Lectio: Aila Mustamo

Black ja folk metal -kulttuurit kapinoivat ja uusintavat perinteitä

Aila Mustamon lectio praecursoria Oulun yliopistossa 23.4.2016

 

Haluan aloittaa lection samalla lainauksella kuin väitöskirjanikin.

Koko taiteellinen ilmaisu perustuu kansallisuuden ideaan, jota kannattelevat tietyt ihanteet ja luonteenpiirteet. Nämä ovat tietysti ideoita, jotka ovat satoja vuosia vanhoja ja jotka stereotypioina ja muina sellaisina leimaavat suurinta osaa yhteiskunnasta, mutta black metal on asettanut sanansa sellaisella tavalla, jota ei ole kuultu Norjassa sitten toisen maailmansodan. Tämä voidaan nähdä osana nuorisokapinaa (flirttailu natsismin ja antisemitismin kanssa on kuulunut aina alakulttuuriin), mutta sekä ilmiön levinneisyys että tapa, jolla se joissakin tapauksissa on toteutettu, tekevät siitä joka tapauksessa paremmin asioihin perehtyneen ja loppuun asti ajatellun verrattuna tyypilliseen nuorisokapinaan.

Tämä katkelma norjalaisen black metal -fanin haastattelusta tiivistää monia oleellisia ilmiöitä. Black metal – kuten myös sen sisargenre folk metal – yhdistelee vanhaa ja uutta. Sen käsitykset kansakunnasta ja siihen kuulumisesta uusintavat ajattelutapoja, jotka ovat jossain muodossa tuttuja taiteesta, historiankirjoituksesta ja kouluopetuksesta. Silti niissä on jotain lähtökohtaisesti pahennusta herättävää – jotain sellaista, mikä on muuttunut epäilyttäväksi toisen maailmansodan lopputuloksen myötä. Syy käy ilmi heti seuraavasta lauseesta. Onhan itsestään selvää, että flirttailu natsismin ja antisemitismin kanssa kuuluu kuvaan tavalla tai toisella.

Black metal – itsetietoista vastarintaa

Black metal on osa niin kutsuttua äärimetallia, sekä musiikiltaan että ajattelutavoiltaan metallimusiikin äärimmäistä laitaa. Perinteisesti siinä on käsitelty satanismin ja okkultismin kaltaisia teemoja – myöhemmin myös ihmisyyden synkeitä puolia, eräänlaista kosmista pessimismiä. Varsinkin 1990-luvun puolivälin jälkeen mukaan ovat tulleet pohjoismainen kansanperinne, menneisyys ja nationalismi. Myös luontomystiikalla on genressä ja siihen liittyvässä alakulttuurissa tärkeä rooli. Tässä tutkimuksessa folk metal on pikemminkin tutkijan tutkimusta varten rakentama yläkäsite kuin alakulttuuri, johon tutkimuksessa haastatellut muusikot ja fanit samaistuisivat. Kuten suomalainen folk metal -muusikko haastattelussa pohdiskeli, folk metalilla tarkoitetaan sekä ”hilipatihippania että mustaa synkistelyä”. Se voi olla kumpaakin. ”Hilipatihippan” on iloisempaa, kevyempää, kansanmusiikkia perinteseen heavy metaliin tai power metaliin yhdistelevää musiikkia. ”Mustan synkistelyn” juuret ovat pikemminkin black metalissa.

