Lectio: Andreas McKeough

Sodan kokemukset muuntuvat kerronnaksi

Andreas McKeough’n Lectio praecursoria Helsingin yliopistossa 28.1.2017

 

99 vuotta sitten Suomessa alkoi sota, jonka yksilölliset, kulttuuriset ja sosiaaliset vaikutukset kantautuivat pitkälle, yli sukupolvien. Suomessa sodittiin talvella ja keväällä 1918 sota, jossa monta erilaista pyrkimystä ja ristiriitaa sulautui yhdeksi aseelliseksi konfliktiksi, punaisten ja valkoisten väliseksi sisällissodaksi. Tällä konfliktilla oli merkittäviä vaikutuksia vastaitsenäistyneen kansakunnan mielenmaisemaan ja konkreettisemmin myös yhteiskuntaan. Tutkimukseni ei tarkastele sotaa historiallisena tapahtumana tai keskity suoranaisesti sen yhteiskunnallisiin vaikutuksiin. Se kohdistuu sodan kokemiseen ja sodan kirjalliseen, kerronnalliseen käsittelyyn: siihen, miten sodan kokeneet yksilöt – eri-ikäiset naiset ja miehet eri puolilta Suomea – ovat käsitelleet sotaan liittyviä omakohtaisia kokemuksiaan kerronnan avulla.

Vuoden 1918 sotaa on käsitelty yksilöllisesti ja ryhmissä sekä vaikenemalla että kertomalla, puhumalla ja kirjoittamalla. Melkein sata vuotta sitten sodittua sotaa koskevaa vaikenemista ja sodan käsittelyä vaikenemisen avulla on vaikea tavoittaa ja analysoida nykyhetkestä käsin, koska vaikeneminen ei jätä itsestään suoria jälkiä. Onkin luonnollista, että empiirisen tutkimuksen keinot sopivat paremmin historialliseen, kielellisistä ilmaisuista koostuvaan sekä kommunikaation että tallentamisen avulla välittyvään ja tavoitettavaan tiedon tutkimukseen. Historiallisia tapahtumia koskeva tieto ja myös sen välittymisen ja välittämisen tavat muuntuvat ajan kuluessa. Kuitenkin myös ikivanha tieto säilyttää merkityksiään ja voimaansa, kunhan tiedon välittäjä ja vastaanottajat ovat, ainakin tiettyyn pisteeseen saakka, semanttisesti ja kognitiivisesti samalla aaltopituudella. Kerronnan tuottamisen ja välittämisen prosessit voidaankin hahmottaa ilmiönä, jonka tietyt funktionaaliset, strukturaaliset ja jopa sisällölliset piirteet näyttäytyvät yleismaailmallisina ja toistuvina.

Kokemukset välittyvät kertomalla

Kerronnan tuottamisen, välittämisen ja vastaanottamisen prosessien kognitiivinen, sosiaalinen ja esteettinen merkitys kiteytyy narratiivin käsitteeseen. Se on käsite, joka ja jota on laajasti määritelty ja sovellettu tutkijoiden mielessä ja kielessä, tutkimusalan ja tutkimuksen kohteiden vaihdellessa. Vaikka tämä tekee narrativiin käsitteestä hyvin laajan, tarkoittaa se samalla sitä, että kyse on käsitteestä, joka on hyväksytty tarkoittamaan ilmiökokonaisuutta, jonka tiedolliset ja muodolliset ominaispiirteet ovat ihmisyydelle keskeisiä, niin tiedon välittämisen, omaksumisen kuin minäkäsitystemmekin kannalta merkityksellisiä. Itse ajauduin narratiivien, kerronnan ja kerrotun, teoreettiseen maailmaan siten, että kiinnostuin vuoden 1918 sodan yksilöllisestä kokemusmaailmasta. Jossain vaiheessa minulle valkeni, että tie kokemusten ääreen vie vain yhtä reittiä: pyrkimällä ymmärtämään kerrontaa erilaisiin psyykkisiin prosesseihin ja ilmauksellisiin tavoitteisiin lähtemättömästi kytkeytyvänä toimintana. Tutkimuksessani tarkastelen kerrontaa prosessina, jonka ulottuvuuksia on mahdollista tavoittaa kertomuksista analyyttisin keinoin. Toisin sanoen katson, että kerronnasta, etenkin omakohtaisiin kokemuksiin kohdistuvasta kerronnasta, on mahdollista löytää viitteitä niistä tekijöistä, jotka ovat vaikuttaneet siihen, miksi ja miten kertojat kertovat. Lähtökohtana on ennen kaikkea Jerome Brunerin (esim. Bruner 1986; 1991) hahmottelema ajatus siitä, että ihmiset käsittelevät todellisuuksiaan sellaisten narratiivisten prosessien avulla, jotka tuottavat sekä mentaalisia, sisäisiä, että kommunikoituja kertomuksia. Tämä pohjustaa näkemystä siitä, että yksilöiden minäkäsityksen ohella myös todellisuuskäsitykset muodostuvat kerronnallisesti, elämästä ja maailmasta kertomalla.

Kiinnostus vuoden 1918 sodan kokemusmaailmaa kohtaan virisi minussa lukioikäisenä, kun luin Väinö Linnan romaanitrilogian Täällä Pohjantähden alla. Vasta tapa, jolla Linna kuvaa Akseli Koskelan ja hänen perheensä raskaita vaiheita sodan lopussa ja sodan jälkeen, avasi silmäni sodan traagisuuteen, toisin kuin aiheen pintapuolinen käsittely historian tunneilla yläasteella. Arvelen, että kyseisellä romaanisarjalla on ollut samanlainen vaikutus moniin muihinkin, etenkin ilmestymisaikanaan. Enkä yhtään ihmettele, miksi juuri se vilkastutti vuoden 1918 sotaa koskevan keskustelun ja nosti sodan erilaiset tulkinnat jälleen kansankunnan huulille. Myöhemmin luin isoisäni omaelämäkerrasta, että Linnan romaaneilla oli keskeinen vaikutus siihen, että lapsena Vapaussodan historiaa ahminut pappi ymmärsi sen, että on olemassa muitakin totuuksia kuin vallanpitäjän totuus. Romaanihahmo Akseli Koskela ei muistini mukaan puhu Linnan romaaneissa juurikaan, jos lainkaan, sotakokemuksistaan kotiin päästyään, vaan kanavoi tunteensa fyysisen työn tekoon.

Vaikeista asioista onkin vaikea puhua, saati kirjoittaa. Vaikenemisen ja juhlistamisen ääripäiden ohella vuoden 1918 sotaa on kuitenkin käsitelty erittäin laajasti historiallisten tarinoiden ja kirjallisen kokemuskerronnan avulla. Sodan ajankohta heti itsenäistymisen jälkeen ja sen yksiselitteinen lopputulos – valkoisten selvä voitto – vaikuttavat lähtemättömästi siihen, miten ja mitä sodasta on kerrottu, niin suullisesti kuin kirjallisestikin. Sodan jälkeisinä vuosikymmeninä sodan historiallisia tulkintoja hallitsivat sodan voittajat, jotka myös kirjoittivat sodasta ahkerasti. Valkoisen osapuolen laajamittainen ja systemaattinen sodan käsittely ja juhlistaminen 1920- ja 1930-luvuilla on nykyperspektiivistä nähtävissä toimintana, joka sekä artikuloi että konstruoi valkoisten ideologiaa ja ideologista yhtenäisyyttä. Sodan valkoisia rivimiehiä kehotettiin kirjoittamaan kokemuksistaan sodassa, historiallisen tiedon ja sodan muistojen tallentamiseksi. Tämä tarjosi mahdollisuuden sodan kokemusten kertaamiseen, jäsentämiseen ja käsittelyyn yksilötasolla ja sellaisesta asemasta käsin, jossa oma ideologia ja toiminta sodassa tukivat toisiaan. Nämä nähtiin lisäksi itsestäänselvästi perusteltuina, asioina joita ei tarvitse selittää pitkällisemmin kerronnan kohdeyleisölle. Sodan punaiselle osapuolelle samankaltainen laajamittainen mahdollisuus avautui vasta 1960-luvulla, yhteiskunnallisten muutosten ja ajan kulumisen myötä. Tämä osapuolten välinen ajallinen ero aineiston laajassa tuottamisessa näkyy nykypäivänä arkistoihin tallennetuista aineistosta ja luo myös tietynlaisia rajoitteita vuoden 1918 sotaan osallistuneen sukupolven sotaa koskevan kokemuskerronnan tutkimiseen pitkäaikaisena ja dynaamisena prosessina.

