Tarton lähihistoria kiteytyy tarinaan ihmismakkaratehtaasta

Kalmre, Eda 2013: The Human Sausage Factory: A Study of Post-War Rumour in Tartu. On the Boundary of Two Worlds: Identity, Freedom, and Moral Imagination in the Baltic 34. Amsterdam – New York: Rodopi. 180 sivua.

Liisa Granbom-Herranen

Aloitin nykytarinoiden ja huhujen tutkimisen 1970-luvulla. Olin kyllästetty grillatuilla vauvoilla ja katoavilla liftareilla, kun 26.4.1986 Ukrainan sosialistisessa neuvostotasavallassa tapahtui Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus. Onnettomuuden aikaan olin Käsivarren Lapissa, ja Suomessa oli käynnissä käsivälitteisten puhelinvaihteiden toimintaa ja tiedon välitystä erämaa-alueilla rajoittava lakko. Tiedon saanti oli satunnaisten kohtaamisten varassa. Muistan, että joku kertoi kuulleensa, että joku toinen henkilö oli kuullut radiosta edellisenä päivänä tapahtuneesta ydinvoimalan räjähdyksestä ja meitä lähestyvästä laskeutumasta. Tämä tekisi lumen juomavedeksi kelpaamattomaksi. Vakava tilanne, sillä sulaa vettä löytyisi metrisen jään alta. Ensimmäinen ajatukseni oli: mitä nyt? Heti perään tuli ymmärrys: tyypillinen huhu, joka pystyy leviämään tiedonsaannin kannalta eristetyssä tilassa. Kun sitten muutaman viikon jälkeen hiihdimme kylille, selvisi karu totuus: kyse ei ollut huhusta!

Tämä kokemus nousi elävästi mieleeni lukiessani Eda Kalmren teosta The Human Sausage Factory: A Study of Post-War Rumour in Tartu. Kirja on uudenlainen avaus Neuvosto-Viron ja sosialismin jälkeisen Viron kaupunkitarinoiden eli urbaanien legendojen tutkimuksessa. Virossa käsite urban legend esiintyi ensimmäistä kertaa 1980-luvulla (Kalmre 1996). Virossa näitä tarinoita on jonkin verran tutkittu aiemminkin (esim. Kõiva 1998; 2005), mutta Kalmre lähestyy genreä yhden tarinan kautta eikä tarkastele tarinaa ensisijaisesti genren näkökulmasta käsin. Kalmre käsittelee kaupunkitarinaa virolaisesta ihmismakkaratehtaasta tapaustutkimuksena. Tarina sijoittuu yleensä joko Tarttoon tai Tallinnaan, mutta se tunnetaan kaikkialla Virossa varoitustarinana. Kirja on katsaus lähimenneisyyteen ja siinä paikallista tarinaa tarkastellaan suhteessa muualla tunnettuihin samankaltaisiin kertomuksiin. Kirjassa pohditaan sitä, kuinka ja miksi menneisyyden kuvauksilla ja aiemmilla uskomuksilla on yhä edelleen niin suuri merkitys sosialismin jälkeisessä Virossa. Teos on tiivis kuvaus, ja se perustuu Kalmren vuonna 2007 Tarton yliopistossa hyväksyttyyn väitöskirjaan (Kalmre 2008).

Tarina tutkimuksen pohjana

Kaupunkitarinalla ihmismakkaratehtaasta on yhtäläisyyksiä varhaisempiin eurooppalaisiin ja amerikkalaisiin ihmissyöntitarinoihin aina 1700- ja 1800-luvuilta alkaen. Eda Kalmren teoksessa tarkastellaan nykytarinan elämänkiertoa Virossa ensimmäisinä vuosikymmeninä toisen maailmansodan jälkeen. Teoksessa paneudutaan tarinaan ihmismakkaratehtaasta ja siihen liittyvien huhujen historialliseen kontekstiin erityisesti tarttolaisten esimerkkien kautta.

Vuonna 1947, toisen maailmansodan jälkeen, Tartossa levisi huhu makkaratehtaasta, jonka tuotteet valmistettiin ihmislihasta. Torin lähettyvillä sijainneissa raunioissa oli nähty ihmisruumiin osia ja vaatteiden riekaleita. Näkijä oli torille maitoa myymään tullut nainen. Hän kertoi, että rauniolle hänet oli johdattanut venäjää puhuva mies, kun tämä oli neuvonut naisen ystäviensä luo, jotka haluaisivat ostaa maidon. Nainen oli päässyt apua huutaen pakenemaan torille. Samana vuonna levisikin huhu useamman kymmenen ihmisen katoamisesta ja päätymisestä makkaratehtaaseen. Jo 1940-luvulla huhun perusteella tehtiin poliisitutkinta, jota myös käsitellään kirjassa. KGB:n dokumentissa todettiin tällaisten huhujen vahingoittavan koko yhteiskuntajärjestelmää. Huhusta muodostui kollektiivinen, nopeasti levinnyt tarina, joka levitti kauhun ilmapiiriä. Sodan loppuminen Virossa ei tuonut rauhaa, vaan aloitti viidenkymmenen vuoden epävarmuuden kauden.

Vuonna 2001 julkaistiin Tartu Postimees -lehdessä kaksi artikkelia, joita varten toimittaja Alo Lõhmus haastatteli Kalmrea tarinaperinteen asiantuntijana (Lõhmus 2001a & Lõhmus 2001b). Kalmre kertoi kyseisen huhun sisältävän samoja elementtejä kuin muuallakin esiintyvät kaupunkitarinat. Osa lehden lukijoista koki Kalmren näkemykset tarinasta vähätteleviksi ja loukkaaviksi, sillä heidän mukaansa tapahtuma oli tosiasia eikä mikä tahansa kaupunkitarina. Yhteydenotoissa kerrottiin tiedettävän henkilöitä, jotka olivat joutuneet tällaisten sieppausyritysten kohteiksi. Kuten Leea Virtanen on todennut (1987), useimmiten kertojat olettavat heidän ja alkuperäisen kokijan välillä olevan vain muutaman linkin. Kun sitten paljastuu, että kyseessä on vuosia liikkeellä ollut kansainvälinen vaellustarina, kertoja tuntee itsensä usein nolatuksi. Ilmeisesti juuri nämä vahvasti tunteisiin sitoutuneet kommentit ovat antaneet Kalmrelle syyn paneutua kertomukseen ei ainoastaan kaupunkitarinana, vaan myös mahdollisena historiallisena tapahtumana ja esimerkkinä erään aikakauden monimutkaisuudesta. Lehtiartikkeli herätti myös tarinan uudelleen henkiin eli palautti sen aktiiviseksi osaksi kollektiivista muistia. Tarinasta ihmismakkaratehtaasta muodostui henkilökohtainen kokemus nykypäivän ihmisille.

Tarinan monet vaikutukset

Teoksessa ei niinkään nosteta esille kysymystä siitä, oliko tällainen tehdas todella olemassa Tartossa, vaan asiaa valotetaan sekä dokumenttien että kertomusten kautta. Nykytarinaperinteeseen tutkimuskohde kytkeytyy esimerkiksi tutun ja tuntemattoman, oman ja vieraan vastakkain asettumisen tematiikan kautta.

Eda Kalmre on käyttänyt tutkimuksessaan aineistoja, joita ei ollut neuvostoajan poliittisessa ilmapiirissä mahdollista tutkia. Aineisto koostuu haastatteluista, kirjeistä, sähköpostiviesteistä ja arkistolähteistä sekä KGB:n salaisiksi merkitsemistä kuulustelupöytäkirjoista. Venäjänkieliset dokumentit lisäävät tutkimuksen aineiston vaikuttavuutta. Dokumenttien englanninkieliset käännökset puolestaan tekevät tekstit ymmärrettäviksi. Ei-venäjänkielentaitoisena ja ei-neuvostovaltaa tuntevana olisin toivonut, että käytettyjen lyhenteiden (esimerkiksi KGB, NKVD) selvennykset olisivat olleet välittömästi tekstistä luettavissa sekä alkuperäisellä kielellä (venäjä) että kirjaimellisina käännöksinä.

Lisäksi kirjaan on saatu valokuvia tarinan kannalta keskeisistä paikoista Tartosta kyseisenä ajankohtana. Kirjan kuvituksena ovat valokuvat, jotka esittävät sodassa tuhoutuneita osia Tartosta. Maailmansodan jälkeistä Tarttoa kuvaavat valokuvat ovat 2000-luvun alussa herättäneet kiinnostusta ja niitä on julkaistu useissa teoksissa, joiden aiheena on Tartto ennen ja nyt. Kuvat antavat lukijalle käsityksen siitä, millaisena Tartto näyttäytyi ennen toista maailmansotaa. Kuvat konkretisoivat tuhotun kaupungin tunnelmaa. Ei-tarttolainen lukija olisi hyötynyt Tarton kartan liittämisestä kirjaan. Samoin katujen vironkielisten nimien säilyttäminen olisi puoltanut paikkaansa. Tekstissä käytetyt englanninkieliset nimet yhdistettyinä vironkieliseen kadunnimien rakenteeseen tuntuvat vierailta.

Tietyissä olosuhteissa huhut ja tarinat saattavat nousta uudelleen ajankohtaisiksi ja siten niistä muodostuu osa useamman sukupolven yhteistä muistia. Näin vaikuttaisi käyneen myös ihmismakkaratehtaasta kertovan tarinan kohdalla. Tarinalla on ollut symbolista merkitystä ja vaikutusvaltaa, sijoittuihan se juuri neuvostovallan alkuvuosiin sekä sodanjälkeisen ajan synkkään ja turvattomaan tunnelmaan. Tällaiset muistot sodanjälkeisestä ajasta elävät edelleen osana kollektiivista muistia ja mainittu tarina aiheuttaa vieläkin useissa muistelijoissa tunnekuohua. Yksityiset ja yhteiset tunteet ovatkin kirjassa yhtenä tarkastelukohteena. Lähtökohtaisesti kyse on meistä ja heistä, sodassa vallatusta alueesta ja miehittäjistä. Tartossa tapahtumia käsitelleestä folkloresta muodostui vaikuttava ja arvostelun mahdollistanut kanava.

Kirjassa on kontekstia taustoittavan johdantoluvun lisäksi kuusi lukua, joissa käsitellään ihmissyöntiä folkloristisena ja sosiaalihistoriallisena ilmiönä. Kalmre tarkastelee ihmismakkaratehdastarinan synnyn ajallista kontekstia suhteessa pahuuden ilmentymiin tarinaperinteessä sekä jakautuneen (tai jaetun) yhteiskuntajärjestelmän tuottaman rajoitetun tiedon merkitystä huhujen synnylle. Tämän lisäksi kirja käsittelee elintarvikepulan vaikutusta kaupunkitarinoihin ja nykypäivän Virossa elävää kaupunkitarinaperinnettä. Viimeisessä luvussa Kalmre esittää, että tarinat ovat metaforisia sosiaalisia totuuksia. Tarinoissa kuvattu maailma oli niin voimakasvaikutteinen, että se loi sosiaalisen kehyksen, joka yhä edelleen vaikuttaa ihmisten yksilöllisiin ja kollektiivisiin muistoihin, tunteisiin ja arvoihin. Kirjassa käsitellään tuskaa, pelkoa, puutetta, kontrolloimatonta taloutta ja muistoja menetyksistä, mutta myös valintoja, uhmaa ja leppymättömyyttä.

Lopuksi

Kriisien ja poikkeustilojen aikoina huhut ja tarinat nousevat joko peloista tai tositapahtumista. Tarinat elävät ja ne kehittyvät muodostuen osaksi kulloisenkin ajan tarinaperinnettä. Kalmre osoittaa tutkimuksessaan, että huhu ei ole vain passiivinen tapahtuma, vaan sille on osoitettavissa selkeä viitekehys, johon kuuluvat aika, paikka ja ihmisten roolit. Näin varmasti on, onhan suullinen perinne kaikkine muotoineen yhteydessä yhteiskunnan muutoksiin sekä yleismaailmallisiin virtauksiin. Myös 2000-luvun kertojat esittivät omat versionsa historiallisesta totuudesta ja sodan jälkeisen ajan todellisuudesta.

Kirja esittelee suomalaisten näkökulmasta toisenlaista maailmansodan jälkeistä aikaa. Toisessa maailmansodassa Viro oli sekä neuvostojoukkojen (1939−1941) että saksalaisten (1941−1944) miehittämä, kunnes lopulta neuvostojoukot valtasivat sen 1944 ja liittivät Viron Neuvostoliittoon aina vuoden 1991 uuteen itsenäisyyteen asti. Suomessakin on tarinoita tältä ajalta, mutta ne eivät ole olleet varsinaisia nykytarinoita, eikä niihin ole suhtauduttu vahvan emotionaalisesti. Meillä nykytarinat on yhdistetty 1950-luvulla alkaneeseen (länsimaiseen) kansainvälistymiseen ja sittemmin nopeutuneeseen kaupungistumiseen. Kalmre toteaa ihmismakkaratehdastarinan olleen tyypillinen sodanjälkeisen ajan uskomusten, ennakkoluulojen, arvojen ja stereotypioiden tuotos.

Eda Kalmren The Human Sausage Factory -teos on vaikuttava kokonaisuus. Kalmre on tehnyt perusteellista työtä taustoittaessaan huhua sekä analysoidessaan ilmiötä kokonaisuutena. Aineistosta on koostettu kokonaisuus, jossa näkyvät erilaisten aineistojen pohjalta tuotetun tiedon ominaispiirteet sekä erityyppisten lähteiden mahdollistamat erilaiset lukemistavat. Kirja on saanut kiittävän vastaanoton myös laajemmin. Vuonna 2014 International Society for Contemporary Legend Research (ISCLR) myönsi Eda Kalmrelle tästä teoksesta kansainvälisen Brian McConnellin kirjallisuuspalkinnon. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun palkinto myönnettiin eurooppalaiselle, muulta kuin englanninkieliseltä alueelta kotoisin olevalle tutkijalle. Myös Akadeemiline Rahvaluule Selts [Akateemisen kansanrunoudentutkimuksen seura] ja Viron valtio nimesivät tämänvuotiseksi folkloristiikan tunnustuspalkinnon saajaksi Eda Kalmren.

Kirjallisuus

Kalmre, Eda 1996: Vorstivabrikust kassitoiduni. − Kõiva, Mare (toim.) Mängult-päriseltva. Tänapäeva folkloorist II. Tartu: Eesti Rahvaluue Arhiiv & Eesti Keele Instituut. 136−155.

Kalmre, Eda 2008: Hirm ja võõrahviha sõjajärgses Tartus. Pärimuslooline uurimus kannibalistlikest kuulujuttudest. Tartu: Eesti Kirjandusmuuseumi Teaduskirjastus.

Kõiva, Mare 1998: Human Sausages in Estonia. – FOAFtale News 43: 1−2.

Kõiva, Mare 2005: Fear, Honour and Shame. Horror fictions of the 1950s and 1960s. – Folklore. Electronic Journal of Folklore 29: 123−152 [online]. < http://www.folklore.ee/folklore/vol29/fear.pdf > [7.11.2014.]

Lõhmus, Alo 2001a: Inimvorstivabriku legend kui poliitiline õudusjutt. – Tartu Postimees 21.12.2001.

Lõhmus, Alo 2001b: Tartu inimsõõjate saladus elab rahvajuttudes. Küüned pirukas ja sõrmus süldis – linnafolkloorile meeltib inimliha. – Tartu Postimees 13.11.2001.

Virtanen, Leea 1987: Varastettu isoäiti. Kaupungin kansantarinoita. Helsinki: Tammi.

 

Kasvatustieteiden tohtori, filosofian maisteri Liisa Granbom-Herranen toimii tutkijana Jyväskylän yliopistossa (kasvatustieteet) ja Turun yliopistossa (folkloristiikka).