Category Archives: Pääkirjoitukset

Saatteeksi: Näkökulmia talouden tekemiseen

Juhana Venäläinen & Jyrki Pöysä

 

 

Venäläinen & Pöysä PDF

Taloudesta puhutaan usein kuin siihen liittyvä tieto ja ymmärrys olisi jossain tavallisen ihmisen ulottumattomissa. Talous globaaleina sykleinä, markkinavoimina, poliittisina instituutioina ja liiketoimintastrategioina piirtyy etäisenä ja kompleksisena mutta silti elämää perusteellisesti läpäisevänä mahtina, josta järkeviä ajatuksia voivat esittää vain taloustieteellisesti koulutetut ”talousviisaat” tai yritysjohtajina kannuksensa ansainneet ”talouden sankarit”.

Talous on sanana ja käsitteenä kutkuttavan monimerkityksinen. Se voi viitata esimerkiksi elämän materiaalisten perustarpeiden tyydyttämiseen, rahan välityksellä tapahtuvaan markkinavaihtoon tai niihin lukemattomiin kulttuurisiin prosesseihin ja elämänpiireihin, joihin talouden tutkimuksen sanasto metaforisesti venyttämällä ulottuu: ”tunnetalouteen”, ”sosiaaliseen pääomaan”, ”merkitysmarkkinoihin” ja niin edelleen (Heiskala & Virtanen 2011, 15–17; Chang 2014, 19–29). Monissa kielissä talouden nimitykset palautuvat kreikan perhettä, taloa tai kotitaloutta tarkoittavaan oikos-käsitteeseen, jonka rinnalla voi esiintyä myös omankielinen, yleensä taloudenpitoon tai taloon (saksan Wirtschaft ja Haushalt, ruotsin hushållning), isännyyteen (venäjän hozjaistvo), säästäväisyyteen (ranskan ménage) tai rahaan viittaava käsite (ranskan finances, venäjän finansy).

Talouden moniulotteisuus on intuitiivisesti helppoa havaita, sillä kun talouden piiriin kuuluvia toimintoja aletaan luetella, ei rajaa näytä tulevan vastaan. Omanlaistaan taloudenpitoa ovat niin perunoiden kuoriminen, algoritmipohjainen osakekauppa, kuntien valtionosuuksien tasaaminen, kirpputoripöydän pitäminen, lapsen hoitaminen kotona, tehtaan kokoonpanolinjalla ahertaminen kuin kimppakyydin tarjoaminen. On kuitenkin vaikeaa tunnistaa yhtä olemuksellista tekijää tai yhteistä nimittäjää, joka yhdistäisi kaikkia talouden muotoja. Tästä huolimatta julkinen keskustelu taloudesta on tyypillisesti universalisoivaa, abstrahoivaa ja homogenisoivaa: aivan kuin talous olisi muusta ihmiselosta erillinen, omalakinen järjestelmänsä, jota vielä ohjaisivat fysiikan ja biologian teoreettisiin konstruktioihin vertautuvat ennustusvoimaiset ”lait” (Hodgson 1995). Vastaavasti taloudellinen toiminta – se, mitä taloudessa tehdään ja tapahtuu – hahmottuu omaa etuaan kylmäpäisesti optimoivan ”taloudellisen ihmisen” (homo economicus) markkinakäyttäytymisen näkökulmasta (Ilmonen 2007, 56–59; Mäki 2013, 113–114).

Kuten talousantropologit ovat toistuvasti huomauttaneet, näennäisestä yleispätevyydestään huolimatta käsitykset taloudesta ovat historiallisesti ja kulttuurisesti paikantuneita väliaikaisia järjestyksiä (ks. Ruckenstein & Kallinen 2009; Valtonen 2011). Toisaalta talous on jatkuvaa diskursiivista valtakamppailua, jossa myös tietoisesti pyritään esittämään tietyt käsitykset luonnollisina, yleisesti hyväksyttyinä ja universaalisti pätevinä periaatteina (Eskelinen 2013, 17). Talouskeskustelulle ominaisten talouden sosiaalista ja kulttuurista sidonnaisuutta häivyttävien abstraktioiden – talousmetafysiikan (Holvas 2009) – purkaminen vaatisikin katseen siirtämistä taloudesta ”yleensä” talouksiin erityisesti; monikollisena, moninaisena, moniarvoisena ja monenlaisista käytännöistä koostuvana ilmiökenttänä (Gibson-Graham 2008; ks. myös Alhojärvi 2017; Venäläinen 2015, 4).

Eletty talous perinteentutkimuksen kohteena

Tämän teemakokonaisuuden lähtökohtana on halu kohdistaa katse ”mikrotalouteen” sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Artikkeleissa keskitytään pienimuotoiseen taloudelliseen vuorovaikutukseen ja arkisiin talousajatuksiin. Lähestymme taloutta elettynä taloutena (vrt. Skeggs 2014): sellaisena kuin ihmiset sitä omassa elämässään tekevät, kokevat ja merkityksellistävät. Tätä kautta teemanumeron anti liittyy Eloren julkaisemien tieteenalojen – perinteentutkimuksen, folkloristiikan, kulttuurintutkimuksen ja niiden lähialojen – omiin tapoihin nähdä, tai joskus olla näkemättä – talous osana arkielämää ja kulttuurisen ilmaisun muotoja.

Folkloristiikassa taloutta on tarkasteltu erityisesti köyhyyden näkökulmasta (Stark 2011; Seppä 2017). Aiempien tutkimusparadigmojen aikaan tämä tapahtui pohtimatta sen suuremmin muinaisten runokulttuurien ääntä välittävien kirjoitus- ja lukutaidottomien ihmisten kokonaiselämäntilannetta tai nationalistisessa kontekstissa tapahtuvan köyhyyden idealisoinnin arroganttisuutta (esim. Haavio 1943). Kansankulttuurin tutkimuksen pitkässä linjassa talous selkeästi julkilausuttuna tutkimuksen teemana on työnnetty henkisyyden vastakohdaksi ymmärrettyyn materiaaliseen kulttuuriin, kansatieteen tutkimusalaan, missä kansanomaisina elinkeinoina on tarkasteltu esimerkiksi maataloutta, metsästystä ja kalastusta. Kansatieteellisesti kiinnostavia ovat olleet erityisesti talouden yhteisölliset muodot, esimerkiksi talkoot, työosuuskunnat tai kollektiivisesti jaetut pyyntireitit (Talve & Anttila 1980; Räsänen 1992).

