiden tarkastelu yhdessä tutkittavien kanssa sekä samanaikainen haastattelu ja sen dokumentointi. Johtopäätös on, että evakkojen Rasimäessä tapahtuneesta, ilmeisen nopeasta sopeutumisprosessista huolimatta suojärveläinen karjalaisuus elää ja tehdään näkyväksi kotien esineistössä, kerronnassa ja ortodoksisia kulttuuripiirteitä ylläpitämällä.

Karjalaisuutta käsittelee omassa artikkelissaan myös Päivi Härkin: hänen aiheenaan on karjalan kieli ja sen käytössä tapahtuneet muutokset suomenkielisessä Rasimäessä. Ensimmäisen polven siirtolaisista valtaosa oppi suomea vasta uudessa asuinpaikassaan. Siirtokarjalaisten asutusalueiden joukossa Rasimäki on erikoisuus, sillä siellä varsinais-karjalaa äidinkielenään puhuvat muodostivat enemmistön. Kun tyypillinen perhemuoto vielä käsitti tavallisesti kolme sukupolvea, olivat edellytykset karjalan säilymiselle suomen kielen rinnalla hyvät. Suomen kielen taito oli kuitenkin välttämätöntä kyläyhteisön ulkopuolella, samoin kyky kielikoodin kontekstinmukaiseen vaihtoon erilaisissa sosiaalisissa kohtaamistilanteissa. Teemahaastatteluin tuotetun aineistonsa pohjalta Härkin erittelee kielenkäyttöä kodeissa, kyläyhteisössä, kaksikielisissä perheissä, kouluissa ja työelämässä. Tosiasia on, että karjalaa puhuva kieliyhteisö on murentunut, mutta toisaalta kiinnostus sitä kohtaan on lisääntynyt ja haastateltujen joukosta löytyi useita, jotka osaavat sekä puhua että kirjoittaa karjalaksi.

Seppo Knuuttilan tarkastelun kohteena on sivakkavaaralainen Hannes Häkkinen ja hänen roolinsa ”kylänsä edustajana ja puolestapuhujana, sen historiaa ja perinteitä tulkitsevana kertojana, paikallisen tiedon haltijana, luontoa kunnioittavana kulttuuri-ihmisenä”. Koko 83-vuotisen elämänsä samalla paikalla asunut Häkkinen (1927–2011) oli folkloristien suosimaa ilmausta käyttäen ”hyvä kertoja” ja Knuuttilan ohella myös muiden projektin tutkijoiden pitkäaikainen haastattelu- ja keskustelukumppani. Artikkelin keskiössä on Hannes Häkkisen laajasti hallitsema perimätieto. Kirjoittaja määrittelee Häkkisen henkilönä ”tyypilliseksi poikkeukseksi” ja perimätiedon hänen henkilökohtaiseksi pääomakseen, jota hän saattoi käyttää vaihtelevin tavoin paikallisen tiedon vahvistamiseen tai kyseenalaistamiseen. Häkkiselle perimätieto edusti totuutta, kunnes toisin todistetaan.

Teoksen toinen osio, ”Lähtö ja paluu”, koostuu kahdesta artikkelista. Jukka Oksan tarkastelun kohteina ovat Rasimäestä pois muuttaneet ja heidän suhteensa kylään lähdön jälkeen ja nykyhetkellä. Tärkeimmät muuttokohteet ovat olleet kunnan sisällä Valtimon kirkonkylä ja kunnan ulkopuolelle suuntautuneessa muutossa pääkaupunkiseutu. Artikkelin pohjana oleva empiirinen aineisto koostuu neljän monilapsisen rasimäkeläisen perheen pois muuttaneiden lasten haastatteluista. Teoreettisesti artikkeli kiinnittyy uudenlaiseen paikan tulkintaan, jossa paikka määrittyy ennen kaikkea ainutkertaisten sosiaalisten vuorovaikutussuhteiden kombinaatioksi ja risteämiskohdaksi. Jotkut lähteneistä ovat katkaisseet siteet kylään lopullisesti, joillekin kylä on vain muisto köyhyyden leimaamasta lapsuudesta, toisille se taas merkitsee lähisukulaisten kotipaikkaa tai jokakesäistä omaa lomapaikkaa. Vaikka lähteneiden kertomukset perustuvat ihmisten henkilökohtaisiin kokemuksiin, on niistä eroteltavissa sekä yleisesti maaltamuuttoon päteviä että vain Rasimäelle tyypillisiä merkityskerroksia.

