Mielikuvitus, kansanruno ja tuonpuoleisesta puhuminen

Lotte Tarkka

Yksi kalevalamittaisen kansanrunouden – kenties runouden yleensä – keskeisistä toimintatavoista on luoda kielen ja maailman välille yhä uusia, muutoin kuvittelemattomissa olevia merkitysyhteyksiä. Näitä yhteyksiä punoessa näkymätön ja selittämätön puetaan konkreettisiksi kuviksi ja siten käsinkosketeltavaksi, havainnolliseksi ja ymmärrettäväksi. Samalla arkipäiväinen ja ilmeinen saatetaan yhä uusien kuvien yhteyteen niin, että sen totutut merkitykset hämärtyvät ja kyseenalaistuvat. Keskeisellä sijalla merkityksiä luodessa on mielikuvitus – ”kuvasti”, ”kuvatuslahja” tai ”kuvais-aisti”, kuten Lönnrot esitti sanan fantasia suomenkielisen vastineen suomi–ruotsi-sanakirjassaan.

Sanakirjamääritelmän mukaan mielikuvitus on ihmisen kykyä luoda mielikuvia ilman välitöntä aistihavaintoa kohteesta (Oxford English Dictionary), mutta filosofiassa, psykologiassa ja taiteentutkimuksessa sen käsitehistoria on monihaarainen. Mielikuvituksessa kuvia ja ideoita voidaan yhdistellä ilman jatkuvaa todellisuustarkistusta; tiettyyn pisteeseen asti mielikuvitus on siis vapaa. Mikäli lähdemme siitä, että mielikuvitus on kommunikoitavissa ja käännettävissä kielellisiksi ilmauksiksi, liittyy siihen kielen ja kulttuurin asettamia rajoja, konventioita. Elias Lönnrot (1840, i) kiinnitti Kantelettaren esipuheessa huomiota tämän kääntymisprosessin vajavaisuuteen: ”mielen ja ajatusten asioita kertoessa” ”kuvaanta ei taida tapahtua, paitsi äänen ja sanan kautta, puuttuvaisesti, niinkun kaikenlainen muuki kuvaus maailmassa”. Kysyn seuraavassa, miten tämän on ymmärretty tapahtuvan suomalaisen kansanrunouden tutkimuksessa.

Katsaukseen