Category Archives: Kirja-arviot

Suomalainen somalityttöys ja performatiivisesti tuotettu maine

Isotalo, Anu 2015: Mistä on hyvät tytöt tehty? Somalitytöt ja maineen merkitykset. Turku: Turun yliopisto. 355 sivua.

Heidi Haapoja

Somalit ovat eräs suurimmista maahanmuuttajaryhmistä Suomessa. Tämä vähemmistöryhmä on suomalaisessa katukuvassa arkipäiväinen näky ja samalla erityisesti julkisten diskurssien vieras ja ”toinen”. Toiseus kulminoituu usein somalinaisiin ja -tyttöihin, jotka erottuvat jo pelkästään pukeutumisellaan ja ihonvärinsä puolesta muusta väestöstä. Se, mitä tästä ryhmästä loppujen lopuksi tiedetään, miten heidän äänensä kuuluu yhteiskunnallisissa keskusteluissa ja millaisia merkityksiä somalitytöt ja -naiset itse antavat esimerkiksi islamille ja suomalaisuudelle, on toinen asia.

Uskontotieteilijä Anu Isotalo on väitöskirjassaan päässyt lähelle näitä merkityksiä. Hän on tutkinut somalityttöjä ja sitä, miten ”hyvän tytön maine” rakentuu tyttöyttä koskevassa puheessa. Isotalon aineisto on etnografinen, ja tutkimus perustuu 25 turkulaisen, 17–35-vuotiaan somalitytön ja -naisen tutkimushaastatteluun, kenttäpäiväkirjoihin sekä osallistuvaan havainnointiin. Haastattelut on toteutettu vuosina 2003–2005. Isotalo kysyy tutkimuksessaan, minkälaista somalityttöä pidetään maineeltaan hyvänä tyttönä ja miten maine voi mennä, mikä merkitys sosiaalisilla verkostoilla on tyttöjen maineen määrittelyssä sekä mitä somalitytöt ja nuoret naiset ajattelevat tytön maineeseen liittyvistä odotuksista ja miten he niistä tietoisina toimivat.

Isotalon tutkimus paikantuu paitsi uskontotieteeseen ja suomalaiseen islam-tutkimukseen, myös sukupuolen- ja nuorisotutkimukseen sekä kulttuurimaantieteeseen. Tutkimuksen ote onkin varsin monitieteinen, mikä on hyvä ratkaisu, sillä tytön maineen rakentuminen ei ole pelkästään uskontoon, pelkästään tyttöyteen tai pelkästään etnisyyteen liittyvää merkityksenantoa: hyvän tytön maine rakennetaan pikemminkin näiden tekijöiden leikkauspisteissä. Näin ollen taustalle tarvitaan laajaa tutkimuksellista kehystä, joka valottaa näiden leikkauspisteiden taustoja ja merkityksiä.

Tutkimus rakentuu teoreettiselta viitekehykseltään pitkälti ”isojen nimien” varaan: somalityttöjen maineen rakentumista tarkastellaan esimerkiksi Judith Butlerin (esim. 1990) performatiivisen sukupuoliteorian, J.L. Austinin (1962) puheaktiteorian, Foucault’n (esim. 1998) vallan, tiedon ja diskurssien yhteenkytkeytymisen ajatuksen ja feministimaantieteilijä Doreen Masseyn (esim. 1994) tarkasteleman sosiaalisesti rakennetun tilallisuuden näkökulmista. Nämä teoreettiset näkökulmat limittyvät Isotalon tutkimuksessa mutkattomasti ja toimivat eräänlaisena sateenvarjona, johon aineistoa peilataan. Isotalo soveltaa varsin kirkkaan selkeästi kaikkia näitä laajoja teoreettisia kehyksiä, jotka ikään kuin leikkaavat toisiaan juuri maineen määrittelyjen yhteydessä – tai leikkauspisteeseen Isotalo ainakin onnistuu nämä tuomaan.

Etnografia tutkimusotteena

Isotalon tutkimus pohjaa etnografiseen tutkimusperinteeseen ja sen metodologisiin otteisiin. Isotalo kuvaa aineiston tuottamisen prosessia huolellisesti, jopa pilkuntarkasti, ja myös aineisto vaikuttaa olevan erittäin tarkasti dokumentoitua sivunumeroituine kenttäpäiväkirjoineen. Haastattelut on litteroitu, ja Isotalo on anonymisoinut kaikki haastateltavat huolellisesti. Hän perustelee tätä aiheensa arkaluonteisuudella ja Turun somaliyhteisön pienuudella, ja anonymisointi onkin tutkimuseettiseltä kannalta tarkoituksenmukaista. Isotalo ei käytä pseudonyymejä, vaan haastateltavia kutsutaan vain geneerisesti ”erääksi tytöksi” tai ”naiseksi”. Isotalon luomat haastatteluviitteet on sijoitettu kautta koko leipätekstin alaviitteisiin, mikä entisestään häivyttää haastattelukatkelmien yhteyttä yksittäisiin haastattelutilanteisiin. Välillä haastateltavien henkilöllisyyksien häivytys johtaa siihen, että lukijan on hieman haasteellista pysyä tulkinnassa mukana: kuinka paljon mikäkin tulkinta viittaa juuri Isotalon tekemiin haastatteluihin ja kuinka paljon ne pohjaavat aiempaan tutkimuskirjallisuuteen? Tämä ongelma ei tule säännönmukaisesti esille, mutta joissakin kohdissa lukija kadottaa yhteyden tutkimuksen haastatteluaineistoon.

Isotalo kutsuu otettaan ”kotietnografiaksi”, millä hän viittaa tutkijan lähiympäristössään tekemään etnografiseen tutkimukseen. Isotalo on itse turkulainen, ja hän kuvaa, kuinka kenttä limittyi hänen omaan vapaa-aikaansa: tutkija saattoi törmätä tutkimuksen teon aikana tutkittaviinsa kaupungilla kulkiessaan tai bussissa matkustaessaan. Isotalo analysoi ”Etnografinen tutkimusote” -luvussa omia kentälle paikantumisiaan ja muun muassa kentän käsitettä vivahteikkaasti ja syvällisesti: hänelle kenttä on kartografinen, sosiaalinen, metodologinen ja tekstuaalinen kokonaisuus, jossa nämä kaikki materiaaliset, tilalliset ja diskursiiviset suhteet vaikuttavat toisiinsa prosessinomaisesti.

Isotalo kuvaa teoreettisen viitekehyksen ja etnografisen tutkimusotteen huolellisesti, mutta varsinaista menetelmälukua väitöskirja ei sisällä. Menetelmän kuvaus on upotettu osaksi ”Etnografinen tutkimusote” -lukua, erityisesti alalukuun ”Aineiston, teorian ja tutkimustekstin suhde” ja myös sinne tänne muihin alalukuihin. Isotalon metodologinen ote on asiallinen, mutta olisin kaivannut vielä eksplisiittisempää menetelmän kuvaamista perinteiseen väitöskirjatyyliin. Analyysiluvut ovat kuitenkin varsin kirkkaita ja metodologisesti johdonmukaisia, joten Isotalon ei voi väittää toimineen aineistonsa suhteen epäloogisesti tai epäjärjestelmällisesti.

Ruumiilliset performatiivit ja sukupuolitetut moraalitopografiat hyvää tyttöä tuottamassa

Tutkimuksen analyysiosio on jaettu kahteen laajaan teemaan. Näistä ensimmäinen, ”Ruumiillisia performatiiveja”, käsittelee pukeutumista, seksuaalisuutta, ympärileikkausta ja seurustelua, siis teemoja, joissa tyttöyttä ja hyvän tytön mainetta rakennetaan ruumiillisuuteen liittyvien tekijöiden kautta. Tämä luku on kokonaisuudessaan onnistunut ja koherentti, ja siinä tuodaan esille aiheita, jotka ovat suomalaisessa ja ylipäänsä eurooppalaisessa kontekstissa haastavia ja ristiriitoja aiheuttavia. Isotalo on onnistunut tuomaan näistä teemoista esille haastateltavien äänen, sen, joka julkisessa keskustelussa saattaa olla taka-alalla. Mitä somalitytöt ja -naiset itse ajattelevat esimerkiksi huiviin pukeutumisesta tai ympärileikkauksesta? Minulle, toiselta alalta tulevalle tutkijalle, nämä olivat aivan uusia ääniä, joita mielelläni kuulisin lisää vaikkapa juuri julkisissa keskusteluissa. Esimerkiksi pukeutumiskysymyksessä Isotalo tuo esille sen, miten länsimaissa huivin ja pitkien hameiden käyttö saatetaan nähdä alistamisen ja sorron merkkinä, kun taas somalitytöt itse pitävät niitä hyvinkin merkityksellisinä ”hyvän” ja ”kunnollisen” uskonnollisuuden ja etnisyyden tunnuksina. ”Hameen poistaminen on ihan niinkun että otit itsestä koko kulttuurin roskiin”, toteaa eräs haastateltava.

Toinen vavahduttava aihe on tyttöjen ympärileikkaus, joka länsimaisesta näkökulmasta näyttäytyy silpomisena ja väkivaltana. Isotalon aineistossa tulee esille, että monet Somaliassa syntyneet ja ympärileikatut tytöt kuitenkin pitävät itseään ”puhtaampina” ja ”eheämpinä” kuin ympärileikkaamattomia tovereitaan. Diasporassa asenteet varsinkin laajamittaista infibulaatio-ympärileikkausta kohtaan ovat muuttuneet kielteisemmiksi, vaikka yhteiskunnan jyrkät mielipiteet aiheesta aiheuttavat myös ristiriitaa ja jopa surua: ”Kun mä luulen, että mä oon ihan täydellinen, mutta ne sanoo, että puuttuu. Jotain puuttuu”, eräs haastateltavista pohtii. Kiinnostavaa olisi kuulla, millaisilta asenteet nyt, yli 12 vuotta Isotalon haastattelujen jälkeen, näyttävät. Tämän hetken suomalaisista somalitytöistä suurempi osa on kuitenkin jo syntynyt Suomessa, eikä tyttöjen ympärileikkauksia tiettävästi ole Suomessa toteutettu.

Analyysin toinen osio kutoutuu ”sukupuolitettujen moraalitopografioiden” ympärille. Isotalo viittaa moraalitopografian käsitteellä ”sellaisiin sosiotilallisiin merkityksiin, joissa tilan, tilan haltuunoton ja tilallisen käyttäytymisen tulkinnat ovat luonteeltaan moraalisia ja sellaisina tilaa ja/tai tilan käyttäjien toimintaa arvioivia ja arvottavia” (s. 36). Moraalitopografioita käsittelevä luku on hivenen hajanaisempi kuin ensimmäinen aineistoluku, ja se sisältää jonkin verran toistoa. Sen keskeiset teemat ovat kuitenkin merkityksellisiä ja tutkimuskysymysten kannalta tärkeitä.

Isotalo tuo luvussa esille, miten hyvän tytön maineeseen kuuluu se, ettei tätä pidetä ”kaupunkityttönä”, joka viettää liikaa aikaa vaikkapa kauppakeskuksissa tai muissa nuorison suosimissa paikoissa, erityisesti, jos näissä käy myös poikia. Kaupunkitilassa toimii myös somaliyhteisön oma sosiaalinen kontrolli, jota tytöt kuvaavat ”näkymättöminä silminä”. Yhteisön aikuiset ja perheenjäsenet pitävät silmällä kaikkia yhteisön nuoria, myös kotien ulkopuolella. Aineistosta käy ilmi, että nuorten ajanvietto on varsin sukupuolitettua: somalipoikien liikkumatila ja toimijuus kaupunkitilassa on vapaampaa kuin tyttöjen. Tytöillä on myös suurempi rooli kodinhoidossa. Lisäksi tytöiltä odotetaan, etteivät nämä tule ”liian suomalaisiksi”. Suomalaisten nuorten toiminnassa maineen kannalta ongelmallisia puolia ovat esimerkiksi vapaa seurustelu, seksin harrastaminen ennen avioliittoa ja paljastava pukeutuminen. Toisaalta aineistossa tuodaan esille, että Helsingissä myös somalityttöjen toiminta voi olla vapaampaa kuin Turussa.

Hyvät tytöt 2000-luvun alkupuolella ja nyt?

Kuten Isotalo toteaa, somalikulttuurissa ”hyvä tyttöys” ja hyvä maine rakentuvat diasporassa kulttuuristen neuvottelujen tuloksena. Tyttöjen odotetaan kiinnittyvän somalialaiseen taustaansa, islamilaisiin arvoihin ja yhteisöönsä, mutta samalla heiltä odotetaan myös osallistumista suomalaiseen yhteiskuntaan, erityisesti sen hyväksi katsottuihin puoliin kuten koulutukseen. Isotalon tutkimuksessa hyvää mainetta performoitiin esimerkiksi pukeutumisella ja tietynlaisella sosiotilallisella käyttäytymisellä. Kiinnostavaa kyllä, koulumenestystä, koulutusta tai ammatinvalintaa ei tutkimuksessa mainita juuri lainkaan hyvän maineen tekijöinä. Epäselväksi jää, eikö näistä tekijöistä juuri puhuttu haastatteluissa, vai ohjasiko Isotalon haastatteluteemojen valinta (ks. Liite 2, s. 345–350) keskittymään muihin asioihin.

Tutkimuksen aikaperspektiivistä mietityttämään jäi haastattelujen ja tutkimuksen julkaisuajankohdan pitkä väli: haastattelut on toteutettu yli 10 vuotta ennen väitöskirjan lopullista valmistumista. Isotalo reflektoi tätä tutkimuksessaan aivan viimeisillä sivuilla lyhyesti ja toteaakin, että ”vaikka hyvä maine on edelleen keskeinen asia Suomessa aikuistuvien somalityttöjen elämässä, on mahdollista, että tulkinnat perinteisinä pidetyn turvaamisesta ja valtakulttuurista erottautumisesta voivat toisen sukupolven kohdalla järjestyä hieman toisin kuin maahan muuttaneen sukupolven kohdalla” (s. 301). Vuoden 2017 perspektiivistä katsottuna somaliyhteisön tulkintoja voisi tänä päivänä värittää myös yhteiskunnassa vallitseva oikeistopopulistinen ilmapiiri ja sen mahdollisesti mukanaan tuoma lisääntynyt refleksiivisyys uskonnolliskulttuurisia piirteitä kohtaan. Lisäksi sosiaalinen media saattaa hyvinkin muovata nuorten tulkintoja voimakkaasti. Tämä lienee hyvä kohde jatkotutkimukselle, jolle Isotalon huolellinen työ tarjoaa oivan vertailupohjan.

Tutkimuksen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta

Käsillä oleva väitöskirja on tärkeä avaus yhteiskunnallisissa keskusteluissa, ja sen sovellettavuus ja vaikuttavuus lienee merkittävä. Isotalon aineistolähtöinen tutkimusote toimii hyvin ja täyttää tavoitteensa: haastateltavien äänet pääsevät kuuluviin, eikä heidän kokemuksiaan mitätöidä tai sivuuteta. Tässä laadullinen tutkimus onkin parhaimmillaan ja täydentää esimerkiksi tilastomenetelmin tehtyjä maahanmuuttajaryhmiä koskevia tutkimuksia. Voisi kuvitella, että Isotalon tutkimusta voidaan käyttää ja soveltaa esimerkiksi yhteiskunnallisessa päätöksenteossa, koulutuksessa ja terveydenhoitotyössä.

Isotalon tutkimus myös onnistuu dialogisessa otteessa ja siltojen luomisessa: se ei myötäile tai eksotisoi kohdettaan, mutta antaa kohteen puhua. Isotalo on kriittinen ja analyyttinen, mutta kunnioittava. Tämä on kaikkein haastavin linja niin sanotuissa monikulttuurisuuskeskusteluissa: ”toiseutta” on helppoa kritisoida ja paheksua ja toisaalta sitä on helppoa eksotisoida ja ihailla. Isotalon tutkimus tekee näkyväksi sen, että vaikka jotkut somaliyhteisön ratkaisut tuntuvat suomalaisesta näkökulmasta patriarkaalisilta tai jopa alistavilta, on analyyttinen kuuntelu kuitenkin paras tapa pohjustaa dialogia yhteiskunnallisissa keskusteluissa.

 

Kirjallisuus

Austin, J. L. 1962: How to Do Things with Words. The William James Lectures Delivered at Harvard University in 1955. Oxford: Clarendon Press.

Butler, Judith 1990: Gender Trouble. Feminism and the Subversion of Identity. New York: Routledge.

Foucault, Michel 1998: Seksuaalisuuden historia. Tiedontahto. Nautintojen käyttö. Huoli itsestä. Suom. Kaisa Sivenius. Helsinki: Gaudeamus.

Massey, Doreen 1994: Space, Place and Gender. Cambridge: Polite Press.

 

Filosofian tohtori, musiikin maisteri Heidi Haapoja toimii post doc -tutkijana Helsingin yliopistossa ”Omistajuus, kieli, kulttuuriperintö: Kansanrunousideologiat Suomen, Karjalan tasavallan ja Viron alueilla” -projektissa.

Hyvistä tyypeistä tietoisuustaitajiin – kriittisiä näkökulmia palvelutalouden työruumiisiin kohdistamiin vaatimuksiin

Parviainen, Jaana, Taina Kinnunen & Ilmari Kortelainen (toim.) 2016: Ruumiillisuus ja työelämä. Työruumis jälkiteollisessa taloudessa. Tampere: Vastapaino. 254 sivua.

