Inkeriläisen runon tutkimus uudelle tasolle

Kati Kallio 2014Kallio, Kati 2013: Laulamisen tapoja. Esitysareena, rekisteri ja paikallinen laji länsi-inkeriläisessä kalevalamittaisessa runoudessa. Helsinki: Helsingin yliopisto. 488 sivua.

Juha-Matti Aronen

 

Kati Kallion erittäin laaja ja monipuolinen folkloristiikan väitöskirja Laulamisen tapoja pureutuu perusteellisesti ja uusia näkökulmia avaten länsi-inkeriläiseen kalevalamittaiseen perinteeseen, joka on ollut tallennustoiminnan ja tutkimuksen aktiivisen kiinnostuksen kohteena 1800-luvulta asti. Kallio on valinnut tutkimuskohteekseen Soikkolan ja Narvusin alueet juuri aineiston monipuolisuuden ja laajuuden takia. Siihen kuuluu tuhansia runoja, satoja sävelmiä, äänitteitä ja valokuvia sekä kuvauksia ja kuvanauhoituksia kalevalamittaisen runon laulamisesta. Tutkimusaineisto on vuosilta 1835–1940 ja sen keskeisimpiä kerääjiä ovat olleet A. A. Borenius, Armas Launis, Elsa Enäjärvi-Haavio sekä Aili ja Lauri Laiho (s. 22; 51).

Yli kolmekymmensivuinen luku aineiston karttumisesta teoksen alussa on mielenkiintoista luettavaa: tallennustilanne on myös tutkimuksen kohteena ja erilaisten aineistojen muotoutumista seurataan sekä perinteenkantajia että kerääjiä ymmärtäen ja samalla vertaillen ja tieteellisen kriittisesti pohtien, mihin mikäkin aineiston osa voi vastata. Väitöskirja on kauniisti tasapainossa siten, että alun aineistoluvussa seurataan keskeisimpien kerääjien työtä ja lopussa liitteessä 1 kerrotaan tärkeimmistä 1930-luvun informanteista, laulajien elämäntarinoista, laulujen omaksumisesta ja niiden tallenteista.

Ei vain tekstin tai sävelmän tutkimista

Vaikka samoja aineistoja on tutkittu jo yli sata vuotta, on Kalliolla paljon uutta sanottavaa, ja työn monitieteinen ote vie tutkimusta pitkän askeleen eteenpäin. Aikaisempia töitä esitellään riittävästi, mutta samalla uskalletaan jättää 1900-luvun alkupuolen laulutekstien tutkimukset kertaamatta. Todetaan, että runoaiheisiin ja tyylipiirteisiin on olemassa vanhemman tutkimuksen ansiosta kattava välineistö, joten analyysissä on järkevää keskittyä sävelmiin, esitystapoihin ja konteksteihin.

Keskeisiksi käsitteiksi valitut esiintymisareena, rekisteri ja paikallinen laji kantavat läpi koko laajan teoksen, ja lukija johdatellaan niihin aina takaisin. Esiintymisareenalla Kallio tarkoittaa tyypillisiä laulamisen tilanteita, rekisterillä tyypillisiä laulamisen tapoja ja paikallisella lajilla käyttäjien itsensä nimeämiä rekistereitä. Eri luvuissa tarvitaan myös muita käsitteitä ja analyysityökaluja. Laulun rytmiä kuvataan numerokoodein, ja keskeisimmät melodiat esitetään nuotinnoksin. Laulun muotorakenne koodataan säeasemat numeroiden, jotta kertaukset, refrengit, lisätavut sekä esilaulajan ja kuoron vuorottelu tulisivat selkeinä näkyviin. Liikkeeseen ei sen sijaan sovelleta mitään tanssinotaatiota tai erityistä terminologiaa, mikä on ymmärrettävää tanssikuvauksia vaivaavan ylimalkaisuuden takia.

Työn suurimpia ansioita on monitasoinen lähestyminen, joka ottaa huomioon aiemmista samalta alueelta tehdyistä tutkimuksista poiketen runon lisäksi myös musiikillisen ja esityksellisen rakenteen, merkitykset ja viittaukset, alueen historian ja etnografian sekä sosiaalisen vuorovaikutuksen. Näin onnistutaan hahmottelemaan, miten ja mitä tyypillisesti laulettiin erilaisissa tilanteissa, miten elementeillä on taipumus liittyä toisiinsa. Monisärmäisen otteen ja tietojen lisäksi tekstistä välittyy kirjoittajan taito laulaa ja liikkua ja sen kautta syvenevä ymmärrys tutkimuskohteesta.