Osion toinen artikkeli, Maria Lähteenmäen ”Ikävä, kotiinpaluu ja sentimentaalinen hellyys”, kytkeytyy tunnehistoriaan ja on tapaustutkimus yhden henkilön lähtöön ja takaisin paluuseen liittyvistä tunnekokemuksista. Tekstin avainsanoja ovat nostalgia ja koti-ikävä. Artikkelissa esitellään ja analysoidaan Sivakasta nuorena pois muuttaneen, suuren osan elämästään lähetystyössä Afrikassa viettäneen ja eläkepäivikseen synnyinkyläänsä kesäasukkaaksi palanneen Maila Mustosen elämänvaiheita ja hänen maailmankuvaansa, jonka muotoutumisessa lapsuusajalla on ollut tärkeä merkitys. Mustosen kuva Sivakasta rakentuu ennen kaikkea hänen lapsuudenaikaisille kokemuksilleen, jotka yhdessä äidiltä kuultujen kertomusten ja omien aikuisuuden lähtö- ja paluukokemuksien kanssa tekevät kylästä ainutkertaisen kodin ja nostalgian värittämän elinympäristön.

Kokoelman kolmannen osion otsikko on ”Liikkeellä” ja se sisältää jälleen kaksi artikkelia. Hannu Itkosen ja Mikko Simulan artikkelissa näkökulma on liikuntasosiologinen. Siinä pureudutaan – jälleen yksittäisten henkilöiden haastatteluihin perustuen – liikkumisen ja yleisemminkin kaikenlaisen ruumiillisen tekemisen käytänteisiin Rasimäessä. Huomio kohdistuu erilaisten liikkumismuotojen jatkuvuuksiin ja muutoksiin kyläläisten eri elämänvaiheissa, ja tässäkin jäljitetään kylälle ominaista, spesifisti rasimäkeläistä liikuntakulttuuria, joka paikallistuu ja muotoutuu fyysisten reunaehtojen ja eri toimijoiden tarpeiden ja toiminnan pohjalta. Pertti Rannikko puolestaan määrittelee ”Täyttyvä syrjäseutu” -artikkelissaan uudelleen kylää ja kylätutkimuksen kohdetta. Liikkuvuus ja monipaikkaisuus eivät ole pelkästään urbaaneja ilmiöitä, vaan ne luonnehtivat myös nykypäivän maaseutua, ja ”mobiili maaseutu” onkin osuva termi kuvaamaan maaseudun kehityssuuntia ja -piirteitä. Kuten jo edeltävissä artikkeleissa on esitetty, kylä ei koostu vain siellä kirjoilla olevista ihmisistä, vaan sitä rakentavat osaltaan uudenlaiset tuotantomuodot (peltojen etäkäyttö, turvetuotanto), ulkomainen kausityövoima (kuten taimikonhoitajat ja marjanpoimijat) sekä vapaa-ajan asukkaat. Kylätoiminta ja organisoituneet kyläyhdistykset toimivat sekä paikan päällä että etäyhteyksien, esimerkiksi oman lehden tai verkkosivujen välityksellä. Lisääntynyt luonnon virkistyskäyttö ja mahdollisuus vaihtoehtoisen elämäntavan toteuttamiseen tuovat niin ikään väkeä maaseudulle. Nykypäivänä liikkuvuuden ja monipaikkaisen elämänmuodon seurauksena syntyy maaseudulla sosiaalisia rakenteita, jotka ovat varsin kaukana vanhasta staattisen kyläyhteisön mielikuvasta.

Tulevaisuuden näkymiä

Kirjan päättää epilogi, jossa tutkimusryhmässä pisimpään toimineet Jukka Oksa (mukana vuodesta 1973) sekä Seppo Knuuttila ja Pertti Rannikko (molemmat vuodesta 1983) reflektoivat kokemuksiaan hankkeen parissa. He tarkastelevat projektin eri vaiheita ja tutkijoiden muuttuvaa asemaa suhteessa niihin yhteiskunnallisiin ja poliittisiin muutoksiin, joiden puitteissa työtä on tehty, tutkimusotteissa ja -näkökulmissa tapahtuneita uudelleenarviointeja, projektin tieteidenvälisyyttä sekä alati muuttuvaa ymmärrystä tutkimuskohteesta. Lyhyt teksti lienee tulkittavissa eräänlaiseksi tilinpäätökseksi, jossa hankkeeseen valtaosan tutkijanurastaan omistaneet varttuneet tiedemiehet haluavat siirtää vetovastuuta nuoremmille. Vaikka nyky-yliopistoissa tuskin olisi mahdollista käynnistää ja pitää yllä vastaavanlaista hanketta, ovat kirjoittajat kylätutkimusprojektin suhteen toiveikkaita. He arvelevat uuden, nuorempien tutkijoiden kirjoittaman raportin ilmestyvän taas kymmenen vuoden kuluttua.

Kotona, kylässä, liikkeellä on monessa suhteessa ansiokas kirja. Se osoittaa, että Sivakan ja Rasimäen kylät säilyvät ja kukoistavat, vaikka niiden perusolemus onkin muuttunut radikaalisti. Tutkimusten aineistopohjat paljastavat etnografisten kenttätyömenetelmien vahvuuden, kun halutaan saada selville ja tuoda ilmi jotakin samanaikaisesti yksilökohtaista ja yleisemmin pätevää. Kirjan artikkeleissa projektin pitkäkestoisuus ja jatkuvuus ovat selvästi näkyvillä: useimmat tekstit kytketään suoraan kylätutkimusprojektin aiempiin julkaisuihin, erityisesti tätä edeltäneeseen Kylän paikka -teokseen. Luonnollisesti artikkelikokoelma kertoo ennen kaikkea tutkimuksen kohteena olleista kylistä, mutta se tarjoaa hyödyllisiä näkökulmia ja antaa ajattelemisen aihetta kenelle tahansa maaseudun, paikallisuuden, paikkojen ja identiteettien tutkimuksesta kiinnostuneelle.

 

Kirjallisuus

Enges, Pasi 2010: Kylätutkimusta tieteidenvälisesti. – Elore 17 (2) [online]. < http://www.elore.fi/arkisto/2_10/enges_2_10.pdf > [21.4.2017.]

 

Filosofian tohtori Pasi Enges on folkloristiikan yliopistonlehtori Turun yliopistossa.

Finland in the margins of the Viking world

Ahola, Joonas & Frog with Clive Tolley (eds.) 2014: Fibula, fabula, fact. The Viking Age in Finland. Helsinki: Finnish Literature Society. 519 pp.

 

Ahola, Joonas, Frog & Jenni Lucenius (eds.) 2014: The Viking Age in Åland. Insights into identity and remnants of culture. Helsinki: Finnish Academy of Arts and Letters. 427 pp.

Kendra Willson

 

Modern Finnish national identities often involve an ambivalent relationship to Scandinavia and its ”Viking” heritage, and Ålandic identities show additional ambivalence, ”caught between” Finland and Sweden. The position of Finland in relation to the Viking world (during the 9th–11th centuries) has been largely unknown. These two article collections approach the Viking Age in Finland and Åland from an interdisciplinary perspective, involving archaeology, linguistics and onomastics, folklore and mythology, paleobotany, paleoclimatology and population genetics. The contributors also emphasize that the modern reception of the Viking Age, in which nationalism is central, is intertwined with the history of scholarship.