Black metal perustaa sanomansa niin sanotusta valtakulttuurista tuttuihin ajattelutapoihin. Samaan aikaan se on kapinaa valtakulttuuria vastaan. Ei kuitenkaan mitä tahansa kapinaa – alakulttuurissa hellitään ajatusta omasta erityisyydestä, tavallisista suuremmasta asialle omistautumisesta ja tiedostamisesta. Kun pohtii edellä lukemaani sitaattia, ajatus itsetietoisesta ja historiansa lukeneesta alakulttuurista ei välttämättä tunnu järin kaukaa haetulta. Itsetarkoituksellista provosointia pidetään alakulttuurin keskuudessa vähän lapsellisena. Toisaalta jotkut haastattelemani henkilöt korostavat, että black metalin luonteeseen kuuluu kaikkien sopivaisuuden rajojen rikkominen. Haastattelemani muusikon sanoin siihen kuuluu viha, suvaitsemattomuus ja antisemitismi. Ympäröivän kulttuurin ja yhteiskunnan epämukavuusalueelle pyritään menemään mahdollisimman suurella ryminällä. Äärimmäisellä kansallismielisyydellä, joka äityy toisinaan jopa kansallissosialismin ihailuksi, tökätään valtakulttuuria ja yhteiskuntaa sen arimpaan kohtaan.

1990-luvun alussa black metal muuttui nuorten poikien pienestä alakulttuurista kaikkien tuntemaksi ilmiöksi, kun alakulttuurin jäsenet polttivat Norjassa kirkkoja ja syyllistyivät henkirikoksiin. Mediakohu takasi kasvualustan valtavalle määrälle uusia bändejä. Myöhemmin 90-luvun alun tapahtumien sokkivaikutus hälveni ja menestyneimmät muusikotkin ottivat niihin etäisyyttä. Norjassa black metalista tuli virallisenkin yhteiskunnan arvostamaa kulttuuria ja vientituote.

Uusi pahuuden symboli

Maallistuneessa yhteiskunnassa rock-kapinan perinteinen liittolainen, Saatana, ei enää järkytä tarpeeksi. Toisen maailmansodan jälkeisenä aikana populaarikulttuurissa sielunvihollisen edustaja maan päällä onkin usein ollut Adolf Hitler. Näihin päiviin asti kansallissosialismiin vetoaminen on ollut varma keino saada huomiota. Hitleriä ei ole tarvinnut mainita – esimerkiksi muutama riimukirjain bändin logossa on monesti riittänyt siihen, että ainakin osa yleisöstä on täydentänyt mielessään kuvan loppuun. Valitettavasti natsikortti on pelattu usein myös silloin, kun bändillä itsellään ei ole ollut mitään sensuuntaisia tarkoitusperiä.

Kun nykyään monenlaiset kovasti fasismia muistuttavat liikkeet etenevät Euroopan maissa, ei voi olla miettimättä, millainen tulevaisuus natseilla on äärimmäisen toiseuden edustajina. Jo nyt black metalin kansallissosialistinen siipi on huomannut löytäneensä hengenheimolaisia yllättäviltä tahoilta: Puolan katolisista konservatiiveista, jopa maahanmuuttajataustaisista muslimeista. Maanosassamme on paljon tahoja, jotka eivät näe esimerkiksi vähemmistöjen oikeuksien parantumista myönteisenä kehityksenä.

Pelimanniperinnettä vai politiikkaa?

Pelkäksi nuorisokapinaksi pelkistäminen ei tietenkään tee oikeutta black metal -kulttuurille – folk metalista puhumattakaan. Musiikkikulttuurissa musiikkia ja sen tuottamaa esteettistä mielihyvää ei voi ohittaa. Etenkin black metalin itseymmärrykseen kuuluu ajatus siitä, ettei black metal ole koskaan pelkkää musiikkia vaan pikemminkin kokonaisvaltainen elämäntapa ja ajattelutapa. Kuitenkin haastatellessani muusikoita ja faneja tätä tutkimusta varten kävi moneen kertaan ilmi, että nimenomaan musiikin voima on saanut heidät ihastumaan siihen. Sama pätee myös kansanmusiikkiin yhtenä black ja folk metalin vaikutteista. Perheessä ja lähipiirissä on ollut pelimanneja, joiden perintöä folk metalissa halutaan viedä eteenpäin. Myös kansanusko monine jännittävine, kristinuskoa edeltävälle ajalla palautuvine kertomuksineen on edelleen elävää – ja muuttuvaa – perinnettä, jolle halutaan antaa sille kuuluva arvo myös metallimusiikin keinoin. Vaikka kulttuurintutkimuksessa mitään kulttuuri-ilmiötä ei nähdä täysin poliittisista merkityksistä irrallisena, pelimannimusiikista innostuneiden folkmetalistien hilpeä musisointi näyttää olevan varsin kaukana esimerkiksi siitä black metal -fanista, jonka mielestä on kiire toimia – ja tämä on suora sitaatti – ”ennen kun tää koko helvetin Eurooppa on pelkkä mulattien vitun kuralammikko”.