Laulua, liikettä, juhlaa

Monitieteisen tarkastelutavan takia alun johdanto- ja teorialuvut ovat laajoja. Niissä esitellään humanistisen tutkimuksen suuntia folkloristiikan ja antropologian lisäksi etnomusikologiasta, kielitieteestä ja semantiikasta. Mukana on myös katsaus Inkerinmaan väestöhistoriaan. Asioita on paljon ja lukijalta vaaditaan kovaa keskittymistä, jonka palkintona saa hyvän käsityksen eri aloilla käytävistä teoreettisista keskusteluista. Lukeminen voisi olla kevyempää, jos teemoja olisi jaettu keskeisempiin ja taustoittaviin. Selkeitä ja hyviä ovat eri lähestymistapoja esittelevien lukujen loppukappaleet, joissa tehdään yhteenvetoja siitä, miten teoriatausta kytkeytyy juuri tähän tutkimukseen (s. 48; 96–97; 100; 106).

Aineistoa analysoidaan viidessä luvussa, joista ensimmäinen keskittyy laulun tekstuaaliseen ja musikaaliseen puoleen. Toinen analyysiluku tarkastelee liikkumista tai liikkumattomuutta osana laulamista. Se on tärkeä lisä tanssintutkimuksen näkökulmasta, sillä aiemmat tutkimukset kalevalamittaisista laulutansseista ovat suppeita ja jo vuosikymmeniä vanhoja (Rausmaa 1981 ja 1985; Enäjärvi-Haavio 1949). Kallio pystyy osoittamaan, minkälaiset tekstit, melodiat, tanssitavat ja -tilanteet kuuluvat tyypillisesti yhteen. Aikaisempi kuva kalevalamittaisesta laulutanssista jäsentyy siten irrallisista melodioista, sanoista ja liikkumismahdollisuuksista paljon selkeämmiksi kokonaisuuksiksi. Lakonisten mainintojen ja suuren variaation keskeltä löytyy selkeitä säännönmukaisuuksia (s. 217).

Tanssintutkimuksella on ollut taipumus jakaantua Euroopassa suosittuun etnokoreologiaan, joka keskittyy tanssitekstiin, sen rakenteeseen ja historiaan, ja amerikkalaiseen tanssiantropologiaan, jossa korostuvat merkitykset ja funktiot (Hoppu 2003, 29; 33). Kallio yhdistää onnistuneesti eri tutkimustapoja myös liikkeen ja tanssin osalta. Hän selvittää, miten Länsi-Inkerissä oli laulaessa tapana liikkua. Omiksi kokonaisuuksikseen hahmottuvat Viron veräjä, kluutša ja ympärikko. Myös tanssitilanteet ja tanssin merkitykset huomioidaan aineiston valossa.

Praasnikat ja häät keskeisinä esitysareenoina käsitellään seuraavissa laajoissa luvuissa, ja viimeinen analyysiluku keskittyy erilaisiin laulamisen tilanteisiin ja siirtymisiin tilanteesta toiseen. Väitöskirjan yhdeksäs luku on pohtivaa yhteenvetoa länsi-inkeriläisestä laulukulttuurista, mutta sen jälkeen teoksessa on vielä 74 sivua liitteitä. Ne antavat taustatietoja laulajista, kylistä, etnisistä ryhmistä ja praasnikoista. Liite 4 käy läpi sävelmäaineiston ja liite 5 asiakokonaisuuksia teemoittain. Taulukkomuotoinen esitystapa on paikallaan, ja muotorakenteen ja rytmin numerokoodaukset osoittavat käyttökelpoisuutensa. Lukijan on helppo seurata, millaisesta aineistosta päätelmät nousevat, ja isojen liitteiden käyttö on perusteltua kokonaiskuvaa piirtävän tutkimustavan vuoksi. Analyysilukujen osina nämä tiedot pirstoisivat tekstiä, mutta nyt ne toimivat teemoittain järjestettynä käsikirjana hyödyttämässä uusia tutkimuksia, ja teksti pysyy miellyttävänä lukukokemuksena.

Länsi-Inkerin paikallisuus

Johdanto-osassa Kallio esittelee monta kertaa aiemminkin kirjoitettua Inkerinmaan historiaa ja läntisimmän osan kielellistä, uskonnollista ja etnistä kirjoa. Hän nostaa tässäkin tutkimuskohteeksi myös tietojen karttumisen ja tutkijan taustoineen tulkinnan tekijänä sekä suhteuttaa yleistyksiä aineistonsa kertomaan. Asetelma on mielenkiintoinen, kun tavoitteena ei ole koko Inkerinmaan tai kaikkien inkerinsuomalaisten, vatjalaisten tahi inkeroisten perinteen tutkiminen. Erojen lisäksi esiin tulee paikallista samankaltaisuutta, kun aineisto suuntaa työtä tarkemmin juuri Soikkolan inkeroiskyliin ja Narvusin suomalaisiin ja inkeroisiin.

Rajojen piirtäminen, yksinkertaistetut kronologiat historian vaiheista tai Virossa suosittu selkeä jako vatjalaisiin, inkeroisiin ja suomalaisiin eivät hyödytä mikrotasolla. Olen käynyt viime kesinä kenttätyömatkoilla läntisimmässä Inkerissä, ja nykyiset Konnun suomalaiset muistelevat tiivistä kanssakäymistä Hamalan inkeroisten kanssa. Kielenkäytöstä kysyessäni he korostivat kaikkien puhuneen samalla tavalla. Kallion aineistossa tärkeimmillä laulajilla on sukujuuria useasta etnisestä ryhmästä ja samanlainen tilanne on nykyäänkin: vahvasti suomalaiseksi identifioituvan konnulaisen äiti on ollut inkerikko.

Väitöskirjasta herää kiinnostus vielä tarkemmin kahteen suuntaan. Johdannossa puhutaan tuhatvuotisesta vuorovaikutuksesta slaavilaisten ja itämerensuomalaisten kieliryhmien välillä ja analyysiluvuissa viitataan usein venäläiseen perinteeseen. Toisaalta Narvusin suomalaisilla on ollut hyvin kiinteä yhteys Lavansaareen, minkä Matti Kuusi (1982, 244) ajoittaa 1600-lukua varhaisemmaksi, kun taas yleensä inkerinsuomalaisten muotoutuminen katsotaan alkaneeksi Stolbovan rauhasta 1617. Kallio viittaa lavansaarelaisiin leikkien yhteydessä, ja Suomenlahden saaret kannattaakin pitää mukana inkeriläistä kulttuuria tutkittaessa, sillä niiden runot painettiin Inkerin yhteyteen Suomen Kansan Vanhoissa Runoissa ennen Suomen itsenäistymistä.

Luettuani Laulamisen tapoja -teoksen jäi mieleeni kaksi toivetta. Ensinnäkin Inkerinmaan venäläisestä perinteestä tarvittaisiin vastaavaa huolellista ja ajantasaista tutkimusta suomeksi. Sen avulla nyt osin avoimeksi jäävät kohdat saisivat lisävalaistusta. Mitä ovat tarkemmin venäläinen tai slaavilainen vaikutus laulussa, tanssissa tai tapaperinteessä? Minkälaiseen taustaan ne slaavilaisessa kulttuurissa liittyvät? Toinen toive olisi käydä väitöskirja läpi laulaen ja tanssien. Sanallinen kuvaus ei voi korvata laulun kuulemista ja siihen osallistumista tai tanssin liikkeiden ja rytmin tunnetta kehossa samalla muu liikkuva joukko huomioon ottaen. Jälkimmäinen toiveeni on jo osittain täyttynyt, ja tiedossa on lisää laulu- ja tanssitilanteita, joita Kallion asiantuntemus ja taidot kannattelevat.

Kirjallisuus

Enäjärvi-Haavio, Elsa 1949: Pankame käsi kätehen. Suomalaisten kansanrunojen esittämistavoista. Porvoo – Helsinki: WSOY.

Hoppu, Petri 2003: Tanssintutkimus tienhaarassa. – Saarikoski, Helena (toim.), Tanssi tanssi. Kulttuureja, tulkintoja. Helsinki: SKS. 19–51.

Kuusi, Matti 1982: Narvusin suomalaissuvuista. – Laaksonen, Pekka & Virtaranta, Pertti (toim.), Ulkosuomalaisia. Helsinki: SKS. 239–245.

Rausmaa, Pirkko-Liisa 1981: Vanhat laulutanssit. – Laaksonen, Pekka (toim.), Pelit ja leikit. Helsinki: SKS. 186–196.

Rausmaa, Pirkko-Liisa 1985: Ilokerä. Laulutansseja ja piirileikkejä. Helsinki: SKS.

 

Filosofian maisteri Juha-Matti Aronen on Tarton yliopiston suomen kielen ja suomalaisen kulttuurin lehtori.