Vähitellen myös yhteiskunnan taloudellinen ja teknologinen modernisaatio on alettu nähdä kiinnostavana tutkimuskohteena, vaikka rajaa historian ja erityisesti taloushistorian suuntaan onkin tieteidenvälisen työnjaon hengessä edelleen vaalittu. Ankkuroituminen talouden esiteolliseen luonteeseen on ohjannut kansatieteellistä tulokulmaa. Saman tyyppinen lähtökohta on ohjannut myös antropologeja, joilla keskeisen tutkimuksellisen paikanmäärityksen on tuottanut rajanveto moderneja yhteiskuntia tarkasteleviin sosiologeihin. Tähän talouden tutkimuksen työnjakoon eivät perinteentutkijat ole juuri mahtuneet tai pyrkineetkään mukaan, ellei mukaan lueta 1970-luvulta alkanutta työväenkulttuurin ja työkulttuurien tutkimusta (Hako 1974; Holtari ym. 1971).

Markkinat kulttuurisina muotoina

Teemakokonaisuuden artikkeleita yhdistää talouden tarkastelu alhaalta ylöspäin: ”kansan taloutena”, joka lymyää virallisten talouksien (kuten kansantalouden tai formaalien markkinoiden) ja asiantuntijapositioista tuotetun talouspuheen katveissa, joskus valtadiskursseihin nähden vastahankaisesti virittyen ja toisinaan taas vallalla olevia käsityksiä tukien. Keskeisessä roolissa on kysymys toimijuudesta: siitä, miten talouden eri muodot mahdollistavat toimijuuden ja millaisia toimijuuden muotoja ne tuottavat. Marja-Liisa Honkasaloa (2009, 62) seuraten voitaisiin puhua pienestä toimijuudesta, joka ulospäin näyttää niin ”vaatimattomalta ja minimaaliselta”, että se uhkaa kadota tutkijan horisontin ulottumattomiin. Kun toimijuuteen tavanomaisesti liitetään sellaisia määreitä kuin intentionaalisuus, yksilöllisyys ja rationaalisuus (Honkasalo emt.), Eeva Jokinen (2016, 87) puolestaan korostaa pienen toimijuuden arkista ja prekaaria luonnetta, jossa ihmiselon hauraus linkittyy ”historiallisiin, yhteiskunnallisiin, poliittisiin ja taloudellisiin konstellaatioihin”. Nähdäksemme näiden konstellaatioiden luonnetta voidaan hedelmällisesti valottaa juuri taloudelliseen toimintaan liittyvien konkreettisten käytäntöjen ja niiden arkisen etiikan tutkimisen kautta (ks. Eskelinen & Sorsa 2013, 30).

Ensimmäiset kolme artikkelia – Sari Tuuva-Hongiston, Sinikka Vakimon ja Kaarina Kilpiön – käsittelevät erilaisia informaaleja markkinoita, jotka nykyhetken perspektiivistä tulkiten tuovat mieleen kuumana käyviä keskusteluja vertaistaloudesta (Owyang 2016), vertaiskuluttajuudesta (Botsman & Roo 2010) sekä jakamistaloudesta (John 2017; Sundararajan 2017). Artikkeleiden kuvaamat taloudellis-kulttuuriset muodot eivät tosin ole varsinaisesti uusia: torit pientuottajien jakelukanavina; yksityishenkilöiden välinen irtaimen tavaran kauppa; tai kulttuurituotteiden levittäminen kopioimalla, kokoelmia tekemällä ja niitä epävirallisesti levittämällä – kaikilla näillä on vähintään satoja vuosia vanha kulttuurihistoriansa. Kuitenkin nykypäivän konsumeristisesta kontekstista lukien näissä käytännöissä välittyy pyrkimys talouden toisintekemiseen. Sen sijaan, että ostettaisiin vihannekset automarketista, mennäänkin torille hieromaan kauppaa ja vaihtamaan kuulumisia tutun myyjän kanssa. Sen sijaan, että ostettaisiin tavaraa uutena ja heitettäisiin se käytön jälkeen roskiin, nähdäänkin suurta vaivaa erilaisten netissä toimivien ilmoitustaulujen seuraamisessa sopivien tuotteiden löytämiseksi; tai toisaalta – myyjän roolissa – laitetaan tarpeettomaksi jäänyttä tavaraa kiertoon vaivaa kaihtamatta: pestään, lajitellaan, valokuvataan, kirjoitetaan ilmoituksia, vastataan kommentteihin, postitetaan, reagoidaan reklamaatioihin ja niin edelleen. Ja sen sijaan, että olisi tyydytty siihen musiikkitarjontaan, mihin oli varaa kaupasta ostettuna (artikkelin kuvaamassa 1970–1990-lukujen musiikkikulttuurissa), nauhoitettiin musiikkia radiokanavilta, tehtiin nauhoituksista kokoelmia ja jaettiin niitä ystäväpiirin kesken.

Tarkasteltuja talouden sfäärejä yhdistää erityisesti se, että vaikka toimintaan liittyy jollain tavalla raha (tai sen puute), toiminnassa muodostuvat suhteet eivät kuitenkaan ole yksinomaan rahavälitteisiä, vaan toiminta hahmottuu pikemminkin kulttuuristen merkityksenantojen kautta (ks. Wherry 2012, 129–131). Epämuodollisissa ja vaihtoehtoisissa vaihto- ja kauppayhteisöissä – joihin ehkä perinteisen torikaupankin voi hypermarkettien kulta-aikana lukea – talous ei hahmotu pelkkänä kysynnän ja tarjonnan kohtaamisen mahdollistamana persoonattomana transaktiona, vaan ostaminen, myyminen ja vaihtaminen itsessään näyttäytyvät tärkeinä yhteisöllisen toiminnan muotoina. Kuten artikkelit osoittavat, toimiminen tällaisissa taloudellisissa ympäristöissä edellyttää hienostunutta teknistä ja sosiaalista osaamista sekä paikallisten kulttuuristen koodien tuntemusta.