Eerika Koskinen-Koivisto

 

Millaisia työntekijöitä nykytyöelämä haluaa? Entä miten ihannetyöntekijäksi tullaan? Artikkelikokoelmassa Ruumiillisuus ja työelämä. Työruumis jälkiteollisessa taloudessa (2016) tarkastellaan, millaisia ajatusmalleja ja ideologisia kytkentöjä työntekijöiden ominaisuuksiin kohdistuvien, sinänsä myönteisten ja näennäisen viattomien vaatimusten takana piilee. Tekstien lähtökohtana on, että henkilökohtaiset ruumiillisiin eleisiin, tekoihin ja fyysisiin piirteisiin perustuvat ominaisuudet, kuten asenne ja vuorovaikutustaidot, ovat suoraan sidoksissa työntekijän haluttavuuteen palvelutalouden työmarkkinoilla. Palvelutalouden artikkelikokoelman toimittajat Jaana Parviainen, Taina Kinnunen ja Ilmari Kortelainen määrittelevät kapitalismin uudeksi vaiheeksi, jossa inhimilliset kyvyt on valjastettu uudella tavalla tuottamaan varallisuutta ja lisäarvoa. Palvelutalous nojaa uusliberalistiseen ihmiskäsitykseen, jossa kaikilla ihmisillä on samanlaiset mahdollisuudet menestykseen. Uusliberalistien mukaan yksilöiden toiminnalle ei ole tarvetta luoda institutionaalisia rajoituksia, vaan he uskovat yksilöiden itseohjautuvuuteen ja vapauteen. Artikkelikokoelman kirjoittajat muistuttavat ja osoittavat erilaisten tapausten perusteella, että yksilöiden ruumiilliset piirteet ja eleet ovat kuitenkin pitkälti sosiaalisten verkostojen, kulttuurisen pääoman, luokkataustan, etnisten piirteiden ja uskonnollisten vakaumusten muokkaamia ja näin ollen sidoksissa yhteiskunnalliseen asemaan ja taustaan.

Kokoelman toimittajat näkevät, että uuden palvelutalouden taustalla on merkittävä ja monimutkainen talouden ja kulttuurin murros, joka on yhteydessä globalisaatiokehitykseen ja digitalisaatioon. Murroksen myötä monenlaisia työtehtäviä on alettu kutsumaan palveluiksi samalla, kun ne on ulkoistettu. Näin ollen lähes kaikista ammateista on tullut palveluammatteja, jotka edellyttävät tietynlaista asennetta ja valmiutta tuottaa palvelukonsepteja ja elämyksiä pelkän työtehtävien suorittamisen sijaan. Artikkelikokoelmassa kysytään, millaisia vaikutuksia palvelutalouteen siirtymisellä on työntekijöille, työorganisaatioille ja johtamiselle. Entä millainen tausta, valmiudet ja ruumiilliset piirteet synnyttävät palvelutalouden menestyjiä?

Teoksen kirjoittajat ovat yhteiskuntatieteiden, filosofian, kulttuuriantropologian ja kasvatustieteen tutkijoita. Artikkelit liikkuvat emotionaaliseen ja esteettiseen työhön, työorganisaation ruumiillisuuteen ja vallankäyttöön sekä affekteihin ja ruumiidenvälisyyteen liittyvien teoretisointien ympärillä. Nämä eri tieteenalojen tarjoamat lähestymistavat ja teoreettiset näkökulmat tuottavat monipuolisen kuvan nykytyöelämän vaatimuksista ja työntekijää sopivaksi muokkaavista teknologioista. Esittelen artikkelikokoelman keskeisten lukujen sisältöjä valikoimieni artikkeleiden valossa.

Oikeanlainen ruumiillinen pääoma

Yksi keskeisimmistä nykytyöelämää leimaavista ”oikeanlaisen” asenteen ilmentymistä on yrittäjyys. Filosofi Lauri Lahikaisen ja kasvatustieteilijä Esko Harnin artikkeli itsen yrittäjyydestä ontologisena ja eettisenä ihmiskuvana on sijoitettu teoksen ensimmäiseen, myös yleisen johdannon sisältävään ”Työruumis palvelutaloudessa” -lukuun. Tekstissä itsen yrittäjyyden nähdään kumpuavan possessiivisesta individualismista ja ruumiin sitomisesta pääoman logiikkaan, ja artikkeli yhdistyy suoraan toisen luvun ruumiillisen pääoman muotojen pohdintaan. Itsensä yrittäjä parantaa työmarkkina-asemaansa investoimalla itseen ja inhimilliseen pääomaan, toisen sanoen työstää, muokkaa, tuottaa ja brändää itseään erilaisin tekniikoin odottamansa tuoton ja hyödyn mukaisesti. Näin itsen yrittäjän vapaus kääntyykin pakoksi oma-aloitteisesti muokata omaa itseään markkinakelpoiseksi.

Toinen usein kuultu määritelmä ihanteellisesta työntekijästä on ”hyvä tyyppi”, jota kulttuuriantropologi Taina Kinnunen ja filosofi Jaana Parviainen purkavat rekrytointikonsulttien haastatteluihin perustuen. Hyvän tyypin ensivaikutelma on rekrytoijien ”perstuntuma” työntekijäkandidaatista, eikä se ole helposti sanallistettavissa. Intuitiivinen tuntuma perustuu moniaistiseen kommunikaatioon, jossa ruumiiden rytmit syntyvät vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Kinnunen ja Parviainen näkevät ruumiillisten kohtaamisten taustalla kulttuurisesti muovautuneen ruumiiden affektiivisen hierarkian, jota uusinnetaan tiedostamatta ja jonka yksi ilmentymä on niin sanottu fitness-ideologia, jossa nuoret, kurinalaiset ja treenatut ruumiit asetetaan ihanteeksi. Tutkijat muistuttavatkin, että intuitiivisen arvioinnin taustalla on usein luokkasidonnainen ja sukupuolittunut tottumus, joka ohjaa mieltymyksiin perustuvia valintoja.

Kolmas ruumiillisen pääoman muoto, jolla on merkitystä erityisesti nuorten työntekijöiden työllistyvyydelle, on liikkuvuus, jota yhteiskuntatieteilijä Minna Nikunen lähestyy teknologiana ja tekniikoiden ryppäänä. Liikkuvuutta, sekä kokemusta siitä ja valmiutta siihen, tarjotaan väylänä menestykseen. Nikunen kuitenkin kiinnittää huomioita liikkuvuusvaatimuksen eriarvoisuuteen: vaatimus perheenperustamisen lykkäämisestä ja turvaverkostosta irtautumisesta vaikeuttaa erityisesti nuorten perheellisten naisten työllistymistä koulutusta vastaaviin ja arvostettuihin kansainvälisiin asiantuntijatehtäviin, joiden ajatellaan olevan menestyneiden korkeakoulutettujen eurooppalaisten nuorten tavoitteena. Tehtävien edellyttämään menestyvän eurooppalaisnuoren habitukseen kuuluvat kielitaito, aktiivisuus ja kulttuurienvälinen osaaminen. Tämä nähdään ihanteena, jolle vastakkaisena pidetään työväenluokkaisten ja maaseudulla asuvien nuorten haluttomuutta jättää kotiseutunsa ja tutut ympyrät. Kodin piiriin jääminen näyttäytyy kypsymättömänä tekona, jonkinlaisena väärinymmärryksenä. Nikunen kritisoikin uusliberalistien teesiä siitä, että vain toiminta ja saavutukset merkitsevät; myös liikkuvuuden kohdalla sukupuolella ja luokalla on väliä.

Ammatillinen ja työhön uponnut ruumis

Ruumiillisuuden voidaan nähdä olevan kaiken ammattilaisuuden ytimessä, myös ammattien, joissa ei olla välittömässä kosketuksessa toiseen ruumiiseen, vaan tuotetaan kauneuteen liittyviä vinkkejä ja välitetään toisten kokemuksia tekstin muodossa, kuten toimittajan työssä. Organisaatioiden ja johtamisen tutkija Niina Kivisen analyysi tytöille suunnattua aikakauslehteä tekevistä media-ammattilaisista ja heidän ristiriitaisesta työruumiistaan nostaa esiin ”ruumiittomuuden” ja etääntymisen ainoana oikeana mutta julkilausumattomana toimintamallina.

Naistutkija/sukupuolentutkija Päivi Korvajärvi puolestaan tarkastelee kosmetologin työtä emotionaalisen työn ja affektien näkökulmasta. Niin kauneudenhoidossa kuin hoivatyössä, jotka molemmat ovat naisvaltaisia aloja, on kyse työn elävästä suhteesta ihmisruumiiden välillä. Tällaisessa emotionaalisessa työssä ja ruumiillisuutta käsittelevässä työssä (body work) tunteet ovat osa tietotaitoa ja toimivat läsnäolon ja kosketuksen ohella tärkeinä työvälineinä.

Sekä kentästään etääntyvien toimittajien että emotionaalista työtä tekevien ruumiiden odotetaan säätelevän osallistumistaan ja reaktioitaan ruumiin ja mielen tasolla. Erityisesti mielenhallintaan perustuvia tekniikoita tarjotaan nykyään lääkkeeksi myös arkielämän ja työn hektisyyteen väsyneille. Aikuiskasvatuslehden artikkelipalkinnon vuonna 2017 elinikäisen oppimisen kritiikillään saanut kasvatustieteilijä Antti Saari kirjoittaa tietoisuustaidoista (mindfullness) psykotekniikkana, joka leviää nopeasti niin työelämän hallinnassa kuin kasvatuksen ja koulutuksen maailmassa. Saari näkee tietoisuustaidot osana sosiologi Anthony Giddensin (1991) muotoilemaa jälkimodernin ihmisen yksityiseen elämään leviävää asiantuntijuutta ja refleksiivisyyttä, joka haastaa tutkimaan ja rakentamaan omaa identiteettiään. Saari analysoi erityisesti opettajille tarjottavia tietoisuusharjoituksia ja niiden tavoitteita sekä ohjeistuksissa ilmeneviä kaksoissidoksia eli toinen toisensa kumoavia viestejä. Havainnollinen esimerkki tällaisesta ristiriitaisuudesta löytyy tietoisuusharjoitusten yksityiskohtaisista ohjeista kurinalaisten ruumiillisten asentojen ja hengitysrytmien soveltamisesta ja tämän kurinalaisuuden tuottamasta henkisestä tyyneydestä, tarkkaavaisuudesta ja spontaanista läsnäolosta. Ja edelleen, samalla kun opettaja ohjaa oppilaitaan kohti kokonaisvaltaista hyvinvointia, voidaan sen tuloksia ja mukanaan tuomaa tuloksellisuutta mitata määrällisesti.

Toisin toimimisen ja onnellisen työelämän mahdollisuudet

Kirjan artikkeleissa kiinnitetään huomiota tärkeisiin näkökulmiin kuten yksilön vastuuttamiseen, työelämän edelleenkin piilossa oleviin ja julkilausumattomiin sukupuolittuneisiin käytäntöihin ja eriarvoistumiseen. Jäin kuitenkin miettimään, antavatko filosofian, yhteiskuntatieteiden ja kulttuurintutkimuksen teoriat ja empiiriset analyysit liian pessimistisen kuvan työelämästä ja itsensä toteuttamisen mahdollisuuksista. Onko uusliberalismin läpäisemille vaatimuksille varteenotettavia haastajia työelämässä? Kenellä – jos ylipäätään kellään – on mahdollisuus toimia toisin? Ja onko työn näkeminen vapautumisen ja itsensä toteutuksen kenttänä aina kapitalistisen ajattelun läpäisemää?

Sosiologit Pasi Pyöriä ja Satu Ojala (2016) ovat tutkineet työelämän koettua epävarmuutta työolotutkimusten eli laajojen kyselyaineistojen kautta ja argumentoivat aineistoonsa perustuen, että suomalainen työelämä ei ainakaan sen valossa ole erityisesti kurjistunut eivätkä epätyypilliset ja määräaikaiset työsuhteet lisääntyneet. He kritisoivatkin suomalaista työelämään liittyvää tutkimusta keskittymisestä suppeahkoihin haastattelututkimuksiin sekä tavasta soveltaa laajaa prekarisaatio-teesiä, jonka mukaan prekarisaatio on yhteiskunnan läpileikkaavan talouspoliittisen ideologian eli uusliberalismin tuottamaa. Pyöriän ja Ojalan mukaan tutkimuksen orientaatio olisi erilainen, jos siinä keskityttäisiin työmarkkinoiden rakenteisiin ja olosuhteisiin sekä laajempiin tutkimusaineistoihin.

Myös viime vuosikymmeninä työelämän tutkimuksessa vaikuttaneen positiivisen käänteen myötä tutkijat ovat alkaneet kysyä, mikä työntekijöitä kannattelee ja motivoi ja tekee heidän työstään mielekkään myös silloin, kun ulkoinen toimintaympäristö ja työt ovat muutoksessa. Tämä positiivisen psykologian innoittama käänne on tuonut tutkimukseen uusia käsitteitä ja näkökulmia kuten työn imu (esim. Hakala 2009) ja kestävä työ (esim. Kira 2003; Kasvio 2014), joiden kautta nykytyöelämä ja sen muutokset näyttäytyvät myös onnellisuuden, mahdollisuuksien ja hyvinvoinnin näkökulmasta. Muuttaisiko sosiologisen ja psykologisen tutkimuksen tuominen mukaan kulttuurintutkimuksen rinnalle kuvaa työtä tekevistä ruumiista? Työruumiiden tarkastelu kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin, voimavarojen ja arkisen toiminnan näkökulmasta voisi tuottaa kiinnostavia uusia avauksia. Ruumiillisten käytäntöjen tarkastelu etätyössä tai esimerkiksi maalle muuttaneiden itsensä työllistäjien arjessa sekä ruumiiden yhteinen toiminta jakamistaloudessa voisivat olla esimerkkejä tutkimusaiheista, joiden kautta talouden ja kulttuurin kytkökset avautuisivat alisteisen suhteen sijaan toimijuuden näkökulmasta.

 

Kirjallisuus

Hakanen, Jari 2009: Työn imua, tuottavuutta ja kukoistavia työpaikkoja? Kohti laadukasta työelämää. Helsinki: Työsuojelurahasto.

Kasvio, Antti 2014: Kestävä työ ja hyvä elämä. Tampere: Vastapaino.

Kira, Mari 2003: From Good Work to Sustainable Development. Human resources consumption and regeneration in the post-bureaucratic working life. Stockholm: Kungl Tekniska Högskolan.

Pyöriä, Pasi & Ojala, Satu 2016: Prekaarin palkkatyön yleisyys: liioitellaanko työn epävarmuutta? – Sosiologia 53 (1), 45–63.

 

Filosofian tohtori Eerika Koskinen-Koivisto työskentelee tutkijatohtorina Jyväskylän yliopistossa. Hän on kiinnostunut työelämän kestävyydestä ja työelämään liittyvästä kerronnasta.

Maaseutukylät fyysisinä paikkoina ja mielen tiloina

Rannikko, Pertti, Maarit Sireni, Päivi Härkin, Hannu Itkonen, Seppo Knuuttila, Maria Lähteenmäki, Jukka Oksa & Mikko Simula 2016: Kotona, kylässä, liikkeellä. Sivakka ja Rasimäki arjen ja mielen tiloina. Helsinki: SKS. 253 sivua.

Pasi Enges

 

Vuonna 2010 kirjoitin Eloreen arvion Joensuun yliopiston Karjalan tutkimuslaitoksella toimineen monitieteisen tutkimusryhmän neljännestä yhteisjulkaisusta Kylän paikka. Uusia tulkintoja Sivakasta ja Rasimäestä (Enges 2010). Kiinnitin arviossani huomiota siihen, miten maamme pitkäkestoisimmassa kylätutkimusprojektissa tutkijoiden ydinryhmä on sitoutunut hankkeeseen vuosikymmenestä toiseen ja miten tutkimuskohteina olleita kyliä on projektin eri vaiheissa lähestytty erilaisin näkökulmin ja tulkinnoin. Kylän paikka -teoksessa niin valtimolaisten Sivakkavaaran ja Rasimäen kylien kuin niissä toteutetun tutkimusprojektinkin tulevaisuus jäivät avoimiksi. Nyt julkaistu Kotona, kylässä, liikkeellä -artikkelikokoelma kertoo sekä tutkimuskylien jatkuvasta elinvoimaisuudesta että projektin siirtymisestä viidennelle vuosikymmenelleen. Se on myös osoitus tutkimuskohteiden muuttumisesta ja sen myötä tutkijoiden uudenlaisista kyläkäsityksistä: teoksessa kysytään, mikä kylä pohjimmiltaan on ja miten sitä tulisi tutkia. Kylän paikka -kirjan arviossani kuvasin siinä esitettyjä näkemyksiä ”kypsyneiksi”; nyt arvioitava teos osoittaa pitkän tutkimusprojektin tuottavan yhä uusia näkemyksiä ja tulkintoja.

Uusi kyläkäsitys

Pertti Rannikon ja Maarit Sirenin kirjoittama johdantoluku esittelee kylätutkimusprojektin viidettä vaihetta ja samalla reflektoi kylätutkimusprojektin varhaisempien vaiheiden strategioita ja tuloksia. Paikallisuuden merkitys on nyky-yhteiskunnassa voimakkaasti muuttunut, ja siksi viimeisimmässä tutkimusvaiheessa sekä maaseutu- että kyläkäsite on jouduttu määrittelemään uudelleen. Kun kylällä on aikaisemmin tarkoitettu ennen kaikkea maaseudulla sijaitsevaa fyysistä asutusta ja siellä asuvaa sosiaalista yhteisöä, on tilanne nykyään toisenlainen. Monelle maaseutu ei avaudu enää kyläkokonaisuuksina, vaan yksittäisinä asumiseen, lomailuun tai luonnonympäristön hyödyntämiseen liittyvinä paikkoina. Kylät eivät myöskään ole olemassa ainoastaan fyysisinä ympäristöinä vaan myös kulttuurisesti rakentuvina mielikuvina ja mielen tiloina. Näin ollen tutkimus onkin laajennettu koskemaan paitsi kylissä vielä vakituisesti asuvia myös niistä pois muuttaneita ja niiden liepeillä tilapäisesti liikkuvia ihmisiä.