Fibula, Fabula, Fact: The Viking Age in Finland (henceforth FFF) and The Viking Age in Åland: Insights into identity and remnants of culture (VAÅ) both stem from the project ”Viikinkiaika Suomessa – The Viking Age in Finland” (2011–2014). It emerged that the case of Åland warranted special study. A few contributions to FFF contain sections on Åland, but Åland is largely ”outsourced” to VAÅ. Conversely, some chapters in VAÅ cover broader scope in order to interpolate Åland’s situation from thin evidence.

The contributions to FFF divide into five main areas: language and onomastics, archaeology, natural sciences, history, and folklore and mythology. The book is organized into broad themes of ”Time”, ”Space”, and ”People”. All the contributors stress the uncertainties of their findings and the limits of their methods. Many provide concise introductions to their respective fields for a non-specialist audience.

Gradual changes and increasing contacts

Contributions to FFF on climate, the pollen record and population genetics paint a picture of gradual change on the Finnish mainland. The Viking Age in Finland was a period of slow warming with greater short-term fluctuation, as Samuli Helama outlines. According to Teija Alenius, rye cultivation begins near Ladoga around 600 AD, and land use intensifies around 1200 AD (p. 249). As Kaisa Häkkinen notes, some Germanic loanwords in Finnish are connected to changes in cultivation, such as humala ’hops’ (pp. 394–395), which increases in the pollen record during the Viking Age (p. 249). Elina Salmela stresses that it is difficult to identify genetic input from closely related human populations over a short period like the Viking Age, but notes that there may be signs of migration from the west to Satakunta (p. 357).

Clive Tolley gives an overview of the languages spoken in what is now Finland during the Viking Age, emphasizing methodological difficulties and uncertainties. Most likely Finnic languages were spoken on the coasts and Sámi further inland, with paleo-European languages possibly persisting in the north. Petri Kallio traces the divergence of the Finnic languages, starting with the separation of what became South Estonian early in the Common Era. Matti Leiviskä shows that Sámi place names are the oldest layer preserved in the Siikajoki valley in Ostrobothnia, and Denis Kuzmin argues for a Sámi substrate over the whole area of Karelia. Some place names from southern Finland appear to have been borrowed back and forth between Germanic and Finnic, including the first element of Åland, as discussed by Johan Schalin. It is uncertain whether Scandinavian languages were spoken anywhere on the Finnish mainland in the Viking Age (pp. 328, 428).

In the archaeological record as well, the Viking Age is a time of gradual change. A shift from level cremation fields (polttokenttäkalmisto) to inhumation graves at its end reflects Christian influence, as Ville Laakso describes. Tuukka Talvio points out that the Finnish mainland has many fewer Viking Age coins than neighboring areas, and most of these are from the very end of the period. (In Åland, by contrast, coin finds are plentiful in the early Viking Age but abruptly disappear around 1000 AD [p. 135].) Jari-Matti Kuusela shows that activity zones in Northern Finland gradually shift inland from the coasts. As Sirpa Aalto demonstrates, archaeologists use the term Viking Age more than historians, but despite political connotations it did not lose popularity after the Second World War.

Contacts between Finnic and Germanic are reflected in folklore and mythology. Joonas Ahola suggests that the antisocial hero type found in the kolbítr ’coal-biter’ of Norse sagas and Kaukomieli themes in Kalevala-meter poetry represents an areal phenomenon also seen in Russian bylina. Frog argues that the tietäjä type of magic practitioner and incantational magic spread in Finnic communities at the expense of shamanic practices during the Viking Age. Mervi Koskela Vasaru shows that while Bjarmaland appears in Norse sagas as a fantastic place, it was likely a real area on the White Sea inhabited by Finnic-speaking peoples.

Ahola, Frog and Tolley propose a broad definition of the Finnish Viking Age, from the foundation of Staraya Ladoga in 753 to the Second Swedish Crusade in 1248 (p. 489). Finland remained marginal to the Viking world, as Sami Raninen and Anna Wessman discuss, but was affected by increasing connectivity across Northern Europe, as outlined by Lassi Heininen, Ahola and Frog. Christianity brought a shared sense of identity and supra-regional consciousness, as Jukka Korpela argues.