Kaupankäyntiä käsittelevistä artikkeleista ensimmäinen pureutuu perinteiseen torikauppakulttuuriin lähietäisyydeltä. Sari Tuuva-Hongisto tarkastelee artikkelissaan torikauppaa kauppiaiden itsensä kuvaamana ja Lappeenrannan omaan kauppiashistoriaan paikantuvana ilmiönä. Artikkeli pohjautuu kirjoittajan etnografiseen kenttätyöhön ja kokemuksiin torimyyjänä. Tuuva-Hongiston tarkastelussa Lappeenrannan tori kuvataan kulttuurina, jossa pitkäaikaiset asiakassuhteet antavat kaupankäynnille oman erityispiirteensä. Myyjien puhujanlahjat, supliikki sekä torilla asioimisen moniaistinen elämyksellisyys luovat kaupanteon erityislaatuisen tunnelman, jolle myös käsitys tuotteiden laadusta ja arvosta osin rakentuu. Vaikka uudet ruokakulttuurin ilmiöt, lähiruuan arvostus sekä suoramyynti ovat viime vuosina antaneet kaupanteolle uusia merkityksiä, on kaupankäynnin perusasetelma säilynyt: tuottaja ja kuluttaja kohtaavat edelleen torilla perinteiseen tapaan kasvokkain.

Kunakin aikana käytettävissä olevat teknologiat, vallitsevat kulttuuriset virtaukset ja yhteiskunnalliset tilanteet tekevät ”ikiaikaisista” kaupanteon käytännöistä aina erityisiä ja erityisellä tavalla aikaansa suhteutuvia. Sinikka Vakimon artikkelin myötä siirrytään kaupunkitilaan sijoittuvalta toriaukiolta digitaalisen verkkovertaiskaupan pariin. Vakimon tarkastelema Huuto.net-palvelu muistuttaa monia vanhoja ja tuttuja kaupankäynnin muotoja – kirpputoreja, postimyyntiä, huutokauppaa ja niin edelleen – mutta kaupanteon siirtyminen internetiin on merkittävästi laajentanut mahdollisuuksia käydä suoraa kauppaa tuntemattomien ihmisten kesken. Artikkelissa tarkastellaan verkkoalustalla toimivaa ”jokamiehen ja -naisen” vertaiskauppaa arkisen vuorovaikutuksen näkökulmasta, sen toimintakäytäntöjä ja siinä muotoutuvia moraalisia toimintaperiaatteita analysoiden. Vakimo lähestyy Huuto.netin kaupankäyntiä internetin vuorovaikutusnäyttämöllä tuotettuina esityksinä, joilla pyritään omien kasvojen ylläpitoon ja suojeluun mutta myös toisten kasvojen menettämisellä uhkaamiseen silloin kun kaupankäynnin sääntöjä rikotaan. Tutkimusaineiston, ohjetekstien ja keskustelujen tulkinta nojaa mikrososiologi Ervin Goffmanin (1955) teoriaan sosiaalisesta vuorovaikutuksesta kasvotyön (face-work) ohjaamana dramaturgisena toimintana.

Kaarina Kilpiö keskittyy kuluttamisen iloihin ja huoliin artikkelissaan, joka käsittelee kasettikulutuskäytäntöjen ja erityisesti kotiäänittämisen merkityksiä 1970–1990-luvuilla. Vaikka artikkelissa eletään sellaisen nuorisokulttuurin ajassa, jossa toimijoilla ei välttämättä ollut varaa kulutusjuhliin, kulttuurista nauttiminen oli tullut mahdolliseksi uuden kuluttajateknologian ansiosta myös vähävaraisissa perheissä. Kirjoituksessaan Kilpiö tarkastelee muistitietoaineistosta esiin piirtyvää hahmoa: nuorta suomalaista musiikinkuuntelijaa, joka tasapainotteli ottaakseen haltuun rajallisen taloudellisen itsenäisyytensä mahdollistaman kuluttajuuden. Muistoista avautuu näköala vaihtoehtoisia taloudellisia strategioita kehittelevien toimijoiden ajatteluun ja verkostoihin. Kilpiön kuvaama kasettinauhoittamisen mahdollisuuksien innovatiivinen käyttö loi omana aikanaan eräänlaista ”pääsyn” (access) taikka ”käytön” taloutta (Rifkin 2000; Lehtonen 1999, 274–275), jossa ruohonjuuritason yhteisöissä luotujen jakamisen käytäntöjen kautta voitiin tuottaa mahdollisuuksia nauttia kulttuurisista resursseista omistussuhteista riippumatta.

Talouden vapaudet ja välttämättömyydet

Viimeisessä kahdessa artikkelissa taloutta tarkastellaan toimijuuksien ohella painokkaammin myös valtasuhteina: yhtäältä sukupuolten välisenä kamppailuna itsemääräämisoikeudesta ja sosiaalisesta asemasta (Elina Arminen), toisaalta taas mediavälitteisinä vaihtoehdottomuuden diskursseina, joissa syväänjuurtuneet talouden ajattelun muodot asettuvat tukemaan käsityksiä talouspoliittisten valintojen ”välttämättömyydestä” (Juhana Venäläinen).

Talouden vaihtoehdottomuuden ja objektiivisuuden harha pitää sisällään ajatuksen talouden sukupuolettomuudesta. Elina Arminen käsittelee artikkelissaan jälleenrakennusajan niukan talouden jälkiä Hilja Valtosen vuonna 1954 ilmestyneessä viihderomaanissa Neiti Talonmies. Huomio kiinnittyy siihen, kuinka teoksessa kuvataan arjen toimeentulon järjestämistä ja vaihdannan merkityksiä ihmissuhteissa sodanjälkeisen taloudellisen niukkuuden Suomessa. Artikkelissa tarkastellaan, kuinka Valtosen teoksessa hahmotetaan arkisen talouden kytköksiä luokkaan ja sukupuoleen. Teoksen keskeiset teemat suhteutetaan jälleenrakennusajan ahkeruutta ja yhteishenkeä korostaneeseen eetokseen. Steven Greenblattin (1997) kehittämän kulttuuripoeettisen lukutavan inspiroimana Arminen jäljittää, kuinka kaunokirjallisuuden kertomukset rakentuvat suhteessa oman aikansa poliittisiin, kaupallisiin ja ideologisiin intresseihin. Artikkelissa pohditaan myös teoksen kerrontarakennetta: millaisia muotoja kysymykset taloudesta ja toimeentulosta romaanin kerronnassa ottavat ja miten ne vaikuttavat viihderomaanin konventioihin.