Molempien tutkimuskylien väkiluku laskettiin 1960-luvun huippuvuosina sadoissa, nykyhetkellä vakituisia, valtaosin jo iäkkäitä asukkaita on jäljellä muutama kymmen. Myös kaikki lähipalvelut ovat kylistä hävinneet. Kirjoittajat luonnehtivat Sivakkaa ja Rasimäkeä ei-kyliksi siinä mielessä, että maaseutukylille aikaisemmin ominaisia tunnusmerkkejä ja toimintatapoja ei niistä enää löydy. Niiden nykyväestö koostuukin suureksi osaksi kylissä tilapäisesti, satunnaisesti tai virtuaalisesti läsnä olevista ihmisistä, joille kylä silti on tärkeä kuulumisen kohde ja identiteetin perusta.

Joensuun yliopistossa alkaneen ja Itä-Suomen yliopistossa edelleen jatkuvan kylätutkimusprojektin alkuvaiheet olivat yhteiskuntatieteellisesti suuntautuneita. Projektin edetessä kulttuurintutkimuksellinen painotus on vahvistunut, ja erityisesti arkielämään ja arjen kokemukseen on kiinnitetty yhä enemmän huomiota. Projektin viidennessä raportissa tämä on selvästi näkyvissä: useimmat artikkeleista keskittyvät yksittäisten ihmisten, niin kylissä edelleen asuvien kuin sieltä lähteneidenkin, elämäntarinoihin ja muistoihin. Myös tutkimusaineistojen tuottamisen tavat ovat painottuneet tutkijoiden itsenäisen työskentelyn suuntaan, vaikka tutkimusryhmän yhteisistä kenttäperiodeistakaan ei ole täysin luovuttu. Hankkeen alkuvaiheille tyypilliset lomakehaastattelut eivät enää vastaa tutkimuksen tarpeita, ja niiden sijasta on siirrytty avoimempiin haastattelumenetelmiin. Tutkimusintressien osalta projektissa uusinta kerrostumaa edustaa huomion kiinnittäminen tutkittavien kyläsuhteen affektiivisuuteen ja kyliin vaihtelevista syistä kohdistuviin tunnesiteisiin. Kyliä lähestytään sekä fyysisinä arjen tiloina että mentaalisina muistojen, kaipauksen ja koti-ikävän kohteina.

Kotona, poissa ja paikkojen välillä

Kirjan artikkelit on jaettu temaattisesti kolmeen osaan, joista ensimmäinen on saanut otsikokseen ”Kotona”. Maarit Sireni käsittelee tekstissään Rasimäelle sotien jälkeen asutettujen Suojärven karjalaisten suhdetta entiseen ja nykyiseen kotipaikkaansa. Pääasiallisena tarkastelun kohteena on taustaltaan siirtokarjalaisten rasimäkeläisten kotien ja vapaa-ajan asuntojen esineistö, jota kirjoittaja analysoi sekä rajakarjalaisjuurien että uuteen pohjoiskarjalaiseen ympäristöön sopeutumisen esityksinä. Evakkomatkalle Suojärveltä mukaan saadut käyttötavarat, ikonit ortodoksisen uskon tärkeinä tunnusmerkkeinä sekä valokuvat ja kartat ovat konkreettisia kiinnekohtia, jotka pitävät yllä suvun muistoja. Niihin voivat kytkeytyä myös myöhempien sukupolvien mielikuvat rajantakaisesta kotipaikasta, vaikka omakohtainen kokemus siitä puuttuisikin. Tutkimusmenetelmänä on käytetty kiinnostavaa ”kotikävelyä”, johon on kuulunut kotien sisustuksen havainnointi, yksittäisten esineiden tarkastelu yhdessä tutkittavien kanssa sekä samanaikainen haastattelu ja sen dokumentointi. Johtopäätös on, että evakkojen Rasimäessä tapahtuneesta, ilmeisen nopeasta sopeutumisprosessista huolimatta suojärveläinen karjalaisuus elää ja tehdään näkyväksi kotien esineistössä, kerronnassa ja ortodoksisia kulttuuripiirteitä ylläpitämällä.

Karjalaisuutta käsittelee omassa artikkelissaan myös Päivi Härkin: hänen aiheenaan on karjalan kieli ja sen käytössä tapahtuneet muutokset suomenkielisessä Rasimäessä. Ensimmäisen polven siirtolaisista valtaosa oppi suomea vasta uudessa asuinpaikassaan. Siirtokarjalaisten asutusalueiden joukossa Rasimäki on erikoisuus, sillä siellä varsinais-karjalaa äidinkielenään puhuvat muodostivat enemmistön. Kun tyypillinen perhemuoto vielä käsitti tavallisesti kolme sukupolvea, olivat edellytykset karjalan säilymiselle suomen kielen rinnalla hyvät. Suomen kielen taito oli kuitenkin välttämätöntä kyläyhteisön ulkopuolella, samoin kyky kielikoodin kontekstinmukaiseen vaihtoon erilaisissa sosiaalisissa kohtaamistilanteissa. Teemahaastatteluin tuotetun aineistonsa pohjalta Härkin erittelee kielenkäyttöä kodeissa, kyläyhteisössä, kaksikielisissä perheissä, kouluissa ja työelämässä. Tosiasia on, että karjalaa puhuva kieliyhteisö on murentunut, mutta toisaalta kiinnostus sitä kohtaan on lisääntynyt ja haastateltujen joukosta löytyi useita, jotka osaavat sekä puhua että kirjoittaa karjalaksi.

Seppo Knuuttilan tarkastelun kohteena on sivakkavaaralainen Hannes Häkkinen ja hänen roolinsa ”kylänsä edustajana ja puolestapuhujana, sen historiaa ja perinteitä tulkitsevana kertojana, paikallisen tiedon haltijana, luontoa kunnioittavana kulttuuri-ihmisenä”. Koko 83-vuotisen elämänsä samalla paikalla asunut Häkkinen (1927–2011) oli folkloristien suosimaa ilmausta käyttäen ”hyvä kertoja” ja Knuuttilan ohella myös muiden projektin tutkijoiden pitkäaikainen haastattelu- ja keskustelukumppani. Artikkelin keskiössä on Hannes Häkkisen laajasti hallitsema perimätieto. Kirjoittaja määrittelee Häkkisen henkilönä ”tyypilliseksi poikkeukseksi” ja perimätiedon hänen henkilökohtaiseksi pääomakseen, jota hän saattoi käyttää vaihtelevin tavoin paikallisen tiedon vahvistamiseen tai kyseenalaistamiseen. Häkkiselle perimätieto edusti totuutta, kunnes toisin todistetaan.

Teoksen toinen osio, ”Lähtö ja paluu”, koostuu kahdesta artikkelista. Jukka Oksan tarkastelun kohteina ovat Rasimäestä pois muuttaneet ja heidän suhteensa kylään lähdön jälkeen ja nykyhetkellä. Tärkeimmät muuttokohteet ovat olleet kunnan sisällä Valtimon kirkonkylä ja kunnan ulkopuolelle suuntautuneessa muutossa pääkaupunkiseutu. Artikkelin pohjana oleva empiirinen aineisto koostuu neljän monilapsisen rasimäkeläisen perheen pois muuttaneiden lasten haastatteluista. Teoreettisesti artikkeli kiinnittyy uudenlaiseen paikan tulkintaan, jossa paikka määrittyy ennen kaikkea ainutkertaisten sosiaalisten vuorovaikutussuhteiden kombinaatioksi ja risteämiskohdaksi. Jotkut lähteneistä ovat katkaisseet siteet kylään lopullisesti, joillekin kylä on vain muisto köyhyyden leimaamasta lapsuudesta, toisille se taas merkitsee lähisukulaisten kotipaikkaa tai jokakesäistä omaa lomapaikkaa. Vaikka lähteneiden kertomukset perustuvat ihmisten henkilökohtaisiin kokemuksiin, on niistä eroteltavissa sekä yleisesti maaltamuuttoon päteviä että vain Rasimäelle tyypillisiä merkityskerroksia.

Osion toinen artikkeli, Maria Lähteenmäen ”Ikävä, kotiinpaluu ja sentimentaalinen hellyys”, kytkeytyy tunnehistoriaan ja on tapaustutkimus yhden henkilön lähtöön ja takaisin paluuseen liittyvistä tunnekokemuksista. Tekstin avainsanoja ovat nostalgia ja koti-ikävä. Artikkelissa esitellään ja analysoidaan Sivakasta nuorena pois muuttaneen, suuren osan elämästään lähetystyössä Afrikassa viettäneen ja eläkepäivikseen synnyinkyläänsä kesäasukkaaksi palanneen Maila Mustosen elämänvaiheita ja hänen maailmankuvaansa, jonka muotoutumisessa lapsuusajalla on ollut tärkeä merkitys. Mustosen kuva Sivakasta rakentuu ennen kaikkea hänen lapsuudenaikaisille kokemuksilleen, jotka yhdessä äidiltä kuultujen kertomusten ja omien aikuisuuden lähtö- ja paluukokemuksien kanssa tekevät kylästä ainutkertaisen kodin ja nostalgian värittämän elinympäristön.

Kokoelman kolmannen osion otsikko on ”Liikkeellä” ja se sisältää jälleen kaksi artikkelia. Hannu Itkosen ja Mikko Simulan artikkelissa näkökulma on liikuntasosiologinen. Siinä pureudutaan – jälleen yksittäisten henkilöiden haastatteluihin perustuen – liikkumisen ja yleisemminkin kaikenlaisen ruumiillisen tekemisen käytänteisiin Rasimäessä. Huomio kohdistuu erilaisten liikkumismuotojen jatkuvuuksiin ja muutoksiin kyläläisten eri elämänvaiheissa, ja tässäkin jäljitetään kylälle ominaista, spesifisti rasimäkeläistä liikuntakulttuuria, joka paikallistuu ja muotoutuu fyysisten reunaehtojen ja eri toimijoiden tarpeiden ja toiminnan pohjalta. Pertti Rannikko puolestaan määrittelee ”Täyttyvä syrjäseutu” -artikkelissaan uudelleen kylää ja kylätutkimuksen kohdetta. Liikkuvuus ja monipaikkaisuus eivät ole pelkästään urbaaneja ilmiöitä, vaan ne luonnehtivat myös nykypäivän maaseutua, ja ”mobiili maaseutu” onkin osuva termi kuvaamaan maaseudun kehityssuuntia ja -piirteitä. Kuten jo edeltävissä artikkeleissa on esitetty, kylä ei koostu vain siellä kirjoilla olevista ihmisistä, vaan sitä rakentavat osaltaan uudenlaiset tuotantomuodot (peltojen etäkäyttö, turvetuotanto), ulkomainen kausityövoima (kuten taimikonhoitajat ja marjanpoimijat) sekä vapaa-ajan asukkaat. Kylätoiminta ja organisoituneet kyläyhdistykset toimivat sekä paikan päällä että etäyhteyksien, esimerkiksi oman lehden tai verkkosivujen välityksellä. Lisääntynyt luonnon virkistyskäyttö ja mahdollisuus vaihtoehtoisen elämäntavan toteuttamiseen tuovat niin ikään väkeä maaseudulle. Nykypäivänä liikkuvuuden ja monipaikkaisen elämänmuodon seurauksena syntyy maaseudulla sosiaalisia rakenteita, jotka ovat varsin kaukana vanhasta staattisen kyläyhteisön mielikuvasta.

Tulevaisuuden näkymiä

Kirjan päättää epilogi, jossa tutkimusryhmässä pisimpään toimineet Jukka Oksa (mukana vuodesta 1973) sekä Seppo Knuuttila ja Pertti Rannikko (molemmat vuodesta 1983) reflektoivat kokemuksiaan hankkeen parissa. He tarkastelevat projektin eri vaiheita ja tutkijoiden muuttuvaa asemaa suhteessa niihin yhteiskunnallisiin ja poliittisiin muutoksiin, joiden puitteissa työtä on tehty, tutkimusotteissa ja -näkökulmissa tapahtuneita uudelleenarviointeja, projektin tieteidenvälisyyttä sekä alati muuttuvaa ymmärrystä tutkimuskohteesta. Lyhyt teksti lienee tulkittavissa eräänlaiseksi tilinpäätökseksi, jossa hankkeeseen valtaosan tutkijanurastaan omistaneet varttuneet tiedemiehet haluavat siirtää vetovastuuta nuoremmille. Vaikka nyky-yliopistoissa tuskin olisi mahdollista käynnistää ja pitää yllä vastaavanlaista hanketta, ovat kirjoittajat kylätutkimusprojektin suhteen toiveikkaita. He arvelevat uuden, nuorempien tutkijoiden kirjoittaman raportin ilmestyvän taas kymmenen vuoden kuluttua.

Kotona, kylässä, liikkeellä on monessa suhteessa ansiokas kirja. Se osoittaa, että Sivakan ja Rasimäen kylät säilyvät ja kukoistavat, vaikka niiden perusolemus onkin muuttunut radikaalisti. Tutkimusten aineistopohjat paljastavat etnografisten kenttätyömenetelmien vahvuuden, kun halutaan saada selville ja tuoda ilmi jotakin samanaikaisesti yksilökohtaista ja yleisemmin pätevää. Kirjan artikkeleissa projektin pitkäkestoisuus ja jatkuvuus ovat selvästi näkyvillä: useimmat tekstit kytketään suoraan kylätutkimusprojektin aiempiin julkaisuihin, erityisesti tätä edeltäneeseen Kylän paikka -teokseen. Luonnollisesti artikkelikokoelma kertoo ennen kaikkea tutkimuksen kohteena olleista kylistä, mutta se tarjoaa hyödyllisiä näkökulmia ja antaa ajattelemisen aihetta kenelle tahansa maaseudun, paikallisuuden, paikkojen ja identiteettien tutkimuksesta kiinnostuneelle.

 

Kirjallisuus

Enges, Pasi 2010: Kylätutkimusta tieteidenvälisesti. – Elore 17 (2) [online]. < http://www.elore.fi/arkisto/2_10/enges_2_10.pdf > [21.4.2017.]

 

Filosofian tohtori Pasi Enges on folkloristiikan yliopistonlehtori Turun yliopistossa.

Finland in the margins of the Viking world

Ahola, Joonas & Frog with Clive Tolley (eds.) 2014: Fibula, fabula, fact. The Viking Age in Finland. Helsinki: Finnish Literature Society. 519 pp.

 

Ahola, Joonas, Frog & Jenni Lucenius (eds.) 2014: The Viking Age in Åland. Insights into identity and remnants of culture. Helsinki: Finnish Academy of Arts and Letters. 427 pp.

Kendra Willson

 

Modern Finnish national identities often involve an ambivalent relationship to Scandinavia and its ”Viking” heritage, and Ålandic identities show additional ambivalence, ”caught between” Finland and Sweden. The position of Finland in relation to the Viking world (during the 9th–11th centuries) has been largely unknown. These two article collections approach the Viking Age in Finland and Åland from an interdisciplinary perspective, involving archaeology, linguistics and onomastics, folklore and mythology, paleobotany, paleoclimatology and population genetics. The contributors also emphasize that the modern reception of the Viking Age, in which nationalism is central, is intertwined with the history of scholarship.

Fibula, Fabula, Fact: The Viking Age in Finland (henceforth FFF) and The Viking Age in Åland: Insights into identity and remnants of culture (VAÅ) both stem from the project ”Viikinkiaika Suomessa – The Viking Age in Finland” (2011–2014). It emerged that the case of Åland warranted special study. A few contributions to FFF contain sections on Åland, but Åland is largely ”outsourced” to VAÅ. Conversely, some chapters in VAÅ cover broader scope in order to interpolate Åland’s situation from thin evidence.

The contributions to FFF divide into five main areas: language and onomastics, archaeology, natural sciences, history, and folklore and mythology. The book is organized into broad themes of ”Time”, ”Space”, and ”People”. All the contributors stress the uncertainties of their findings and the limits of their methods. Many provide concise introductions to their respective fields for a non-specialist audience.

Gradual changes and increasing contacts

Contributions to FFF on climate, the pollen record and population genetics paint a picture of gradual change on the Finnish mainland. The Viking Age in Finland was a period of slow warming with greater short-term fluctuation, as Samuli Helama outlines. According to Teija Alenius, rye cultivation begins near Ladoga around 600 AD, and land use intensifies around 1200 AD (p. 249). As Kaisa Häkkinen notes, some Germanic loanwords in Finnish are connected to changes in cultivation, such as humala ’hops’ (pp. 394–395), which increases in the pollen record during the Viking Age (p. 249). Elina Salmela stresses that it is difficult to identify genetic input from closely related human populations over a short period like the Viking Age, but notes that there may be signs of migration from the west to Satakunta (p. 357).

Clive Tolley gives an overview of the languages spoken in what is now Finland during the Viking Age, emphasizing methodological difficulties and uncertainties. Most likely Finnic languages were spoken on the coasts and Sámi further inland, with paleo-European languages possibly persisting in the north. Petri Kallio traces the divergence of the Finnic languages, starting with the separation of what became South Estonian early in the Common Era. Matti Leiviskä shows that Sámi place names are the oldest layer preserved in the Siikajoki valley in Ostrobothnia, and Denis Kuzmin argues for a Sámi substrate over the whole area of Karelia. Some place names from southern Finland appear to have been borrowed back and forth between Germanic and Finnic, including the first element of Åland, as discussed by Johan Schalin. It is uncertain whether Scandinavian languages were spoken anywhere on the Finnish mainland in the Viking Age (pp. 328, 428).

In the archaeological record as well, the Viking Age is a time of gradual change. A shift from level cremation fields (polttokenttäkalmisto) to inhumation graves at its end reflects Christian influence, as Ville Laakso describes. Tuukka Talvio points out that the Finnish mainland has many fewer Viking Age coins than neighboring areas, and most of these are from the very end of the period. (In Åland, by contrast, coin finds are plentiful in the early Viking Age but abruptly disappear around 1000 AD [p. 135].) Jari-Matti Kuusela shows that activity zones in Northern Finland gradually shift inland from the coasts. As Sirpa Aalto demonstrates, archaeologists use the term Viking Age more than historians, but despite political connotations it did not lose popularity after the Second World War.

Contacts between Finnic and Germanic are reflected in folklore and mythology. Joonas Ahola suggests that the antisocial hero type found in the kolbítr ’coal-biter’ of Norse sagas and Kaukomieli themes in Kalevala-meter poetry represents an areal phenomenon also seen in Russian bylina. Frog argues that the tietäjä type of magic practitioner and incantational magic spread in Finnic communities at the expense of shamanic practices during the Viking Age. Mervi Koskela Vasaru shows that while Bjarmaland appears in Norse sagas as a fantastic place, it was likely a real area on the White Sea inhabited by Finnic-speaking peoples.

Ahola, Frog and Tolley propose a broad definition of the Finnish Viking Age, from the foundation of Staraya Ladoga in 753 to the Second Swedish Crusade in 1248 (p. 489). Finland remained marginal to the Viking world, as Sami Raninen and Anna Wessman discuss, but was affected by increasing connectivity across Northern Europe, as outlined by Lassi Heininen, Ahola and Frog. Christianity brought a shared sense of identity and supra-regional consciousness, as Jukka Korpela argues.

The Ålandic mystery

Many of the same themes are discussed in VAÅ, often by the same contributors – e.g. Alenius on pollen, Ahola on Kalevalaic epic, Frog on mythology, Heininen, Ahola and Frog (with the addition of Jan Storå for VAÅ) on geopolitics. There are also a number of authors based in Åland. VAÅ contains fewer natural science contributions. VAÅ is similarly divided into sections with broad themes, in this case more epistemic: ”Interpreting evidence of the past”, ”Between sources and their lack” and ”Contexts, contacts, and perceptions”.

Although the books reflect the same project and there is overlap in authors and editors, they come from different publishers. The Åland volume is tighter, and more of the contributions seem overtly interdisciplinary. Place name evidence is used in several contributions. Some articles are cowritten by authors with complementary specialties, and in both books some authors appear on more than one paper.

The introduction by Jan-Erik Tomtland outlines the basics of Ålandic society during the Viking Age, providing context for the rest of the book. Jenni Lucenius traces modern constructions of Ålandic history in relation to 20th century politics. Contacts and identities are in focus throughout the book.

Åland has been ”a contact zone between Finnic and Scandinavian linguistic and cultural groups for at least two thousand years” (p. 7). Recurrent themes in VAÅ include some ”mysteries”. Åland is conspicuously absent from Old Norse sources, mentioned only once, in Fundinn Noregr (The discovery of Norway); but there it appears in an accurate itinerary, indicating familiarity, as Schalin with Frog point out (pp. 277–278). The lack of place names in Åland older than the late Viking Age and the dearth of artifacts from the late 10th through the 11th century have been taken as evidence of a possible discontinuity in settlement near the end of the Viking Age. Another mystery is the clay paw amulet, a grave practice mainly restricted to Åland, from which it spread to Timerëvo in central Russia. Frog focuses on this rite in relation to bear ceremonialism generally (arguing convincingly that the paws are more likely to represent bear than beaver), situating Åland between Finnic and Scandinavian mythological traditions.

Many contributions adopt indirect approaches to problems for which the evidence is minimal. Ahola, Frog and Schalin explain the methodological problems involved in trying to ascertain the language(s) spoken in Åland during the Viking Age. Aalto explores the meaning of the Norse ethnonym Finnr, which in addition to Sámi and (occasionally) the residents of present-day Finnish territory may have included Ålanders, even if they were Scandinavian speakers. Place names indicate that continuous Swedish-speaking settlement in Southwest Finland dates to around 1100 AD, according to Mikko Heikkilä. Schalin with Frog argues for Germanic etymologies for most of the older place names in Åland. Jomala, a Finnic name for ’god’, is likely an old name for the largest island, and may reflect a Viking Age borrowing of the word into Scandinavian as an appellative for Finnic sacred places (pp. 286–289).

Ahola discusses traditions in Kalevala-meter poetry associated with Saari ’Island’, which has sometimes been identified with Åland. Rather than indicating that these epic stories are based on historical events in Åland, as Kaarle Krohn thought, Ahola suggests that mainland Finns may have come to view Åland as a mystical place because of the valence of islands in epic tradition.

From center to periphery

The Viking Age in Åland emerges as a time of more dramatic change than on the Finnish mainland. From a central position on trade routes in the early Viking Age, Åland suffered an economic collapse in the 10th century due to changes in trade routes, increased piracy, power struggles on the Swedish mainland and the receding coastline, as Per Olof Sjöstrand discusses (p. 143). Although the islands never became completely depopulated (as pollen records indicate continuous habitation [p. 229]), likely there were waves of depopulation and repopulation and sufficient disruption to create discontinuity in e.g. place names and cemeteries and likely in identities, as discussed by Rudolf Gustavsson, Jan-Erik Tomtlund, Josefina Kennebjörk and Jan Storå.

Scandinavian languages were established in Åland by the end of the Viking Age, while Finnish persisted to some extent for two centuries longer and place names indicate the presence of several ethnic identities (pp. 316–317). Archaeological differences between northeastern and southwestern Åland suggest that it may have constituted two polities. However, shared elements such as the clay paw rite speak for a united Ålandic identity.

These ambitious collections assemble for the first time a wide range of data about and approaches to the Viking Age in Finland and Åland. They form a strong platform for continued research and interdisciplinary dialogue.

 

Kendra Willson is a researcher in the Turku Institute for Advanced Studies at the University of Turku.

 

Kaale-identiteetin ytimessä

Åberg, Kai 2015: These Songs Tell About Our Life, You See. Music, Identity and Gender in Finnish Romani Music. Frankfurt am Main: Peter Lang.

Eija Stark

 

Joitain vuosia sitten Ylessä esitettiin suomalaisen iskelmämusiikin historiaa käsittelevä dokumenttisarja. Jakson ”Syvä kuin meri” aiheena oli tangomusiikki, ja Suomen romanien panos tangomusiikkiin tuli ohjelmassa vahvasti esille. Erityisesti mieleen jäi Rainer Frimanin syvällinen analyysi Suomen romanien suhteesta musiikkiin. Hänen mukaansa kaaleille musiikki on keino ilmaista kollektiivista itseä tavalla, joka luo väylän yhteiskunnalliseen muutokseen ja toisinaan myös sosiaaliseen nousuun, kuten Frimanin ja monen muun kuten Anneli Sarin tai Amadeus Lundbergin kohdalla. Kaaleille laulaminen on tapa olla maailmassa sekä omien parissa että valtaväestön keskuudessa. Tämän vuoksi ennakkoon oli oletettavaa, että Kai Åbergin tutkimus musiikin, identiteetin ja sukupuolen merkityksestä Suomen romaneille olisi samalla analyysi heidän nykykulttuurinsa kokonaiskuvasta – ja sosiologisessa mielessä sellainen se myös on.

Tutkimus rakentuu Kai Åbergin yli kaksikymmentä vuotta jatkuneiden kenttätöiden pohjalle. Kentällä tutkija ei vain ole havainnoinut, vaan itsekin muusikkona päässyt (tai mennyt) soittamaan yhdessä romanien kanssa. Soittamisen lomassa hän on tutustunut romaneihin ja samalla kysynyt kaalejen suhdetta musiikkiinsa. Metodi on oikeasti hyvä, sillä ulkopuolisilta suljetun kulttuurin vuoksi romanien keskuuteen on harvalla mahdollisuutta päästä. Musiikki on epäilemättä eräs harvoista alueista, jolla valtaväestö ja romanit ymmärtävät toisiaan ja jakavat yhteisyyden kokemuksia. Tutkimus on sinällään tästä myös hyvä osoitus, sillä musiikin kautta Åberg on päässyt tai hänet on päästetty lähelle romanikulttuuria. Tämä on oikeastaan ainoa tapa, jolla valtaväestön edustaja voi päästä kaalejen arkeen ja elämäntapoihin: joko musiikin kautta, kuten Åberg ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tutkijana työskentelevä Risto Blomster, tai sitten elämällä samaa arkea kaalejen kanssa asumalla heidän kanssaan, kuten sosiaaliantropologi Raluca Bianca Roman, joka on tutkinut Suomen romanien helluntailaisuutta.

Tutkimuksen epätasainen rakenne

Kai Åbergin teos noudattelee klassisen monografiaväitöskirjan rakennetta, ja siinä on kaksitoista lukua. Alun johdantoa seuraavat teoria, metodit ja romanien sekä sosiaalihistoriallinen että musiikinhistoriallinen kontekstualisointi. Tämän jälkeen tutkija esittelee kenttätyötapojaan, mitä seuraavat keskeiset analyysiluvut. Näissä käsitellään muun muassa laulamista historiallisen muistin tai muistitiedon välineenä. Hienoa ja samalla 2010-lukuun kiinnittyvää tutkimuksessa on se, miten Åberg hakee akateemisen viitekehyksensä kansainvälisistä keskusteluista, ja teosta on ilmeisesti alun alkaenkin kirjoitettu laajemmalle kuin suomalaiselle lukijakunnalle. Vaikka erillisiä lukuja on aiemmin julkaistu suomenkielisinä, ratkaisu kirjoittaa kansainväliselle lukijakunnalle on mielestäni onnistunut, ja jo nyt olen itse ehtinyt viittaamaan Åbergin teokseen omissa englanninkielisissä artikkeleissani.

Laadullisesti luvut ovat jokseenkin epätasaisia keskenään. Oletan tämän johtuvan ennen kaikkea siitä, että tutkimusta on työstetty pitkän ajan kuluessa ja eri osien kirjoitusajankohtien ero on voinut olla jopa lähes kaksikymmentä vuotta. Myös luvuissa ilmenevä hienoinen toisto pistää silmään. Teoksessa toistetaan useasti, että romanien parissa vanhempia ihmisiä kunnioitetaan syvästi ja että tämä myös näkyy tapakulttuurissa; seksuaalisuuteen viittaavat asiat ovat tabuja ja sukupuolten välillä on tiukka hierarkia. Toisaalta tämä ei erityisemmin häiritse, sillä juuri ne ovat kulttuurisia markkereita, joita romanit itse korostavat eronteossa kaajeihin, suomalaiseen valtaväestöön. Laadullinen epätasaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että heikoimmat luvut olisi sinällään huonoja, vaan nyt ne ovat liian suppeita tai hieman raakilemaisia. Kritiikkini koskee enemmän sisällöllisen viimeistelyvaiheen löyhyyttä, joka korostuu etenkin viimeisessä johtopäätösluvussa, joka on hädin tuskin yhtä sivua! Lukijalle herää kysymys, että kai 250 sivun mittaisesta tutkimuksesta olisi monisanaisemmin pystynyt vetämään yhteen keskeisiä löydöksiä ja ajatuksia.

Ansioita kirjassa on kuitenkin huomattavan paljon enemmän. Ennen kaikkea haluan nostaa esille luvun ”Laulettu paikka” (The sung place), jossa tarkastellaan romanilaulun paikkaa elettynä, kuviteltuna ja kuvattuna. Siinä tutkija analysoi oivaltavasti kaalejen käsityksiä laulujen kuvaamasta menneisyydestä ja heidän yleistä menneisyyspuhettaan liittäen ne tapahtumahistoriaan. Myös kymmenes luku, jossa tarkastellaan romanien käsityksiä esteettisestä laulamisesta, on hyvä. Lukijalle tulee tunne, että hän oikeasti pääsee aihepiireihin, joita romanit ovat pitkään pohtineet keskuudessaan ja joista heillä on perusteltuja näkemyksiä. Esimerkkinä tästä ovat käsitykset siitä, miltä hyvän laulamisen tulisi kuulostaa, ”vapaasti ja suoraan sydämestä”, kun taas huonoa laulajaa kuvataan ihmiseksi, jolla ”on korvat väärällä puolen päätä”.

Hyvän laulamisen käsite

Kai Åberg on tehnyt tutkimustaan Joensuussa ja tämä näkyy siinä, miten Itä-Suomen yliopiston tutkimuspainopistettä ”rajat” tai ”rajaseutu” on tietoisesti sovellettu analyyttisenä välineenä. Romanien kohdalla tämä on tarkoittanut sitä, että Åberg on luokitellut kaaleja myös alueiden perusteella. Koska romanit ovat jakaantuneet eri alueille ja eri suvut asuttavat eri osia Suomesta, on suvuilla toisistaan erottuvia laulutyylejä. Toisin sanoen suvun laulutyyli on myös alueellinen laulutyyli. Romanit itse ovat tästä rajan luomasta variaatiosta hyvin tietoisia, eli Åberg on mallintamalla saanut esiin uutta ja kiinnostavaa tietoa.

Toinen kiinnostava tutkimuksessa mainittu seikka on tanssin olematon merkitys Suomen romaneille, mikä käytännössä on hyvin erilainen näkökulma kuin televisio- ja elokuvakulttuurin perusteella on syntynyt. Toisin kuin elokuvien vauhdikkaat ja eksoottiset ”mustalaistanssit”, Suomen romanien tanssi koostuu lähinnä musiikkia tukevista sormien napsuttelusta ja jalan poljennosta. Se ei siis ole varsinaista esityksellistä tanssia, ja romanilaulajat − etenkään naiset, joita sitovat tiukat häveliäisyyssäännöt − eivät musiikkiesityksissään käytä tanssikoreografioita.

Tutkimuksen viimeisessä substanssiluvussa käsitellään romaneista vallalla olevia stereotypioita, mutta myös romanien itseironiaa. Sekä aiheensa että käsittelytapansa vuoksi luku poikkeaa selvästi kirjan keskeisteemasta, musiikista. Luvussa kohdistetaan huomio kiinnostavaan ilmiöön vallasta ja siitä, miten nykyaikana valtaa ei tule käsittää jonkin ihmisryhmän ylemmyydeksi jotain toista ryhmää kohtaan, vaan valta on sitä, että voi määritellä normaalin rajat. Hyvää tässä luvussa on Åbergin tapa keskustella aihepiiristä kansainvälisellä tasolla ja abstraktisti, toisin sanoen hän viittaa Euroopassa tehtyyn tutkimukseen romanistereotypioista. Toisaalta hän on kuitenkin vähän harmillisesti ottanut mukaan Suomen televisiossa esitetyn fiktion romaneista. Tiukempi aineiston rajaus olisi ollut paikallaan. Tästä kriittisestä huomiosta huolimatta kiistää ei kuitenkaan voi Åbergin havaintoa siitä, miten sekä romanit itse että heitä tutkivat valtaväestön jäsenet tahtovat tulkita romanikulttuurin staattisempana ja traditionaalisempana kuin mitä olisi tarve. Yksilöllisyyden ja yksilöllisen variaation olemassaolo, perinteen olemassaolon ehto, odottaa romanikulttuurin kontekstissa siis yhä tutkijaansa.

These Songs Tell About Our Life, You See -teos on tervetullut englanninkielinen lisä olemassa olevaan vankkaan eurooppalaiseen romanitutkimukseen. Maailman romanien keskuudessa Suomen kaalet ovat kiinnostava ryhmä monen seikan, muun muassa naisten koristeellisen pukeutumisen tai vahvan kansallisvaltioon samastumisen tunteen vuoksi. Romanitutkimuksen kukoistus Euroopassa ja meillä Suomessa tuottanevat lähivuosina ensimmäiset kaaletaustaiset tutkijat, joilla yhteisön jäseninä on toisenlainen ja samalla haasteellinen pääsy kulttuurinsa tulkintoihin. Suomessa avaus tähän suuntaan on tapahtunut vuonna 2014, kun Sarita Friman-Korpelan väitöskirjatutkimus Romanipolitiikasta romanien politiikkaan. Poliittisen asialistan ja toimijakonseption muutos 1900-luvun jälkipuoliskon Suomessa valmistui.

Kirjallisuus

Friman-Korpela, Sarita 2014: Romanipolitiikasta romanien politiikkaan. Poliittisen asialistan ja toimijakonseption muutos 1900-luvun jälkipuoliskon Suomessa. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. [online] < https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/44810/978-951-39-6012-4_vaitos_15122014.pdf?sequence=1 > (5.1.2017)

 

Filosofian tohtori Eija Stark on folkloristiikan tutkija Helsingin yliopistossa ja on mukana Suomen Akatemian hankkeessa ”Romanit ja pohjoismainen yhteiskunta – Historiallinen näkökulma enemmistön turvallisuuskäytäntöihin ja vähemmistön turvallisuusstrategioihin”.

 

Museoiden luonnollistettu saamelaisuus

Potinkara, Nika 2015: Etnisyyden rakentuminen kahden saamelaismuseon perusnäyttelyissä. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Jyrki Pöysä

 

Tiedetään että museot ovat tärkeitä identiteetin rakentajia. Kansallismuseoiden ohella erilaiset paikallismuseot ovat kuuluneet Pohjoismaissa kulttuuripolitiikalla tuettuihin kohteisiin aina siitä asti, kun museoaate alkoi levitä koko kansaa koskevaksi asiaksi osana myöhäistä valistuksen projektia. Keisarien ja aatelisten itseään varten kokoamista rariteettikokoelmista ja erilaisista kiertävistä näyttelyistä on vähitellen päästy kansan eri osien intressejä kuvastaviin, kaikille avoimiin museoihin, joita etnisiin määrittelyihin perustuvat saamelaismuseotkin ovat. Kiinnostavana esimerkkinä ensin mainituista voi pitää Pietari Suuren museoharrastuksista kertova Kunstkameraa Pietarissa, jonkinlaisena varhaisena esimerkkinä jälkimmäisestä taas käynee Pariisin Musee de l’Hommen Suomea kuvaava osasto, jossa päähuomion saavat saamelaiset poroineen. Jos Pariisista on jotain oppimista, niin ainakin se, että museot ovat syvästi poliittisia ”representaatiokoneita”. Näissä etnisyys on pikemminkin jonkinlainen kulttuuripoliittinen kieli, paikkaan ja aikaan sidottu murre, ei mikään tutkimuksellisesti neutraali tai kiistaton esitys. Vielä 1800-luvulla antropologiset museot olivat pitkälti kummajaisten esittelyä, erilaisten mutaatioiden ja ”villien” tapojen kauhistelua.

Nika Potinkara analysoi väitöskirjassaan Inarissa sijaitsevaa Siidaa, ”ikkunaa saamelaiseen kulttuuriin ja Pohjois-Lapin monimuotoiseen luontoon”, kuten Siidan internetsivuilla kuvaillaan. Erikoisen Siidasta tekee se, että kyseessä ei ole puhtaasti museo, vaan yhdistelmä museo- ja luontopalveluja, Suomen saamelaisten kansallismuseota ja Metsähallituksen ylläpitämää luontokeskusta. Vertailukohdaksi Siidalle on otettu vastaava Ruotsin saamelaisten kansallismuseo Ájtte Jokkmokkissa, osapuilleen Rovaniemen korkeudella keskellä Pohjois-Ruotsia. Siidan tavoin Ájtte on tiiviisti kytkeytynyt ympäröivän luonnon esittelemiseen, mistä saa ehkä museon ruotsinkielistä nimeä ”Ájtte – Svenskt Fjäll- och Samemuseum” paremman selon museon itsestään käyttämän englanninkielisen määrittelyn pohjalta. Sen mukaan Ájtte on ”principal museum of Sami culture, special museum for the mountain region, information centre for mountain tourism”. Kummankin museon kohdalla kyseessä on siis keskeisesti matkailijoille tuotettu resurssi, vaikka etnisiä museoita toisaalta usein pidetäänkin nimenomaan objektina olevan kansan tai etnoksen ”omana” museona ja siten myös jollakin tavalla itseviitteisenä esityksenä.

Museonäyttelyt konstruktioina

Potinkaran väitöskirjassa tarkastelun viitekehyksenä on konstruktivismi, ajatus museoiden esittävyydestä ilman taustalla olevaa kiinteää ontologiaa. Päähuomio on etnisyyden representaatioissa, jolloin konstruktivistinen viitekehys merkitsee etnisyyden tarkastelua jotakin tarkoitusta varten tuotettuna, ei sisäisenä ominaisuutena, jota vain neutraalisti kuvataan. Metodisesti tutkimus paikantuu diskurssianalyyttiseen perinteeseen, jossa kuitenkin kielellisten esitysten ohella tarkasteltavana ovat myös visuaaliset esitykset. Museonäyttelyjä tarkasteltaessa tämä onkin luontevaa, varsinkin kun keskeisen osan tutkimusaineistosta muodostavat valokuvat museonäyttelyistä. Esineiden, valokuvien ja erilaisten äänellisten kuvaelmien ohella aineistona ovat myös museoiden työntekijöiden haastattelut.

Konkreettisista tutkimuskohteistaan huolimatta Potinkaran tutkimus on ensisijaisesti teoreettisesti orientoitunut ja näitä teorioita myös lukijalle kiitettävän selkeästi selostava. Potinkara on hyvin perillä tutkimusalueensa keskeisestä kirjallisuudesta, erityisesti saamelaisuuden ja etnisyyden osalta. Hieman vähemmälle jää tutkimusaihetta läheisesti sivuava ja viime aikoina koko ajan kasvavan kiinnostuksen kohteena ollut kulttuuriperinnön tutkimus. Teorioiden ja tutkimuksen selkeään ja kiinnostavaan esittelyyn Potinkaran työssä tykästynyt lukija olisi ehkä toivonut vielä lisää myös kartoituksia museoetnografisesta tutkimuksesta, erityisesti näyttelyiden analysointivaihtoehtojen osalta. No, kaikkea ei voi saada, nytkin Potinkaran työ on kiinnostava laajennus pohjoisen tutkimukseen.

Jos työn ongelmia haluaisi nostaa esiin, ne liittyisivät ehkä tutkimuskohteen rajaamiseen, tutkijan ulkopuolisuuden aiheuttamaan kielivaihtoehtojen rajoittuneisuuteen ja visuaalisen analyysin käytännön toteutukseen. Nämä eivät millään muotoa vähennä työn arvoa, mutta auttavat ehkä miettimään suuntia jatkotutkimuksille, joihin Potinkaran tutkimus innostaa.

Potinkara on rajannut molemmista museoista tutkimuskohteekseen vain perusnäyttelyt. Vaikka tämä onkin metodisesti ja tutkimusekononomisesti perusteltua, voi kuitenkin kysyä, millaisen kuvan tutkimus lopulta antaa museoista, niiden näyttelypolitiikasta tai koko näyttely- ja museokauppakokonaisuuden tarjoamista etnisyyden representaatioista? Jääkö jotain olennaista huomaamatta esimerkiksi etnisyyden erilaisista, keskenään kiistelevistä tulkinnoista, kun tarkastelu kohdistetaan vain perusnäyttelyyn? Olen itse nähnyt eri museoissa niin paljon huonoja, aikansa eläneitä perusnäyttelyitä, että en voi uskoa niiden millään tavalla vastaavan museossa kävijän saamaa kokonaisvaikutelmaa. Tämän päivän museoissa on onneksi yleensä muitakin, ajankohtaisempia, vaikkapa etnisyydestä tai historiasta toisenlaisia tulkintoja tarjoavia näyttelyjä. Myös museon teemaan tai museoesineistöön vain väljästi kytkeytyvät taidenäyttelyt saattavat kertoa paljon enemmän alueen asukkaiden elämäntodellisuudesta kuin pahimmillaan täysin päinvastaista sanomaa välittävä perusnäyttely. Potinkaran tarkastelemissa saamelaismuseoissa representaatioiden täydellinen yhteismitattomuus ei tule ainakaan mitenkään korostuneesti esiin, mutta olisi silti ollut kiinnostavaa saada enemmän tutkimuksellisesti perusteltua tietoa koko representaatiokoneesta.

Toinen kriittinen huomio liittyy kieleen ja ulko- ja sisäpuolisuuden dilemmaan tutkittaessa saamelaiskulttuurien kaltaista etnistä diversiteettiä. Nyt tutkimusaineistossa ovat (hyvin perustelluista syistä) mukana vain suomen- ja ruotsinkieliset representaatiot. Käsitteet eivät kuitenkaan koskaan käänny ongelmitta. Kun saamenkielisiä tekstejä ei ole avattu, mahdolliset ideologiset valinnat jäävät piiloon, onhan aina olemassa mahdollisuus esimerkiksi piilottaa kulttuurisesti hankalia tai kiistanalaisia viestejä omankielisiin teksteihin.

Etnisyyden ja museonäyttelyiden tutkimuksen suunnannäyttäjä

Tutkimuksessa on tietoisesti siirretty katse pois saamelaisuuden määrittelyistä ja paljon tutkituista määrittelykiistoista ja keskitytty enemmänkin museonäyttelyiden yleisempiin representaatioihin, siihen millaisena saamelaisuus ja saamelaiset esitetään Suomen tai Ruotsin Lapissa liikkuville turisteille. Sikäli esimerkiksi tekstitettyjen saamenkielisten uutisten tai saamelaisten oman lehdistön seuraaminen tausta-aineistona tuntuu epäloogiselta: eikö pikemminkin olisi pitänyt seurata saamelaisuuden representaatioita eri maiden valtamedioissa (Suomi, Ruotsi, Norja ja Venäjäkin siinä määrin kuin tällaisia mediatekstejä ylipäätään on löydettävissä)?

Työn keskeiset empiiriset tulokset liittyvät saamelaiskulttuurin erilaisten kliseytyneiden kriteerien tunnistamiseen ja kritisoimiseen. Saamenpuvut, käsityöt, poronhoito, joiku, saamelaisalue ja luontosuhde saavat työssä perinpohjaisen käsittelyn, josta on varmasti hyötyä myös toisten alkuperäiskansojen museaalisten representaatioiden tutkimuksille. Vaikka tutkimuksen kuva-analyysilta olisikin ehkä toivonut innovatiivisempaa otetta, voi Nika Potinkaran tutkimusta suositella lämpimästi lähtökohdaksi vastaavankaltaisia tutkimushankkeita suunnitteleville. Näin huolellisia museonäyttelyiden analyysejä ei ole vielä juurikaan tarjolla. Tutkimusta voi suositella myös etnisyyteen liittyvien syntyperäisyyden mielikuvien haastajana, niiden dekonstruktiona pelkän rekonstruktion sijasta. Tällaisena tutkimus palvelee esimerkiksi suurta osaa antropologisesta tutkimuksesta, jossa etnisyydellä on edelleenkin keskeinen käsitteellinen paikka.

Kirjallisuus

Ájtte [online]. < http://www.ajtte.com/english/ > [17.10.2016.]

Siida [online]. < http://www.siida.fi/sisalto > [17.10.2016.]

 

Dosentti Jyrki Pöysä toimii tutkijana Itä-Suomen yliopistossa.

 

Kalevipoegin syntymä ja elämät

Hasselblatt, Cornelius 2016: Kalevipoeg Studies. The Creation and Reception of an Epic. Helsinki: SKS.

Karina Lukin

 

Viron kansalliseepos Kalevipoeg kirjoitettiin 1800-luvun puolivälin molemmin puolin paljolti samojen aatteiden ja keskustelujen innoittamana kuin Suomen Kalevalakin. Kalevalalla oli vaikutuksensa Kalevipoegin syntyyn, mistä kertoo se, että Cornelius Hasselblattin tuoreessa tutkimuksessa Kalevalaa nimitetään Kalevipoegin synnytyslääkäriksi. Viron kansalliseepos on jäänyt historiassa joskus synnytyslääkärinsä varjoon, mutta Hasselblattin Kalevipoeg Studies nostaa virolaisen eepoksen keskiöön. Teos keskittyy Kalevipoegin syntyyn, eepoksesta käytyihin keskusteluihin ja sen elämään myöhemmässä kirjallisuudessa ja taiteessa. Hasselblatt on koonnut kirjaan aiempia tekstejään ja toimittanut niistä tiiviin, mutta informatiivisen kokonaisuuden. Teoksen yhtenä tarkoituksena onkin toimia johdantona Viron kansalliseepokseen englannin kieltä taitavalle lukijakunnalle.

Eepoksen synty ja käännökset

Kalevipoeg Studies toimii erinomaisena johdantona eepokseen ennen kaikkea kirjallisena teoksena. Hasselblatt ei ole kiinnostunut keskustelemaan syvällisesti esimerkiksi eepoksen suhteesta virolaiseen kansanperinteeseen. Vaikka folkloristia alkaakin teosta lukiessa kaivertaa kysymykset siitä, minkälaista Kalevipoegin kokoajan käyttämä aineisto on ollut konkreettisesti, Hasselblattin painotus on sittenkin ilahduttava ja ilmeisen tarpeellinen – niin sitkeässä tuntuu elävän käsitys tästäkin eepoksesta ilman tekijää. Tämä siitäkin huolimatta, että Kalevipoegin laatimisen historia on monitahoisempi kuin usean eepoksen, joiden kokoajana ja kirjoittajana on toiminut usein vain yksi henkilö, julkaisija, ja jotka on julkaistu ensi sijassa vain yksikielisenä. Viron kansalliseeposta oli luomassa ensin Friedrich Robert Faehlmann, joka vei omat käsityksensä mukanaan hautaan vuonna 1851. Historiaan eepoksen laatijaksi jäänyt Friedrich Reinhold Kreutzwald oli työskennellyt suullisen perinteen ja Kalevipoegin hahmon parissa aiemminkin, mutta ryhtyi valmistelemaan Kalevipoegia vasta Faehlmannin kuoleman jälkeen: hän kävi läpi virolaista sankarikerrontaa ja myyttejä, koosti niistä yhtenäisen juonellisen kokonaisuuden ja kirjasi tämän yhtenäiseksi teokseksi. Ensimmäinen versio valmistui jo vuonna 1853.

Virolainen älymystö oli tyytyväinen jo Kreutzwaldin ensimmäiseen versioon, mutta tämä työsti teosta vielä edelleen löydettyään uusia, kiinnostavia materiaaleja. Kun teksti lopulta oli valmis, Virossa ymmärrettiin, että sen julkaiseminen saattaisi ärsyttää liiaksi sensuuria valvovaa virkamiestä, Carl Ferdinand Mickwitziä. Yhtä aikaa selvitettiin mahdollisuuksia julkaista eepos Pietarissa, Suomessa ja Virossa. Suomen sensori taipuisi vironkieliseen julkaisuun; Virossa julkaisemiseen arveltiin tarvittavan alkuperäistekstin rinnalle saksankielinen käännös, sillä kaksikielinen Kalevipoeg näyttäytyisi muinaisen eepoksen tieteellisenä editiona. Saksantaja löytyi ja kaksikielinen laitos julkaistiin Virossa vuonna 1861. Yksikielinen eepos ilmestyi Suomessa vuonna 1862.

Kalevipoegin kaksikielisyys ei edistänyt teoksen leviämistä virolaisen yleisön piirissä: eepos oli kallis ja vaikutti akateemiselta. Saksankielinen versio toi kuitenkin Kalevipoegille kansainvälisiä lukijoita, minkä vuoksi se tunnettiin Keski-Euroopassa jo pian julkaisemisensa jälkeen. Tämän takia erilaisia juonitiivistelmiä ja uusia kokoonpanoja alettiin julkaista Viron ulkopuolella. Kreutzwaldin alun perin huonona pitämästä saksantamisesta tulikin eepokselle siunaus. Hasselblatt käsittelee teoksessaan saksankielistä reseptiota ja kääntämiseen liittyviä ratkaisuja laajasti ja avartavasti. Miten kansaa puhtoisena pitänyt sievistelevä älymystö suhtautui kohtiin, jotka olivat liian eroottisia tai rujoja? Viron kielellä epäsäädyllisyydet eivät olleet ongelmallisia, sillä älymystö ei osannut niitä lukea – mutta saksankieliseen käännökseen hävyttömyydet kirjattiin latinalla! Toinen vaihtoehto oli jättää tietyt säkeet kääntämättä tai poistaa jopa kokonaiset kohtaukset. Vastaavaa kansan luonteen piilottelua on tapahtunut Suomessakin (Apo 2010). Hasselblatt huomauttaa, että tämänkaltainen kätkeminen erottaa minkä tahansa perinteen – kirjallisen tai suullisen – sen kansainvälisistä yhteyksistä ja kertoo enemmän ajan kuin perinteen tai kirjallisuuden hengestä. Kalevipoegin siveellisyyden näkökulmasta ongelmallisin jakso, jossa sankari on hukkua tietäjän tyttären virtsaan uneksiessaan eroottisia unia, mutta pelastuu heittämällä kiven tyttäreen sukuelimen suulle, on itse asiassa kansainvälisesti laajasti tunnettu motiivi. Latinaksi kerrottuna se tuskin on ylevämpi.

Arvioita ja muunnelmia

Luin folkloristina tyytyväisenä eepoksen kirjallista puintia. En voinut välttyä toivomasta, että Kalevalakin ansaitsisi tällaisen laajan ja syvällisen tarkastelun, jossa unohdettaisiin kansanperinne. Tulin kuitenkin nopeasti toisiin aatoksiin. Eepokset, jotka on rakennettu kansan laulaman tai kertoman pohjalta, elävät vääjäämättä rajalla: käsittely pelkkänä kirjallisena teoksena avaa railon perinteen suuntaan. Näin on tapahtunut Kalevipoegin historiassa: sen julkaiseminen esimerkiksi herätti vaateet alkuperäisten aineistojen täydellisestä esiintuomisesta, kuten Suomessakin kävi Kalevalan julkaisemisen jälkeen. Kalevipoegin kohdalla kysymys alkuperäisaineistoista on kenties vieläkin painokkaampi, sillä myyttejä ei ole Virossa laulettu runomuodossa, vaan eepos perustuu proosakerrontaan, jonka Kreutzwald muokkasi regilaulun mittaan. Ajatuksena oli, että muinaisuudessa eepos oli elänyt samanlaisena kuin 1860-luvulla julkaistu kokonaisuus, joka nähtiin aiemman rekonstruktiona.

Eepos sai erilaisia arvioita suhteessa siihen, miten arvioitsijat sitä lukivat. Esimerkiksi saksalainen Willhelm Schott korosti alkuarvioissaan sitä, miten Kalevipoeg erosi keskieurooppalaisista kirjallisista tuotoksista. Pietarissa vertailevaa mytologiantutkimusta ja kielitiedettä harjoittanut Anton Schiefner taas korosti virolaisen ja germaanisen mytologian yhteneväisyyksiä. Kaikki arvioitsijat tuntuvat unohtavan Kreutzwaldin roolin ja yhdistyvän siihen kuoroon, joka korostaa eepoksen kansanomaisuutta sen kirjallisen olemuksen kustannuksella.

Hasselblattin mukaan Kreutzwaldin häivyttäminen on mahdollistanut Kalevipoegin uusintamisen monissa taideteoksissa. Kirjassa esitellään laajasti niitä monia virolaisia ja myös saksalaisia teoksia, joissa on käytetty eeposta tai sen juonta ja hahmoja. Esittely osoittaa, miten Kalevipoeg elää tämänkin päivän taide- ja kulttuuriperintömarkkinoilla. Esimerkiksi Kerttu Rakken Kalevipoeg on varsin suoraviivainen, naisnäkökulmainen eepoksen siirto 2000-luvulle. Lembit Heinrich Vimb taas on halunnut jatkaa siitä, mihin Kreutzwald lopetti. Vimbin yli 10000-säkeinen jatko-osan allitteraatio on ”täydellistä” (jokaisessa säkeessä on alkusointu), minkä lisäksi kaikissa säkeissä on loppusointu.

Mutta se perinteen suuntaan syntynyt railo! Hasselblatt on suvereeni kirjallisuustieteen alalla ja Kalevipoeg Studies on nautittavaa ja opettavaista luettavaa sen seitsemänteen lukuun asti. Seitsemännessä luvussa Hasselblatt koettaa analysoida Kalevipoegin eri laitosten ja muunnosten genealogiaa Walter Andersonin tiedehistoriallisesti tärkeällä mallilla, jossa perinne oikaisee itse itseään variaatioiden vääristymistä huolimatta. Andersonin malli pohjautui tekstikritiikin perinteeseen ja paradigmaan, jossa suullista perinnettä tavattiin tarkastella teksteinä. Hasselblatt sijoittaa tämän folkloristiikkaan sovelletun teorian uudestaan kirjallisuustieteen tekstikriittiseen perinteeseen tarkastellakseen Kalevipoegin versioita ja rakentaa erilaisia malleja teemojen siirtymisestä kirjoittajalta toiselle. Hän kutsuu analysoimaansa prosessia metamorfoosiksi. Tulos on epämiellyttävä ja sekava: se pohjautuu käsitykseen, joka on vähintäänkin kiistelty folkloristiikan piirissä, ja joka yksinkertaistaa luovan ilmaisun muuntumisen ja merkitysten moninaisuutta.

Vastaavan kaltaisia prosesseja on viime aikoina kutsuttu esimerkiksi kulttuuriperinnöksi tai metakulttuuriksi, mutta näissä keskusteluissa on tavattu korostaa muutosta, ei pysyvyyttä. Hasselblatt päätyy esittämään, että Kalevipoegin variaatiot ovat edistäneet eepoksen säilymistä ja jatkuvuutta (preservation and continuity). Tällä hän viitannee lähinnä eepoksen juoneen, mutta ei pysty keskustelemaan muodon ja merkitysten muuntuvuudesta.

Kalevipoegin juoni muuten eroaa huomattavasti Kalevalan juonesta – asia, joka yllätti tämän ignorantin lukijan. Juonitiivistelmäkin löytyy Hasselblattin kirjasta, mutta harrastuneimmat voivat kääntyä taannoisen suomennoksenkin (Kreutzwald 2005) puoleen.

Kirjallisuus

Apo, Satu 2010: Milloin kansanrunoutemme kehitys saavutti huippunsa? – Tieteessä tapahtuu 28(4–5): 15–20.

Kreutzwald, Friedrich Reinhold 2005: Kalevanpoika: Viron sankarieepos. Suom. Kyösti Kettunen. Tampere: Pilot-kustannus.

 

FT Karina Lukin on folkloristiikan tutkija Helsingin yliopistossa.

 

Rakkautta khevsuretilaisten tapaan

Manning, Paul 2015: Love Stories. Language, Private Love, and Public Romance in Georgia. University of Toronto Press. 192 sivua.

Antti Lindfors

 

Toisten ihmisten rakkauselämä verevine yksityiskohtineen lienee pysyvästi kiinnostava aihealue, ja folkloristisesti suuntautunut antropologi Paul Manning tietää tämän. Aiemmin muun muassa juomien ja juomisen semiotiikasta (2012) julkaisseen Manningin viimeisin teos Love Stories. Language, Private Love, and Public Romance in Georgia (2015) koskee lyhyesti sanoen Georgian khevsuretilaisten perinteisiä rakkaus-, seksuaali- ja seurustelukäytäntöjä, niiden hiipumista ja toisen maailmansodan jälkeistä juurtumista osaksi maan populaaria mielikuvitusta. Khevsureti on Georgian itäosien jokilaaksojen muodostama historiallinen provinssi, joka on saanut nimensä alueella 1900-luvun alkupuolelle asti eläneeltä vuoristokansalta. Khevsuretilaiset pakkosiirrettiin Stalinin toimesta Neuvostoliiton aroille 1950-luvulla, minkä seurauksena vanha kulttuuri on käytännössä kadonnut. Kuten sanottu, tämä kulttuuri on kuitenkin jatkanut diskursiivista elämäänsä motiiveina ja teemoina Georgian toisen maailmansodan jälkeisessä elokuvassa, kirjallisuudessa, mainoksissa ja nettifoorumeilla. Syy tähän on se, että khevsuretilaisten perinnäistapojen ja -kulttuurin on koettu kantavan poikkeuksellisen vahvaa eksoottista lisäarvoa – heidän on muun muassa pitkään arveltu olevan viimeisten ristiretkeläisten jälkeläisiä.

Huomiota herättävin khevsuretilaisten tavoista – siis ulkopuolisille – on ollut sts’orproba, esiaviollisen suhteen muoto, jonka piirteisiin, muotoihin ja vaiheisiin Manning kirjassaan keskittyy. Tätä vapaasti suomennettuna ”makuulle asettautumista ja ylös nousemista” (”lying down and getting up”) merkitsevää käytäntöä, jonka khevsuretilaiset aloittivat tyypillisesti 16–17-vuotiaina, on kuvattu niin ”seksiksi ilman seksiä” kuin ”anti-avioliitoksi”, jotka kuvauksina ja termeinä ovat toki länsimaalaisen perspektiivin ehdollistamia. Sts’orproba on tarkoittanut hieman pettingin tapaista toimintaa – edellä mainittua kotouttavaa perspektiiviä vielä hieman soveltaakseni – jossa pari makaa intiimisti vierekkäin mutta pidättäytyy yhdynnästä. Tarkkaan säädelty kanssakäyminen on koostunut vain maltillisesta hyväilystä, mahdollisesta suutelusta ja keskustelusta.

Sts’orprobaa korostettiin samanarvoisten välisenä vapaana suhteena, jota henkilökohtainen halu ja valinta hallitsivat. Sosiokulttuurisesti merkillepantavaa käytännössä on, että se asettui Khevsuretissa jyrkästi avioliiton suhteen vastakkaiseen positioon. Seksuaalista halua ei nimittäin yhdistetty lainkaan varsinaiseen avioliittoon; avioparit eivät saaneet edes kutsua toisiaan nimeltä, vaan virallistettu liitto oli korostuneen muodollinen instituutio. Khevsuretissa vallitsi eksogaminen järjestelmä, jossa avioituminen saman suvun tai kylän kesken ei ollut sallittua. Käytännössä naiset avioituivat (melko myöhäisessä iässä) itselleen aiemmin tuntemattomien miesten kanssa ja elivät avioliitossa vieraassa sosiaalisessa ympäristössä. Avioliittoa verrattiinkin maanpakoon tai jopa kuolemaan. Tätä ankaraa normatiivisuutta vasten sts’orproba edusti vapaan halun ilmausta ja kenttää, joka asettui käsitteellisesti perheen ja avioliiton maailmojen välimaastoon: potentiaalisia sts’orperi-kumppaneita etsittiin saman kylän jäsenistä, jotka eivät kuitenkaan olleet samaa sukua. Salamyhkäisyydellä verhotussa toiminnassa aloitteentekijä oli tyttö tai nainen, jonka tehtävä oli saapua muiden huomaamatta sisätiloissa nukkuvan kumppaninsa luokse.

Georgian takamailta…

Love Stories jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäinen rakentuu täysin aiemman tutkimuksen varaan. Kuten kirjoittaja avoimesti myöntää, emme tietäisi khevsuretilaisten seurustelutavoista välttämättä mitään ilman Natela Baliauria ja Aleksi Ochiauria, kahta georgialaisetnografia, jotka ensimmäisinä reflektoivat kirjallisesti kulttuurinsa perinnäiskäytäntöjä. Uskottavuutta Baliaurin ja Ochiaurin etnografioille lisää se, että he harjoittivat itsekin sts’orprobaa ja joutuivat maksamaan siitä hinnan: karkotuksen omasta yhteisöstään. Baliaurin ja Ochiaurin karkotus vuonna 1914 on siksikin oireellinen tapahtuma khevsuretilaisyhteisön loppuvaiheissa, että se johtui parin päätöksestä uhmata perinteistä kieltoa naida oma sts’orperi-kumppani aikana, jolloin seksuaalikäytäntöjen rajoista neuvoteltiin kiivaammin kuin koskaan aiemmin.

Manning tekee kunnioitettavan yksityiskohtaista selkoa siitä etnografisesta ja sosiaalisesta todellisuudesta, jossa sts’orprobaa on harjoitettu. Jotta esiaviollinen suhde saattoi syntyä, tarvittiin ensinnäkin välittäjähahmo, elchi, jonka tehtävä oli toimia viestinviejänä tytön ja pojan välillä – siis ylläpitää (malinowskilaisittain) faattisesti viestintäkanavaa kahden osapuolen välillä. Tämä välittäjä sai toissijaista nautintoa suhteen sytyttämisestä, mutta oli tyypillisesti itse kokematon sts’orproban konkreettisissa käytännöissä. Ne, joilla oli sts’orperi-pareja, siis kokemuksia sts’orprobasta, olivat puolestaan sukukypsiä ja täten haluttavampia muiden tyttöjen ja poikien silmissä.

Sts’orproba ei missään nimessä saanut päätyä yhdyntään: käytännöstä seuranneita raskauksia pidettiin traagisina sosiaalisina katastrofeina. Sen sijaan itsehillintä, -hallinta ja vaatimattomuus olivat yhteisössä ensisijaisimmin arvostettuja hyveitä, joita sts’orproban kautta oli mahdollista todentaa ja arvioida. Käytännön vaiheisiin liittyi se, että nuoripari oli monesti pitkiä aikoja erossa toisistaan, minkä katsottiin vain voimistavan yhteistä halua. Itsehillintään yhdistyvä ja sen potentiaalisesti tuottama nautinto nousee kirjassa paikka paikoin viitatuksi teemaksi, josta olisin mielelläni lukenut seikkaperäisempääkin analyysiä – Manningin aineisto ei kaiketi ole antanut tähän kuitenkaan mahdollisuutta. Tällaiset ”vallan ja nautinnon ikuiset spiraalit” olisivat suorastaan kutsuneet foucault’laista viitekehystä: ”Nautinto ja valta eivät kumoa toisiaan tai käänny toisiaan vastaan, vaan ne ajavat takaa ja samalla leikkaavat ja vahvistavat toisiaan. Kiihotuksen ja yllyttämisen monimutkaiset, positiiviset mekanismit liittävät ne toisiinsa.” (Foucault 1998, 39, 41.) Erityisen kiinnostavan aiheesta tekisi tässä yhteydessä se, että sts’orproba sai yhteisön sisällä etiologisen perustelunsa uskonnollis-myyttisen kertomuksen muodossa. Khevsuretilainen alkumyytti kuvaa tuhoavan, pidäkkeettömän halun haitallisuutta, jonka Jumala ratkaisee asettamalla sts’orproba-käskyn – joka edelleen mahdollistaa halun oikeaoppisen ilmaisemisen ja hallinnan.

Manningin valinta läpi teoksensa on tarkastella seksuaalisuutta eroottisen halun ilmauksina, ei niinkään identiteetin ilmaisuna, kuten hän itse erontekoa selventää. Mikään ei toisaalta estäisi kahden näkökulman yhdistämistä: kulttuuri ja yhteiskunta ohjaavat (eroottisen) halun suuntautumista tiettyihin kohteisiin, millä on väistämättä seurauksensa identiteetin kannalta. Käytännössä Manningin tarkennus tarkoittaa, että hänen päähuomionsa kiinnittyy siihen, miten eroottisen halun fyysiset ja kielelliset ilmaukset ohjautuvat ja mahdollistuvat aina tiettyjen kulttuuristen ilmaisun lajien puitteissa. Kirjan ehkäpä ajankohtaisin teoreettinen kontribuutio koskeekin juuri genren käsitteen sovellusta. Manning ottaa lähtökohdakseen kielellisten (flirttailu, rakkausrunot jne.) ja ei-kielellisten (tapailu, suuteleminen, makuulle asettautuminen) genrejen vuorovaikutuksen sts’orproban käytännössä ja osoittaa valaisevasti, kuinka muutokset esimerkiksi toisen tason intiimiydessä heijastuvat tyypillisesti myös toiseen tasoon.

Merkittävää osaa khevsuretilaisten seurustelukäytännöissä näyttelivät lisäksi vodka ja nuorten kirjoittamat rakkausrunot, joista jälkimmäisiä Manning tarkastelee kokonaisen luvun verran. Kirjallisessa muodossa säilynyt rakkausrunous tarjoaa ymmärrettävästi ainutkertaisen pääsyn pitkälti salattuun sts’orprobaan. Sen funktiot ovat olleet vähintään kolmenlaiset: 1) runot ovat luoneet esimerkin ja informoineet yhteisön jäseniä toiminnasta, jonka suhteen nuoret ovat olleet kuulopuheiden varassa, 2) ne ovat mahdollistaneet henkilökohtaisten kokemusten vertailun, ja viimein 3) toimineet performatiivisesti hyvien ja huonojen rakastajien ylistyksinä ja moitteina. Kiihkeiden tunteiden kanavointi muodoltaan säänneltyyn runouteen tuotti myös tavoitellun tuloksen, joka oli yhteensopiva itse sts’orproban ilmentämän ideaalin kanssa. Se loi kulttuurisesti tunnistettavan kuvan – lingvistis-antropologisin termein ilmaistuna metapragmaattisen ikonin – itsehillinnästä, mikä lisäsi edelleen runoilijan kunniaa.

Vodkalla, joka tytön tuli ensin kerjätä, lainata tai varastaa ja sitten lahjoittaa kumppanilleen, taas merkittiin ja säädeltiin suhteen ajallista ulottuvuutta. Niin kolkolta kuin se ehkä suomalaisen korvaan kuulostaa, vodkapullo toimi Khevsuretissa sekä lupauksena tulevasta rakkaudesta että muistona kerran koetusta kohtaamisesta. Pitkän säilymisensä vuoksi ”ikuiseksi juomaksi” kutsuttu vodka oli khevsuretilaisille muutenkin arvostettu ja monikäyttöinen sosiaalinen juoma. Kun verrattain nopeasti pilaantuvalla oluella juhlistettiin lähinnä rituaaleja ja muita poikkeuksellisempia tapahtumia, vodka oli vierailujen, valanvannomisten, vaihdon ja yleisen vuorovaikutuksen liukastetta, jota ilman asiat eivät sujuneet.

…kansalliseen keskiöön

Kirjan jälkimmäisellä puolella saavutaan lähemmäs nykypäivää ja enää mielikuvien ja stereotypioiden tasolla sijaitsevaa perinteistä georgialaista ”vuoristolaisromantiikkaa”. Manning analysoi khevsuretilaisten esittämistä 1900-luvun puolivälin modernistisissa romaaneissa, sosialistisessa elokuvassa (arkkiesimerkkinä Ballad of the Khevsurs, 1965) ja viimein nykypäivän nuorten nettifoorumeilla, joissa sts’orproba nousee aika ajoin keskustelun ja kollektiivisen fantisoinnin kohteeksi. Folkloreprosessin kaava on tutun oloinen: khevsuretilaiskulttuurin löytämisestä vastuullisena tahona toimi sanomalehdistöä hallinnut urbaani älymystö, joka kiinnostui kansasta omat kansalliset pyrkimykset mielessään. Kansalliseksi omaisuudeksi valikoiden omittu ja uutta tehtävää varten tyylitellen kehystetty (tietyn kansanosan) folklore soveltuneekin osaksi modernin projektia aina sitä vaivattomammin, mitä vähemmän kyseisen perinteen harjoittajia on enää lausumassa omaa vastalausettaan – tai mitä ahtaammalle marginaaliin heidät on ajettu (ks. myös Anttonen 2016).

Kuten Manning selväsanaisesti tuo esille, khevsuretilaisten kohtalona on ollut jäädä heihin liitettyjen eksotisoivien ja myyttisten mielikuvien vangeiksi: jokaista ”autenttista”, etnografista tiedonmurusta tuntuu vastaavan vähintään yksi liioittelu tai mielikuvituksellinen sepite. Tuoreena esimerkkinä näiden sepitteiden kierrättämisestä taitaa käydä myös Wikipedia, joka (englannin- ja suomenkielisillä) sivuillaan kertoo, kuinka tyttö ja poika olisivat sts’orprobassa maanneet miekka välissään (ks. Khevsureti – Wikipedia, the free encyclopedia). Manningin asiantuntevasta teoksesta ei kuitenkaan löydy tällaiselle faktuaalisia perusteita.

Love Stories -teoksen voi tässä suhteessa nähdä lähestyvän laajempaa kysymystä siitä, miten ja millaisista aiheista ylipäätään tiedämme jotain ja miten tietomme on väistämättä historiallisesti välittynyttä, kerrostunutta ja saostunutta. Miten tietoa muutaman tuhannen ihmisen khevsuretilaiskansan yksityisistä seksuaali- ja rakkauskäytännöistä on välittynyt jälkipolville, ja miksi tiedämme nimenomaan näistä käytännöistä enemmän kuin saman aikakauden georgialaisista ylipäätään?

Manningin tutkimus on ymmärrettävästi suunnattu melko spesifille lukijajoukolle. Tästä huolimatta kirja tulee johdatelleeksi lukijan useisiin teoreettisesti keskeisiin antropologis-folkloristisiin teemoihin, sen ohella, että se on erinomaisen lähestyttävästi kirjoitettu. Tarjoaisinkin sitä paitsi tutkimusalueen asiantuntijoille myös edistyneemmille opiskelijoille, joita teoksen aihepiiri kutkuttanee.

Kirjallisuus

Anttonen, Pertti 2016: Perinteentutkimuksen projekti. Professuuriesitelmä. – Elore 23(1) [online]. <http://www.elore.fi/pertti-anttonen-professuuriesitelma/> [30.11.2016.]

Foucault, Michel 1998: Seksuaalisuuden historia: Tiedontahto, Nautintojen käyttö, Huoli itsestä. Suom. Kaisa Sivenius. Helsinki: Gaudeamus.

Khevsureti – Wikipedia, the free encyclopedia [online]. <https://en.wikipedia.org/wiki/Khevsureti> [30.11.2016.]

Manning, Paul 2012: The Semiotics of Drink and Drinking. London: Continuum Press.

 

Filosofian maisteri Antti Lindfors on folkloristiikan tohtorikoulutettava Turun yliopistosta.

 

Muuttuvia käsityksiä maailmasta

Sulkunen, Irma, Marjaana Niemi & Sari Katajala-Peltomaa (toim.) 2016: Usko, tiede ja historiankirjoitus. Suomalaisia maailmankuvia keskiajalta 1900-luvulle. Helsinki: SKS.

Merja Leppälahti

 

Historiallisia tutkimuksia -sarjassa ilmestynyt artikkelikokoelma Usko, tiede ja historiankirjoitus on Suomen Akatemian huippuyksikön History of Society: Re-thinking Finland 1400−2000 tuotos. Kokonaisuutena kirjan tarkoituksena on luodata maailmankuvia ja identiteettejä sekä niiden suhdetta suomalaisen kansakunnan muodostumiseen. Mukana on kaksitoista kirjoittajaa, jotka ovat tuottaneet kolmetoista artikkelia.

Kirjan johdannossa maailmankuva määritellään kokonaiskäsitykseksi maailmasta. Siihen kuuluvat yksilön tai ihmisryhmän hyväksymät käsitykset todellisuudesta, maailmankaikkeudesta, luonnonjärjestyksestä, yhteiskunnasta ja sosiaalisista suhteista. Perusolettamuksena nähdään maailmankuvien olevan aina sidoksissa aikakauteen ja kulttuuriin, paikallisuuteen ja sosiaaliryhmään. Kirjassa keskitytään suomalaisiin maailmankuviin, vaikka todetaankin Suomen maantieteellisenä alueena olevan muuttuva käsite.

Johdannossa esitellään maailmankuvatutkimuksen taustoja ja tutkimussuuntauksia. Samoin tarkastellaan identiteetin käsitettä, joka liittyy läheisesti maailmankuvaan esimerkiksi inhimillisen itseymmärryksen kautta. Varsin keskeisiä ovat myös yhteisöllinen muistaminen ja sen keinot. Kaikkia näitä tarkastellaan kirjan artikkeleissa.

Uskon ohjauksessa

Kirjan ensimmäinen osa on nimeltään ”Usko, tieto ja maailmankuvien moninaisuus”. Kolmessa ensimmäisessä artikkelissa kuvataan tilanteita, joissa uskolla on tärkeä merkitys maailmankuvan rakentamisessa. Neljässä seuraavassa artikkelissa maailmankuvaan vaikuttavat jo vahvasti tieteelliset näkemykset.

Sari Katajala-Peltomaa käsittelee artikkelissaan ”Riivattu Cristina” Pyhän Birgitan kanonisaatioprosessiin liittyvään materiaaliin kuuluvia selostuksia talonpoika Laurencius Coppirin tyttären Cristinan tapauksesta. Cristina syntyi noin vuoden 1355 tienoilla. Paholainen hyökkäsi Cristinan kimppuun unessa jo hänen nuoruudessaan, ja myöhemmin Cristinan aviomies päätti viedä Cristinan Vadstenaan pyhiinvaellukselle, mikä auttoi joksikin aikaa; toinen pyhiinvaellus toi lopullisen avun. Katajala-Peltomaa tulkitsee tämän tapahtuman asiakirjojen avulla tuon ajan maallikoiden hartaudenharjoittamista ja elettyä uskoa.

Seuraava artikkeli siirtyy jo 1600-luvulle ja luterilaiseen maailmaan. Raisa Maria Toivo tarkastelee artikkelissaan ”Luterilaisia maailmankuvia 1600-luvun Suomesta” kahden hyvin erilaisen noituuteen liittyvän henkilön maailmankuvia. Kysymyksessä ovat noituudesta useaan otteeseen syytetty Risto Olavinpoika ja Suomen ehkä tunnetuimman noitaoikeudenkäyntisarjan tuomari Nils Psilander. Aineistoina ovat oikeusasiakirjat ja niitä täydentävät muut asiakirjat.

Irma Sulkusen artikkeli ”Paimentytön liikutus” käsittelee 1700-luvun Varsinais-Suomen ja Satakunnan kansanherätystä ja naisherättäjiä, joista tunnetuin on Liisa Eerikintytär. Herätysliikkeissä pelastus ei liittynyt kirkon opinkappaleiden oppimiseen, vaan sisäistyneeseen sanan tutkimiseen ja henkilökohtaiseen jumalsuhteeseen. Sulkunen yhdistää nämä herätysliikkeet muuttuneeseen aatemaailmaan, jossa korostui yksilöityvä ihminen ja modernisoituva minuuden työstäminen.

Tieteelliseen tukeutuen

Kirjan ensimmäisen osan viimeiset artikkelit esittelevät tieteeseen liittyviä näkemyksiä maailmasta. Artikkelissa ”Elli Tavastähti ja 1920-luvun sosiaalipolitiikka maailmankuvien murroksessa” Johanna Annola käsittelee itsenäisyyden alkuajan vaikuttajanaisen, Elli Tavastähden toimintaa suomalaisessa sosiaalipolitiikassa. Tavastähdellä oli eräänlainen kolmoisrooli: Suomalaisen Puolueen ja sen perillisen, Kansallisen Kokoomuspuolueen kansanedustajana hän käytti päätäntävaltaa, sosiaaliministeriön alaisen köyhäinhuollon apulaistarkastajana hän edusti julkisen sektorin toimeenpanevaa tahoa. Lisäksi hän toimi yksityisellä sektorilla Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliitossa, joka muun muassa järjesti julkisin varoin lastenhoito-opetusta. Tavastähden toimintaa siivitti ajatus ihannekansalaisuudesta, joka keskiössä oli nationalismi. Toiminnassaan lastensuojelussa, sairaiden ja mielisairaiden hoidon valvonnassa sekä raittiustyössä hän perusti päätöksensä erityisesti luonnontieteellisille ihmiskäsityksille.

Laura Hollstenin artikkeli ”Uusi teoria universumista” käsittelee suhteellisuusteorian vastaanottoa Suomessa erityisesti teorian kannattajan Gunnar Nordströmin ja vastustajan Hjalmar Mellinin sekä myös niin sanotun ”suuren yleisön” näkökulmista. Einsteinin vuonna 1905 julkaisema suppea suhteellisuusteoria käsittelee tilannetta, jossa liikutaan lähes valon nopeudella; yleinen suhteellisuusteoria taas käsittelee painovoimaa. Vuonna 1919 tieto suhteellisuusteoriasta laajeni tiedeyhteisöjen ulkopuolelle. Vaikka keskusteluun lomittui 1930- ja 1940-luvuilla erityisesti Saksassa myös antisemitismi (Einstein oli juutalainen), suhteellisuusteoria nivoutui osaksi modernia maailmankuvaa. Vain harvat oikeastaan ymmärsivät tieteellisen teorian sisällön, mutta ”kaiken suhteellisuudesta” tuli Suomessakin paljon käytetty kulttuurinen käsite, joka viittasi moderniin, radikaaliin ja sekulaariin.

Gregor Johann Mendelin perinnöllisyyttä koskevat tutkimukset saivat aikaan selvän paradigmanmuutoksen luonnontieteissä 1900-luvun alussa. Henry Nygård tarkastelee artikkelissa ”Tieteellisen maailmankuvan vakiinnuttaminen” perinnöllisyystieteen vaikutuksia yhteiskunnalliseen ajatteluun, erityisesti rotuhygieniaan. Nygårdin mukaan perinnöllisyystutkimuksia popularisoitiin melko laajalti tiedepiirien ulkopuolelle, kasvien ja eläinten jalostamisesta oli olemassa myös käytännön tietoa. Ihmiskunnan nähtiin degeneroituvan; ulkoisena merkkinä tästä oli alkoholismin, sukupuolitautien, mielisairauksien ja tuberkuloosin jatkuva lisääntyminen. Mendelismin hyväksymisen jälkeen syy nähtiin perintötekijöissä. Suomessa mendelismin läpimurto tapahtui 1910-luvulla, ja perinnöllisyysoppia opetettiin lukion biologianopetuksen osana jo 1910-luvun puolivälissä, joten perinnöllisyystiede oli jo vakiinnuttanut asemansa Suomen itsenäistyessä.

Erityisesti teollistuneet kaupungit olivat kasvaneet nopeasti, hallitsemattomasti ja ilman erityisempää suunnittelua, joten 1800-luvun lopussa alkoi olla tarvetta järkiperäiselle kaupunkisuunnittelulle. Marjaana Niemi kertoo artikkelissa ”Kaupunkisuunnittelijat ilman rajoja”, miten ensi alkuun kaupunkisuunnittelu nähtiin universaalina ja sen mahdollisuudet lähes rajattomina. Uskottiin, että missä tahansa olisi mahdollista suunnittelun avulla muuttaa kaupunki hyvän elämän mahdollistavaksi paikaksi, ja hyvässä kaupunkiympäristössä hyvä elämä syntyisi kuin itsessään. Niemi nostaa esille erityisesti Eliel Saarisen toiminnan kaupunkisuunnittelun alueella.

Sotia ja suurmiehiä

Kirjan toisessa osassa ”Historiankirjoitus maailmankuvien muovaajana” keskeisinä teemoina ovat historian kirjoittaminen ja kollektiivisten käsitysten vakiintuminen. Artikkeleissa käsitellään toisiinsa limittyen sekä yksittäisiä historian merkkihenkilöitä että yksittäisten henkilöitten rooleja historiankirjoituksessa.

Artikkelissa ”Kansallisen suurmiehen muisto” Johanna Wassholm kuvaa, miten A. I. Arwidssonia sovitettiin kansallisten suurmiesten kaanoniin 1850-luvun lopulta 1910-luvulle. Wassholm käsittelee neljän eri teeman kautta Arwidssonille kansallisessa kertomuksessa annettuja merkityksiä. Samalla välittyy kuva suurmieshistorian muodostumisesta.

Irma Sulkunen jatkaa suurmieskuvan käsittelyä artikkelissaan ”Elias Lönnrot”. Sulkunen muistuttaa, etteivät suurmiehet koskaan synny tyhjiössä eivätkä he ota itse asemaansa irrallaan muista toimijoista. Sulkusen mukaan Lönnrotista rakennettiin myyttiä jo hänen eläessään ja esimerkiksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa Lönnrotia vahvasti tukeneet ja hänen toimintaansa edistäneet Carl Niclas Keckman ja Frans Johan Rabbe on jätetty tarkoituksellisesti unohduksiin Lönnrotin toimintaa korostettaessa.

Ilona Pikkanen käsittelee artikkelissaan ”’Rahvaan metelinen mielentila’ ja Yrjö Koskisen Nuijasota (1857, 1859) osana kansallista kulttuurista muistia” ensimmäistä suomenkielistä tieteellistä historiamonografiaa, Yrjö Koskisen Nuijasotaa. Pikkanen muistuttaa, ettei ole merkityksetöntä, kenen näkökulmasta tapahtumia kuvataan. Koskinen kuvaa urheutta ja peräänantamattomuutta suomalaiskansallisina ominaisuuksina, tappiossakin on jotain sankarillista. Nuijasota oli 1800-luvun jälkipuoliskolla kiinnostava aihe myös fiktiossa, ja Koskinenkin käyttää tutkimuksessaan kirjallisia keinoja, kuten varmaa, kantaaottavaa ja lukijaa ohjaavaa kertojaa.

Yrjö Koskisen historiankirjoitus on mukana myös Katja-Maria Miettusen artikkelissa, jonka otsikkona on ”Yrjö Koskisen ja Magnus Gottfrid Schybergsonin historiateokset ja kielikiistan pitkä varjo”. Koskisen ja Schybergsonin teoksia on tavallisesti tarkasteltu kansallisen historiankirjoituksen valossa; tällöin on korostunut Koskisen kuvaus kansallistunnon kehittymisestä ja se, ettei Schybergsonin tutkimuksessa tällaista kuvausta löydy. Aikalaiskritiikissä kiinnitettiin huomiota nimenomaan siihen, että Koskinen näkee jonkinlaisen ”Suomen kansan” olleen olemassa ainakin jo ristiretkiajoista lähtien. Miettunen osoittaa kuitenkin, että loppujen lopuksi kumpikin kirjoittaja esitti muilta osin varsin samanlaisia käsityksiä Suomen historiasta.

Gödik Finke toimi Olavinlinnan linnanvoutina Nuijasodan aikaan 1500-luvun lopulla. Artikkelissa ”Gödik Finke ja aatelin ryhmäidentiteetin kriisi 1590-luvulla” Olli Matikainen käsittelee Finken toimintaa ja tasapainoilua virallisen Sigismund-kuninkaan ja valtionhoitajaksi nimitetyn Kaarle-herttuan toiveitten ja vaatimusten välillä. Matikainen tarkastelee useiden lähteiden kautta myös paljon kuvattua tilannetta, jossa Finken kerrotaan hakkauttaneen kädet poikki Nuijasodan talonpoikien viestintuojilta.

Teoksen viimeinen artikkeli on Sami Suodenjoen ”Keisarille uskolliset soraäänet”. Artikkelissa Suodenjoki käsittelee 1900-luvun alussa venäläishallinnolle lähetettyjä kirjeitä, joissa annettiin ilmi keisarihallinnon vastaiseen toimintaan osallistuneita paikkakuntalaisia. Suodenjoki keskittyy kahdeksaan Iin, Simon ja Kuivaniemen pitäjissä eläneeseen henkilöön, jotka tunsivat toisensa ja olivat toistensa kanssa yhteydessä. Toisin kuin ilmiantajista on usein arveltu, Suodenjoen tarkastelemat henkilöt olivat sivistyneitä ja aikaansa seuraavia talollisia, eivät ilmiantajiksi värvättyjä tietämättömiä ja kaunaisia tilattomia.

Lopuksi

Usko, tiede ja historiankirjoitus käsittelee aihettaan varsin laajasti. Näkökulmat ovat pääasiassa sosiaali- ja kulttuurihistorian, ajallisesti liikutaan 1300-luvulta 1900-luvulle. Kirjan on tarkoitus valaista maailmankuviin vaikuttavien osasten jatkumoa ja murroksia. Tässä onnistutaan osittain, sillä artikkelien antama kuva on rikas ja monipuolinen. Kokonaisuus jää kuitenkin hiukan hajanaisen tuntuiseksi, mikä ehkä on sisällöltään näin laaja-alaisessa teoksessa väistämätöntä.

Vaikka monessa artikkelissa asioita käsitellään yksilön kautta, keskeisiä ovat kuitenkin kollektiiviset toimijat, kollektiiviset mielikuvat ja yhteisen historian rakentaminen, kollektiivinen muistaminen. Teemoina ylirajaisuus ja transnationaalisuus näkyvät erityisesti kansainvälisten vaikutteiden esittelyssä. Kirjan myöhempää käyttöä hyödyttää loppuun sijoitettu henkilö- ja paikannimihakemisto.

 

Filosofian lisensiaatti Merja Leppälahti on turkulainen tietokirjailija ja kriitikko.

 

 

Ruoasta kaukaa mutta läheltä: symbolinen ruoka antropologisen tutkimuksen kohteena

Uusihakala, Katja & Matti Eräsaari (toim.) 2016: Ruoan kulttuuri. Antropologisia näkökulmia ruoan tutkimukseen. Helsinki: SKS. 241 sivua.

Heidi Kosonen

 

Ruoan kulttuuri. Antropologisia näkökulmia ruoan tutkimukseen on kotimainen, käytännönläheinen ja yleistajuinen perehdytys antropologiseen ruokatutkimukseen. Oivallisesti rajatussa artikkelikokoelmassa ruokaa tarkastellaan symbolisena järjestelmänä, jonka välityksellä ilmennetään erinäisiä sosiokulttuurisia rakenteita, kategorioita ja arvoja. Teoksessa käsitellään erityisesti ruoan roolia yhteisön, sukulaisuuden, sukupuolen ja kansallisidentiteetin rakentamisessa, rajaamisessa ja näkyviin tuottamisessa. Kirjan yhdeksän artikkelia perustuvat Tansaniassa, Kuubassa, Papua-Uudessa-Guineassa, Argentiinassa, Meksikossa, Indonesiassa, Etelä-Afrikassa, Kiribatilla ja Fidžillä tehtyyn etnografiseen kenttätutkimukseen.

Sosiaaliset arvot ja symbolinen ruoka

Ruokasymboliikan lähteillä liikutaan erityisesti Matti Eräsaaren, Johanna Pohjolan ja Toomas Grossin artikkeleissa. Pohjolan ja Grossin artikkeleita yhdistävät sekä antropologinen juomatutkimus että Shelly Ortnerin avainsymbolin käsite. Käsite viittaa sellaisiin rakenteellisesti olennaisiin symboleihin, jotka toimivat joko kokoavina tai jäsentävinä symboleinaSiinä missä edelliset tiivistävät yhteisiä arvoja, jälkimmäiset jäsentävät maailmaa analyyttisinä työkaluina. Ne siis erottelevat ihmisiä ja yhteisöjä siinä missä yhdistävätkin.

Johanna Pohjolan tarkastelema mate-juoma on tullut länsimaissa tutuksi seremoniallisesti jaettuna kuriositeettina, mutta alkuperäiskontekstissaan maten voisi miltei määritellä pyhäksi juomaksi. Artikkelissaan “‘Tässä maassa kukaan ei juo matea janoon’. Mate-juoma avainsymbolina Argentiinassa” Pohjola tarkastelee matea sellaisena hallitsevana symbolina, joka edustaa ihanteellista Argentiinaa sisäänpäin. Matepuhe välittää arvoja, jotka diskurssin tasolla rakentavat sosiaalisuutta ja ihanteellista kansallisuutta. Maten rituaalisessa jakamisessa tiivistyviä solidaarisia arvoja suojelevat moraaliset velvoitteet ja tabut, ja etenkin diskurssin tasolla maten jakamisen velvoite on ehdoton. Kuten Pohjola kuitenkin huomauttaa, mateen liittyvät sosiaalisia ihanteita huokuvat diskurssit ovat usein ristiriidassa käytännön kanssa. Tällöin diskurssissa esitetty sosiaalinen utopia saa väistyä milloin hygieniaan, milloin ideologiaan pohjautuvista syistä.

Myös Toomas Gross tarkastelee juoman sosiosymbolista roolia artikkelissaan “Mezcal ja meksikolaisuus. Juomisen symboliset ja sosiaaliset merkitykset Oaxassa. Mezcalista tekevät erityisen kiintoisan tapausesimerkin ne viimeaikaiset kansainvälistämisyritykset, joissa työväenluokkaisesta alkoholijuomasta on pyritty rakentamaan eksoottista vetovoimatekijää. Symbolista vetovoimaa on omaksuttu Grossin erityisesti tarkastelemasta alueellisesta diskurssista, jossa parannusvoimaisena ja paikallisten “perimmäistä olemusta” kuvastavana esitetty mezcal on yltänyt kokoavan symbolin asemaan. Kuten mate, myös mezcal sitoo paikallisia yhteen myös nauttimisensa yhteydessä: se sekä toimii “sosiaalisena liimana” että rakentaa eroa muun muassa sukupuolten ja uskontokuntien välille. Oaxan protestanttisten käännynnäisten parissa mezcal saavuttaa Grossin mukaan jopa negatiivisen symbolin aseman viestiessään katolilaisten uskonnollisesta vääräoppisuudesta.

Matti Eräsaari puolestaan liikkuu aivan symbolisen järjestelmän kivijalalla artikkelissaan “Tosiruoka ja rahan syöminen. ’Raskaus’ ja ruoan arvo Fidžillä. Artikkelissa tarkasteltu eronteko “raskaaseen” ja “kevyeen” ruokaan perustuu ruoan fyysisten ominaisuuksien sijaan moraaliseen arvohierarkiaan ja ilmentää velvoitteiden ja vastavelvoitteiden varaan rakennettua perinteistä sosiaalista järjestelmää. Eräsaaren analysoimissa kyläläisdiskursseissa hyvästä, terveestä ruoasta viestivä “raskaus” kytkeytyy etenkin nostalgiseen menneeseen ja kyläläisten itseymmärrykseen ja muotoutuu suhteessa “rahaa syövään” kaupunkielämään. Kylissä itse kasvatettu, ravintoarvoiltaan kenties vähäisempi ruoka on hyvää, “raskasta”, sillä se palautuu palvelemaan koko kyläyhteisön etua sosiaalisen vaihdon kautta. Rahalla kaupasta ostettava ruoka puolestaan nähdään epäravitsevana, koska se edustaa urbaania luksusta, joka on poissa kylälle ominaisesta sosiaalisesta vaihdosta. Diskurssissa tämä menneen ja nykyisen, kylän ja kaupungin välisiin kategorisiin erontekoihin perustuva erottelu raskaan ja kevyen ruoan välillä toimii siten välineenä jaettujen arvojen toisintamiselle.

Ruoka ja ruumiillistunut huolenpito

Ruoan merkitys hoivan ja huolenpidon välineenä nousee esille Heidi Härkösen ja Tuomas Tammiston analyyseissa. Härkösen artikkelissa “Ruoka, huolenpito ja rakkaus Havannassa, Kuubassa. Ruumis sosiaalisten suhteiden ilmentäjänä” ruoan kytkös hoivaan ilmentyy niin ruoan sosiaalisessa kierrossa kuin ruumiissa ja ruumista koskevissa diskursseissa. Ruoka sekä tuottaa että ylläpitää kuubalaista sosiaalista rakennetta ihmissuhteista valtion säännöstelyjärjestelmään. Kummallakin tasolla sukupuolirakenteet ovat näkyvästi läsnä: ne sekä kiteytyvät valtion äiti-lapsi-politiikassa että tulevat toistetuiksi ruoan kierrossa, jossa kuubalaismiesten odotetaan toimittavan naisille ja lapsille ruokalahjoja ja naisten edelleen valmistavan miehille ja lapsille ruokaa. Ruumiissa manifestoituva hoiva tuottaa näkyviin tätä sosiaalista järjestelmää ylläpitävää huolenpidon kierrettä. Diskurssien tasolla puolestaan tarkastellaan ruoan kierron myötä rakentuvien ihmissuhteiden laatua ja valtion kykyä huolehtia kansalaisistaan. Laadun indikaattoreina tärkeitä ovat sekä sukupuolieroa heijasteleva ero raa’an ja kypsän ruoan välillä että muun muassa ulkoperäisyyden varaan pingotettu ruoan arvohierarkia.

Tuomas Tammiston tarkastelussa ruoan välityksellä sosiaalista järjestystä rakentava hoiva kytkeytyy puolestaan kovaan työhön ja näyttäytyy sekä papua-uusi-guinealaisten mengenien käsityksessä sukulaisuudesta että näiden ruokahierarkiassa. Artikkelissaan “Sukulaisuus on kovaa työtä. Ruoka, huolenpito ja sukulaisuus mengenien keskuudessa” Tammisto dekonstruoi kentällä todistamaansa ruoan rituaaliseen jakamiseen liittyvää kiistaa erittelemällä mengeniläisten ruokakäytänteiden ja -symboleiden syntyä sekä ruoan roolia sosiaalisten suhteiden rakentamisessa. Yhteiskunnassa, jossa kaikki ovat sukua keskenään, ruoan viljely ja sen seremoniallinen vaihto eivät pelkästään yhdistä vaan myös erottavat, toisin sanoen vahvistavat olennaisia sukulaissuhteita epäolennaisten kustannuksella. Sukulaisuutta rakennetaan sillä kovalla työllä, jota kaskipuutarhojen jaetut palstat, ruokkimisessa näyttäytyvä huolenpito ja ruoan seremoniallinen jakaminen ilmentävät. Kypsentämättömän, uudelleen jaettavissa tai istutettavissa olevan ruoan jakaminen sallii kaskiviljelijäyhteisössä useampia ja kestävämpiä tapoja rakentaa ja ylläpitää sosiaalisuutta ja vaihtosuhteita kuin kypsennetyn ruoan jakaminen. Ruoan sosiaalinen arvo selittää Tammiston todistamaa kiistaa tilanteessa, jossa monikäyttöisemmän kypsentämättömän ruoan jakaminen edellyttäisi seremoniallisesta kaavasta poikkeamista.

Ruoasta kieltäytymisen positiivisista merkityksistä

Jos valtaosa Ruoan kulttuurin artikkeleista keskittyy sosiaalisuutta tuottaviin ja ylläpitäviin positiivisiin rakenteisiin – erilaisiin vaihtoihin ja vaihtosuhteisiin, jaettuihin ruokatilanteisiin ja seremonioihin – muutamassa kokoelman artikkelissa luodataan myös ruoasta tai yhdessä ruokailusta kieltäytymisen kaltaisia negatiivisia rakenteita ruokasosiaalisuuden osatekijöinä. Anu Lounelan ja Petra Aution artikkeleissa ruoasta kieltäytymisen etiketti paljastaa jotain kulttuurin ihanteista: itsehillinnästä tai autonomiasta.

Artikkelissaan “Ruoka sosiaalisen aseman merkitsijänä Jaavan vuoristoalueella. Mielihalut, hierarkia ja kommensaalisuuden välttely” Louhela tarkastelee keskijaavalaiseen etikettiin olennaisesti kuuluvaa yksin ruokailua. Länsimaisessa kontekstissa, jossa yhdessä ruokailu limittyy perheyksikköön ja positiivisiin arvoihin, kommensaalisuuden väheneminen on tavattu nähdä merkkinä keskeisten sosiaalisten rakenteiden rappeutumisesta. Lounelan tarkastelemalla Jaavalla ruokailu on kuitenkin ihanteellisessa muodossaan yksityinen tapahtuma. Kuten Lounela osoittaa, ruoka asettautuu yksityisen ja julkisen rajapinnalle siihen liittyvän stigmatisoidun halun kautta. Tällöin yksin syöminen ei ole pelkästään sosiaalinen normi vaan myös yksilön tapa välttää häpeää ja osoittaa itsehillintää. Matala halu on kuitenkin sidoksissa symboliseen järjestelmään, jossa tietyt ruoka-aineet tyhjentyvät ruokahaluun liittyvästä stigmasta. Esimerkiksi Lounelan esittelemä kassava korottaa syöjänsä statusta maskuliinisten kytköstensä kautta.

Myös Petra Aution artikkelissa “Ruoasta kieltäytyminen positiivisena tekona. Sosiaalisuus ja autonomian rakentaminen Etelä-Kiribatissa, Tyynellämerellä kieltäytyminen kytkeytyy pohjimmiltaan kunniaan, tässä tapauksessa Tyynenmeren kontekstissa merkitysvoimaisen Marcel Maussin lahjateorian välityksellä. Autio dekonstruoi tapakulttuuria, jonka ristiriitaiset konventiot tuntuvat määräytyvän suhteessa sukulaisuuteen ja statukseen. Kuten Autio osoittaa, merkityksellisinä tekijöinä ruoan hyväksymisen ja siitä kieltäytymisen velvoitteissa näyttäytyvät yhtäältä eronteko sukulaisen ja ei-sukulaisen välillä ja toisaalta vieraan asema. Jälkimmäisessä tapauksessa ruoka on keino osoittaa vieraanvaraisuutta ja edellisessä se ilmentää oleellisia sukulaissuhteita. Samalla kieltäytyminen rakentaa käsitystä perhekuntien omavaraisuudesta ja riippumattomuudesta kulttuurissa, jossa maattomuus koetaan häpeälliseksi. Jos ruoka toimii välineenä sosiaalisuuden rakentamiselle, sen välityksellä myös käydään statuskilpailua.

Muutos ja välineellinen ruoka

Muutamassa kokoelman artikkelissa ruoka näyttäytyy keinona jäsentää ja hallita erityisesti muuttuvaa maailmaa. Tuulikki Pietilä käsittelee ruokaa diskursiivisena keinona kontrolloida uhkaa, jonka kulttuurinen murros ja sen seurauksena elättäjän asemaan nousseet torikauppiasnaiset asettavat perinteiselle kilimanjarolaiselle sukupuolijärjestykselle. Pietilän artikkeli “Syödä, juoda ja ruokkia. Sukulaisuus- ja muut suhteet Kilimanjarolla rakentuu hedelmällisen ristiriidan varaan: haastateltujen kilimanjarolaisten torikauppiasnaisten tapa selittää kaupankäyntinsä taustavaikutteita sukupuolijärjestelmää myötäilevällä “ruokkimisella” tuntuu sekä kyseenalaistuvan kaupankäynnin taloudellisessa merkityksessä että tyhjentyvän diskurssissa, jossa maskuliinisuuteen kytkeytyvät olut ja liha toimivat kiinnekohtina torikauppiasnaisten moraalin kyseenalaistamisessa. Erittelemällä ruoan ja juoman symbolisia kytköksiä sukupuoleen, seksuaalimoraaliin ja sosiaaliseen järjestelmään Pietilä määritteleekin sekä torikauppiasnaisten itsensä hyödyntämän ruokintapuheen että torikauppiasnaisia arvostelevan keskustelun pyrkivän käsitteellistämään ja hallitsemaan käynnissä olevaa kulttuurista murrosta, joka uhkaa perinteistä sosiaalista rakennetta.

Katja Uusihakalan artikkelissa “Bring and Braai. Vieraanvaraisuuden muuttuvat käytännöt ’rhodesialaisessa’ diasporayhteisössä Etelä-Afrikassa” ruoka puolestaan toimii nostalgisena kiinnekohtana diasporayhteisön identiteettiä rakentavalle muistelulle. Kuten Uusihakala kuvaa, bring and braai on muisteluperformanssi, jossa kansallisidentiteettiä toistetaan hieman muista rhodesialaisdiasporista poikkeavalla tavalla. Etelä-Afrikassa “aito afrikkalainen” ruoka on arkipäiväistä, joten muistelu painottuu ruokanostalgian sijaan ruokatapahtumaan itseensä. Kuten Pohjolan tarkastelemassa materingissä, diskurssissa esitetty ihanne ei bring and braai -käytännössäkään toteudu: kommensaalisena mutta omavaraisena grillitapahtumana bring and braai jää puutteelliseksi rhodesialaisidentiteetille keskeisen vieraanvaraisuuden osalta. Toisaalta omavaraisuus säästää ihmiset häpeältä. Diasporan aikaansaamassa anomiassa ruoan vastavuoroisen jakamisen edellytys saattaisi merkitä monet velalla, jota ei voida maksaa pois. Loppujen lopuksi bring and braai mahdollistaakin vieraanvaraisuuden ideaalin ylläpitämisen juuri diskurssin ilmentämässä rakenteellisessa nostalgiassa, jossa puutteellista bring and braai’ta peilataan suhteessa menneeseen.

Monipuolinen ja eheä kokoelma

Kuten Uusihakala ja Eräsaari johdannossa huomauttavat, ruoka ei koskaan ole “vain ravintoa” vaan merkityksellistä inhimillistä toimintaa; valikoiva symbolinen prosessi, joka heijastaa ja muovaa yhteisöjen ja ihmisten sosiokulttuurista elämää. Ruoan kulttuuri onkin hyvin tämän premissin ympärille rajattu kokoelma, jonka artikkelit keskustelevat keskenään toimivasti ja monipuolisesti. Artikkelit jättävät kritiikille hyvin vähän sijaa: kukin kirjoittajista johdattaa lukijaa relevanttien teorioiden ääreen oivaltavasti sekä kärsivällisesti kontekstualisoiden. Ruoan sosiaalisia merkityksiä esitellään tasapuolisesti sekä teorian että tutkimuskohteiden kautta.

Vaikka tutkimusartikkeleissa tarkastellut “ruokakulttuurit” ovat suomalaiselle lukijalleen väistämättä eksoottisia, kokoelma onnistuu sitomaan ne oivallisesti siihen ajankohtaiseen kontekstiin, jossa kirja on julkaistu. Havainnollistavaa vertailua suoritetaan sekä kokoelman johdannossa että monessa sen artikkelissa ja siten kommentoidaan muun muassa länsimaista ruumiinkuvaa, tuotantoketjuiltaan piilotettua kulutuskulttuuria ja Ravintolapäivän kaltaisten ”uuskommensaalisten” tapahtumien nauttimaa suosiota. Ristiinvalotus ja vertaileva lähtökohta sallivat tarkastelussa olevien sisältöjen lähestymisen monista eri konteksteista ja tulokulmista. Sivistävä, havainnollistava ja mielenkiintoinen Ruoan kulttuuri vaikuttaisi olevan kaikilta osin onnistunut kokonaisuus.

 

FM Heidi Kosonen toimii tohtorikoulutettavana Jyväskylän yliopiston taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella. Hän viimeistelee väitöskirjaa seksuaalisuuteen ja kuolemaan kohdistuvan ruumiinkontrollin ilmenemisestä kuvakulttuurissa.