The Ålandic mystery

Many of the same themes are discussed in VAÅ, often by the same contributors – e.g. Alenius on pollen, Ahola on Kalevalaic epic, Frog on mythology, Heininen, Ahola and Frog (with the addition of Jan Storå for VAÅ) on geopolitics. There are also a number of authors based in Åland. VAÅ contains fewer natural science contributions. VAÅ is similarly divided into sections with broad themes, in this case more epistemic: ”Interpreting evidence of the past”, ”Between sources and their lack” and ”Contexts, contacts, and perceptions”.

Although the books reflect the same project and there is overlap in authors and editors, they come from different publishers. The Åland volume is tighter, and more of the contributions seem overtly interdisciplinary. Place name evidence is used in several contributions. Some articles are cowritten by authors with complementary specialties, and in both books some authors appear on more than one paper.

The introduction by Jan-Erik Tomtland outlines the basics of Ålandic society during the Viking Age, providing context for the rest of the book. Jenni Lucenius traces modern constructions of Ålandic history in relation to 20th century politics. Contacts and identities are in focus throughout the book.

Åland has been ”a contact zone between Finnic and Scandinavian linguistic and cultural groups for at least two thousand years” (p. 7). Recurrent themes in VAÅ include some ”mysteries”. Åland is conspicuously absent from Old Norse sources, mentioned only once, in Fundinn Noregr (The discovery of Norway); but there it appears in an accurate itinerary, indicating familiarity, as Schalin with Frog point out (pp. 277–278). The lack of place names in Åland older than the late Viking Age and the dearth of artifacts from the late 10th through the 11th century have been taken as evidence of a possible discontinuity in settlement near the end of the Viking Age. Another mystery is the clay paw amulet, a grave practice mainly restricted to Åland, from which it spread to Timerëvo in central Russia. Frog focuses on this rite in relation to bear ceremonialism generally (arguing convincingly that the paws are more likely to represent bear than beaver), situating Åland between Finnic and Scandinavian mythological traditions.

Many contributions adopt indirect approaches to problems for which the evidence is minimal. Ahola, Frog and Schalin explain the methodological problems involved in trying to ascertain the language(s) spoken in Åland during the Viking Age. Aalto explores the meaning of the Norse ethnonym Finnr, which in addition to Sámi and (occasionally) the residents of present-day Finnish territory may have included Ålanders, even if they were Scandinavian speakers. Place names indicate that continuous Swedish-speaking settlement in Southwest Finland dates to around 1100 AD, according to Mikko Heikkilä. Schalin with Frog argues for Germanic etymologies for most of the older place names in Åland. Jomala, a Finnic name for ’god’, is likely an old name for the largest island, and may reflect a Viking Age borrowing of the word into Scandinavian as an appellative for Finnic sacred places (pp. 286–289).

Ahola discusses traditions in Kalevala-meter poetry associated with Saari ’Island’, which has sometimes been identified with Åland. Rather than indicating that these epic stories are based on historical events in Åland, as Kaarle Krohn thought, Ahola suggests that mainland Finns may have come to view Åland as a mystical place because of the valence of islands in epic tradition.

From center to periphery

The Viking Age in Åland emerges as a time of more dramatic change than on the Finnish mainland. From a central position on trade routes in the early Viking Age, Åland suffered an economic collapse in the 10th century due to changes in trade routes, increased piracy, power struggles on the Swedish mainland and the receding coastline, as Per Olof Sjöstrand discusses (p. 143). Although the islands never became completely depopulated (as pollen records indicate continuous habitation [p. 229]), likely there were waves of depopulation and repopulation and sufficient disruption to create discontinuity in e.g. place names and cemeteries and likely in identities, as discussed by Rudolf Gustavsson, Jan-Erik Tomtlund, Josefina Kennebjörk and Jan Storå.