Juhana Venäläinen puolestaan tarkastelee velkaan ja erityisesti valtion velkaantumiseen liittyviä ajattelutapoja 2010-luvun suomalaisissa verkkokeskusteluissa. Artikkelin kimmokkeena on pääministeri Juha Sipilän syyskuussa 2015 pitämä televisiopuhe, jossa Sipilä vetosi voimakkaasti kansalaisiin saadakseen tuen velkaantumisen vähentämiseen tähtääville toimille. Venäläinen jäsentää julkisen velkaantumisen pelkoa diskursiivisesti tuotettuna politiikkaideana (Béland & Cox 2011) ja kysyy, kuinka arkinen ajattelu kestävän taloudenpidon ehdoista tukee poliittista argumenttia velan vähentämisen välttämättömyydestä. Velkaantumista ja julkisen talouden tasapainoa käsittelevien artikkelien keskusteluosioita analysoimalla artikkelissa konstruoidaan kolme kansanomaiseen talousymmärrykseen pohjautuvaa velkapelon rationaliteettia, jotka yhdessä tukevat viestiä velan vähentämisen pakosta ”tosiasiana” (vrt. Wuokko 2017). Artikkeli osoittaa, että velkaa koskevan keskustelun taustalta voidaan tunnistaa syvään juurtuneita periaatteita, jotka ilmentävät käsityksiämme talouden, politiikan ja moraalin suhteista.

 

Kirjallisuus

Alhojärvi, Tuomo 2017: Talouden toisinajattelun mahdollisuus – Katherine Gibsonin haastattelu. – Alue ja ympäristö 46(1): 58–63.

Anttila, Veikko & Ilmar Talve 1980: Finnische Volkskunde: Materielle und gesellschaftliche Kultur. Hamburg: Buske.

Béland, Daniel & Robert Henry Cox 2011: Introduction: Ideas and Politics. – Béland, Daniel & Cox, Robert Henry (eds.), Ideas and Politics in Social Science Research. Oxford & New York: Oxford University Press. 3–20.

Botsman, Rachel & Roo Rogers 2010: What’s Mine Is Yours: The Rise of Collaborative Consumption. New York: Harper Business.

Chang, Ha-Joon 2014: Economics: The User’s Guide. London: Pelican Books.

Eskelinen, Teppo 2013: Talouden esittäminen ja talous valtana. – Eskelinen, Teppo & Heikkilä, Suvi (toim.), Talous ja arvo. Jyväskylä: SoPhi. 14–33.

Eskelinen, Teppo & Ville-Pekka Sorsa 2011: Hyvä talous. Helsinki: Vasemmistofoorumi.

Gibson-Graham, J.K. 2008: Diverse Economies: Performative Practices for ‘Other Worlds’. – Progress in Human Geography 32(5): 613–632.

Goffman, Ervin 1955: On Face-Work: An Analysis of Ritual Elements in Social Interaction. – Psychiatry: Journal for the Study of Interpersonal Processes 18(3): 213–231.

Greenblatt, Stephen 1997: Shakesperean Negotations. The Circulation of Social Energy in Renaissance England. Oxford: Clarendon.

Haavio, Martti 1943: Viimeiset runonlaulajat. Porvoo: WSOY.

Hako, Matti 1974: Työväenkulttuuri. – Launonen, Hannu & Mäkinen, Kirsti (toim.) Folklore tänään. Helsinki: SKS. 138–150.

Holtari, Timo, Pekka Laaksonen & Urpo Venna 1971: Jätkät sen kun porskuttaa. Helsinki: Weilin+Göös.

Holvas, Jakke 2009: Talousmetafysiikan kritiikkiä. Helsinki: Tutkijaliitto.

Ilmonen, Kaj 2007: Johan on markkinat. Kulutuksen sosiologista tarkastelua. Tampere: Vastapaino.

John, Nicholas A. 2017: The Age of Sharing. London: Polity Books.

Kempas, Karla 2017: Björn Wahlroos on Suomen talouden suurin sankari, arvioivat HS:n lukijat – nimesivät myös Sixten Korkmanin ja ”Sari Sairaanhoitajan”. – Hs.fi [online] < https://www.hs.fi/talous/art-2000005307578.html > [22.11.2017.]

Lehtonen, Turo-Kimmo 1999: Rahan vallassa. Helsinki: Tutkijaliitto.

Mäki, Uskali 2013: Maailma markkinoina. Universaalin talousontologian ytimessä ja rajoilla. – Niiniluoto, Ilkka, Vilkko, Risto & Kuorekoski, Jaakko (toim.), Talous ja filosofia. Helsinki: Gaudeamus. 101–123.

Owyang, Jeremiah 2016: Honeycomb 3.0: The Collaborative Economy Market Expansion. – Www.webstrategist.com [online]. < http://www.web-strategist.com/blog/2016/03/10/honeycomb-3-0-the-collaborative-economy-market-expansion-sxsw/ > [23.11.2017.]

Ruckenstein, Minna & Timo Kallinen 2009: Johdanto: raha ja sitä ohjaavat voimat. – Ruckenstein, Minna & Kallinen, Timo (toim.), Rahan kulttuuri. Helsinki: SKS. 8–22.

Räsänen, Matti 1992: Pioneers: The history of Finnish ethnology. Helsinki: SKS.

Seppä, Tiina 2017: “Lest They Go Hungry”: Negotiations on Money and Survival. – Journal of Finnish Studies 21(1): forthcoming.

Skeggs, Beverley 2014: Elävä luokka. Tampere: Vastapaino.

Stark, Eija 2011: Köyhyyden perintö: Tutkimus kulttuurisen tiedon sisällöistä ja jatkuvuuksista suomalaisissa elämäkerta- ja sananlaskuaineistoissa. Helsinki: SKS.

Sundararajan, Arun 2017: The Sharing Economy. The End of Employment and the Rise of Crowd-Based Capitalism. Cambridge, MA: The MIT Press.

Uusitalo, Roope 2011: Suomalaisekonomistit mediassa. – Kansantaloudellinen aikakauskirja 3: 341–349.

Venäläinen, Juhana 2015: Yhteisen talous: Tutkimus jälkiteollisen kapitalismin kulttuurisesta sommittumasta. Joensuu: Itä-Suomen yliopisto.

Wherry, Frederick F. 2012: The Culture of Markets. London: Polity Press

Wuokko, Maiju 2017: Talouden tosiasioiden taju – liike-elämä politiikassa. – Talous ja yhteiskunta 1: 28–33.

 

Filosofian tohtori Juhana Venäläinen on kulttuurintutkija ja Koneen Säätiön tutkijatohtori Itä-Suomen yliopistossa.

Filosofian tohtori, dosentti Jyrki Pöysä on Itä-Suomen yliopiston perinteentutkimuksen yliopistonlehtori.

SaveSave

SaveSave

SaveSave

SaveSave

Kansallista juhlintaa, juhlarahoja ja kulttuuriperinnön luettelointia

Taija Kaarlenkaski & Ulla Savolainen

 

Vuosi 2017 on ollut Suomi 100 vuotta -juhlavuosi. Eloren talousteemanumeron hengessä keskitymme myös tässä pääkirjoituksessa Suomi 100 -juhlaan erityisesti siihen kytkeytyvien kaupallisten tuotteiden näkökulmasta. Suomi 100 -merkillä varustettujen lukuisten kulutustuotteiden, kuten juustojen, oluen, leivän ja erilaisten käyttöesineiden kautta juhlavuosi on kenties eniten ollut läsnä myös kansalaisten arjessa. Ehdittiinpä yksi juhlavuoteen liittyvä keräilytuote, huhtikuussa 2017 julkaistu Suomi 100 -juhlarahasarja vetää jo kohun, närkästyksen ja hämmennyksen saattelemana pois markkinoiltakin. Muotoilija Ilkka Suppasen suunnitteleman Itsenäisyyden vuosikymmenet -juhlarahasarjan ideana oli tuoda kolikoiden eri puolissa esiin 100-vuotiaan Suomen haasteita ja saavutuksia. Kolikko, jonka toinen puoli kuvasi Suomen vuoden 1918 sisällissotaa ja siihen liittyviä teloituksia ja toinen Stadionin tornia, oli rahasarjaa ympäröineen hämmennyksen keskiössä. Monet ihmettelivät, mitä kuva teloituksesta tekee juhlarahassa, onko rahan tarkoitus juhlistaa raakaa teloitusta, eikö sodan uhreja enää kunnioiteta ja onko kolikon toisella puolella sijainnut Helsingin Olympiastadion edes vastakkainasettelun kautta millään tavalla vertailukelpoinen teloituksiin tai sisällissotaan.

Juhlarahasarjaa ympäröineessä keskustelussa törmäsivät toisiinsa valtiollisen juhlistamisen, muistamisen, taiteen, todellisuusviittaavuuden ja sepitteellisyyden jännitteiset merkityksen muodostamisen logiikat ja tulkintakehykset. Kohun yhtenä moottorina oli juuri hämmennys juhlarahan tulkinnan ja ymmärryksen puitteista, mikä tekeekin tapauksesta kiinnostavan kulttuurisen muistin ja perinteentutkimuksen näkökulmasta. Jos kyse olisi ollut muistorahoista juhlarahojen sijaan, reaktio saman teoksen ympärillä olisi voinut olla toisenlainen. Nyt kolikon aihe (sisällissodan teloitukset) ja satavuotiaan Suomen juhlistamisen osittain tahattoman absurdi rinnastuminen synnytti syytöksiä pilkasta, epäkunnioituksesta ja historian puolueellisesta käsittelystä. Nopeasti keskustelu siirtyi myös kolikon teloituskuvan esikuvana olleen valokuvaan, joka osoittautui lavastetuksi. Tieto teloituskuvan ”epäautenttisuudesta” johti nopeasti muun muassa taiteilijan integriteetin ja huolellisuuden arvosteluun sekä keskusteluun toden ja sepitteellisyyden monista kerroksista historiallisten tapahtumien ja niiden kuvaamisen taustalla. Kohun lopputuloksena oli juhlarahojen poisvetäminen markkinoilta kolikot jo kerran hyväksyneen valtiovarainministeri Petteri Orpon pöyristymisen ja Rahapajan anteeksipyynnön siivittämänä. Eloren päätoimitus odottaakin suurella kiinnostuksella opinnäytteitä ja tutkimuksia juhlarahakohusta!

Suomi 100 -juhlien tuiskeeseen ajoittui myös toinen folkloristeja ja perinteentutkijoita kutkuttava tapahtuma, nimittäin kansallisen elävän perinnön luettelon kohteiden nimeäminen. Elävän perinnön luettelointi liittyy UNESCO:n kansainväliseen yleissopimukseen aineettoman kulttuuriperinnön suojelemiseksi ja tämän sopimuksen toimeenpanoon Suomessa. Suojelun lisäksi sopimus pyrkii lisäämään tietoutta kulttuuriperinnön merkityksistä sekä takaamaan ihmisten osallisuuden niin kulttuuriperintöön kuin prosesseihin, joissa sitä tunnistetaan ja nimetään. Sopimuksen yksi konkreettinen ja luultavasti näkyvin instrumentti on kulttuuriperinnön luettelointi. Tuoreeseen opetus- ja kulttuuriministeriön nimeämään kansallisen elävän perinnön luetteloon kuuluukin kaiken kaikkiaan 52 kohdetta, jotka valittiin toimijoilta tulleiden hakemusten perusteella. Luetteloon sisältyy kirjava joukko juhla-, käsityö- ja ruokaperinteitä, suullista perinnettä, esittävää taidetta sekä muun muassa ”luontoon liittyviä kohteita”, kuten sienestystä ja purjehdusta.

Perinteen- ja kulttuurintutkijalle aineellisen ja aineettoman kulttuuriperinnön luettelointiprosessit ovat monimutkaisia mutta äärimmäisen kiinnostavia tarkastelun kohteita. Kriittinen kulttuuriperintötutkimus keskittyykin tarkastelemaan kulttuuriperinnön nimeämisprosesseja niihin sisältyvien valta-asetelmien näkökulmasta. Kulttuuriperintö nähdään yhtäältä politiikkaan ja monenlaisiin valta-asetelmiin kytkeytyvänä, sekä niitä hyödyntävänä, luovana ja ilmentävänä nimeämisen prosessina (ks. mm. tieteen termipankki, kulttuuriperintö). Kulttuuriperintöä ei näin ollen tarkastella essentialisoivasta näkökulmasta, jonain sellaisenaan tai luonnollisesti olemassa olevana, vaan arvottavissa nimeämisen prosesseissa syntyvänä konstruktiona. Tutkimuksen keskiössä onkin ollut kysymys siitä, keiden kulttuuria nimetään kulttuuriperinnöksi keiden toimesta. Kriittinen kulttuuriperintötutkimus on nostanut myös esiin sen, että kulttuuriperinnön nimeämisen ja vaalimisen prosessit myös muuttavat kulttuuria ja vaikuttavat yhteisöjen ja yksilöiden elämänpiireihin. Lisäksi kulttuuriperinnön luettelointia on kritisoitu siihen liittyvän taloudellisen ja kaupallisen ulottuvuuden takia. Luetteloihin sisällytetyt ”kohteet” ovat usein myös turismin näkökulmasta kiinnostavia ja siten tuottoisia. Merkittävää kulttuuriperinnön nimeämisprosesseja tarkasteltaessa onkin, että valtioiden (sekä EU:n) rahaa ohjautuu nimettyjen kulttuuriperintökohteiden vaalimistyöhön.