Monivaiheinen tutkimusprosessi

Väitöstutkimukseni sai alkunsa kandidaatin tutkielmastani, jossa tutkin amatöörimäisesti vuoden 1918 sodan kerronnasta välittyviä kulttuurisia ja maailmankatsomukseen viittaavia ilmauksia. Jatkoin samalla linjalla pro gradu -tutkielmassani ja siten myös väitöskirjani lähti liikkeelle siitä kiinnostuksesta, jota koin vuoden 1918 sodan kokeneiden yksilöiden kokemuksia, heidän maailmankatsomuksiin viittaavia sodan selityksiä ja yksilöiden kulttuurisia taustoja sekä ennen kaikkea edellä mainittujen yhteyksiä kohtaan. Väitöskirjatutkimuksen edetessä tutkimuskysymysten kannalta yhä keskeisempään rooliin nousi se, miten kirjallisesti kertominen sotaan liittyvistä kokemuksista on toiminut näiden kokemusten käsittelyn – läpikäymisen, artikuloinnin ja ymmärtämisen – välineenä. Kuitenkin kiinnostukseni kerronnasta erottuviin ideologisiin ja kulttuurisiin ilmaisuihin säilyi. Lopulta väitöskirjani tutkimuskysymys muodostuikin osin päällekkäisestä vyyhdistä, joka sisältää kysymykset siitä, miten aineistoni kertojat kuvaavat sotaa teksteissään, miksi he kirjoittavat sodasta ja kenelle he kirjoittavat, miten kertojat viittaavat sosiaalisin tekijöihin ja kulttuuriseen tietoon sodan kuvaamisen ja kokemusten käsittelyn yhteydessä, ja vielä miten kertojat selittävät sotaa maailmankatsomustensa pohjalta ja minkälaisia subjektiivisia, kokemuspohjaisia ja ideologisia sodan ymmärrysmalleja kerronnasta erottuu.

Näiden tutkimuskysymysten prototyypit mielessäni suuntasin arkistoihin väitöstutkimuksen alkutaipaleella ja aloin lukea sotaa koskevia tekstejä. Niiden lisäksi tutkimusaineiston muodostamisen taustalla vaikutti kaksi lähtökohtaa: ensinnäkin etsin eri arkistoista tekstejä, joissa korostuu henkilökohtainen ote, toisin sanoen omista kokemuksista, ajatuksista ja tunteista kertominen, ja toiseksi pyrin myös muodostamaan aineiston, jonka kertojat olivat vuonna 1918 eri-ikäisiä, erilaisista sosiaalisista taustoista ja eri puolilta Suomea. Pyrin myös muodostamaan aineiston, jossa ilmaisun toistuvat piirteet ovat muodollisesti erilaisia. Tämän vuoksi otin aineistooni sekä muistelma- että päiväkirjatekstejä. Osa näistä teksteistä oli minulle tuttuja jo kandidaatin tutkielman kirjoittamisen ajalta. Halusin sisällyttää ne väitöskirjaani sen takia, että koin näkeväni niissä tietynlaisia sisällön ja ilmaisun tasoja. Näiden tavoittaminen oli seurausta kymmenistä lukukerroista ja tekstien merkitysten miettimisestä. Jälkikäteen olen usein miettinyt, olisiko tutkimusprosessi ollut suoraviivaisempi ja myös tutkimuksen tulokset merkittävämpiä, mikäli olisin valinnut aineistooni tekstejä, joiden sisältö ja ilmaisu olisivat samankaltaisempia, esimerkiksi vain muistelmatekstejä. Toisaalta aineiston monipuolisuus tekee siitä myös monisärmäisen. Tosin näitä särmiä on ollut joskus vaikea tavoittaa ja kuvata verbaalisti. Aineiston muodostamiseen vaikutti myös se, että henkilökohtaisella otteella pian sodan jälkeen kirjoitettuja punaisten muistelmia oli hyvin vaikea löytää. Tämä vaikutti osaltaan siihen, että päätin sisällyttää aineistooni sekä muistelmia että päiväkirjoja.