Scandinavian languages were established in Åland by the end of the Viking Age, while Finnish persisted to some extent for two centuries longer and place names indicate the presence of several ethnic identities (pp. 316–317). Archaeological differences between northeastern and southwestern Åland suggest that it may have constituted two polities. However, shared elements such as the clay paw rite speak for a united Ålandic identity.

These ambitious collections assemble for the first time a wide range of data about and approaches to the Viking Age in Finland and Åland. They form a strong platform for continued research and interdisciplinary dialogue.

 

Kendra Willson is a researcher in the Turku Institute for Advanced Studies at the University of Turku.

 

Kaale-identiteetin ytimessä

Åberg, Kai 2015: These Songs Tell About Our Life, You See. Music, Identity and Gender in Finnish Romani Music. Frankfurt am Main: Peter Lang.

Eija Stark

 

Joitain vuosia sitten Ylessä esitettiin suomalaisen iskelmämusiikin historiaa käsittelevä dokumenttisarja. Jakson ”Syvä kuin meri” aiheena oli tangomusiikki, ja Suomen romanien panos tangomusiikkiin tuli ohjelmassa vahvasti esille. Erityisesti mieleen jäi Rainer Frimanin syvällinen analyysi Suomen romanien suhteesta musiikkiin. Hänen mukaansa kaaleille musiikki on keino ilmaista kollektiivista itseä tavalla, joka luo väylän yhteiskunnalliseen muutokseen ja toisinaan myös sosiaaliseen nousuun, kuten Frimanin ja monen muun kuten Anneli Sarin tai Amadeus Lundbergin kohdalla. Kaaleille laulaminen on tapa olla maailmassa sekä omien parissa että valtaväestön keskuudessa. Tämän vuoksi ennakkoon oli oletettavaa, että Kai Åbergin tutkimus musiikin, identiteetin ja sukupuolen merkityksestä Suomen romaneille olisi samalla analyysi heidän nykykulttuurinsa kokonaiskuvasta – ja sosiologisessa mielessä sellainen se myös on.

Tutkimus rakentuu Kai Åbergin yli kaksikymmentä vuotta jatkuneiden kenttätöiden pohjalle. Kentällä tutkija ei vain ole havainnoinut, vaan itsekin muusikkona päässyt (tai mennyt) soittamaan yhdessä romanien kanssa. Soittamisen lomassa hän on tutustunut romaneihin ja samalla kysynyt kaalejen suhdetta musiikkiinsa. Metodi on oikeasti hyvä, sillä ulkopuolisilta suljetun kulttuurin vuoksi romanien keskuuteen on harvalla mahdollisuutta päästä. Musiikki on epäilemättä eräs harvoista alueista, jolla valtaväestö ja romanit ymmärtävät toisiaan ja jakavat yhteisyyden kokemuksia. Tutkimus on sinällään tästä myös hyvä osoitus, sillä musiikin kautta Åberg on päässyt tai hänet on päästetty lähelle romanikulttuuria. Tämä on oikeastaan ainoa tapa, jolla valtaväestön edustaja voi päästä kaalejen arkeen ja elämäntapoihin: joko musiikin kautta, kuten Åberg ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tutkijana työskentelevä Risto Blomster, tai sitten elämällä samaa arkea kaalejen kanssa asumalla heidän kanssaan, kuten sosiaaliantropologi Raluca Bianca Roman, joka on tutkinut Suomen romanien helluntailaisuutta.

Tutkimuksen epätasainen rakenne

Kai Åbergin teos noudattelee klassisen monografiaväitöskirjan rakennetta, ja siinä on kaksitoista lukua. Alun johdantoa seuraavat teoria, metodit ja romanien sekä sosiaalihistoriallinen että musiikinhistoriallinen kontekstualisointi. Tämän jälkeen tutkija esittelee kenttätyötapojaan, mitä seuraavat keskeiset analyysiluvut. Näissä käsitellään muun muassa laulamista historiallisen muistin tai muistitiedon välineenä. Hienoa ja samalla 2010-lukuun kiinnittyvää tutkimuksessa on se, miten Åberg hakee akateemisen viitekehyksensä kansainvälisistä keskusteluista, ja teosta on ilmeisesti alun alkaenkin kirjoitettu laajemmalle kuin suomalaiselle lukijakunnalle. Vaikka erillisiä lukuja on aiemmin julkaistu suomenkielisinä, ratkaisu kirjoittaa kansainväliselle lukijakunnalle on mielestäni onnistunut, ja jo nyt olen itse ehtinyt viittaamaan Åbergin teokseen omissa englanninkielisissä artikkeleissani.

Laadullisesti luvut ovat jokseenkin epätasaisia keskenään. Oletan tämän johtuvan ennen kaikkea siitä, että tutkimusta on työstetty pitkän ajan kuluessa ja eri osien kirjoitusajankohtien ero on voinut olla jopa lähes kaksikymmentä vuotta. Myös luvuissa ilmenevä hienoinen toisto pistää silmään. Teoksessa toistetaan useasti, että romanien parissa vanhempia ihmisiä kunnioitetaan syvästi ja että tämä myös näkyy tapakulttuurissa; seksuaalisuuteen viittaavat asiat ovat tabuja ja sukupuolten välillä on tiukka hierarkia. Toisaalta tämä ei erityisemmin häiritse, sillä juuri ne ovat kulttuurisia markkereita, joita romanit itse korostavat eronteossa kaajeihin, suomalaiseen valtaväestöön. Laadullinen epätasaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että heikoimmat luvut olisi sinällään huonoja, vaan nyt ne ovat liian suppeita tai hieman raakilemaisia. Kritiikkini koskee enemmän sisällöllisen viimeistelyvaiheen löyhyyttä, joka korostuu etenkin viimeisessä johtopäätösluvussa, joka on hädin tuskin yhtä sivua! Lukijalle herää kysymys, että kai 250 sivun mittaisesta tutkimuksesta olisi monisanaisemmin pystynyt vetämään yhteen keskeisiä löydöksiä ja ajatuksia.

Ansioita kirjassa on kuitenkin huomattavan paljon enemmän. Ennen kaikkea haluan nostaa esille luvun ”Laulettu paikka” (The sung place), jossa tarkastellaan romanilaulun paikkaa elettynä, kuviteltuna ja kuvattuna. Siinä tutkija analysoi oivaltavasti kaalejen käsityksiä laulujen kuvaamasta menneisyydestä ja heidän yleistä menneisyyspuhettaan liittäen ne tapahtumahistoriaan. Myös kymmenes luku, jossa tarkastellaan romanien käsityksiä esteettisestä laulamisesta, on hyvä. Lukijalle tulee tunne, että hän oikeasti pääsee aihepiireihin, joita romanit ovat pitkään pohtineet keskuudessaan ja joista heillä on perusteltuja näkemyksiä. Esimerkkinä tästä ovat käsitykset siitä, miltä hyvän laulamisen tulisi kuulostaa, ”vapaasti ja suoraan sydämestä”, kun taas huonoa laulajaa kuvataan ihmiseksi, jolla ”on korvat väärällä puolen päätä”.

Hyvän laulamisen käsite

Kai Åberg on tehnyt tutkimustaan Joensuussa ja tämä näkyy siinä, miten Itä-Suomen yliopiston tutkimuspainopistettä ”rajat” tai ”rajaseutu” on tietoisesti sovellettu analyyttisenä välineenä. Romanien kohdalla tämä on tarkoittanut sitä, että Åberg on luokitellut kaaleja myös alueiden perusteella. Koska romanit ovat jakaantuneet eri alueille ja eri suvut asuttavat eri osia Suomesta, on suvuilla toisistaan erottuvia laulutyylejä. Toisin sanoen suvun laulutyyli on myös alueellinen laulutyyli. Romanit itse ovat tästä rajan luomasta variaatiosta hyvin tietoisia, eli Åberg on mallintamalla saanut esiin uutta ja kiinnostavaa tietoa.

Toinen kiinnostava tutkimuksessa mainittu seikka on tanssin olematon merkitys Suomen romaneille, mikä käytännössä on hyvin erilainen näkökulma kuin televisio- ja elokuvakulttuurin perusteella on syntynyt. Toisin kuin elokuvien vauhdikkaat ja eksoottiset ”mustalaistanssit”, Suomen romanien tanssi koostuu lähinnä musiikkia tukevista sormien napsuttelusta ja jalan poljennosta. Se ei siis ole varsinaista esityksellistä tanssia, ja romanilaulajat − etenkään naiset, joita sitovat tiukat häveliäisyyssäännöt − eivät musiikkiesityksissään käytä tanssikoreografioita.

Tutkimuksen viimeisessä substanssiluvussa käsitellään romaneista vallalla olevia stereotypioita, mutta myös romanien itseironiaa. Sekä aiheensa että käsittelytapansa vuoksi luku poikkeaa selvästi kirjan keskeisteemasta, musiikista. Luvussa kohdistetaan huomio kiinnostavaan ilmiöön vallasta ja siitä, miten nykyaikana valtaa ei tule käsittää jonkin ihmisryhmän ylemmyydeksi jotain toista ryhmää kohtaan, vaan valta on sitä, että voi määritellä normaalin rajat. Hyvää tässä luvussa on Åbergin tapa keskustella aihepiiristä kansainvälisellä tasolla ja abstraktisti, toisin sanoen hän viittaa Euroopassa tehtyyn tutkimukseen romanistereotypioista. Toisaalta hän on kuitenkin vähän harmillisesti ottanut mukaan Suomen televisiossa esitetyn fiktion romaneista. Tiukempi aineiston rajaus olisi ollut paikallaan. Tästä kriittisestä huomiosta huolimatta kiistää ei kuitenkaan voi Åbergin havaintoa siitä, miten sekä romanit itse että heitä tutkivat valtaväestön jäsenet tahtovat tulkita romanikulttuurin staattisempana ja traditionaalisempana kuin mitä olisi tarve. Yksilöllisyyden ja yksilöllisen variaation olemassaolo, perinteen olemassaolon ehto, odottaa romanikulttuurin kontekstissa siis yhä tutkijaansa.

These Songs Tell About Our Life, You See -teos on tervetullut englanninkielinen lisä olemassa olevaan vankkaan eurooppalaiseen romanitutkimukseen. Maailman romanien keskuudessa Suomen kaalet ovat kiinnostava ryhmä monen seikan, muun muassa naisten koristeellisen pukeutumisen tai vahvan kansallisvaltioon samastumisen tunteen vuoksi. Romanitutkimuksen kukoistus Euroopassa ja meillä Suomessa tuottanevat lähivuosina ensimmäiset kaaletaustaiset tutkijat, joilla yhteisön jäseninä on toisenlainen ja samalla haasteellinen pääsy kulttuurinsa tulkintoihin. Suomessa avaus tähän suuntaan on tapahtunut vuonna 2014, kun Sarita Friman-Korpelan väitöskirjatutkimus Romanipolitiikasta romanien politiikkaan. Poliittisen asialistan ja toimijakonseption muutos 1900-luvun jälkipuoliskon Suomessa valmistui.

Kirjallisuus

Friman-Korpela, Sarita 2014: Romanipolitiikasta romanien politiikkaan. Poliittisen asialistan ja toimijakonseption muutos 1900-luvun jälkipuoliskon Suomessa. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. [online] < https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/44810/978-951-39-6012-4_vaitos_15122014.pdf?sequence=1 > (5.1.2017)

 

Filosofian tohtori Eija Stark on folkloristiikan tutkija Helsingin yliopistossa ja on mukana Suomen Akatemian hankkeessa ”Romanit ja pohjoismainen yhteiskunta – Historiallinen näkökulma enemmistön turvallisuuskäytäntöihin ja vähemmistön turvallisuusstrategioihin”.