Kansallisen elävän perinnön luettelointi -hanke on selvästikin pyrkinyt huomioimaan kriittisen tutkimuksen kulttuuriperinnön luettelointiprosesseihin kohdistaman kritiikin. Elävä perintö -hankkeen nettisivuilla korostetaan sitä, että hakusessa on ollut elävä perintö (vs. negatiivisena nähty jähmettynyt perinne), joka on nimetty kentän toimijoiden aloitteesta (vs. kritisoitu ylhäältä päin saneltu nimeäminen). Näistä tekijöistä huolimatta kyse on kuitenkin pohjimmiltaan hyvin byrokraattisesta prosessista, jonka keskeisenä ongelmana on kulttuuriperinnön essentialisoiva luettelointi, joka jollain tavalla aina tuo kulttuuriperinnöksi nimetyn ilmiön poliittisen ja valtiollisen piiriin, osaksi kontrolloitua ja taloudelliseen toimintaan kytkeytyvää systeemiä. Kuvaavaa on, että kansallisen elävän perinnön luetteloon päässeet kohteet voivat hakea myös pääsyä Unescon aineettoman kulttuuriperinnön kansainvälisille listoille opetus- ja kulttuuriministeriön esitysten perusteella. Kansainvälisen näkyvyyden ja rahallisen hyödyn tavoittelussa ei tietenkään sinällään tarvitse olla mitään vikaa, mutta kulttuuriperinnöstä puhuttaessa tutkijoiden haasteena – ja kenties myös eettisenä velvollisuutena – on tunnistaa essentialisoiva kulttuuriperintöpuhe ja tarkastella kulttuuriperintöä läpeensä poliittisena, arvolatautuneena ja kulttuuriin monin tavoin vaikuttavana prosessina.

Teemana talous

Tässä Eloren numerossa kulttuurin ja talouden kytköksiä tarkastellaan osana arkisia ilmiöitä ja käytäntöjä. Dos. Jyrki Pöysän ja FT Juhana Venäläisen toimittamassa Eletty talous -teemanumerossa esille pääsevät muun muassa torikauppa, internetin osto- ja myyntipalstat sekä valtion velkaantumisesta käydyt verkkokeskustelut. Taloutta käsittelevien artikkelien lisäksi lehti sisältää kaksi muuta artikkelia. Perinteentutkija Anna Kinnusen artikkeli kytkeytyy kulttuuriseen mielenterveyden tutkimukseen: hän tarkastelee mielisairaalapotilaiden itsetyydytyksen patologisoinnin mikrotasoisia merkityksiä 1930-luvun kontekstissa. Viestinnän tutkijat Tanja Sihvonen ja Meniina Wik puolestaan käsittelevät artikkelissaan Uusi Sherlock ­-televisiosarjan faniutta, sen ilmenemistä erilaisina digitaalisina tuotoksina ja fanien huomioonottamista itse tv-sarjan tuotannossa. Folkloristi Karina Lukinin katsaus vie lukijansa Neuvostoliiton varhaisvaiheisiin ja tarkastelee nenetsinkielisen kirjallisuuden syntyä ja sen tuottamia käsityksiä nenetsien menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Ja kuten tavallista, mukana on myös runsas kattaus ajankohtaistekstejä ja kirja-arvioita. Lämpimät kiitokset kaikille kirjoittajille, toimittajille, vertaisarvioijille, toimitussihteerille ja kielentarkastajalle!

Elore muuttaa

Talous asettaa reunaehtoja myös tieteelliselle julkaisemiselle. Kuluneen syksyn aikana Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura on yhdessä Eloren toimituskunnan kanssa tehnyt päätöksen liittyä mukaan Kotilava-hankkeeseen (Kotimaiset tieteelliset lehdet avoimiksi ja vaikuttamaan). Toivoaksemme tämä mahdollistaa tulevaisuudessa vakaamman rahoituksen, kun lehtien avoimuudesta hyötyvät yliopistot ja ammattikorkeakoulut sitoutuvat rahoittamaan open access -lehtiä konsortion kautta. Tätä kirjoitettaessa neuvottelut ovat edelleen kesken, mutta Kotilavan edustajan mukaan hankkeessa pyritään kaikin mahdollisin keinoin jokaista osapuolta tyydyttävään tulokseen.

Kotilavaan liittymiseen sisältyy myös Eloren siirtyminen journal.fi -sivustolle monien muiden ansioituneiden tiedelehtien joukkoon. Mainittakoon, että Eloren maine tunnetaan myös journal.fi -palvelua ylläpitävässä Tieteellisten Seurojen Valtuuskunnassa: sieltä todettiin, että on kunnia saada Eloren kaltainen edelläkävijä mukaan! Käytännön muutoksista Eloren julkaisemisessa tiedotetaan tarkemmin vuoden 2018 aikana. Uusi vuosi tuo tullessaan myös muita muutoksia: Taija Kaarlenkaski ja Ulla Savolainen väistyvät päätoimittajan tehtävistä ja uusina päätoimittajina aloittavat FT Niina Hämäläinen (SKS) ja FT Nika Potinkara (JyU). Molemmat ovat pitkäaikaisia Eloren toimittajia, joten lehden tulevaisuus on varmoissa käsissä. Kuluneen sanonnan mukaan mikään ei ole pysyvämpää kuin muutos. Toimituskunnan, verkkoympäristön ja julkaisukäytäntöjen vaihtuvuudesta huolimatta Elore porskuttaa eteenpäin hyvässä hengessä ja myötätuulessa.

 

Toivotamme Eloren lukijoille onnea kaikkiin vuoden 2018 pyrkimyksiin!

Totuudenjälkeisen jäljillä

Taija Kaarlenkaski ja Ulla Savolainen

 

Suomen Kansantietouden Tutkijain Seuran 12.5.2017 Turussa järjestämässä kevätkoulussa tartuttiin ajankohtaiseen ja kiisteltyynkin teemaan, totuudenjälkeiseen aikaan. Seminaarissa esitelmöitiin ja keskusteltiin muun muassa mielikuvituksesta, erilaisista kuolemakäsityksistä, maailmanlaajuisista salaliittoteorioista sekä Donald Trumpin ja Timo Soinin esiintymisestä sosiaalisessa mediassa. Totuuksien ja asioiden totena esittämisen kysymysten lisäksi teema laajeni käsittämään myös erilaisten todellisuuksien kysymyksiä.

Oxfordin englanninkielen sanakirjan mukaan termi ”totuudenjälkeinen” (post-truth) viittaa maailmantilanteeseen, jossa henkilökohtaiset näkemykset, vakaumukset tai tunteet vaikuttavat yleiseen mielipiteeseen enemmän kuin objektiiviset tosiasiat. Laajemmalle yleisölle termi tuli tutuksi erityisesti Yhdysvaltojen presidentin Donald Trumpin vaalikampanjan sekä Ison-Britannian Brexit-äänestyksen myötä. Folkloristeille ja kulttuurintutkijoille väite siitä, että tämä hetki olisi leimallisesti ainutlaatuinen totuuden vähentyneen painoarvon vuoksi, edellyttää kriittistä tarkastelua. Termi ”totuudenjälkeinen” sisältää ajatuksen edeltävästä totuuden ajasta, historiallisesta aikakaudesta tai hetkestä, jolloin objektiivisilla tosiasioilla olisi ollut kyseenalaistamaton auktoriteetti ja arvo. Onko objektiivisilla faktoilla oikeastaan koskaan ollut kiistatonta painoarvoa politiikassa tai muussa vallankäytössä? Miten käsittelemme tutkijoina kriittisesti mutta eettisesti kestävällä tavalla sitä seikkaa, että näemme totuudenjälkeisyyttä todennäköisemmin muiden kuin omanmielistemme puheissa?

Totuudenjälkeinen aika suo folkloristeille myös oivia mahdollisuuksia itsearviointiin. Julkisuudessa folkloristeilla on tunnetusti ollut rooli totena esitettyjen tarinoiden aiempien versioiden ja elämien paljastamisessa. Totuudesta puhuttaessa folkloristeille ja kulttuurintutkijoille erinomainen analyysin kohde on myös yleiskielessä ja tutkimuksessakin yleistynyt myytti-sanan käyttö (usein pejoratiivisesti) epätoden tai valheen merkityksessä. Mitä kertoo ajastamme tai meistä tutkijoina se, jos tavallisin sana kaikensorttisille kyseenalaistettaville käsityksille on myytti, sana jonka yksi merkitys on myös kertomus jumalista?

Vaikka totena esitettyjen tarinoiden tai uskomuksen epätodeksi näyttämisen kiinnostavuutta saatikka viihdearvoa ei tule vähätellä, kiinnostavampaa folkloristisen tutkimuksen näkökulmasta voi kuitenkin olla folkloren merkitys käyttäjilleen. Mitä olennaisempia kysymyksiä jääkään kysymättä, jos keskitymme yksinomaan tuomaroimaan kertomusten paikkansapitävyyttä? Näitä ovat esimerkiksi se, miksi ihmiset äänestävät populisteja, vaikka näiden valheista ja korruptoituneisuudesta olisi vedenpitäviä todisteita, tai se, miksi ihmiset jättävät lapsensa rokottamatta, vaikka tietävät sen sotivan asiantuntijoiden suosituksia vastaan (ks. esim. Kitta 2011).

Totuuksien etsimisen ja arvioimisen lisäksi tiedemaailman kestopuheenaiheisiin kuuluu nykyisin raha. Kuluneen vuoden aikana Suomen Kansantietouden Tutkijain Seuran johtokunnassa ja Eloren toimituskunnassa on keskusteltu paljon taloudesta ja tieteellisestä julkaisemisesta. Tutkimusrahoittajat ja yleinen tiedepolitiikka vaativat yhä enemmän avoimen saatavuuden julkaisemista, mutta tilausmaksuttomien open access -lehtien rahoitus on niukkaa siitä huolimatta, että Tieteellisten Seurojen Valtuuskunta (TSV) jakaa niille valtionavustuksia. Ongelmallista on, että julkaistuista artikkeleista hyötyvät taloudellisesti ennen kaikkea kirjoittajien edustamat yliopistot, ja tieteellisiä lehtiä julkaisevien seurojen oletetaan kattavan suuren osan lehtien kuluista. Tähän ongelmaan on tarttunut TSV:n ja Kansalliskirjaston yhteishanke ”Kotimaiset tieteelliset lehdet avoimiksi ja vaikuttamaan” (Kotilava). Kotilava-hankkeen yhtenä tavoitteena on kehittää kotimaisille open access -lehdille rahoitusmalli, joka voisi perustua esimerkiksi konsortiorahoitukseen. Konsortioon voisivat kuulua opetus- ja kulttuuriministeriö, yliopistot ja ammattikorkeakoulut sekä erilaiset tutkimuslaitokset ja tutkimusrahoittajat. (Ilva & Lilja 2014, 5). Elore odottelee suurella mielenkiinnolla hankkeen tuloksia.

Kevään Eloren kolme vertaisarvioitua artikkelia tarjoavat monipuolisen kattauksen. Katriina Hulkkonen tarkastelee toisilta olemisen tasoilta tietoa välittäviä yrittäjiä ja heidän kokemuksiaan henkisyyden ja yrittäjyyden yhteensovittamisesta. Juha Ridanpään artikkelissa puolestaan pohditaan huumorin merkitystä meänkielisten tilallisen identiteetin rakentumisessa. Kristiina Korjonen-Kuusipuron sekä Anna-Kaisa Kuusisto-Arposen artikkeli hahmottaa Karjala-muistelun kehollisia ja materiaalisia ulottuvuuksia, muisteluun liittyvien käytäntöjä sekä hiljaisuuksia kotiseutumatkalta kerätyn etnografisen aineiston pohjalta. Vertaisarvioitujen artikkelien lisäksi kevään Elore sisältää Janne Saarikiven pyhän käsitettä ja sen alkuperää käsittelevän katsauksen. Tuttuun tapaan mukana on myös ajankohtaista-osio, joka tällä kertaa sisältää useita kiinnostavia lektioita, sekä arvioita alojemme uusimmasta kirjallisuudesta. Suuret kiitokset kaikille kirjoittajille, toimittajille, vertaisarvioijille, toimitussihteerille ja kielentarkastajalle! Kuluneen kevään säät huomioiden Elore toivottaa lukijoilleen lämmintä, pitkää ja vähälumista kesää!

Lähteet

Ilva, Jyrki & Lilja, Johanna 2014: Kotimaiset tieteelliset lehdet ja avoin julkaiseminen: selvitys mahdollisista rahoitusmalleista. Helsinki: Tieteellisten Seurain Valtuuskunta [online]. < http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/102279/Kotimaiset_tieteelliset_OA.pdf?sequence=2 > [16.5.2017.]

Kitta, Andrea 2011: Vaccinations and Public Concern in History: Legend, Rumor and Risk Perception. London: Routledge.

Ilmaisun, tutkimuksen ja tekijöiden sidokset

Tiina Seppä ja Ulla Savolainen

 

Vuonna 2016 sananvapaudesta on keskusteltu paljon, niin tutkimuksen, journalismin kuin kirjallisuuden konteksteissa. Pääministeri Sipilän ja Yle-sopan lisäksi muun muassa Turkin kesäinen vallankaappausyritys, olipa se sitten todellinen tai vallanpitäjien masinoima, ja sitä seurannut koventunut poliittinen kontrolli on kaventanut huomattavasti sanan- ja tutkimuksenvapautta Turkissa. Turkissa toimivien tutkijoiden mahdollisuudet tehdä työtään ovatkin vaikeutuneet merkittävästi. Vallankaappausyritystä seurasi muun muassa massiivinen irtisanomisaalto Turkin yliopistoissa sekä ennen kaikkea yliopistoväen pelko ja epätietoisuus siitä, asettaako tutkimus tekijänsä vaaraan jos tulokset eivät miellytä vallanpitäjiä tai rahoittajia. Tämä liittyy myös laajempaan kysymykseen siitä, mitä onkaan tiede, jonka tulokset tai näkökulmat eivät ole vastauksia tai puheenvuoroja tieteen sisällä syntyviin kysymyksiin tutkimuksen teorioiden ja metodien avulla, vaan esimerkiksi poliittisia ohjelmia ja pyrkimyksiä noudattelevia normatiivisia tuotoksia?

Sananvapaudesta on keskusteltu muissakin kuin tutkimuksen konteksteissa niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Helsingin Sanomat uutisoi marraskuussa, että sosiaalisen median kanava Twitter sulki yhdysvaltalaisten alt-right -liikkeen aktiivien käyttäjätilejä. Samaan aikaan uutisoitiin Kordelinin säätiön päätöksestä myöntää apuraha kirjailija Timo Hännikäiselle, jonka julkista profiilia voisi luonnehtia alt-rightin arvoja myötäileväksi. Alt-rightin tavaramerkki on lyhyesti kuvattuna vihapuhe – niin sanottu maahanmuuttokriittisyys, feminismin ja tasa-arvon vastustaminen sekä sananvapauden äärimmäisen muodon puolustaminen. Ilmiö kytkeytyy olennaisesti populististen liikkeiden nousukulkuun etenkin länsimaissa, kehitykseen jonka merkitystä ja mittakaavaa harva osasi kymmenen vuotta sitten ennustaa. Hännikäisen tapauksessa kysymys kirjailijan persoonan sekä hänen tekstiensä välisestä suhteesta ja rajoista sekä niiden hämärtymisestä on myös olennainen ja debattiin keskeisesti vaikuttava seikka. Tätä kautta aihe kytkeytyy myös laajempaan keskusteluun taiteesta ja sen suhteesta tekijöihinsä. Kuinka paljon teoksen vastaanotto kytkeytyy tekijäänsä tai hänen persoonaansa ja kuinka paljon sen ylipäätään pitäisi?

Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura järjesti keväällä 2016 Jyväskylässä kevätkoulun, jonka teemana oli selviytyminen. Tieteellisille seminaareille epätyypillisempään tapaan tutkijat keskittyivät puheenvuoroissaan varsinaisten tutkimusaiheidensa tai -tulostensa sijaan kuvaamaan tutkijanpolkujaan. Seminaarin henki oli myönteinen, voimauttavaksikin sitä voisi kutsua, vaikka arvattavasti myös tutkijanelämän kielteiset puolet nousivat esiin. Niitä ovat itsestään selvästi toimeentulon haasteet ja kiristyvä hakupaine, mutta myös muut tekijät: perheen ja työn yhdistäminen, vaikeat ja traumatisoivat tutkimusaiheet sekä vierailla kentillä liikkuminen. Tutkijan työssä on oltava jotakin vetovoimaista, jotta silti haluamme jatkaa. Ja niin siinä onkin. Humanistinen tutkimus on arvokasta ja itsessään merkityksellistä. Lisäksi sen yhteiskunnallinen potentiaali on suuri.

Eloren uunituore numero on jälleen kerran elävä osoitus humanistisen tutkimuksen ajankohtaisuudesta ja elinvoimaisuudesta sekä vapaaehtoisvoimin työskentelevän toimituksen pyyteettömästä halusta saattaa tutkimustieto parhaassa mahdollisessa muodossa julkaistuksi ja avoimesti saatavaksi. Tällä kertaa julkaistavat kaikki kolme vertaisarvioitua artikkelia kytkeytyvät ajankohtaisiin aiheisiin: pakolaistaustaisten naisten työelämään liittyvään identiteettityöhön, vanhempien tiedon ja asiantuntevuuden asemaan erityislasten hoidossa sekä suomenruotsalaisen poliitikon mediakuvan stereotypisointiin. Artikkeleiden lisäksi numero sisältää yhden katsauksen sekä runsaan valikoiman ajankohtaisia kirjoituksia ja kirja-arvioita.

Eloren toimituskuviot elävät toimituskunnan elämäntilanteiden mukana. Vuoden alusta toivotamme tervetulleeksi vanhempainvapaalta palaavan päätoimittajan FT Taija Kaarlenkasken. FT Ulla Savolainen jatkaa toisena päätoimittajana. FT Tiina Seppä väistyy päätoimittajan tehtävistä, mutta jatkaa kevään teemanumeron toimituksessa ja artikkelitoimituksessa.

Kiitämme kaikkia toimittajia, kirjoittajia, vertaisarvioijia, toimitussihteeriä ja kielentarkastajaa – teidän ansiostanne Elore on jälleen kerran valmistunut. Toivotamme kaikille lukijoille ja elorelaisille kautta aikain valoisaa ja onnellista vuotta 2017.