Vaikka tutkimukseni johdatti minua syvälle kokemusten ja kerronnan teoreettisiin maailmoihin, olen tutkimusprosessin alusta saakka ollut kiinnostunut ennen kaikkea kahdesta vuoden 1918 sodan kokemiseen ja tulkitsemiseen liittyvästä, toisiinsa läheisesti kietoutuvasta aspektista: ensinnä, minkälaisen kulttuurisen ja ideologisen tiedon varassa aikalaiset tulkitsivat sotaa? Toiseksi, miten ja missä määrin sodan tulkintamalleissa yhdistyy subjektiivinen ja kulttuurinen tieto? Tämä kiinnostus on ohjannut teoreettista työskentelyäni. Tutkimuksen alussa paneuduin ennen kaikkea maailmankuvan ja maailmankatsomuksen käsitteisiin, sillä näin – ja yhä näen – nämä käsitteet parhaana nimittäjänä sille, minkälaisen kuvan yksilöt rakentavat maailmoistaan ideologisen tiedon avulla. Tämän jälkeen syvennyin siihen, mitä tarkoittaa kulttuurinen, jaettu tieto. Viimeinen suuri teoreettinen etappi oli pureutua siihen, mikä on kokemus, ja miten kokemuksista kerrotaan muille. Läpi kaikkien näiden vaiheiden pyrin lukemaan myös mahdollisimman paljon teoreettista kirjallisuutta narratiiveista. Nähdäkseni tämä käsitekimppu – kokemus, kerronta, kulttuurinen tieto, maailmankuva ja maailmankatsomus – on näkökulmani kannalta keskeinen. Tämän vuoksi koin tutkimusprosessin alusta alkaen, että näiden käsitteiden tarkastelu ja myös määrittely on välttämätöntä. Olen usein kokenut lievää turhautumista, kun näitä käsitteitä – samoin kuin käsitettä kulttuuri – ei pohdita ja problematisoida kovinkaan usein kulttuurintutkimuksen alan erilaisissa tutkimuksissa, vaikka niitä muuten viljellään laajasti. Vaikka teoreettiset pohdinnat johtavatkin helposti eklektismiin ja liian laajoille kierroksille, olen kokenut tutkimukseni alusta lähtien tärkeänä sen, että taustoitan ja määrittelen itselleni ja lukijalleni ne käsitteet, jotka olen sisällyttänyt teoreettiseen viitekehykseen.

Yksilön maailmankuva on mielestäni luonnon, ihmisten ja kulttuurin alkuperää ja luonnetta koskevien perusoletusten ja niihin pohjautuvien perusarvojen järjestelmä. Yksilön maailmankatsomus on puolestaan tiedon järjestelmä, jonka komponentit pohjautuvat yksilön maailmankuvaan ja laajemmin sen taustalla vaikuttaviin ideologisiin diskursseihin. Se muodostuu tiedosta, jota yksilö aktiivisesti ja tiedostavasti valikoi ja muokkaa elämänsä ja sen olosuhteiden selityksiksi. Kulttuurinen tieto on kollektiivista ja sosiaalista tietoa, tietyn kulttuurin jäsenien jakamaa tietoa maailmasta. Se muodostuu ja välittyy sosiaalisessa interaktiossa ja merkitysten muodostamisen yksilöllisissä ja kollektiivisissa prosesseissa. Kulttuurinen, jaettu tieto, joka kohdistuu historiaan elettynä, koettuna ja tulkittuna menneisyytenä, rakentuu kollektiivisen muistamisen prosesseissa. Kokemus on kognitiivisen prosessin tuottama mentaalinen representaatio; mieleen tallentunut tieto siitä, mitä on tapahtunut ja miltä se on tuntunut. Kokemus tietystä asiasta muodostuu spesifissä kontekstissa tapahtuvana toimintana ja tiedostettujen elämysten aistimisena, tuntemisena ja ajattelemisena. Kokemusten sisältöihin ja sävyihin vaikuttavat myös emootiot, erilaiset biologiset, keholliset ja kemialliset reaktiot, sekä tunteet eli tiedostetut emootiot.

Tavoittaakseni aineistoni tekstien viittauksia kulttuuriseen ja ideologiseen tietoon, konstruoin käsitteen kerronnan sosiokulttuurinen jäsentäminen. Pyrin sen avulla tiivistämän sitä, miten ja miksi omaelämäkerrallisessa, omakohtaisiin kokemuksiin kohdistuvassa kerronnassa viitataan jaettuun tietoon, niin sen kiteytyneisiin muotoihin kuin sen muodostamiin laajoihin viitekehyksiin. Samalla käsitteestä muodostui metodinen apuväline, jolla kuvata niitä kerronnan sisältöjä ja viittaussuhteita, joihin pyrin keskittymään analyysissani.

Tutkimus sisältää kaksi analyyttista osiota, jotka molemmat koostuvat erilaisten kerronnallisten ilmiöiden tarkastelusta. Näin molemmat osiot ovat ikään kuin kerrostuneita, ja osin päällekkäisiäkin. Ensin tarkastelin tekstien kerrontaintentioita ja kerrontaotteita sekä aineiston teksteihin sisältyvää kerronnan sosiokulttuurista jäsentämistä; sitä, miten kertojat viittaavat kulttuuriseen tietoon ja kuvaavat sosiaalisia tekijöitä. Sitten tarkastelin tekstien sisältämiä kerrontastrategioita, kerronta-ajan vaikutusta kerrontaan, kokemusten kerronnallista esittämistä ja lopuksi vielä sitä, miten kerronnan sosiokulttuurinen jäsentäminen ja teksteistä erottuvat sodan ymmärrysmallit heijastavat kertojien maailmankatsomusten ominaispiirteitä vuoden 1918 sodan osalta. Löysin aineistoni 12 tekstin joukosta 5 eri kerrontastrategiaa. Nimesin strategiat seuraavasti: 1) arki- ja tunnepainottunut, reflektiivinen kirjoittaminen, 2) havainnoiva, paikallishistoriallinen elämäkerronta 3) marginalisoitujen historiakäsitysten ja kokemusmaailmojen välittäminen ja käsittely 4) vapaussodan historiakäsitysten konstruointi ja välittäminen ja 5) elämänhistorian affektiivinen konstruointi ja välittäminen.

Kerronta, elämänhistoria ja kulttuuri

Monialainen ja kieltämättä myös polveileva analyysi valottaa vuoden 1918 sodan kokemusten kerronnallista käsittelyä tutkimukseen valitsemieni, hyvin erilaisten aineistojen osalta ja siten tuo esiin myös vuoden 1918 sodan henkisiä ja fyysisiä vaikutuksia yksilöiden elämään. Tutkimus osoittaa, että kokemusten omaelämäkerrallinen, kerronnallinen käsittely on jatkuvaa ja luonteeltaan dialogista, reflektiivistä ja tavoitesidonnaista – ihminen muuttuu läpi elämän, ja samalla muuttuu myös suhde omiin kokemuksiin. Aika voi kullata muistot ja parantaa haavat, mutta toisaalta myös palauttaa mieleen kivuliaat kokemukset ja omat epäonnistumiset. Havaitsinkin, että vuoden 1918 sodan kokemusten kerronnallisen käsittelyn tapaan vaikuttaa keskeisesti kerronta-aika: miten paljon aikaa on kulunut kerrotuista kokemuksista ja miten ja missä määrin kertojat ovat kyenneet prosessoimaan – toisin sanoen artikuloimaan, kertaamaan ja analysoimaan – kokemuksiaan ja tunteitaan mentaalisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti.

Kerronta tapahtuu ajassa ja paikassa, ja sekä kerronnan sisältöön että muotoon vaikuttaa laajasti kerronta-ajan historiallinen konteksti, niin yleisellä tasolla – yhteiskunnallisten ja kulttuuristen tekijöiden muodossa – kuin yksilötasollakin, elämänhistoriallisesti. Etäisyys koettuihin tapahtumiin määrittää myös sitä tutkimuksesta selvästi esiin tulevaa, myös kerronnan tyylipiirteisiin ja funktioihin kytkeytyvää eroa, joka piirtyy päiväkirjojen ja muistelmatekstien välille: päiväkirjassa koetut kokemukset ovat lähellä ja kerronta keskittyy kokemusten herättämiin tunteisiin, kun taas muistelmateksteissä elämänhistoriallisten ja historiallisten syy-seuraussuhteiden tunteminen määrittää vahvasti kokemusten käsittelyä. Tämän vuoksi päiväkirjat paljastavat paljon siitä, miltä kokemukset ovat tuntuneet ja minkälaisia ajatuksia ne ovat kokemisen hetkellä herättäneet, kun taas muistelmatekstit paljastavat kertojiensa elämäntarinoita ja sisäisiä, mentaalisia tarinoita vuoden 1918 sodan kriisistä.

Tämän lisäksi havaitsin, että kokemusten kerronnalliseen käsittelyyn vaikuttaa keskeisellä tavalla koettujen kokemusten luonne, kertojan kulttuurinen tausta ja maailmankatsomus ja kerronnan kohdeyleisö. Nämä kaikki ohjaavat ja määrittävät kerronnan intentioita, sen syitä ja päämääriä. Kerronnan intentioiden ja kerronnan tyylilajin vaikutus näkyy siinä, miten tekstien kertojat konstruoivat narratiivista toimijuutta; miten he esittävät itsensä omaelämäkerrallisen subjekteina, toimijoina ja kokijoina tekstin kuvaamassa maailmassa. Kertojien kulttuuristen taustojen ja maailmankatsomusten osalta havaitsin, että valkoiset kertojat eivät juuri lainkaan kuvaa kulttuurisia ja sosiaalisia taustojaan, vaan korostavat vuoden 1918 sodan ideologista luonnetta ja oman osapuolen nationalismia, mikä sodan kontekstissa tarkoittaa ennen kaikkea antivenäläisyyttä. Kaikki punaiset kertojat identifioituvat työväenliikkeeseen ja kuvaavat laajemmin sosiaalisia ja kulttuurisia taustojaan. Työläisidentiteetin luonne vaihtelee kuitenkin kertojien kesken: joillakin on kyse yksinkertaisesti eletyn elämän määrittämästä, korostetun sosiaalisesta suhteesta toisiin ihmisiin, kun taas jotkut kertojat identifioituvat työväenluokkaan edellä kuvatun “yhteiskuntakokemuksen“ ohella myös teoreettisesti, sosialistisen yhteiskuntakäsityksen muodossa.

Vaikka olen kyennyt, jopa itseäni yllättävällä tavalla, etäännyttämään itseni aineistoni kertojista ja heidän traagisista kokemuksistaan sodassa, koko tutkimusprosessin ajan on mielessäni ollut se, miten onnekas olen, kun en ole kokenut sotaa. Toivonkin, että tutkimukseni voisi toimia muistutuksena siitä, miten tuhoisia sodat, niin sisäisiä kun ulkoista vihollista vastaan, ovat niin yhteiskunnallisesti, kulttuurisesti kuin yksilötasollakin, fyysisesti ja psyykkisesti. Toivon hartaasti, että saan elää elämäni loppuun kokematta sotaa, ja mikäli saan, olen onnekas.

McKeough, Andreas 2017: Kirjoittaen kerrottu sota. Tutkimus vuoden 1918 sodan kerronnallisesta käsittelystä omaelämäkerrallisissa teksteissä. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Helsinki 2017, 345 s. [https://helda.helsinki.fi/handle/10138/174000]

 

Kirjallisuus

Bruner, Jerome 1991: Acts of Meaning. Harvard University Press, Cambridge, Massachusets.

Bruner, Jerome 1986: Actual Minds, Possible Worlds. Harvard University Press, Cambridge, Massachusetts.

 

FT Andeas McKeough työskentelee opettajana Tartossa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *