Rasvanahkaisen kapinallisen puheenvuoro

Koskinen-Koivisto 2013Koskinen-Koivisto, Eerika 2013: A Greasy-Skinned Worker – Gender, Class and Work in the 20th Century Life Story of a Female Labourer. University of Jyväskylä. 260 sivua.

Anne Heimo

 

Folkloristi Eerika Koskinen-Koiviston väitöskirja perustuu pitkän työuran Inhan tehtailla tehneen työläisnaisen, Elsan, haastatteluihin, joissa hän kertoo elämästään ja pohtii suhdettaan 1900-luvun yhteiskunnallisiin muutoksiin, erityisesti sukupuolirooleissa ja naisten asemassa tapahtuneisiin muutoksiin. Tutkimuksessaan Koskinen-Koivisto tarkastelee, miten työ, luokka ja sukupuoli näkyvät Elsan kerronnassa sekä sitä, voiko yhden ihmisen kokemusten avulla ymmärtää laajemmin yhteiskunnallisia muutoksia ja niiden merkitystä ihmisten identiteetin rakentamiselle.

Elsa on tyypillinen 1920-luvun lopulla työläisperheeseen syntynyt nainen, joka on kokenut sodan ja pula-ajan, mutta myös hyvinvointivaltion rakentamisen ja naisten laajamittaisen työelämään osallistumisen. Elsa oli vasta 12-vuotias, kun hänen oli lopetettava koulunkäynti talvisodan vuoksi ja aloitettava työnteko. Palveltuaan muutaman vuoden palvelustyttönä paikallisissa perheissä Elsa siirtyi jatkosodan aikana Inhan rautaruukille töihin. Sodan päätyttyä hän jäi ruukille, kunnes muutama vuosi myöhemmin meni naimisiin työtoverinsa kanssa ja jäi kotiin hoitamaan perheen neljää lasta viideksitoista vuodeksi. Tänä aikana hänen miehensä kouluttautui teknikoksi ja sai tehtaalta työnjohdollisia tehtäviä.

1960-luvun puolivälissä, lasten kasvettua, Elsa halusi palata tehtaalle töihin, vaikka se ei ollut taloudellisesti tarpeellista eikä edes erityisen toivottavaa hänen puolisonsa uuden aseman vuoksi. Päätös oli Elsalle kuitenkin selviö, sillä hän koki olevansa ennen kaikkea työläinen – rasvanahkatyöläinen[1], kuten hän useaan eri otteeseen haastatteluissaan korostaa. Päätöksellä oli kauaskantoisia seurauksia. Vaimon työssäkäynti kyseenalaisti aviomiehen roolin perheen elättäjänä. Vaikka Elsa identifioi itsensä työläiseksi, kaikki hänen työtoverinsa eivät suhtautuneet häneen puolison aseman vuoksi sellaisena. Aviomiehen nousu työläisestä johtoportaaseen vaivasi myös Elsaa, jonka mielestä aviomies ei enää tämän jälkeen ollut oikea työläinen hänen itsensä tapaan.

Kerronnallisia kohtaamisia isoäidin kanssa

Elsa ei ole kuitenkaan kuka tahansa työläisnainen, hän on myös väitöskirjantekijän isoäiti. Omienn vanhempien tai isovanhempien tutkiminen on yhä melko harvinaislaatuista, vaikka ei aivan tavatonta. Tekijä pohtii monelta kantilta ratkaisuaan. Tutkimus perustuu Koskinen-Koiviston tekemiin haastatteluihin isoäitinsä kanssa kymmenisen vuotta aiemmin, jolloin tekijä oli vasta ensimmäistä opinnäytettään tekevä nuori yliopisto-opiskelija ja haastateltava yli 70-vuotias eläkkeelle jäänyt tehdastyöläinen. Luontevan isoäiti–lapsenlapsi-asetelman lisäksi haastattelussa ovat läsnä kahden eri sukupolven ja yhteiskunnallisen luokan edustajat, joiden kokemusmaailmat ovat kaukana toisistaan. Elsa on tietoinen asemastaan tiedontuottajana: hän ei ole kertomassa elämästään ainoastaan lapsenlapselleen, vaan tätä laajemmalle yleisölle. Tämä näkyy muun muassa hänen tavassaan kommentoida ja antaa lisätietoja kerronnan kohteena olevista asioista, jotta ne avautuisivat myös muille. Lisäksi hän välttää keskustelemasta tietyistä aiheista tai ihmisistä. Väitöskirjan tekemisen ehdoksi Elsa asettaa, että se ei olisi liian helposti ”naapureiden” luettavissa. Tämän vuoksi tässä työssä tutkimuksen kielivalinta on myös tutkimuseettinen ratkaisu.

Koskinen-Koiviston väitöstutkimus jatkaa folkloristiikassa ja kansatieteessä (etnologiassa) 1960-luvulla alkanutta työväentutkimuksen, muistitietotutkimuksen ja kerronnantutkimuksen perinnettä. Työ on metodologisesti vankka. Analyysi on tehty herkällä korvalla. Koskinen-Koivisto ei tyydy ensimmäiseen tulkintaansa, vaan pohtii erilaisia vaihtoehtoisia tulkintoja kerrotusta. Välillä hän jopa tarkistaa oman tulkintansa huomattuaan ymmärtäneensä jonkin asian toisin kuin Elsa on tarkoittanut. Tutkimus on myös refleksiivisyydessään esimerkillinen. Koskinen-Koivisto ei anna lukijan unohtaa, että hän ei ole kuka tahansa haastattelija, vaan haastateltavan lapsenlapsi ja että tämä näkyy Elsan kerronnassa. On asioita, joista Elsa olisi mitä todennäköisimmin kertonut toisin jollekulle muulle.

Koskinen-Koivisto kuvaa lähestymistapaansa kerronnan etnografiaksi (”the ethnography of narration”). Kerronnan etnografiassa tutkija tarkastelee kerrontaa sekä toimintana (kommunikaatio) että kertomuksina (muoto, rakenne ja estetiikka). Tutkimusaineisto koostuu 12 elämäkertahaastattelusta ja 276 mikronarratiivista. Elsan elämänkertomus muodostuu näistä haastatteluista. Tekijä on jakanut hajanaisen suullisen elämänkertomuksen mikronarratiiveihin, pieniin kerronnallisiin kokonaisuuksiin, jotka seuraavat kerronnan rakennetta ja sisältävät kerronnallisen jännitteen. Analysoimalla mikronarratiivien sisältöjä, toimijoita, tilallisia ja ajallisia kerrostumia sekä näiden keskinäisiä suhteita ja kerronnallisia strategioita Koskinen-Koivisto pystyy tarkastelemaan, miten Elsa arvioi haastatteluissa elämäänsä, naisen rooliaan sekä suhdettaan työntekoon ja työläisyyteen.

Omapäisiä tyttäriä, vahvoja äitejä

Elsa syntyi hiukan vajaa kymmenen vuotta sisällissodan päättymisen jälkeen. Olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmänkin siitä, millä tavoin nelisen kuukautta kestäneen (ei siis vuosia kestäneen, kuten tekstiin on lipsahtanut) sisällissodan lopputulos näkyi niin kutsuttuun Valkoiseen Suomeen kuuluneen tehdaspaikkakunnan työläisten arjessa. Työläisperheen tyttärenä Elsa urheili työväen urheiluseurassa, mutta liittyi monen ikätoverinsa tavoin Lotta Svärd -järjestön pikkulottiin, mitä ei yleisesti pidetty sopivana. Elsa ei kuitenkaan käsittele pikkulottiin liittymisestään seuranneita ongelmia. Sen sijaan hän kertoo, miten hänen isänsä oli suuttunut, kun hän oli ostanut sovittua kalliimmat kengät lottien järjestämälle leirille. Koivisto-Koskinen tulkitsee kertomuksen esimerkiksi siitä, miten Elsan isä ei hyväksynyt Elsan päätöstä liittyä lottiin. Mutta oliko suuttumisen syy ideologinen? Isä oli kuitenkin hyväksynyt, että hän osallistuu leirille sekä ostaa kenkänsä S-osuuskaupasta, joihin monet poliittisesti punaisiin kuuluvat eivät astuneet vielä 1980-luvullakaan. Oliko kyse kuitenkin enemmän tyttären omapäisyydestä, liian kalliista kengistä ja isän kunniasta, kun ei pystynyt suutarina tarjoamaan tyttärelleen parempia kenkiä?

Käsitys vahvasta ja työtä pelkäämättömästä suomalaisnaisesta elää edelleen vahvana suomalaisten keskuudessa. Myös Elsa kuvaa äitinsä vahvana ja työteliäänä arjen sankarina, joka piti suuren perheen koossa. Korostaessaan äitinsä hyviä puolia hänen ei tarvinnut moittia isänsä alkoholinkäyttöä tai ankaruutta. Vahva äiti tarjoaa esikuvan, jonka varaan Elsa saattoi rakentaa oman naiskuvansa, mutta elämältä Elsa halusi muuta kuin hänen äidillään oli tarjolla. Vaikka työ tehtaalla oli raskasta, se tarjosi mahdollisuuden kehittyä ammatillisesti. Elsan työhönpaluussa ei siis ollut pelkästään kysymys naisten ja miesten tasa-arvosta, vaan se oli myös harvoja tarjolla olevia mahdollisuuksia Elsan saavuttaa vastaava itsenäisen toimijan asema kuin hänellä oli ollut sota-aikana ennen avioitumistaan. Työläisyys merkitsi Elsalle yhteisöllisyyttä ja turvaa, ja siksi hän valitsi mieluummin itselleen tutun työläisen roolin kuin vieraan keskiluokkaisen kotirouvan osan.

Tavallisuuden ylistys

Koskinen-Koiviston työtä voi lukea eräänlaisena kunnianosoituksena tavallisille työläisnaisille, jotka harvemmin pääsevät esiin yksilöinä. Elsa on kaikessa tavallisuudessaan erityinen, ja hän on tästä tietoinen. Työllä on keskeinen asema Elsan elämänkertomuksessa äidin ja kodinrakentajan roolin sijasta, vaikka monissa tutkimuksissa on esitetty, että työn korostaminen olisi nimenomaan miehille tyypillistä. Elsa oli ylpeä ”rasvanahkatyöläisyydestään”, vaikka kaikki eivät häntä ”oikeana” työläisenä enää pitäneetkään hänen palattuaan aikuisiällä takaisin töihin tehtaalle. Elsa nautti työpaikan tarjoamasta yhteisöllisyydestä, mutta kaipasi menneitä aikoja, jolloin hänen paikkansa työyhteisössä vastasi paremmin hänen omaa kuvaansa itsestään. Elsan elämänkertomus ei tarjoa yllätyksiä, päinvastoin se vahvistaa entisestään kuvaa vahvasta suomalaisesta työläisnaisesta, joka on itsenäinen, pystyvä ja uskaltaa tarpeen tullen kyseenalaistaa häneen kohdistuvat odotukset.

Anne Heimo on folkloristi Turun yliopistossa ja Muistitietotutkijoiden verkoston (FOHN) puheenjohtaja.

 

1) “Ja minä kun oon ollu sitte aina se, mä sanon rasvanahkanen työläine, siihe aikaa sanottii, joka teki raavasta työtä…” (s. 235) on käännetty ”And I’ve always been a greasy-skinned worker, as they used to call people who did dirty work…” (s. 81). Termin suorakäännös ei tosin ole mielestäni paras mahdollinen. Olisi ollut parempi löytää toinen ilmaisu rasvanahkaiselle (oiled leather, greased leather) kuin greasy-skinned, joka ei viittaa niinkään työläisiin, kuten esimerkiksi grimy-faced, hard-working tms., vaan ihotyyppiin.