Onko black metalia ja folk metalia siis ylipäätään mielekästä käsitellä samassa tutkimuksessa? Mielestäni on. Vaikka alakulttuurien poliittiset asenteet eivät ääripäissä voisi olla juuri kauempana toisistaan, kummassakin ilmaisu turvautuu samankaltaisiin, jopa samoihin, symboleihin ja ajattelutapoihin. Yhteistä on innoituksen hakeminen kaukaa muinaisuudesta, yhteistä on tunnelmointi koskemattomassa luonnossa, yhteistä ovat viittaukset kansallisromantiikkaan. Kummassakin alakulttuurissa nykyaika nähdään vähän ankeana, sieluttomana – suorastaan turmeltuneena. Elämä pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa ei tarjoa elämälle syvempää merkitystä. Onneksi on mielikuvitus, jonka siivin pääsee toiseen aikaan, pois kaupungista ja uuden teknologian orjuudesta. Samanlaisia haaveita elättelivät myös kansallisromantikot, jotka osa black- ja folkmetalisteista näkee suorastaan esikuvinaan. Kansallisromantiikka black ja folk metalissa viittaa sekä 1800-luvun alun liikehdintään että siihen vuosisadanvaihteen uusromanttiseen suuntaukseen, joka tunnetaan paremmin symbolismina. Paljon kansallisromanttisia ajatuksia on alakulttuureihin kulkeutunut myös tiedostamattomia reittejä myöten.

Tutkimuksen aikana yksi suurimman vaikutuksen tehneistä kirjoista on ollut Tarmo Kunnaksen teos Fasimin lumous. Kirjassa emeritusprofessori Kunnas pohtii syitä, jotka saivat eurooppalaisen älymystön innostumaan fasistisista ideologioista, vaikka heidän, Kunnaksen mukaan, olisi pitänyt ymmärtää, mihin ne voivat johtaa. Kunnas nostaa yhdeksi syyksi huolen maailman taianomaisuuden katoamisesta Euroopassa. (Kunnas 2013.) Hyvällä syyllä voi kysyä, onko elämä koskaan ollutkaan taianomaista muualla kuin nostalgikon päiväunissa. Kuitenkin kokemus elämän merkityksettömyydestä, pinnallisuudesta ja yhdentekevyydestä kuulostaa kovin tutulta myös tutkimukseni aineistossa. En halua väittää, että kokonaisuutena black metal ja folk metal olisivat fasistisia alakulttuureita. Jotakin samaa niissä kuitenkin on. Erityisesti norjalaisessa aineistossa yhtenä black metalin vihollisista mainitaan pohjoismainen sosiaalidemokratia, joka on ehkä turvallinen, mutta blackmetalistien silmissä myös tasaisen harmaa ja kovin maallinen.

Ajankohtainen ääriajattelu

Tämä tutkimus sai alkunsa melkein kymmenen vuotta sitten, kun tein gradua pohjoisnorjalaisista blackmetalisteista. Graduni aineisto sai pohtimaan kansallisuuden ja paikallisuuden merkitystä black metalissa. Samoihin aikoihin tuttavapiirini kuului paljon enemmän tai vähemmän aktiivisesti black metal -alakulttuurissa liikuskelevia ihmisiä. Entistä useammin perinteisten teemojen – satanismin, okkultismin ja nihilismin – rinnalle nousi kysymyksiä kansallisesta identiteetistä, maahanmuuttajista ja kansallissosialismista. Eivät ne silloinkaan olleet valtakulttuurin kannalta uusia tai vieraita asioita. Valtavirrassa äärimmäisimpiä näkemyksiä kuitenkin kartettiin. Tutkimuskirjallisuudessa eräänlaisena käännekohtana pidetään vuoden 2008 kuntavaaleja, joissa niin sanotut maahanmuuttokriittisen ehdokkaan ottivat ensimmäistä kertaa merkittävän vaalivoiton.

Vuonna 2016 kansakuntaan kuuluminen ja maahanmuutto esiintyvät mediassa jokaisena päivänä. Niistä on tullut paljon tärkeämpiä kuin olisin voinut tutkimuksen alussa kuvitella. Ovatko esimerkiksi Rajat kiinni -liike tai kaduilla maleksivat Odinin soturit osa samaa ilmiötä kuin black metalin ja folk metalin kansallismielinen siipi? Ovatko ne vain odottaneet aikaa, jolloin ne voivat putkahtaa pintaan muuallakin kuin pienessä musiikkialakulttuurissa? Näihin kysymyksiin on vaikea antaa yksiselitteisiä vastauksia – varsinkin kun tutkimukseni aineistosta suurin osa on kerätty ennen vuotta 2012. Joka tapauksessa metallimusiikissa lähes kaikki mahdolliset kansallismieliset teemat ovat esiintyneet jo 1990-luvulla ja niiden juuret on löydettävissä viimeistään 1800-luvun alkupuoliskolta. Radikaalin kansallismielisyyden nousu alakulttuurissa on ikään kuin ennakoinut samojen teemojen yleistymistä myös poliittisen keskustelun valtavirrassa.

Syyksi ääriajattelun nousuun on julkisuudessa tarjottu meneillään olevan pakolaiskriisin lisäsi etenkin nuorten miesten syrjäytymistä vaikeassa taloustilanteessa. Syrjäytyminen työelämästä ja koulutuksesta on vakava asia. Maailman tapahtumatkin tuntuvat olevan poissa kenenkään hallinnasta. Onko ääriajattelun viehätys kuitenkaan pelkistettävissä aineelliseksi tai sosiaaliseksi osattomuudeksi? Pitäisikö sittenkin ottaa vakavasti black metal- ja folk metal -alakulttuureissa esitetyt syytökset arkisen maailmamme pinnallisuudesta, sieluttomuudesta ja korkeampien merkitysten puutteesta?

Aloitin lektion sitaatilla ja haluan myös lopettaa sitaattiin. Yhden vastauksen edellä esitettyihin kysymyksiin tarjoaa romantiikan filosofian ruumiillistuma, saksalainen runoilija Novalis vuonna 1798 julkaistussa aforismissaan:

”Fantasia sijoittaa tulevan maailman joko korkeuksiin tai syvyyksiin tai sielun vaellukseen meissä: Uneksimme matkoista maailmankaikkeuden halki: eikö maailmankaikkeus muka ole meissä? Emme tunne oman henkemme syvyyksiä. Salaisuuksientäyteinen tie vie sisimpäämme. Joko meissä tai ei missään on ikuisuus maailmoineen, menneisyys ja tulevaisuus.” (Novalis 1984: 34.)

 

Mustamo, Aila 2016: ”Yö, metsä, aika ennen kristinuskoa”: Kotimaan ja kansakunnan representaatiot black metalissa ja folk metalissa Suomessa ja Norjassa. Oulu: Acta Universitatis Ouluensis. B, Humaniora, 0355-3205 ; 140.

 

Lähteet

Haastatteluaineisto tekijän hallussa.

Kirjallisuus

Novalis (1984) Fragmentteja. Valikoinut ja suomentanut V. Oittinen. Helsinki, Otava.

Kunnas, T. (2013) Fasismin lumous. Eurooppalainen älymystö Mussolinin ja Hitlerin politiikan tukijana. Jyväskylä, Atena.

 

FT Aila Mustamo työskentelee osa-aikaisena yliopisto-opettajana Oulun yliopistossa kulttuuriantropologian oppiaineessa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *